L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (1908)

”Tytön silmät harhailivat laaksosta harjulle etsivinä ja odottavina. Lopuksi ne pysähtyivät valkoiseen taloon. Se oli vasemmalla hyvän matkan päässä maantiestä keskellä kukkivia hedelmäpuita, jotka erottuivat himmeän valkeina hämärästä metsästä. Talon yläpuolella, pilvettömällä lounaistaivaalla, näkyi suuri tähti, joka loisti tietä viittoen ja lupaavana.

     - Tuolla se on, sanoi tyttö osoittaen sormellaan.”

Siellä se on: ihana Vihervaara, Annan tuleva koti. Ja siellä, Vihervaarassa, on myös Annan oma itäinen ullakkokamari, nuoruudenvuosien syli, jossa tämä ihana pieni orpotyttö saa kasvaa yhä ihanammaksi nuoreksi neidoksi.

**********

Viltin alla lukemani Iris rukka puhalsi taas suloista tyttökirjatuulta, ja sai kaipaamaan erityisesti rakasta, rakasta Annaa. Teki mieleni tarttua heti kirjoista ihanimpaan, Annan unelmavuosiin, mutta päätin sittenkin pitkittää iloa ja ihanuutta ja aloittaa alusta, Annan nuoruusvuosista.

Aarteeni! 

WSOY:n painos vuodelta 1991, suomennos Hilja Vesala.

(Olen ostanut Anna-kirjat ikiomiksi vasta isona –

lapsena lainasin niitä ystäviltä ja kirjastosta.

Nyt ne löytyvät hyllystäni aina, aina, aina!)

Ah, Anna! Tämä L.M. Montgomeryn (1874-1942) hurmaava sankaritar on sydänystäväni, sukulaissieluni, sieluni sisar – ja ei, ei mikään näistä liian kalpeista sanoista riitä kuvaamaan sitä suhdetta, joka minulla häneen on. Iris on sydänystävä ja sielunsisar, samoin Emilia, ja Jo, mutta Anna – Anna on minussa niin syvällä, että minun on mahdotonta edes ajatella itseäni ilman häntä. Luulen, ettei minua ollenkaan olisikaan ilman Annaa, ei sellaisena kuin nyt olen.

Ehkä en ilman Annaa olisi koskaan alkanut oikeasti kirjoittaa? Ehkä en olisi lähtenyt opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta? Halunnut opettajaksi, jakamaan kielen ja kirjallisuuden ilosanomaa (vaikka ei minusta sitten opettajaa tullutkaan)? Värjännyt joskus hiuksiani punaisiksi? Kerännyt mieleeni maisemaa, joka lakkaamatta saa minut kaipaamaan omaa Vihervaaraani, omaa Suloisuuden valkeaa tietäni ja Rakastavaisten polkuani, Tummaa päilyvää aallokkoani, ikkunan takana hurmaavasti kukkivaa Lumikuningatarta? Niin – ehkä olisin ilman Annaa ajatellut monesta asiasta toisin, en tiedä. Mahdotonta sanoa, mutta sen sanon, että Anna on minulle melkein sama kuin oma sydämeni. Olkoon kuinka hurmahenkistä hyvänsä. Hurmahenkisyys kunniaan sitäpaitsi, etenkin kun Annasta kirjoitetaan!

 

Annassa on niin paljon tuttua: suuret, syvät tunteet, herkkyys, haaveileva romanttisuus, kauneudenjano – ja ne rosot. Annasta tekeekin niin helposti samaistuttavan myös – tai etenkin – juuri se, ettei hän suinkaan ole säröjä vailla: hän on ihana ja hurmaava, mutta myös toivottoman hajamielinen, turhamainen, pitkävihainen ja äkkipikainen. Mutta voi, juuri nämä säröt tekevät hänestä sen suloisen Annan, jota niin rakastan! Anna on niin aito, oikea ihminen. Ja ei, en toki rohkene julistautua ihanan Annani toisinnoksi, pienesti visertäen vain totean, että kyllä meissä tiettyä sielujen samankaltaisuutta on...

Sanotaan, että yksi tärkeimmistä syistä lukea kirjoja on se, että ne antavat tärkeitä rakennuspuita omaa identiteettiä varten. Näin varmasti on – etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa kirjojen vaikutus voi olla hyvinkin suuri, kenties jopa käänteentekevä. Mutta toki aikuisenakin kirjat tarjoavat syviä oivalluksia myös omasta itsestä, ehkäpä parhaimmillaan yhä myös niitä ratkaisevia.

Luin Annat ensimmäisen kerran pienenä koulutyttönä, n. 10-11 -vuotiaana – iässä, jossa oma minuus on nupulla vasta: sitä on jo kasvamassa omaksi itsekseen, mutta on kuitenkin aivan pieni vielä,  hennosti minuuttaan maailman valoon kurkotteleva lapsi. Ja kyllä, rakastuin Annaan heti. Mitenpä olisinkaan voinut olla rakastumatta: suurisilmäinen ja -sanainen ihana tyttö, jonka mieli lensi satujen siivin ja joka – ah ja oh! – sai ”elää” suloiseen vanhaan aikaan. Sittemmin olen lukenut kirjat lukemattomia kertoja, etenkin sarjan kolme ensimmäistä kirjaa, jotka ovat aina olleet minulle läheisimmät ja rakkaimmat. Synnytyssaliin en sentään kirjoja kantanut, kuten olen jonkun syvästi hurmaantuneen Annan kanssaihailijan kuullut tehneen.

Varmasti lukukokemus on joka kerta hieman erilainen, mutta silti myös ihanan tuttu – melkeinpä jo tietää, missä kohtaa viimeistään pitää varata lähelle paketti nenäliinoja. Tälläkin kertaa tätä rakasta kirjaa lukiessani jouduin taas tavalliseen tunteiden myllerrykseen: oi ihanan pakahduttavaa onnen tunnetta, suloista samankaltaisuuden kokemusta, mielessä heräileviä erihetkisiä minuuksia, ilon ja surun kyyneleitä... Ehkäpä näihin kirjoihin onkin palattava juuri siksi, että saisi taas suloisesti pakahtua ja kyynelehtiä?

**********

”Mutta on miljoona kertaa hauskempaa olla Vihervaaran Anna kuin ei-mikään Anna ---”

Niin – jokainen meistä haluaa kuulua johonkin ja jollekin. Annassa on samaa orpouden tematiikkaa kuin Iris rukassa, ja toki näissä suloisissa sankarittarissa on muutakin yhteistä: tunteikkuus, herkkyys, taiteellisuus, tietty rajoihin sopeutumattomuus, rakkaus luontoa kohtaan... Ehkäpä siis tunnen erityistä vetoa tällaisia runollisia, mutta sittenkin vähän tappuraisia keijukaisia kohtaan.

Annan henkilögalleria on hurmaava: Annan lisäksi sivuilla säteilevät mm. suloinen ja Annaa paljon käytännöllisempi Diana; kerta kaikkiaan charmantti Gilbert, jota Annan tosin täytyy läimäyttää kivitaulullaan keskelle päätä; utelias mutta uuttera Rachel Lynde, joka tunkee innokkaan nenänsä joka paikkaan; ihmisarka mutta hyvin viisas ja sydämellinen Matthew; äärimmäisen säntillinen mutta silti niin erinomaisen huumorintajuinen ja sittenkin sisimmältään herkkä ja lempeä Marilla... Montgomery oli todellakin erittäin tarkkanäköinen ihmiskuvaaja, joka kuitenkin katseli henkilöitään hymyilevän hyväntahtoisesti. Ja kyllä – hänen hersyvä huumorinsa on kerta kaikkiaan hurmaavaa, vastustamatonta.

Siitä asti, kun (kauan sitten) katsoin ensimmäisen kerran myös Anna-kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan, ovat henkilöt piirtyneet mieleeni sarjan kasvoina – sarjan roolitukset ovat minusta kerta kaikkiaan onnistuneet! Anna on aivan ihana! Ja Marilla, Matthew ja Rachel Lynde ovat niin oikeanlaiset! Dianakin on melko suloinen. Ja Gilbert!! (Sitä, miksi tv-versioihin täytyy aina keksiä omia kummallisia kommervenkkejä, en koskaan oikein ymmärrä, mutta olkoon – sarja on ihana joka tapauksessa, aitoa Annaa! Paitsi ne viimeiset, jälkikäteen tehdyt osat, niitä en käsitä ollenkaan.)

Annalle, hajamieliselle haaveilijalle, jonka seesteisyyttä kipakka äkkipikaisuus somasti säröttää, sattuu ja tapahtuu: hän juottaa ystävälleen rypäleviiniä vattumehun sijasta, laittaa kakkuun reumatismilinimenttiä, putoaa katonharjalta, joutuu uppoavaan ruuheen, värjää hiuksensa vihreiksi... niin, niistä kaikista pikkujutuista puhumattakaan. Nuoruusvuosissa aikaa kuluu kaikkiaan noin viisi vuotta: Anna kasvaa pienestä 11-vuotiaasta tytöstä nuoreksi 16-vuotiaaksi neidoksi. Lapsuusvuosien kuvaus on aivan ihanaa, mutta vielä ihanampaa on Annan kasvaminen nuoreksi neidoksi – kaikki se hurma ja kipu, joka kasvamiseen liittyy.

”Mutta Anna ei kuullut sanaakaan siitä, mitä toiset juttelivat. Hän istui käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena ristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä katselemassa kattojen ja kirkontornien yli iltataivaan hohtavaa kupua ja kutomassa unelmiaan nuorten toiveiden kultaisista säikeistä.”

Oi ihana nuoruus! Väistämättä tulee mieleen kaukaiset ajat... Mutta toisaalta, onhan yhä nuo iltataivaiden hohtavat kuvut ja toiveiden kultaiset säikeet!

Anna-kirjat ovat lumoavia, suloisia, helliviä ja hoitavia, mutta varmasti niiden tenho perustuu myös siihen, että ne ovat hyvin viisaita. Nuoruusvuosiinkin rakentuvat ajatukset ovat usein avaria aatteita ja syvällistä filosofiaa – kirjasta välittyy mm. se, että elämä on ihanuudessaan aina myös kipeän arvaamatonta, ja onnen rinnalle mahtuu väistämättä myös surua ja murhetta, menetyksiä ja toteutumattomia toiveita. Silti se jatkuu, ihana elämä, ja tulevaisuus on yhä edessä ihmeellisenä ja kiehtovana.

”Kun pääsin opistosta, tulevaisuus näytti olevan edessäni suorana kuin viitoitettu maantie. Luulin näkeväni sitä pitkän taipalen eteenpäin. Nyt tie tekee mutkan, mutta uskon, että sieltä on tulossa vain parempaa. Mutkilla on aina oma viehätyksensä, Marilla. Minulla on edessäni vihannoivia lakeuksia, varjoja ja valoläikkiä ja ihania kukkuloita ja laaksoja, joita en ole vielä koskaan nähnyt...”

Tällaista elämä on: mutkia. Ja juuri nämä arvaamattomat mutkat tekevät kipeydessäänkin elämästä niin mielenkiintoisen – matkan uusia polkuja täynnä. Kaikki ei aina mene niin kuin olisi tahtonut tai toivonut, mutta kaikella on tarkoituksensa. Ja kukapa tietää, ehkä mutkan takana on sittenkin poluista juuri se oikea. Tästä viisaudesta sopii kerätä rohkeutta ja luottamusta.

Ja ei, en voi olla siteeraamatta vielä yhtä pientä huudahdusta, joka aina saa sydämeni niin ihanasti läpättämään:

– Me olemme syntyneet ystäviksi, Anna, ja nyt olet jo kyllin kauan uhmannut kohtaloa!

Iih! En kestä! Äkkiä kohti Anna ystäväämme ja – oi oi oi – Annan ihania, ihania unelmavuosia!

**********

PS. Miten ihanaa olikaan kirjoittaa rakkaasta Annasta! Vaikka toisaalta tuntuukin, että kirjoitinpa hänestä mitä ja miten tahansa, en millään onnistu tekemään hänelle täyttä oikeutta... Mutta olisikohan pitänyt varoittaa? Annasta kirjoittaessani en näköjään kykene tiiviiseen ilmaisuun edes siinä määrin kuin muulloin. Olen auttamaton papupata. Ja niin – Annasta kirjoittaessani huomasin erityisen selvästi myös sen, kuinka etenkin rakkaimpia kirjojaan pyöritellessään tulee väistämättä pyöritelleeksi myös itseään  – niissä on niin kerta kaikkisen kiinni.

PS2. Arvelen, että meitä Annaa rakastavia tai ainakin häneen ihastuneita on näilläkin seutuvilla hyvin monta! Yksi tästä punatukkaisesta neidosta hurmaantunut on ainakin Anna, jolla on onni kantaa tämän ihanan olennon nimeä, ja jonka viimeisin Anna-kirjoitus löytyy täältä.