Helmi Krohn: Eeva-Liisa – entisen koulutytön päiväkirja (1943)

Helmi Krohn (1871-1967) oli Aino Kallaksen vanhempi sisarpuoli – Julius Krohnin tytär tämän ensimmäisestä, vaimon kuolemaan päättyneestä avioliitosta. Kuten monet varmasti tietävätkin, Krohnien koti oli kirjallisille harrastuksille erittäin myötämielinen kasvuympäristö, ja kaikki kolme tytärtä – Helmi, Aino ja Aune – päätyivät työskentelemään kirjallisella alalla. Kulttuurin parissa toimivat myös tytärten vanhemmat veljet: Kaarlesta tuli kansanrunoudentutkimuksen professori ja Ilmarista musiikkitieteen professori ja säveltäjä (ks. esim SKS:n kansallisbiografian artikkeli Julius Krohnista).

Tunnetuin Krohnien sisaruksista on Aino Kallas, joka on jäänyt kirjallisuushistoriaamme vahvana ja voimakasäänisenä sanataiteilijana – Kallaksen taidonnäyte on erityisesti hänen 1920-luvulla kirjoittamansa Surmaava eros –trilogia, johon lukeutuu myös ikilumoava Sudenmorsian. Ainakin omalla kohdallani nämä kaksi sisarta ovat jääneet aivan Kallaksen kiehtovuuden varjoon, vaikka olenkin varmasti lukenut Helmi Krohnin työn tuloksia jo käännöksinä: onhan mm. F. H. Burnettin Pikku Lordi tämän kääntämä. Kallaksesta lukiessani olen kuitenkin kohdannut myös nämä kirjoittaneet sisaret, ja minua on alkanut kiinnostaa myös tämä kirjallisesti suuntautuneiden sisarten kiehtova kolmio. Sekä Helmi että Aune työskentelivät ennen kaikkea kääntäjinä, mutta he molemmat kirjoittivat myös itse, ja ainakin Helmi oli toimissaan myös hyvin monipuolinen: hän oli kääntäjä, kirjailija, toimittaja, kriitikko, lastenkirjallisuuden edistäjä ja elämäkertojen kirjoittaja (Leskelä-Kärki 2009).

Ensikosketukseni sisarten omaan kirjoittamiseen oli antikvariaatin tyttökirjahyllyssä sattumalta kohtaamani Helmi Krohnin Eeva-Liisa – entisen koulutytön päiväkirja (1943). Kirja oli pieni ja soma, ja juuri tämän kirjailijan nimeä kantaessaan se oli ehdottomasti otettava mukaan. Hetkisen kirja ennätti hyllyssä odotella, mutta nyt kaipasin juuri tällaista pientä ja suloista kirjaa – oli siis Eeva-Liisan vuoro. 

Otava, 1943.

 

Lukukokemus oli kerta kaikkiaan mielenkiintoinen. Alanimekkeensä mukaisesti kyseessä on (entisen) koulutytön päiväkirja: Eeva-Liisa käy koulun viimeistä luokkaa 1880-luvulla ja kertoo kirjassaan paitsi nykyisyydestään myös aikaisemmista muistoistaan. Kirja alkaa ”kotona, lokakuun 30 p. 188-”:

”Tänään täytän 16 vuotta. Isä sanoi toivottaessaan minulle onnea, että olen vasta hiirenkorvalla, mutta omasta mielestäni olen jo melkein täysikasvuinen. Onhan minulla jo pitkät hameet, ja hiuksetkin ovat nutturalla.”

Olen jo useammassakin kohtaa todennut, että haluan pitää kirjoittajien ”todellisuuden” erillään heidän kirjoittamistaan ”todellisuuksista”, vaikka elämällä ja fiktiolla olisikin jotakin yhteistä – esimerkiksi juuri Kallaksen Sudenmorsiamesta kirjoittaessani sanon, ettei sanataideteoksia pidä lukea tekijänsä elämän peileinä. Mutta omaelämäkerrallinen fiktio on tietysti asia erikseen. Eeva-Liisaa lukiessani huomasinkin väistämättä lukevani sitä juuri niin kuin totta: on ilmeistä, että Helmi Krohn kirjoittaa itsestään nuorena tyttönä, ja vieläpä niin, ettei oikeastaan tahdokaan tehdä eroa itsensä ja henkilönsä välille. Eeva-Liisa on siis selvästi omaelämäkerrallista fiktiota – ja fiktiota lähinnä vain siksi, että kertojan nimi on Eeva-Liisa eikä Helmi. Helmi Krohn antaa Eeva-Liisalleen itsensä ja perheensä, jopa syntymäpäivänsäkin yhden päivän heitolla.

Yhtäläisyydet Eeva-Liisan ja Helmin välillä ovat yksityiskohtiaan myöten selvät: Eeva-Liisa kasvaa suomenmielisessä kodissa, jossa isä kannustaa perhettään suomen kielen taitojen ahkeraan harjaannuttamiseen. Isä on myös ”viisaustieteen tohtori” ja erittäin kirjallisuusmyönteinen. Hän ostaa kotiin kaikki joulun uutuuskirjat ja lukee niitä sitten perheelleen ääneen – kotona luetaan siten mm. Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Eeva-Liisan oma äiti on kuollut, ja nyt hänellä on ”toinen äiti” ja kahden isoveljen lisäksi myös kaksi nuorempaa sisarta, Maija ja Mallu. Kesää vietetään koko suvun voimin isovanhempien kartanossa Kiiskinhovissa. Eeva-Liisa myös kirjoittaa ja haaveilee kirjailijan urasta: ”Niin, se on suuri salaisuus, mutta minäkin kirjoitan.” Englanninopettaja ehdottaa, että Eeva-Liisa ryhtyisi tekemään käännöstöitä ja kääntäisi ensimmäiseksi Pikku Lordin.

Tietysti on mahdollista, ettei tätä hyvin kokonaisvaltaista omaelämäkerrallisuutta huomaa, ellei jo entuudestaan tiedä jotakin Krohnien perheestä. Lukiessani ajattelin esimerkiksi 1940-luvun nuorta tyttöä ja mietin, tiesikö hän. Tai tietääkö sellainen nykypäivän lukija, joka ei ole tullut tutustuneeksi Krohnien perheeseen? Omaelämäkerrallisuuden ja fiktiivisyyden suhde saattaa eri lukijoille olla hyvinkin erilainen, ja teoksen "tosi" saattaa myös hämärtyä fiktioksi, jollei lukija tunnista tätä "totta". Varmasti omakin lukukokemukseni olisi ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän kirjoittajasta ja hänen perheestään mitään tietämättä. Nyt minua kummastutti hieman se, miksi tämä kirja oikeastaan on kirjoitettu ikään kuin fiktioksi kun se ei sitä ole? Miksi Helmi Krohn kirjoitti itsensä Eeva-Liisaksi eikä julkaissut tarinaansa Helmin päiväkirjana? Usein etäännytys on ymmärrettävää ja perusteltua, mutta tässä kaikki on niin samanlaista kuin kirjoittajan omassa elämässä, että etäännystystä ei ehkä ole tehty kuin nimen kohdalla – oman elämän fiktiointi on siis hyvin kevyttä, ja ”tosi” selvästi luettavissa.

Osansa päiväkirjan sivuilla saa myös kipeä sisarkateus: ”Kun kaikki kotona kehuvat Maijaa, joka on seitsemän vuotta minua nuorempi, ja sanovat, että hän on kaunis ja etevä, niin tuntuu se kovin ikävältä.” Maija on selvästi Aino, jonka varjoon Helmi koki usein jäävänsä. Eeva-Liisa (ja Helmi) kipuilee hieman myös äidittömyyttään: ”Onhan meidän toinen äitimme oikein hyvä, ja minä rakastan häntä, mutta sittenkään hän ei voi korvata minun omaa äitiäni.”

Olisi mielenkiintoista tietää, kirjoittiko 16-vuotias Helmi Krohn samantapaista päiväkirjaa kuin Eeva-Liisa. Eeva-Liisan isä, joka kirjan antaa, opastaa tytärtään: ”Päiväkirjan tulee olla --- autobiografia” – ”Sinun pitäisi kertoa omia kokemuksiasi, todellisia tapahtumia --- siitä sinulla voisi olla myöhemminkin iloa.” Kirjoittiko siis myös 16-vuotias Helmi Krohn tällaista kertovaa omaelämäkertaa, jonka pohjalta Eeva-Liisa on kirjoitettu vai rakentuuko tämä Entisen koulutytön päiväkirja vain kirjoittajansa mieleen tallentuneista muistoista? Eeva-Liisa miettii ajoittain myös sitä, että ehkäpä hänen lapsensa ja lapsenlapsensa aikanaan lukevat hänen kirjaansa. Hän kirjoittaakin selvästi paitsi itselleen myös lukijalle, mikä tekee päiväkirjasta nimenomaan kertovan: keskiössä on juuri ”omaelämäkerta”, eivät niinkään esimerkiksi henkilökohtaiset tunteet ja tunnelmat.

Päiväkirjakirjoittaminen on minusta äärettömän kiehtova kirjoittamisen muoto, enkä tätäkään pientä kirjasta lukiessani voinut olla pohtimatta päiväkirjan kirjoittamisen ulottuvuuksia yleisemminkin. Kenelle kirjoitamme, kun kirjoitamme päiväkirjaa? Itsellemmekö? Nyt ja/tai tulevaisuudessa? Ulkopuoliselle lukijalle? Lapselle, lapsenlapselle, kenelle tahansa joka kirjan löytää? Aito, toimittamaton päiväkirja on tietenkin eri asia kuin julkaistu saati fiktiivinen, mutta nämä kysymykset ovat kiehtovia yhtä kaikki.

Eeva-Liisa on suloinen pieni kirja, joka välittää 1800-luvun lopun ajankuvaa merkittävine nimineen (sivuilla esiintyvät mm. Europaeus, Lönnrot, Snellman, Topelius ja Ida Aalberg) ja mm. aikaan kuuluneine kotitanssiaisineen. Keskeisessä osassa on myös ajan kartanoelämä Eeva-Liisan kuvaillessa oleiluaan isovanhempiensa Kiiskinhovissa. Tyttöjen elämä sinänsä tuntuu aina olevan hyvin samankaltaista: on ystävyyttä, koulutyötä ja oman tien etsintää, ehkäpä pientä ihastumistakin.

Eeva-Liisaan rakentuvat menneisyyden kuvaukset ovat siinä mielessä aitoja, että kirjoittaja on itse kokenut kuvaamansa ajan, mutta silti lukiessa herää myös kysymyksiä siitä, onko viiden-kuudenkymmenen vuoden etäisyys kuitenkin jo ohjannut valikoimaan kirjoitettua ja ottamaan esille mm. nuo tietyt nimet tai esim. Venäjä-suhteet: 1880-luvulla murehdittiin Aleksanteri toisen murhaa ja siitä seuranneita vastoinkäymisiä, ja teoksen kirjoittamisajankohta 1940-luvun alussa oli taas enemmän kuin omiaan vahvistamaan näitä hankalia naapurisuhteita.

Itselleni kirjan suurinta tenhoa oli paitsi tämä 1800-luvun lopun ajankuva, myös ilmeinen yhtäläisyys Eeva-Liisan ja Helmin välillä. Entisen tytön päiväkirja tarjoaakin lukijalleen myös mielenkiintoisia matkoja omaelämäkerrallisen fiktion kiehtovaan maailmaan. Jos kaikki kirjassa ei olekaan aivan totta, on ilmeistä, että niin olisi ainakin voinut olla.

Kirja päättyy ”laivalla, 28 p. elokuuta 188-”:

”Elämä on kuin suuri seikkailu, siinä voi tapahtua vaikka mitä. Ei tarvitse muuta kuin odottaa.

Miten ihanaa on olla nuori!”

Ei tarvitse muuta kuin odottaa. Mikä ihana ajatus!

********************

KIRJALLISUUSLÄHDE:

Maarit Leskelä-Kärki 2009:  Sisaruuden kudelma. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas & Ritva Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta.