tiistai 10. maaliskuuta 2015

Joel Haahtela: Perhoskerääjä (2006)


Toisinaan, kun luen oikein hyvää kirjaa, tulen ajatelleeksi kuinka merkillisiä sanat ovat. Kuinka kiehtovaa on, että ne matkaavat kirjoittajalta lukijalle – kiteytyvät ensin kirjoittajansa mielensisäisten matkojen tiivistyminä ja tavoittavat aikanaan myös lukijan, joka nojatuolissaan istuen kerää ne itseensä, hengittää niitä teensä höyryssä, astelee askeleissa joita kirjoittaja on aiemmin ottanut. Ja niin: kuinka on mahdollista, että sanat ovat niin kauniita, niin pehmeitä ja niin suuria, sellaisia että ne sanovat


Rakkaus ei voi koskaan olla erehdys.

Ei, ei voi. Miten mikään niin kaunis voisikaan olla väärin?


Ja kyllä, merkillistä on sekin, kuinka kirjailijat joskus joutuvat odottamaan hetkeään, sitä että heidät löytää, niin kuin minä Haahtelan. Olen löytänyt hänen teoksensa vasta verraten myöhään: luin Naiset katsovat vastavaloon (2000) ehkä noin vuosi tai kaksi sitten ja Tähtikirkkaan, lumivalkean (2013) viime syksynä. Tämä, Perhoskerääjä (2006), on nyt kolmas teos jonka häneltä luin. Halusin tarkoituksella odottaa, antaa ajan kulua tuon ihanan tähtikirkkauden jälkeen, sillä minusta nämä teokset ansaitsevat ympärilleen tilaa ja avaruutta. Mutta nyt oli jälleen Haahtelan aika, ja niin minä luin tämän seuraavan teoksen, tarinan perhoskerääjästä ja paljosta muusta, ja sain kerätä siitä nämäkin sanat:


Yksinäisyys on tila rakkauden ja tyhjyyden välissä.

Niin: sen melkein kuulee, yksinäisyyden.




Hetkittäin mietin sitäkin, miksi olen löytänyt Haahtelan sanojen luo vasta nyt, vaikka häneltä on ilmestynyt kirjoja jo vuodesta 1999 – yli viisitoista vuotta. Missä minä olen ollut, kun en hänen kirjojensa äärellä? Ehkä se ei kuitenkaan ole tärkeää. Minä olen hidas ja viiveinen, mutta tärkeää on ehkä sittenkin vain tämä hetki, nyt. Se, että myöhemminkin ehtii. Ja niin, sekin että


Ihminen ei katoa. Hänen jälkensä on ikuinen.


Sillä vaikka se ei – eikö? – ehkä liitykään juuri tähän lukemisen ja kirjoittamisen hetkeen, se liittyy kuitenkin tähän kirjaan ja kaikkeen siihen mitä se antaa. Näihin väristyksiin ja mielessä leijaileviin ajatuksiin, kirjoittaviin sormenpäihin jotka niitä koettavat sanoiksi purkaa. Sormenpäät, niin. Ja tämä hetki, kyllä. Jälki, joka joskus jää. Joskus, nyt, hetki hetkeltä. Ehkä ihmisen elämä on tiivistyvää hengitystä ja ehkä jäljet jäävät juuri siitä. Voi, harhailen... Mutta sehän johtuu vain tästä, kirjasta jonka olen lukenut. Kyllä, hienoin kirja on juuri sellainen, joka puhaltaa ajatuksille tuulta.

Perhoskerääjän sivuilla havisevat Henri, Anna, Eeva ja kertoja, mies jolla ei ole nimeä. Tai on, mutta sitä ei kerrota. Siksikö, että hänen elämänsä lepattaa tuulessa niin kuin meidän kaikkien? En tiedä, mutta miehen nimettömyys on kiehtovaa ja jotenkin ehkä myös välttämätöntä. Ehkä mietin hänelle nimeä mielessäni tai sitten en. Ehkä hänen tehtävänsä onkin olla ennen kaikkea se joka kertoo toisista, ihminen joka kerää ja kerii toisten tarinoita mutta samalla myös omaansa.

Teoksen tarina alkaa, kun kertoja saa kuulla saaneensa perinnön mieheltä nimeltä Henri Ruzicka. Hän ei muista miestä koskaan tavanneensa ja epäilee, että kyseessä on virhe, erehdys. Niin ei kuitenkaan ole, vaan mies on todella halunnut jättää omaisuutensa juuri hänelle: Henri Ruzickan talo, tontti ja pankkitilillä oleva rahasumma kuuluvat nyt hänelle. Ja niin, perhoset.

Kun tämä kaikki tapahtuu, on kevät vuonna 1991 – vuosikymmenten taitteessa jossa jotakin oli juuri muuttunut, kirjoittunut jälleen palanen eurooppalaista historiaa. Ja tuon kevään takana on kauan, vuosikymmeniä: Henri Ruzicka on kuollessaan ollut jo vanha mies ja hauras, melkein läpikuultava on myös Anna. Mies itse – kertoja – on vähän yli kolmenkymmenen ja ehkä suunnilleen samanikäinen on myös Eeva. Eeva, joka on mutta josta ei paljoa kerrota. Ehkä se johtuu siitä, että hän sai hienon työtilaisuuden ja lähti. Tai ehkä kysymys oli yksinkertaisesti vain ajasta, en tiennyt.

Niin. Tuo kevät ja sen mukanaan tuoma perintö aloittavat kertojan elämässä matkan, joka vie hänet paitsi Eurooppaan – Saksaan, Garda-järvelle ja Kreetalle – myös menneisyyteen ja ihmisen ja olemassaolon syvyyksiin. Kysymyksiin siitä, mistä ihmisen elämäntarina rakentuu ja onko näillä


tarinoilla lainkaan loppuja,
vaiko ainoastaan lukemattomia uusia aloituksia?


Sitä ihmisen elämä on: tarinaa. Tarinaa, joka jää ehkä aina avoimeksi, selittämättä. Ja onko niinkin kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää. Niin, että jäämme silti ikuisesti tietämättömiksi siitä toisesta. Itsestämme ja toisistamme.

Ja mitä merkitystä ihmisillä on toisilleen, sillä että he kohtaavat? Voiko ihminen tuntea sen, jonka kanssa hän elää? Entä sen, jonka kanssa oma aika on kulkenut rinta rinnan vain hetken? Sen, jota hän ei ole ehkä koskaan tavannut? Voiko toisen tarinasta saada kiinni? Vai onko niin, että meillä kaikilla on aina myös toinen elämä, josta toiset eivät tiedä mitään? Niin, että ihmiset pysyvät toisilleen aina vieraina, tavoittamattomina? Niinkin, että emme tiedä kokonaan ehkä edes omaakaan tarinaamme?

Ja mikä merkitys onkaan sattumalla, sillä että toinen osuu kohdalle, juuri tietyllä hetkellä? Perustuuko ihmisten kohtaaminen sattumaan vai kohtalon tarkoituksiin? Niin, tämä on loputtoman kiehtova kysymys, johon ei kai koskaan voi antaa kuin mahdollisia vastauksia. Ehkä ihmiset kuitenkin toisinaan saattavat olla toistensa suojelusenkeleitä, puhaltaa perhosen siipiin elämää ja myötätuulta. Mutta onko Anna oikeassa:


Mutta kummallisiin sattumiin hän ei uskonut, pikemminkin sattumiin, jotka kirjoittivat itse itsensä, tai siihen, että asiat tulivat tietyllä hetkellä todennäköisiksi. Ja jos uskoi niin, Anna sanoi, sattumien tapahtumista oli mahdollista edesauttaa lisäämällä tapahtumien todennäköisyyttä, ja siihen oli tunnetusti monia keinoja.


En tiedä. Ajattelen sitä kauan, sattumaa ja todennäköisyyksiä ja kohtaloakin. Sitä, ovatko ne kaikki lopulta yksi ja sama. Mieleni kerää kysymyksiä, hapuilee niiden kautta vastauksia kohti. Kyllä: rakastan kirjoja, jotka antavat kysymyksiä. Ne ovat ehkä tärkeämpiä kuin vastaukset, koska vastauksetkin ovat lopulta aina keskeneräisiä ja niiden totuus korkeintaan mahdollista. Kysymykset tunnustavat tietämättömyytensä, sen että ne voi esittää kerta toisensa jälkeen yhtä tärkeinä ja olennaisina. Juuri siksi ne ovat niin elinvoimaisia, ikuisia ja loputtomia ja pitävät vireänä myös ihmisen joka niitä kysyy. Niin, ehkä ihminen on kysyjäksi luotu, etsijäksi. Kysymään sitäkin


--- mikä oikeastaan oli todellista? Oliko todellisuus sillä hetkellä kun se tapahtui, vai nyt seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin kun Anna Prinz yritti muistella unohtunutta päivää, joka oli kerrottu hänelle yhtenä tuulisena yönä, oliko todellisuus syntynyt Henrille hänen vangitessaan perhosen, vai myöhemmin kun asiat olivat alkaneet hakea muotoa ja selitystä hänen mielessään ja unissaan, oliko todellisuus vasta nyt kun kirjoitin näitä sanoja, vai oliko todellisuus jonkinlainen yhteenlausuma kaikesta nähdystä ja kuullusta, alati muuntuva, ikuisesti virtaava, jokaisena päivänä uuden muotonsa hakeva ---


**********


Yksi hienoimpia elementtejä Haahtelan teoksissa on niiden tunnelma, jota hienovireiset yksityiskohdat kantavat. Se, kuinka pöydällä oli epämääräinen kasa avattuja kirjoja, joiden sivut olivat alkaneet hitaasti peittyä pölyyn ja kun tuulenpuuska oli mennyt ohitse, tuolin karmille jääneen villatakin hiha heilui hiljaa. Kuinka iltapäivän valossa kaikki näytti hauraalta. Kuinka teelehdet tuoksuivat ja kupin reunassa oli särö.

Toinen on se, kuinka hän saa pieniin kirjoihinsa mahtumaan niin suuria. Tämäkin kevyt kirjanen kantaa itsessään niin paljon, perhosenkeveän ihmiselämän valtavaa painoa. Ja niin, taustalla on aika, se josta tulee historiaa ja jonka töytäisyissä ihminen aina elää.

Pidän suuresti myös siitä, kuinka Haahtela kerii tarinaansa, annostelee sitä lukijalleen pikkuhiljaa. Ja siitä, että tarinan säikeet saavat osin jäädä kiertymättä – että lukija saa seurata niitä omassa mielessään, kasvattaa tarinan sellaiseksi kuin hänen mielensä sen hahmottaa. Ehkä meidän tarinamme ovatkin aina juuri sellaisia: aukkoisia ja tulkintojen varaisia. Se, mitä kykenemme tavoittamaan toisesta ihmisestä (tai edes itsestämme), on ehkä aina vain hento raapaisu, ja kokonainen eletty elämä kutistuukin lopulta ehkä vain muutamaan yksityiskohtaan. Ja kuitenkin, kuitenkin, se on niin suuri.

Niin. Haahtelan sanoissa on ihanaa, ilmavaa tiheyttä. Arkiset liikahdukset ja yksityiskohdat kannattelevat suuria ajatuksia, ja tämä kiehtova yhtälö näyttää elämän juuri sellaisena kuin se on: samaan aikaan niin tavanomaisena ja niin ihmeellisenä. Juuri arki kätkee itseensä syvyyksiä, ne pienet teot ja sattumukset joista elämä koostuu.


**********


Kyllä, Haahtela on niitä nykykirjailijoita, joiden kertojanääni puhuttelee minua erityisen paljon. Se on ääni, johon voi kietoutua kuin pehmeään peittoon – peittoon, joka kätkee sisäänsä suuria ihmisyyden syvyyksiä. Rohkenen sanoa näin, vaikka matkani hänenkin tuotantoonsa onkin vasta niin aluillaan.


Ja niin, me ihmiset olemme hauraudessamme ehkä merkillisiäkin:


Minä ajattelin, että joskus vähäpätöinenkin asia voi riittää,
mutta tuskin perhonen voi kannatella kokonaista elämää.


Mutta mitä jos se onkin juuri niin: että meillä kaikilla on omat hentosiipiset perhosemme, 
joiden varassa annamme elämämme lentää. Tai ehkä perhosen siipien herkkä kauneus 
ei sittenkään niin vähäpätöistä olekaan. Ehkäpä se on sittenkin kaikkein suurinta.


Joskus tuntuu, että on mahdotonta kirjoittaa kaikkea sitä mitä kirja antaa ilman että kirjoittaa kokonaisen toisen kirjan. Niin nytkin. Tämä jatkaa leijailuaan mielessäni, perhosten siipien värähtelynä. Mieleeni jää kysymyksiä, keveitä ja painavia. Miksi siitä ei voinut puhua aiemmin? Siitä, tai monesta muusta? Siksikö, että tuntuu turvallisemmalta unohtaa? Ja niin, miksi ihminen pitää itsensä itseltään ja toiselta kiinni? Entä mitä tapahtuu, kun vuodet kuluvat? Miten pitkä onkaan matka niiden välillä? Ja mitä kaikkea ihminen itseensä kerää?

Minä luin tämän teoksen jo kahdesti, enkä ole vielä valmis. Ja kaipaan niin myös Tähtikirkasta, lumivalkeaa. Olen lainannut Haahtelan teoksia toistaiseksi kirjastosta, mutta tämäkin on teos, joka pitäisi saada avata juuri silloin kun tuuli tulee ja kuunnella, kuinka se tarttuu perhosen hauraisiin siipiin. Huomata, kuinka tarina, kirjan ja elämän, värähdys värähdykseltä kutoo lentonsa reittejä ja kuinka, niin –


--- kun yrittää löytää yksinkertaisen vastauksen, kaikki muuttuu monimutkaisemmaksi, yksi kysymys muuttuu kahdeksi, kaksi kysymystä jakaantuu neljäksi, eikä pian enää muista mistä oikeastaan oli alunperin lähtenyt.


Jonakin päivänä, ehkä jo pian mutta ei liian kiireesti, on vuorossa seuraava Haahtelan teos. Mikä ihana, ihana ajatus. Ehkä saan lisää sanoja, jotka piirtävät näitä pehmeärajaisia vaikutelmia, päästävät valonsäteet läpi.


***************

Joel Haahtela: Perhoskerääjä. 189 s. Otava 2006.


(PS. On hyvä muistaa, että ihminen tarvitsee hetkiä joina
päivänaikaiset velvoitteet ja paino ovat poissa, ja niiden tilalla on kummallinen keveys.)



12 kommenttia:

  1. Katja, kirjoitat niin houkuttavasti, että olen tunturipöllö ellen lue tätä Perhoskerääjää viimiestään suvella, mutta ehkä jo ennenkin. Olen lukenut Haahtelalta vain Lumipäiväkirjan, josta pidn paljon, mutta sitten yritin jotain muuta häneltä, en mikään mainitsemistasi, enkä syttynyt yhtään. Täytyy varmaan antaa Haahtelalle uusi mahdollisuus. Kiitos tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Leena! Suosittelen kyllä uuden mahdollisuuden antamista Haahtelalle! Olen pitänyt suuresti näistä kolmesta kirjasta, jotka olen häneltä lukenut, ja erityisesti tämä ja Tähtikirkas, lumivalkea ovat minulle nykykirjallisuuttamme ihanimmillaan <3

      Poista
  2. Hieno perinpohjainen postaus :)

    Itse ostin eilen Haahtelan Traumbachin. Häntä on verrattu Modianoon, ja sinun bloggauksen perusteella sävy on sama. Traumbachia selailtuani näin samanlaisuutta, mutta erilaisuutta, ja omaperäisyyttä.

    Näistä lainauksista päätellen tämä vaikuttaa varsin hyvältä kirjalta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokke, kiitos :) Traumbachin vuoro tulee minullakin aikanaan, olisikohan se vaikka seuraava... Ja oi, pitäisikin varmaan tutustua myös Modianoon! Näitä lukemattomia kirjailijoita riittää...

      Tämä on hieno kirja, vahvisti entisestään viehtymystäni Haahtelan kerrontaan.

      Poista
  3. Pikaiset terveiset töistä, en malta olla kommentoimatta, vaikka pitäisi keskittyä toisenlaisiin teksteihin. Kirjoitit ihan kirjan mukaan: eläydyit teoksen tunnelmaan, sen painoon, kepeyteen ja valoon.

    Minulle Perhoskerääjä oli ensimmäinen lukemani Haahtelan kirja ja se on edelleen tärkein ja rakkain. Olen samaa mieltä, ettei Haahtelan kanssa kannata kiirehtiä, vaan antaa uuden kirjan tulla, kun sen aika on.

    <3

    Terveisin kaimasi Lumiompusta toisella Google-tilillään

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi kaimani! (Ja voi katalaa kirjoitustani, joka häiritsi työpäivääsi...:))

      Tämä oli todella hieno lukukokemus, joka viimeistään vahvisti sen että haluan lukea kaikki Haahtelan teokset... Hiljakseen, mutta varmasti. Tässä on ihana tunnelma, sellaista kaihoisaa valoa... Tähtikirkas, lumivalkea lumosi minut täysin ja niin teki tämäkin <3

      Poista
  4. Ei ollut minun kirjani sanoopi pikku-Mai. Kirjakaapista löytyisi lisääkin Haahtelaa, mutta ehkä joskus annan hänelle uuden tilaisuuden ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi pikku-Mai :) Soma soraäänesi soi oikein mukavasti - miten tylsää olisikin jos aina olisimme yksimielisesti hymisevä kuoro. Uskoisin, että kirjailijoillekin on mukavampaa, että lukijat ovat erilaisia :) Ihanaa silti, jos Haahtela pääsee vielä joskus hypähtämään kaapistasi!

      Poista
  5. Haahtelassa on ajattomuutta! Luin Perhoskeräjän viime huhtikuussa ja olen vähän suunnitellut, että lukisin pääsiäisen tietämillä hänen Lumipäiväkirjansa.

    Ihanasti tavoitit tässä kirjan tunnelman, joka on kuin haurasta, valoa kauniisti taittavaa lasia! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta! Ja oi, tulenkin pian lukemaan tuon kirjoituksesi <3 Ihania hetkiä Lumipäiväkirjan parissa, jos tuulet vielä pääsiäisen tietämissä tuulevat sitä kohti! Minulla on seuraava teos vielä valitsematta, ehkä se saa valita itse itsensä...

      Ja niin, ajattomuutta! Haurasta, valoa taittavaa lasia! Kyllä <3

      Poista
  6. Kyllä on hienoa Haahtela-tulkintaa! Itse kuulun niihin, joiden suhde Haahtelan teoksiin vaihtelee. Välillä vaaka menee pohjaan ja välillä ei oikein liikahdakaan. Omasta näkökulmastani vaikuttaa, että Haahtela on juuri sinun kirjailijoitasi ja tämä vahvistuu, kun lukee kauniin ja puhuttelevan tekstisi.

    Mikä sattuma, että juuri eilen tuli tunnelma, että olisin halunnut lukea Haahtelaa. Hylly tarjosi vain ei-oo:ta. Tänään sain kirjaston pikahyllystä Modianon. Hiihdän sitten sillä tässä lähiaikoina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, kiitos! Tällaista hurmioitumis-tulkintaa tämä... Mutta niin, Haahtelan kerronta on kaunista, syvää - ja kyllä - minulle puhuttelevaa. En voi kuin ihailla ja lumoutua. Hieman toki jännittää, miten seuraavaksi valikoituvan teoksen koen, mutta hieman vain...

      Ja ihana sattuma! Vaan miksi hyllyt, tursuilevatkin, ovat aina liian vajaita? Minun ryöppyilevästä hyllystäni puuttuvat kaikki Haahtelat. Ei kai merkitse kyvyttömyyttä iloita myös olemassaolevasta jos vähän vain tahtoo lisää?

      Ja oi, tuo Modiano alkaa nyt hänkin kuiskutella vaativahkosti... Hyviä hiihtelyjä sinulle, ehkä joskus vielä hiihdän perässä - tai ainakin käveleskelen:)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!