Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (1813)

”Enkä ollut tuntenut teitä vielä kuukauttakaan, ennenkuin tiesin, että olitte viimeinen mies maailmassa, jonka kanssa koskaan suostuisin menemään naimisiin.”

Viimeinen mies maailmassa! Niinpä niin, neiti Elizabeth Bennett! Ylpeydessään ja ennakkoluuloissaan hurmaavat Mr. Darcy ja Miss Elizabeth ovat niitä rakastavaisia, jotka ovat kulkeneet mukanani liki puoli elämää, melkein kaksikymmentä vuotta – siitä asti, kun televisio ensimmäisen kerran lähetti Jennifer Ehlen ja Colin Firthin tähdittämän BBC-sarjan (1995, Suomessa ehkä 1996?). Kukapa nuori, romanttisuuteen taipuvainen neitonen ei olisi tästä lumoavasta rakkaustarinasta hurmaantunut! Ja kyllä, sama hurmio tuntuu yltävän vähän varttuneempaankiin romantikkoon...

Oma kirjani,  WSOY:n painos vuodelta 1953.

Suomennos S.- L. Norkko-Turja.

Tämän klassikon kohdalla BBC ennätti siis luokseni ennen itse teosta. Mutta myös teos lumosi – ja lumoaa! – yhtä lailla! En usko koskaan kyllästyväni tähän iki-ihanaan teokseen sen kummassakaan muodossa. Ja niin, juuri Ehle ja Firth ovat minulle ne ainoat oikeat kasvot, joita nämä rakastavaiset kantavat. Nuorempi polvi lumoutukoon halutessaan Keira Knightleystä ja Matthew Macfadyenistä, mutta minä en. Ehle ja Firth!!

Nämä ihanat kasvot silmissäni luin siis Ylpeyden ja ennakkoluulon jälleen kerran. Edellisestä lukukerrasta oli jo aikaa, mutta nyt tämän teoksen vuoro taas koitti. Ja ah – elämys oli yhtä lumoava kuin aina! Lukukokemuksen keskiössä on minulla(kin) aina Elizabethin ja Darcyn rosoileva mutta ah-niin-ihana suhde, mutta samalla saa nauttia myös toisesta romanttisen mutkittelevasta rakkaustarinasta Elizabethin siskon Janen ja Darcyn ystävän Mr. Bingleyn välillä sekä kahden vuosisadan takaisen seurapiirielämän kiemuroista yleisemminkin. Ja kaiken päälle teos tarjoilee vielä Jane Austenin (1775-1817) kuplivan ilakoivan kerronnan – tuntuu, kuin jo hänen tekstinsä rytmi hymyilisi, jopa nauraisi, heti ensimmäisistä sanoista alkaen:

      

”On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies välttämättä tarvitsee rinnalleen vaimon.”

Välttämättäpä hyvinkin! Ja näin se siis alkaa, tämä iki-ihana teos kaikkine tarinoineen. Monet tämän varmasti jo tuntevatkin, mutta pääpiirteissään lähtökohta on tämä: Äiti, isä sekä viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin (eli varakkaisiin!) naimisiin. Naapuriin muuttava herrasmies ja tämän ystävä. Lisäksi lähistölle saapuva rykmentti sekä muuan sukulaismies, joka poikien puuttuessa saa periä talon. Herkullisen hersyvä keitos à la Austen on enemmän kuin taattu!

 

Ylpeys ja ennakkoluulo on siis rakkaustarina (tai oikeastaan kaksikin), mutta se on myös tarkkanäköistä ajankuvaa Austenin aikaisesta maaseudun seurapiirielämästä. Austen on kerrassaan erinomainen ihmiskuvaaja, joka kuvaa henkilöitään hyväntahtoisen ilkikurisesti, kujeileva pilke silmäkulmassaan. Austenin kohdalla puhutaankin usein ironiasta, mutta hänen ironiansa ei kuitenkaan ole ilkeää, vaan pikemminkin lempeän kiusoittelevaa. Austen taisi olla eräänlainen romantiikan ajan vastarannankiiski: hänen hyväntuulisen kiusoittelevat teoksensa eivät oikein noudata ajan kirjallisia ihanteita, mutta ne ovatkin siten hieno osoitus siitä, kuinka antoisan monivivahteista hyvä kirjallisuus voi olla. Yksinkertaisuuden vuoksi sijoitan itsekin tämän teoksen tunnisteissaan romantiikkaan, mutta tiedostan, ettei tällainen lokerointi ole aivan ongelmatonta.

Elizabeth ja Darcy!

Useimmat Ylpeyden ja ennakkoluulon henkilöistä ovat oikeastaan varsin raivostuttavia, mutta samalla sittenkin niin suloisen sympaattisia: hössöttävä ja kertakaikkisen typerä äiti (Mrs. Bennett), joka kuitenkin lopulta ajattelee vain lastensa parasta (ehkä silti ihan vähän myös omaansa); sarkastinen, puolianarkistinen ja kasvatusvastuutaan pakoileva isä (Mr. Bennett), jolla kuitenkin ehkä olisi viisautta jaettavana; auttamattomat hepsankeikat Kitty ja Lydia; filosofisuuteensa pakeneva Mary; mahtailevan mateleva Mr. Collins, katala Wickham; tuskastuttavan turhantärkeä Lady de Bourgh... Ja entäpä itse hurmaava päänelikko: leikkisä ja nokkelasanainen mutta kovin ennakkoluuloinen Elizabeth; ylpeä ja raskasmielinen mutta sittenkin avarasydäminen Darcy; kaunis ja seesteinen mutta aina turhan hyväuskoinen Jane; hilpeä ja hyväntahtoinen mutta liian johdateltavissa oleva Bingley. Omat suosikkini ovat – tietenkin – ennakkoluuloinen Elizabeth ja ylpeä Darcy! Nähtävästi en ole niin hyvä ja kiltti, että voisin samaistua Janeen, vaan pikkuisen kuriton Elizabeth sopii mielenmaisemaani paremmin...

Monet henkilöistä ovat karikatyyrimäisyydessään siis äärettömän ärsyttäviä, mutta silti niin hurmaavia: tottapa heissä kiteytyy jotakin niin olennaista ihmisyydestä, ettei heille sittenkään voi kuin hyväntahtoisesti nauraa. Tällaisia me olemme, me ihmiset: typeriä, vastuuta pakenevia, keikailevia, mukaviisaita, pokkuroivia, viekkaita ja tärkeileviä, ennakkoluuloisia, ylpeitä, hyväuskoisia ja harhaanjohdettavia. Mutta sentään ihania ja sittenkin rakastettavia! Paitsi tietysti Collins... ja Wickham... ja Lady de Bourgh... Ennakkoluuloinen? Minäkö? En kai, vaan ainoastaan tarkkanäköinen, leikkisä ja eloisa niin kuin rakas Elizabeth...

On aina mielenkiintoista lukea läpeensä tuttua tarinaa: kun valmiiksi tietää, mitä vielä tapahtuu, voi ihanasti viivähdellä kerronnassa, tarkkailla kuinka taidokkaasti kirjoittaja tarinaansa rakentaa. Tämä on varsin antoisaa – kirjailijantyö saa ikään kuin enemmän tilaa, kun ei tarvitse kiirehtiä tarinassa eteenpäin. Tämä onkin ehkä yksi syy siihen, miksi niin mielelläni palaan näihin vanhoihin rakkauksiini – vaikka toki niihin on palattava jo siksi, että ne ovat niin lumoavia!

 

Rakkaustarinat päättyvät valitettavan usein surullisesti: aina saa kyynelehtiä, kun rakastavaiset eivät saakaan toisiaan. Toki surullinenkin loppu on usein lukijalle antoisa: se herättää ajatuksia ja kysymyksiä, saa mielen askartelemaan kiehtovien kysymysten äärellä, pohtimaan rakkautta ja sen olemusta. Mutta on ihanaa lukea välillä tarina, joka on hieno, taidokas ja tasokas, ja päättyy sittenkin hyvin! Hieno tarina ei onneksi aina tarkoita onnetonta loppua.

Ylpeys ja ennakkoluulo on tulvillaan hersyviä repliikkejä ja toteamuksia, joita tahtoisin nostella esiin yksi toisensa jälkeen, mutta olkoon. Lukekaa ja nauttikaa! Siteeraan lopuksi kuitenkin erästä Elizabethin elämänviisautta, joka sopinee ohjeeksi meille kaikille:

”Ajattele mennyttä vain sikäli, kuin sen muisteleminen tuottaa sinulle iloa.”

Pois menneiden sanojen ja tekojen turhat murehtimiset! Kullatkoon aika muistot ja muistakaamme vain se, mikä tekee hyvää! Ylpeys ja ennakkoluulo sokaisevat joskus meidät kaikki, mutta onneksi saamme myös karistaa niitä silmistämme pois ja nähdä, kuinka katseemme kenties taas kirkastuu. Ja muistakaamme sekin, että myös itselleen on toisinaan (usein) hyvä nauraa. Ihana kirja!

PS. Ylpeys ja ennakkoluulo on onnellisesti päässyt myös muiden kesälukemiseksi. Teosta ovat lukeneet ainakin Kaisa ja Anna. Suosittelen lämpimästi muillekin raivostuttavan suloista romantiikkaa kaipaaville!