Ivan Turgenev: Ensimmäinen rakkaus (1869)

”--- ja tytön liikkeissä (näin hänet sivulta) oli jotakin niin ihastuttavaa, käskevää, hyväilevää, huvittavaa ja herttaista, että olin vähällä huudahtaa sekä hämmästyksestä että mielihyvästä ja olin valmis, siltä ainakin tuntui, antamaan kaikkeni ---”

Ensimmäinen rakkaus (1869) lienee Ivan Turgenevin (1818-83) teoksista vähemmän tunnettuja – kuuluisampia taitavat olla mm. Metsämiehen muistelmat (1852) sekä Isät ja pojat (1862, myöhempi käännös Isät ja lapset). Nämä teokset mainitaan Turgenevin kohdalla ainakin sekä Wikipediassa että Pekka Vartiaisen teoksessa Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa (2010, s. 87-89). Minun on kylläkin jälleen kerran tunnustettava sivistykseni valtava aukkoisuus, sillä en muista aikaisemmin lukeneeni ainuttakaan Turgenevin kirjaa. Suomen kirjallisuuden opintoihin kuului myös hitunen venäläistä kirjallisuutta, mutta eikö Turgenevia? Kummallista, kun ajattelee, että juuri Turgenev oli venäläisistä kirjailijoista se, jonka mukana maan kirjallisuus lähti kulkemaan kohti avaraa maailmaa (Vartiainen 2010, s. 87). Saattaa tietysti olla, että valittavien kirjojen listalla oli myös Isät ja pojat tai joku muu Turgenevin teos, ja minä vain tulin valinneeksi muuta. Mutta ah, onneksi tämä pieni, kaunis kirja tarttui mukaani eräältä antoisalta kirpputorireissulta – romanttista nimeä kantava suloinen opus luonnollisesti vaati mukaanottamista:

Pieni, suloinen kirjani on WSOY:n painos vuodelta 1952,
suomennos Juhani Konkka.

Niin, kirjalla on hyvin romanttinen nimi. Ja ”tunnelmallinen, runollisesti viehättävä” se onkin - kuten Nykysuomen sanakirja sanaa 'romanttinen' määrittelee. Ensimmäinen rakkaus jäsentää nimensä mukaisesti yhden kokemuksen ensimmäisestä rakkaudesta – se on täynnä arkana mutta vahvana kumpuilevaa nuorta rakkautta. Nimi oli siis enne: sain realistiseen kerrontaan kudotun "romanttisen" lukukokemuksen. 

Teos alkaa kehystyksellä, jossa kolme miestä – isäntä ja kaksi yhä viipyilevää vierasta – istuvat yhdessä illallisen jälkeen. On jo myöhäinen yö, mutta isäntä ehdottaa, että he kaikki kertoisivat ensimmäisen rakkautensa tarinan. Lopulta kuitenkin vain yhdellä – Vladimir Petrovitšillä, joka on vieraista toinen – on tarina kerrottavanaan. Mutta tämäkään tarina ei tule kerrotuksi heti, vaan Vladimir tahtoo kirjoittaa tarinansa paperille saadakseen sen kerrotuksi mahdollisimman hyvin – viehättävä viittaus siihen, kuinka eri tavalla tarinan saa kerrottua, kun sen kirjoittaa.  Kaksi viikkoa myöhemmin Vladimirin tarina on valmis. Hän kertoo sen minä-muodossa, mikä tekee siitä kuin puhetta hänen kertomusta odottaville kuulijoilleen ja sopii siten luontevasti tarinan kehykseen. Minä-kertoja myös osaltaan vahvistaa teoksen tunteellisuutta: rakastamisen tunne tulee lukiessa hyvin lähelle, ikään kuin todemmaksi kuin ulkopuolisen kertojan kertomana. Kaikkitietävät kertojat tietävät aina kaiken, mutta minä-kertojalla on vahvuutenaan juuri oman kokemusmaailmansa intensiteetti.

 

Ensimmäinen rakkaus on siis tarina Vladimir Petrovitšin ensimmäisestä rakkaudesta. Tarina alkaa:

”Olin silloin kuusitoistavuotias. Tapaus sattui kesällä vuonna 1833.”

Vladimir on rakastuessaan hyvin nuori, vain kuudentoista. Rakkauden kohde, Zinaida, on kahdenkymmenenyhden – viisi vuotta Vladimiria vanhempi. Kaunis, kultahiuksinen Zinaida rakentuu kertomuksessa hyvin ristiriitaiseksi hahmoksi. Hän on toisaalta lämmin, toisaalta kylmä, keimailee, mutta työntää taas pois. Zinaida kerää ympärilleen ihailijoita ja leikittelee toisten itseään kohtaan tuntemalla rakkaudella, mutta hän on myös sulkeutunut ja läpinäkymätön. Se, että Zinaida jää myös lukijan mieleen hieman hämmentävänä ja arvoituksellisena hahmona, on minusta myös eräs kertomuksen hienouksista: eihän minä-kertoja pystykään kertomaan kuin sen mitä itse näkee ja kokee, toisen mieleen hän ei pääse.

Tarinan edetessä Vladimir huomaa, että myös Zinaida rakastaa. Mutta niin kuin kaikki Zinaidassa, myös tämän rakkauden kohde on arvoitus:

»Hän rakastaa», huuleni kuiskasivat vastoin tahtoani. – »Mutta ketä?»

Niin - ketä? Ensimmäinen rakkaus ei (ehkä) tarjoa suurta yllätyksellisyyttä, mutta kylläkin hienon esteettisen elämyksen: se on hienosti rakennettu, kerronnaltaan eheä ja tasapainoinen kertomus. Kertoja antaa lukijan aavistella tulevia tapahtumia, mutta toisaalta jotakin jätetään myös auki, lukijan pääteltäväksi. Myös tässä näkyvät minä-kertojan mahdollisuudet kertoa tarinaansa: minä tuntee kyllä oman tarinansa, mutta vain omasta näkökulmastaan.

Ensimmäinen rakkaus on hieno kuvaus nuoruudesta, rakkaudesta ja lapsen ja vanhempien suhteesta. Siihen mahtuu myös pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, mikä ainakin minua aina innostaa ja viehättää. Herkullisena sivumausteena on myös viittauksia mm. Schilleriin ja Shakespeareen. Minusta on aina kiehtovaa löytää teosten välistä keskustelua erityisesti vanhoissa kirjossa: on inspiroivaa todeta, kuinka hyvin myös – vai ennen kaikkea? – menneiden aikojen kirjailijat ovat kirjallisuutta tunteneet.

Kirjan luettuani ja sitä tuokion tunnusteltuani suuntasin tekemään hakuja Turgenevin ja Ensimmäisen rakkauden nimillä. Vierailin mm. Helsingin kaupunginkirjaston Kysy.fi –sivustolla, jossa teosta luonnehdittiin realistiseksi, mutta myös klassisia piirteitä sisältäväksi. Risto Niemi-Pynttäri puolestaan luonnehtii klassiseksi Turgenevin lausetta. Teos onkin tunteikkuudestaan, so. tunteiden kuvaamisestaan, huolimatta hyvin hallittu ja tasapainoinen – sekä lauseen että koko tarinan tasolla. Turgenevin kaunis, runollinen kieli antaa sille myös hitusen romanttisen vivahteen – ja viittaan romanttisella siis juuri tunnelmallisuuteen ja runolliseen viehättävyyteen, en kirjallisuushistorialliseen periodiin nimeltä romantiikka. 

Ensimmäinen rakkaus on sivumäärältään pieni, mutta tällä(kin) kertaa pieneen kirjaan mahtuu paljon. Pääteemana on tässäkin rakkaus, mutta rakkausteeman rinnalla kulkee kuin hetkellisesti hypähdellen myös muuta aiheistoa. Pidän pitkistä, viipyilevistä kertomuksista, kuten Anna Karenina, mutta pienet, sisällöltään suuret tarinat ovat nekin minusta erittäin hienoja luettavia.


PS. Ensimmäinen rakkaus on suomennettu uudestaan vuonna 2001 ja hyvä niin. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on juuri tämä vanha painos, jossa kielikin on viehättävän vanhaa. 

PS2. Luonnollisesti teoksen lukeminen herätti halun lukea muitakin Turgenevin teoksia. Voi, lukulistani on loputtoman kasvava...


********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Ensimmäisen rakkauden lisäksi: 

Nykysuomen sanakirja IV, 1964, neljäs painos. WSOY.

Pekka Vartiainen 2010: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Avain.

P. L. Travers: Maija Poppanen (1934)

Pieni piipahdus lastenkirjallisuuden puolelle – kuukauden lastenkirjaklassikko! (En osaa sanoa tuleeko tästä perinne, kenties, katsotaan. Ajatus on ainakin innoittava ja kiehtova!)

”Sitten tuo tuulen paiskaama hahmo nosti säpin, ja lapset saattoivat nähdä, että se oli nainen, joka toisella kädellään piti kiinni hatustaan ja toisessa kantoi kankaista laukkua. Katsellessaan Jane ja Michael näkivät jotakin kummallista tapahtuvan. Heti kun tuo olento oli portin sisäpuolella, tuuli näytti nostavan hänet ilmaan ja viskaavan talon ovelle. Näytti siltä kuin tuuli olisi lennättänyt hänet ensin portille, odottanut, kunnes hän oli avannut sen, ja sitten tupsauttanut hänet ovelle laukkuineen päivineen.”

Lasteni kirjahyllyyn kotiutunut antikvariaattilöytö: 

painos vuodelta 1982, suomennos Marikki Makkonen.

Luimme hiljattain lasteni kanssa tätä kirjaa, jonka muistan olleen minulle itselleni lapsena mieleinen: muistin hauskasti sateenvarjollaan liitelevän, taianomaisen lastenhoitajan nimeltään Maija Poppanen. Tästäkin klassikosta on nyttemmin otettu uusi painos, ja käännöskin on sitä varten uudistettu. Hyvä niin – esimerkiksi uudet, suomalaiset lasten nimet helpottavat varmasti lapsilukijan tai –kuulijan taivaltamista tarinassa. Meillä kuitenkin luettiin ihan tätä vanhaa, antikvariaatista löytynyttä painosta, jossa Maija Poppasen hoidokkeina ovat vielä omastakin lapsuudestani tutut Jane ja Michael sekä näiden pikkuiset kaksossisarukset John ja Barbara.

Muistan tarinan innoittaneen minua lapsena niin, että ryhdyin silloin – noin kymmenvuotiaana – kirjoittamaan jonkinlaista omaakin tarinaani Maija Poppasen tapaisesta haltiatarhoitajasta. Ainakin taivaalle nostavia sateenvarjoja siinäkin taisi olla – en enää oikein muista, onhan tuosta kulunut jo melkein kolme vuosikymmentä. Tarina ei ole säilynyt ja luulen, että se jäi pahasti kesken. Menetys maailmankirjallisuudelle tuskin on ollut suunnaton, mutta itselleni olisi kyllä mielenkiintoista päästä vilkaisemaan pienen itseni kirjallisia mielenliikkeitä. Mutta olkoon, onneksi mieli kerrostaa itseensäkin aika paljon.

Uusi lukukokemus oli mielenkiintoinen: en esimerkiksi ollenkaan muistanut, että Maija Poppanen on niin turhamainen ja tuiskahteleva. Ei, muistin vain kerrassaan hurmaavan lastenhoitajattaren, joka vie lapsia sadunhohtoisiin seikkailuihin. Mitä ihmettä siis on tapahtunut: onko aika hämärtänyt muistoni vai olenko vain kerta kaikkiaan painanut lapsenmieleeni ainoastaan sen, mikä Maijassa on kaikkein olennaisinta? Myös Jane ja Michael pitävät Maijasta suunnattomasti, vaikka tämä on äksy ja tuhahteleva – niiskauttelee nenäänsä ja nakkelee vastauksiaan melko epäystävälliseen sävyyn. Taikako Maijasta tekee vastustamattoman?

Maija tulee, kun itätuuli vinkuu ”Kirsikkatien puiden alastomissa oksissa” ja lupaa viipyvänsä ”siihen saakka, kunnes tuuli kääntyy”. Maija Poppasen kanssa maailma on satua ja taikaa tulvillaan: siellä kohotaan naurukaasulla korkeuksiin, kuljetaan kompassilla maapallon ympäri, syödään sokerisormia ja liimataan taivaalle piparkakkutähtiä sekä käydään öisessä eläintarhassa, jossa ihmiset ja eläimet ovat vaihtaneet paikkaa. Jopa Maijan laukku on pohjatonta taikuutta täynnä. Mutta mitä ihmettä oikein tapahtuu? Jälkeenpäin Maija on kuin ei tietäisi mitään, tuiskahtaa vain.

Maija on monitasoinen, mielenkiintoinen hahmo: esteetikko, taikuri, täpäkkä täti. Mietiskelin tätä Maijan melko ristiriitaista olemusta kirjaa lukiessamme ja sen jälkeen, pyörittelin mielessäni hänen persoonansa monia sävyjä. Aikani pyöriteltyäni aloin saada Maijasta kumman tutun tuntuisen otteen: kauneutta rakastava ja itseensä unohtuva, herkästi ärtyvä mutta sittenkin niin avaria maailmoja avaava. Totesin: Maijassa tiivistyy jotakin hyvin olennaista siitä, millaista on olla nainen ja äiti (äiti, vaikka Maija itse onkin lastenhoitaja). Naisen olemukseen kuuluu usein kauneuden kaipaaminen ja ihanista hepenistä iloitseminen sekä – kuten hyvin tiedämme – myös kumma kärttyisyys. Äitinä taas tahtoo näyttää lapsilleen maailman ihmeellisen avaruuden, sen jonka voimasta lapset sitten kasvavat. Toisaalta on asetettava rajoja ja oltava joskus myös kipakka tuittupää. Ja – toden totta – kuten Maija Poppasella, myös jokaisella äidillä on äitiytensä lisäksi oma salaperäinen elämänsä, josta lapset eivät juuri tiedä. Toisinaan äiti liihottelee tiehensä, mutta lapset tietävät, että hän tulee sittenkin takaisin. Äiti ei lähde aivan niin pitkäksi aikaa kuin Maija Poppanen, mutta tuokioksi. Äiti ei ole, eikä voi olla, aina saatavilla.

Kirjassa on myös tarkkanäköistä – uskoakseni, elänhän itse aivan toisessa ajassa – havainnointia oman aikansa ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista ja tavoista toimia maailmassa. Moni havainto on tosin myös ajaton. Ei ihme, että Maija Poppanen otetaan aika ajoin uudestaan esille – kyllä hänessä klassikkoainesta totisesti on.

Minusta kirjassa oli edelleen kaikkein ihaninta – muistan, että olin samaa mieltä myös lapsena – luku, jossa kerrotaan ”Johnin ja Barbaran tarina”, perheen pikkukaksosten kasvu vauvasta yksivuotiaiksi. Kirja on tulvillaan taikaa, mutta tämä luku tuntuu minusta kuin todelta: pienet vauvat osaavat puhua päivänpaisteen ja kottaraisten kieltä, mutta kun ensimmäinen syntymäpäivä koittaa, taika katoaa – lapsesta tulee ihmisten ahtaiden rajojen vanki. Mutta onneksi meillä on yhä vielä sadut!

PS. Maija Poppasen takana kuuluu olleen todellinen hahmo: eräs Traversin lapsuudenperheen kotiapulainen, joka oli lapsille hyvin töykeä ja jolla myös oli papukaijapäinen sateenvarjo – näin kertoo suomentaja Marikki Makkonen painoksemme takalehdillä. Kiehtovaa, kuinka äksy kotiapulainen saattaa jäädä iäksi elämään lastenkirjaklassikon sivuilla!

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta (2014)

Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä on niitä kirjoja, joita lukiessaan ymmärtää miksi kirjoja oikeastaan lukee: siksi, että ”sanoilla ei ainoastaan sanota asioita vaan myös tehdään asioita”. Andersson tekee sanoillaan jotakin, joka vahvistaa kirjallisuuden olemassaolon perusmerkityksen: kertoo tarinan, joka antaa lukijoille kiteytettyä ymmärrystä itsestään, toisesta ja maailmasta. Samalla Andersson näyttää, kuinka riipaisevan riippuvainen ihminen on rakkaudesta ja kielestä.

Lainasin kirjan kirjastosta, 

mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi.

Eräänä päivänä runoilija ja esseisti Ester Nilsson saa tehtäväkseen pitää esitelmän taiteilija Hugo Raskista. Jo kirjoittaessaan Esteristä alkaa tuntua, että hän kuuluu yhteen aiheensa kanssa. Ehkä Ester rakastuukin jo omien sanojensa voimasta, sillä tavatessaan Hugon tilaisuudessa, jossa esitelmänsä pitää, hän on jo kuin tunteidensa kahleissa. Alkaa rakkaustarina, joka on – kenties alusta alkaen – tuhoon tuomittu.

Tarve tulla rakastetuksi on ihmisyyden perusta: ”Etsimme rakkautta, jotta tuntisimme että joku näkee meidät.” Rakkaus on elämämme valo, mutta samalla kaikki sen pimeä, sillä se vetää ihmisen itseensä kuin musta syöveri: olemme valmiita antamaan sille jopa minuutemme. Vai olemmeko? Hugo ei osaa antaa itseään, ei osaa rakastaa, tähyilee vain kohti vapautta, mutta osaako myöskään Ester? Ester on valmis kieltämään itsensä, kieltämään sen minkä tuntee ja tietää. Onko se sitten itsensä antamista, rakastamista? Osaako Esterkään antaa muuta kuin oman pakottavan tarpeensa saada rakkautta? Onko toisen todellinen kohtaaminen lopulta mahdottomuus?

Kuitenkin rakastuminen on totaalista: kaikki muu paitsi rakastaminen lakkaa olemasta merkityksellistä. Rakastava on rakastettunsa vallassa ja armoilla, sillä se, joka haluaa enemmän, on aina heikompi. Samalla rakastunut on silti myös häikäilemättömän itsekäs: rakkaus tahtoo omistaa, saada toisen omaksi, sellaisena kuin tahtoo tämän nähdä. Rakastunut näkee koko maailman ainoastaan oman rakkautensa valossa, ajattelee ajatuksia, jotka ovat väistämättä täysin subjektiivisia. Tosiasiat lakkaavat olemasta tosiasioita. Toisaalta rakastunut itsekin tietää, etteivät hänen ajatuksensa vastaa todellisuutta – mutta ”tiedon ja toivon ikuisessa taistelussa toivo voitti, koska tiedon omaksuminen olisi tullut liian kalliiksi ja toivossa oli helpompi elää.”

Mitä rakkaus siis oikeastaan on? Pelkkää kieltämistä, näkemättä jättämistä? Nieltyjä kysymyksiä ja itsensä peittämistä? Kevytmielisenä hypähtelevää turhaa toivoa? Kenties kaikkea tätä, mutta sittenkin se on myös puhtaan sydämen puhdas tunne. Rakkaus on mieletöntä, tuhoavaa, kaikennnielevää, mutta myös puhdasta, aitoa, todellista. Kaiken takana on rakastuneen rehellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu, ja Ester on rakastuneen hauraudessaan sittenkin kaunis, pökerryttävän aito ja todellinen.

Omavaltaista menettelyä on romaani rakkaudesta, mutta se on myös romaani kielestä. Ja kuten kaikki, myös rakkaus on valitettavan sidottu sanoihin ja niiden tuskalliseen epätäsmällisyyteen. Ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta maailmansa käsittelemiseen kuin kieli, mutta tämäkin mahdollisuus on lopulta rajallinen, epätäydellisyydessään riittämätön. Samalla tavoin kuin rakkaus, myös kieli jättää Esterin sittenkin yksin, avuttomaksi. Rakkaus ei riitä, kieli ei riitä.

Rakastunut käsittelee, pyörittelee, tunnustelee rakkauttaan loputtomiin, ja juuri kieli on se lohdullinen väline, jolla rakkauttakin voi yrittää ymmärtää. Mutta ”kuten kaikki rakastuneet, Ester Nilsson painotti liikaa kielen sisältöä ja sanojen kirjaimellisuutta ja liian vähän kohtuutta ja kokonaisarviointia.” Ehkäpä toisaalta onkin näin: ”Niiden [sanojen] ei ole tarkoitus edustaa todellisuutta kielen ulkopuolella.” 
 
Omavaltaista menettelyä on erinomainen romaani. Se on sellainen kuin hyvän romaanin pitää ollakin: kysymyksiä ja ajatuksia herättävä. Lukija huomaa asettuvansa keskusteluun kertojan kanssa: nyökkäilemään, hämmästelemään, odottamaan lisää. Sanomisen tapa on teoksessa enemmän kuin kohdallaan – muoto palvelee sisältöä niin kuin pitääkin. Anderssonin ilmaisu on mykistävää: täsmällistä, tiivistä, kompuroimatonta. Tyhjiä sanoja ei ole. Huikeinta on kuitenkin se, että kaikki on niin totta: rakastunut ihminen voi olla äärettömän typerä, mutta kaikessa typeryydessään sittenkin hämmentävän paljas ja aito. Mainittakoon vielä, ettei teoksen rakkauskäsitys ehkä ole se suloisin, mutta kylläkin mielen kerroksia aktivoiva.

Omavaltaista menettelyä on osoitus siitä, että toisinaan myös keskittyminen ”vähään” riittää: syvällinen, monitasoinen tarina ei välttämättä edellytä laajaa henkilögalleriaa tai ajallista pituutta, vaan saattaa riittää, että kirjailija keskittää huomionsa yhteen ainoaan, oman lyhyen aikansa kestävään ihmissuhteeseen. Monet nykyromaanit (joskin vanhemmatkin) pursuilevat henkilöitä ja sivupolkuja ja - näitä yhtään moittimatta - on välillä virkistävää lukea kirjaa, joka pursuilemisen sijasta menee hyvin syvälle siihen, mistä se keskittyy kertomaan.

Teos näyttää myös sen, että tärkeimmät asiat sopii kyllä sanoa yhä uudestaan ja uudestaan: yksipuolinen rakkaus ei ole aiheena uusi, mutta taitavasti kerrottuna siitä saa yhä uusia koskettavia ja syvällisiä tarinoita. Omavaltaista menettelyä sopii luettavaksi kaikille sydämensä joskus särkeneille tai muuten rakkautta turhaan toivoneille, mutta myös mielen avartajaksi niille, jotka ovat onnistuneet pysymään onnellisina. Aika monelle siis, otaksun. Lukijalle, jolle sisällön ohella myös muoto on keskeinen osa esteettistä lukuelämystä, teos tarjoaa kokonaisvaltaisesti voimakkaan kokemuksen. Sanat sekä maailma niissä ja niiden takana on loputtoman kiehtova tutkimisen aihe. Myös kerronnan hetkittäinen polkuilu taiteenfilosofian puolelle rikastaa sekin jo entisestään rikasta lukukokemusta.

Lopuksi vielä yksi siteeraus, joka kenties kiteyttää koko tarinasta jotakin olennaista:

”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä pelkästään sanoilla.”

Ei - ei ole rakkautta ilman sanoja, eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Samalla tavalla ei ole myöskään erinomaista kirjaa ilman sanoja, eikä pelkästään sanoilla: tarvitaan sanat, joilla rakentaa tarinan merkityksellinen maailma, mutta myös ajatus - tunne - maailman takana.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi: tuntuu, että tahdon taas taitella hiirenkorvia, vedellä viivoja, piirrellä huutomerkkejä - ja ennen kaikkea lukea kirjan uudestaan. Näin huikeita romaaneita ilmestyy valitettavan harvoin. Toisaalta ne ovat juuri siksi kuin kimmeltäviä helmiä: hohtavat kirjallisuuden syvyyttä ja elinvoimaa. Tätä kirjaa ei voi olla rakastamatta.

 ******************************

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta. Suom. Sanna Manninen. Romaani, 214 s. Siltala 2014.

Voiko kirjoittamista opettaa/oppia?

Keskiviikkona postilaatikkoon pudotetussa Parnassossa (3/2014) oli Johanna Venhon artikkeli ”Lukijan viettelemisestä”. Artikkelin alaotsikkona kuuluu kiivastakin keskustelua aika ajoin herättelevä kysymys ”Voiko kirjoittamista oppia?” Venho luotaa artikkelissaan siihen (etupäässä angloamerikkalaiseen) kirjateollisuuden haaraan, joka suorastaan tulvii oppaita kirjoittamisen opettamiseen ja oppimiseen. Artikkeli oli minusta hyvin mielenkiintoinen – olenhan itsekin tahollani pohtinut tätä kysymystä kerran jos toisenkin ja toki myös tullut pohdinnoissani jonkinlaiseen (ainakin toistaiseksi voimassa olevaan) tulokseen. Ajattelen, että kirjoittamista voi – ja pitääkin – oppia, mutta opinpolku voi eri kirjoittajilla olla hyvinkin erilainen. Tärkeintä minusta(kin) on joka tapauksessa – yllätys yllätys – lukeminen ja kirjoittaminen.

En itse ole toistaiseksi juurikaan lukenut varsinaisia kirjoittamisen oppaita, mutta kylläkin kirjoituksia kirjoittajuudesta ja kirjoittajana/kirjailijana olemisesta. Toki olen lukenut myös muutamia opastavia opuksia, mm. Mika Waltarin ikivihreän klassikon Aiotko kirjailijaksi?, mutta ns. ”tehtäväkirjojen” harjoitukset eivät ole minua juurikaan kiinnostaneet, enkä ole kokenut niitä tarvitsevani. Tekeminen opettaa parhaiten, mutta tehtävänsä voi ehkä laatia myös itse. En myöskään tähän asti ole osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen, vaikka kirjoittaminen onkin minulle myös tavoitteellinen harrastus.

Syksyllä olen kuitenkin aloittamassa ensimmäiset kirjoittamisen opintoni ja olen innoissani: uskon, että avoimen yliopiston opinnot ovat mielenkiintoiset, monipuoliset ja antoisat, ja luovat ajatuksiini uusia liikehtiviä ratoja. Tunnustan silti, että olen aiemmin ollut kirjoittamisen opintojen suhteen myös skeptinen: olen miettinyt juurikin tuota kysymystä ”voiko kirjoittamista oppia” tai pikemminkin se on ollut muodossa ”voiko kirjoittamista opettaa”. Sittemmin olen kuitenkin todennut, että luultavasti voi – tosin ehkä kyse ei ole niinkään kirjoittamisen opettamisesta sinänsä kuin välineiden tarjoamisesta oman kirjoittamisen ja syntyvien tekstien tarkasteluun. Omaa ääntä ja sanottavaa kukaan tuskin voi toiselle antaa, mutta rohkeutta ja työstämisen välineitä kyllä. Esimerkiksi erilaiset kirjoittajaopinnot ja -ryhmät saattavat hyvinkin saada omille teksteille helposti sokeutuvia silmiä avautumaan ja – mikä ehkä tärkeintä – tarjota tärkeää vertaistukea sitä kaipaaville. Myös oppaista ja muista kirjoittamista käsittelevistä opuksista saattaa parhaimmillaan saada uutta intoa ja puhtia puuhiinsa, ikään kuin kirjallista vertaistukea siis. Kirjoittajat, jotka itse opettavat – kuten Venho – saavat oppaista varmasti myös lisää ideoita omien, väistämättä ehtyvien ajatustensa jatkoksi.

En kuitenkaan usko, että kirjoittajakoulutus saati –oppaat olisivat kenellekään oikotie onneen. Ne molemmat voivat olla parhaimmillaan hyvin antoisia, mutta eivät ne välttämättä taivaita avaa. Teknisestikin taitavan kirjoittajan voi lopulta olla hankala kirjoittaa, ellei hänellä ole sanottavaa – tärkeintä siis varmasti on, että haluaa kirjoituksellaan jotakin sanoa. Mutta ei pelkkä sanomisen vimmakaan yksin riitä, jos kehittyä tahtoo. Rohkenisin väittää, että täytyy myös tuntea kirjallisuutta ja olla halukas oppimaan yhä paremmaksi kirjoittajaksi, vaikkapa sitten niitä opasopuksia lukemalla ja/tai kirjoittajakoulutuksiin ja -ryhmiin osallistumalla - mutta ennen kaikkea kirjoittamalla, kirjoittamalla ja kirjoittamalla sekä lukemalla, lukemalla ja lukemalla.

Kirjoittajakoulutusta ja oppikirjojen lukemista kylläkin myös kritisoidaan. Venhokin sivuaa aihetta artikkelissaan kysymällä "tuottaako kirjoittajakoulutus ja oppikirjojen lukeminen vain kirjallisia broilereita" ja vastaamalla, että kärjistys on turha. Broilerikeskustelu viittaa tässä kirjoittajien liialliseen tekniseen taitavuuteen, joka tuottaa turhan viilattuja, lukijoille etäisiä teoksia. Toisaalta olen kuullut sellaistakin rutinaa, että "kaikki" kirjoittavat koulutusten takia nykyään samalla tavalla, so. tasaisen tasapaksuja ja ennen kaikkea helppolukuisia tarinoita. Voikin olla, että jotkut koulutustahot pyrkivät muokkaamaan oppilaistaan mukavalukuisia lukuromaaneja tehtailevia sanailijoita, jotka välttävät teoksissaan turhaa "vaikeutta".  Tällaisille romaaneille on siinä tapauksessa kuitenkin varmasti tarvetta: ne vastaavat luultavasti suoraan kysyntään. Osa koulutuksista taas saattaa hyvinkin tähdätä myös tekniseen taituruuteen, mutta en nyt ihan broilereista ehkä puhuisi: parhaimmillaan koulutuksissa kehittyy varmasti kirjoittajia, joilla on kykyä ja halua myös ravistella kirjoittamisen rajoja ja tuoda kirjallisuuteen jotakin uutta - useimmiten kuitenkin lähinnä luomisen ilosta eikä vain teknisen kikkailun itsetarkoituksessa. Vai onko esimerkiksi Kriittistä korkeakoulua käynyt Maija Muinonen muka joku tehotuotettu ja kikkaileva broileri? Ei todellakaan, vaan hienon esikoisteoksen kirjoittanut sanataiteilija - Mustat paperit (2013) ei suinkaan suotta kerännyt sitä kiitosta, jota se sai. Ja enpä tiedä, en ehkä sentään menisi nimittelemään broileriksi yhtään ketään. Enkä kyllä ihan tasapaksuksikaan. Omalla äänellään ja omalla tavallaan jokainen kirjoittaa, vaikka opastusta matkan varrella saisikin.

Niin, minulla ei tosiaan toistaiseksi ole omakohtaista kokemusta kirjoittajaopinnoista, vaan kaikki niitä koskevat ajatukseni perustuvat luetun ja kuulostellun pohjalta rakentuneisiin vaikutelmiin. Nähtäväksi jää, tulenko syksyllä alkavien opintojeni lisäksi hakeutumaan oppiin myös toisaalle. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että opinhalu on kaiken kehittymisen äiti - opettelee sitten itsekseen tai opettajien johdolla. 

Ja kylläpä vaan se Waltarikin jo aikoinaan sanoi, että

”Ihmeen harvat tulevat ajatelleeksi, että kirjaileminen samoin kuin jokainen muukin ammatti edellyttää harjaantumista ja välttämättömiä perustietoja. Ei ole olemassa synnynnäisiä kirjailijoita. Lahjakkuuden korvaamattoman avun ihminen voi ehkä omata jo syntyessään, mutta pelkkä lahjakkuus ei suinkaan riitä kirjailijaksi tulemiseen. Toisten on helpompi oppia kirjoittamaan, toisten vaikeampi, mutta kirjoittamisen taito on jokaisen kirjailijan itse itselleen kehitettävä.”

(Mika Waltari 1935: Aiotko kirjailijaksi? – oma painokseni on vuodelta 1994, lainaus sivuilta 16-17.)

Waltarin aikoina ei tainnut vielä juuri kirjoittajakoulutusta tai –oppaita olla, vaan jokaisen kirjailija oli ”yleensä itse opittava ammattinsa” (mt., s. 17). Waltarin oma opus olikin varmaan monelle kirjailevalle lukijalleen tarpeen - ja on yhä. Nykyään on kuitenkin moni asia toisin: kirjoittajakursseja ja opaskirjoja on jo monenlaisia ja varmasti myös monentasoisia. Osa opastuksesta saattaa hyvinkin olla - kuten kritiikki toisinaan kuuluu - sitä ”rahat pois vaan eikä mitään vastinetta” -ainesta. Mutta osa on varmasti myös oikeasti antoisaa ja hyödyllistä. Oppijasta riippuu, minkälaista opastusta kokee tarvitsevansa.

Siteeraan loppuun vielä Venhon haastattelemaa käsikirjoittaja ja romaanikirjailija Vepe Hännistä: 

”Totuus on, että ihminen katsoo aina mieluummin huonon tarinan, joka on hyvin kerrottu, kuin hyvän tarinan, joka on huonosti kerrottu.” 

Tämän itsekin allekirjoitan! Ihannetilanne on, että luettavassa kirjassa (tai katseltavassa elokuvassa/näytelmässä) sekä kerronta että sisältö ovat esteettisesti puhuttelevia. Mutta jos toisesta on joustettava, niin tarinasta. Tämä perustuu varmasti siihenkin, että useimmat tarinat ovat jo tuhannesti kerrotut, mutta sanomisen tapa voi aina olla uusi.

Suosittelen Venhon artikkelia kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille - se sivuaa samoja tuttuja totuuksia siitä, että kirjoittamista oppii lopulta parhaiten lukemalla ja kirjoittamalla, mutta on myös hyvinkin kelpo kooste oppaiden annista ja herättelee mukavasti myös omia asiaa koskevia ajatuksia.

Ajattelemisiin ja kirjoittelemisiin siis - kirjoittaminen on mielenkiintoista matkantekoa!

PS. Ehkäpä pian otan paremmin esille myös tuon jo hitusen siteeraamani Waltarin klassikko-opuksen – muistan kuinka sitä lukiessani keräsin itseeni kuin ikiaikaista viisautta.

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-77)

”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Näin kuuluu kenties kaikkien aikojen siteeratuin teoksen aloitus – ensimmäinen virke Leo Tolstoin (1828-1910) romaanista Anna Karenina. Olen lukenut tätä täyteläistä teosta hitaasti pitkin kevättä, tunnustellen, tuumien, taitellen hiirenkorvia ja vedellen viivoja marginaaleihin ja rivien alle. Tällainen paha tapa minulla on: minun on pakko jättää lukemisestani itselleni jälkiä ja samalla merkitä teoksen kiehtovimmat kohdat mahdollista myöhempää käyttöä varten - annan itseni kuitenkin ryhtyä tähän vain omien kirjojeni kohdalla.

Kauniskansinen kirjani on Otavan painos vuodelta MCMLXIX (1969), 

suomennos Ulla-Liisa Heino.

Anna Karenina lienee maailman kuuluisin intohimodraama: monet tietävät, että teoksessa on kysymys Anna Kareninan ja Aleksei Vronskin intohimoisesta rakkaudesta, vaikka eivät koskaan ole kirjaan vilkaiseetkaan. Teos onkin polttavaa intohimoa, mutta myös paljon muuta: se on psykologisen, yhteiskunnallisen ja aatteellisen realismin huikean monitasoinen kudelma ja sellaisena yksi 1800-luvun realismin merkittävimmistä huipentumista. Teosta lukiessaan saakin paitsi nauttia hienosta ja temaattisesti moniaineksisesta kertomuksesta myös tutkia ja tunnustella mitä ”realismilla” oikeastaan tarkoitetaan. On myös äärettömän antoisaa havaita, kuinka paljon realistinen kerronta voikaan kaikkiaan näyttää.

Anna Karenina on siis tematiikaltaan hyvin rikas romaani, mutta keskeisimpänä teemana on silti rakkaus. Tolstoi on ikään kuin tutkinut rakkautta kirjoittamalla teokseensa useita rinnakkaisia rakkaustarinoita: Annan ja Vronskin roihuavan intohimotarinan vierellä siinä kulkee myös toinen, Kittyn ja Levinin seesteisempi – joskaan ei tyystin särötön – rakkaustarina. Lisäksi teokseen sisältyy tarina Annan veljen Stivan ja Kittyn sisaren Dollyn horjuvasta avioliitosta. Keskiöön nousee kuitenkin juuri Annan ja Vronskin tarina ja - kuten teoksen nimikin antaa ymmärtää - ennen kaikkea Annan kokemus tästä tarinasta.

Mitä rakkaus siis on?

- Minun käsittääkseni, sanoi Anna leikitellen kädestä vedetyllä hansikkaallaan, - minun käsittääkseni... jos on niin monta mieltä kuin on päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin on sydäntäkin.

Kenties on juuri näin: rakkauden lajeja on niin monta kuin sydäntäkin. Annalle rakkaus on totaalista, pakottavaa tunnetta, joka ei anna hänelle rauhaa ja on lopulta enemmän tuhoavaa kuin luovaa. Rakkaus vie Annan mennessään ja pyyhkii pois entisen: Anna on valmis jättämään aviomiehensä ja jopa pienen poikansa saadakseen olla yhdessä rakastettunsa kanssa.

Anna sanoo Vronskille:

- Kaikki on lopussa, sanoi Anna. – Minulla ei ole enää mitään muuta kuin sinut. Muista se.

Ei mitään muuta kuin sinut – näin valtava on tämä suuri, kaiken nielevä tunne. Mutta suuruudessaan tunne on myös raskas. Annan mieli on rakkauden takia täynnä loputonta sisäistä myrskyä. Ensin häntä riepottelee ristiriita, joka syntyy toisaalta yrityksestä olla lankeamatta ja toisaalta pakottavasta tarpeesta olla rakastettunsa kanssa. Myöhemmin, suhteen jo jatkuttua, myrskyn keskiöön nousee jatkuva epävarmuus: Anna on epätoivoinen, koska tarvitsee Vronskin rakkautta, mutta ei voi olla siitä varma.

Psykologinen realismi toteutuukin teoksessa ennen kaikkea Annan kuvaamisessa, vaikka Tolstoi tutkiikin myös muiden henkilöidensä tunteita ja käyttäytymistä. Juuri Anna on se psyykeltään monimutkainen ja arvaamaton nainen, joka hahmona niin kovasti ajan realisteja kiinnosti. Nainen oli realisteille(kin) merkillinen, kiehtova kummajainen. Kuten Stiva Levinille sanoo: ”Nainen, näetkös, on sellainen olento, jota saa tutkia koko elämänikänsä, ja aina se on kokonaan uusi.” Esimerkiksi Kittylläkin on toki omat mielenliikkeensä, mutta kuohunta näkyy erityisesti Annassa.

Realistiselle kerronnalle on useimmiten ominaista, että kerrottu pyritään vain näyttämään ilmaisematta siitä kertojan mielipiteitä tai näkemyksiä – jos kertoja ottaakin kantaa, se kätkeytyy juuri näyttämisen taakse. Huomasin silti ikään kuin odottavani tietoa siitä, millaisen kannan Annan lankeamiseen ääni teoksen taustalla ottaisi. Realistina Tolstoi kuitenkin ennen kaikkea juuri näyttää: tunteiden, tekojen ja tapahtumien näyttäminen toimii teeman tutkimisen ja pohtimisen väylänä, mutta jättää tulkinnan lukijalle.

Juuri Annan rakkaus ja sen mahdollinen oikeutus ovat keskeinen osa teoksen pohdiskelevaa rakkaustematiikkaa, jossa yhtä oikeaa vastausta ei ehkä ole. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että Anna saa osakseen myös - tai jopa ennen kaikkea - ymmärrystä. Näyttäminen tapahtuu siis siten, että Anna saa tukea teoilleen, jotka periaatteessa ovat ajan yhteiskunnassa tuomittavia. Anna itse ajattelee:

”Mutta tuli aika, jolloin ymmärsin, etten enää voisi pettää itseäni, että olen elävä ihminen, etten ole syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan rakkautta ja elämää.”

Tässä ajatuksessa on tietenkin Annan ääni, ja sellaisena se kantaa Annan – so. henkilöhahmon – omaa ajattelua. Mutta jo tästä voidaan lukea myös pohdintaa siitä, onko rakastunut ihminen todella jotenkin syyllinen? Vai onko rakkaus sittenkin voima, joka tekee ihmisestä syyntakeettoman?

Erityisen kiinnostavaa on se, että Levin – ylevien aatteiden mies, joka on aiemmin ankarastikin arvostellut Annaa – lopulta päätyy näkemään tämän toisin: ”Ja Levin huomasi vielä uuden piirteen tuossa naisessa, joka häntä niin tavattomasti miellytti. Paitsi älyä, suloutta ja kauneutta, hänessä oli oikeamielisyyttä.” Kiintoisin sana tässä on oikeamielisyys – tällä sanalla aatteissaan puhdas Levin ikään kuin oikeuttaa Annan tunteet ja toiminnan tai ainakin antaa ymmärtää niitä. On toki uskaliasta arvailla kirjailijan intentioita, mutta minusta tämä on kuitenkin teoksen tulkinnan kannalta mielenkiintoista. Lukijana minulle väistämättä välittyy ajatus, ettei Anna sittenkään tee niin ”väärin” kuin ehkä tekee. Intohimoinen rakkaus syöksee kyllä Annan lopulta tuhoon, mutta syyt tuhoutumiseen eivät ole yksiselitteiset.

Kun Anna ja Vronski "saavat toisensa", ts. päättävät elää yhdessä Annan avioliitosta huolimatta, Vronski huomaa jo varhain, ettei yhteinen elämä rakastetun kanssa olekaan yhtä kuin täyttymys. Anna puolestaan kokee hetki hetkeltä voimakkaammin, että Vronski etääntyy hänestä yhä kauemmas antamatta hänelle enää sitä rakkautta, jota hän niin kipeästi tarvitsisi. Myöskään Annan rakkaus ei kuitenkaan lopulta ole enää puhdasta, vaan hän kantaa sydämessään kaunaa ja ärtymystä ja syyttää Vronskia mielessään kaikesta. Lopulta Anna ja Vronski ovat kumpikin ärtyneitä, eivätkä osaa enää puhua toisilleen. Rakkaus tukahtuu kyvyttömyyteen luottaa, iloita, olla onnellinen yhdessä – kenties kyvyttömyyteen rakastaa. Mutta mistä syntyy tämä kyvyttömyys? Siitäkö, että Annan ja Vronskin rakkauden perustukset ovat jo alunperin horjuvat? Siitäkö, ettei se sittenkään rakkautta ollutkaan vaan vain arvaamatonta, epävakaata intohimoa? Vai siitä, että rakkaus olisi kyllä ollut suurta ja vahvaa, mutta tilanne – so. epävarmuus ja epämääräinen asema muiden ihmisten silmissä – teki siitä sittenkin mahdotonta?

Anna on lopulta tilanteessa, jossa hänen elämänsä ja kohtalonsa tuntuvat olevan riippuvaisia vain ja ainoastaan Vronskin rakkaudesta: jos Vronski ei enää rakasta, kaikki on lopussa. Anna on jättänyt perheensä, eikä hänellä ole jäljellä enää mitään - ei muuta kuin Vronskin epävarma rakkaus. Hän sanoo:

”Haluan rakkautta, mutta sitä ei ole. Kaikki on siis lopussa!”

Se, mitä mieltä kertoja tästä kaikesta on, on minusta äärettömän mielenkiintoinen kysymys. Selvää on, että juuri Annan ja Vronskin kiihkeä, voimakas intohimosuhde päättyy teoksessa tuhoon, kun taas Kittyn ja Levinin seesteisempi – so. totisempi, tasaisempi, rauhallisempi – suhde asettuu rauhan ja sopusoinnun kehyksiin. Myös Stivan ja Dollyn suhde jatkuu, vaikka tuskin onnellisena (Stiva pettää vaimoaan ja vaimo kärsii) – mutta ehkä se jatkuu, koska ei muuta voi. Se, mikä minusta näyttää teoksessa moralisoiduimmalta, on juuri Stivan petollisuus vaimoaan Dollya kohtaan, ts. aviorikoksen jatkuvuus ja toistuvuus ja sen verhona ylläpidetty kulissinomainen elämä.

Stiva ja Dolly kantavat teoksessa totutun yhdessäolon turvallisia joskin tympeitä raameja: he pysyvät yhdessä, vaikka jäljellä ei ole enää intohimoa eikä ehkä rakkauttakaan. Kitty ja Levin taas edustavat seesteistä, omissa raameissaan jokseenkin onnellista rakkautta, Anna ja Vronski puolestaan häilyvää, arvaamatonta intohimoa. Se, ettei Annan tarina pääty hyvin, voidaan kuitenkin lukea myös kannanotoksi ajan ahtaista rajoista eikä välttämättä tuomioksi Annan rakkauden "vääryydestä": on suurempi synti elää valheessa kuin tunnustaa totuus. Tarinaa on toki luettu myös toisin - siten, että juuri Annan tunteeseen pohjautuvat valinnat johtavat hänet perikatoon ja ovat siksi vääriä. Esimerkiksi Pekka Vartiaisen luonnehtimana Anna on "tunteellinen seurapiirirouva, joka kyllästyneenä omaan avioliittoonsa ajautuu suhteeseen nuoren upseerin kanssa". Siinä missä Annan intohimot ajavat hänen elämänsä raiteiltaan, oppii vetäytyvämpi, maaseudun rauhaa rakastava Levin "yksinkertaisen elämän salaisuuden" ja päätyy "onnelliseen yhteiselämään" rakastettunsa kanssa. Vartiainen tulkitsee: "Tunteen sijasta on uskallettava luottaa Jumalaan ja seurattava hänen käskyjään."* Tämä kaikki on tietysti "totta", so. tekstistä luettavissa, mutta ei minusta tarinan koko totuus. Miten lienee, onko tarinan tulkinta lopulta aina vain lukijan mielen kehyksissä syntyvä, iäti muuttuva konstruktio? Ehkäpä näin: tapahtuuhan tarina niin monta kertaa ja niin monella tavalla kuin se luetaan.
 

Toinen keskeinen temaattinen taso Anna Kareninassa on sen yhteiskunnallinen ja uskonnollinen aatteellisuus. Siinä missä Anna on häilyväisen psyykensä kautta kuvattu myrskyinen, ennen kaikkea psykologinen hahmo, on Levin puolestaan teoksen aatteellisen realismin kantaja. Levin kantaa aatteita, joiden mukaan ruumiillinen työ ja yksinkertainen elämä ovat ihmiselle hyväksi, ja tärkeintä ihmisten keskinäisessä toiminnassa ovat tasa-arvo ja lähimmäisenrakkaus. Usko on Levinin pohdinnoissa riisuttava kirkon saneleman oikeaoppisuuden ahtaista rajoista - Levin päätyy jopa ajattelemaan, ettei ehkä ole mahdollista, että yksi uskonto olisi enemmän oikeassa kuin toinen.  Levin onkin nähty myös Tolstoin omakuvana (esim. Rafael Koskimies painokseni esipuheessa). Totta onkin, että Levin kantaa juuri niitä aatteita, jotka olivat Tolstoille henkilökohtaisesti tärkeitä, ja joista myös rakentui nk. tolstoilaisuus.

On mykistävää ajatella, että liki 140 vuotta sitten kirjoitettu Anna saattaisi olla myös kuin kuka tahansa tämän päivän nainen: tunteiden ja tekojen seuraukset eivät ehkä enää olisi samat, mutta sisäinen myrsky ei muutu. Intohimoisesti rakastuva nainen lienee yhä toisaalta valmis antamaan kaikkensa ja toisaalta altis ajautumaan epävarmuudessaan epätoivon partaalle. Myös tämä kirja onkin ikuisesti ajankohtainen: ajat muuttuvat, mutta naisen mieli on aina myrskyjä täynnä. Tolstoilaiset aatteet tasa-arvosta, lähimmäisenrakkaudesta ja yksinkertaisemmasta elämästä ovat nekin ajankohtaisia myös - tai erityisesti - tänään.

Tolstoi ON suuri kirjailija. Tämä näkyy paitsi teoksen monitasoisuudessa ja ajattomuudessa myös sen kerronnassa ja kielessä. Tolstoi ei ole maalaileva romantikko, mutta hän onnistuu piirtämään todenkaltaisista kuvistaan myös hyvin maalauksellisia, monivivahteisia ja paljon puhuvia. On myös jopa hämmentävää, kuinka hyvin hän pääsee sisälle naisen mieleen. Mutta ehkä on niin, että suurimmat kirjailijat kykenevät vapautumaan myös oman sukupuolensa rajoista. Omista arvoistaan ja asenteistaan sekä tavastaan tarkastella maailmaa on sen sijaan vaikeampi vapautua. Teosta lukiessani pohdinkin taas kerran, kuinka kirjailija ehkä väistämättä näkyy teoksensa taustalla, vaikka kuinka pyrkisi "objektiiviseen" todellisuuden toistamiseen: kirjoittajan arvot ja maailmankatsomus eivät voi olla vaikuttamatta rakenteilla olevaan tekstiin, eikä tarvitsekaan – antaahan kirjoittaja tekstilleen sen inhimillisyyden, jota se välttämättä tarvitsee ollakseen puhutteleva, koskettava ja ajatuksia herättävä.

Teos, joka loputtuaan jättää halun lukea se pian uudestaan, on onnistunut: se on yhä ikään kuin auki, sanottavaa täynnä. Luulisin, että tämä oli – merkillistä kyllä – ensimmäinen kerta, kun luin Anna Kareninan kokonaan alusta loppuun. Mutta viimeinen kerta se ei varmastikaan ollut.

PS. Taidan pian lukea Minna Canthin Salakarin. Minna Maijala pohti teoksessaan tämän teoksen yhteyksiä Anna Kareninaan – kerrassaan kiehtovaa.

*Teoksessa Vartiainen, Pekka 2010: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Avain.