Paperikasa

 

 

Tämä paperikasa on edelleen pöydälläni, vaikka sen sähköinen versio on jo aikaa sitten lähtenyt matkaan.

Käsikirjoitus, siis.

Tuntuu, että sen elämänprosessi on kesken, enkä siksi voi laittaa sitä vielä tuosta pois. Ja niinhän se onkin, kesken.

Odottelen kustantamoiden vastauksia enkä tiedä, vastaavatko ne lopulta ollenkaan. Aina vastauksia ei tule, useimmiten kuitenkin ainakin se standardimuotoinen: ”valitettavasti tarjoamanne käsikirjoitus ei mahdu kustannusohjelmaamme”.

Erilaisten hetkien erilaisista tunnetiloista riippuen ajattelen että

a) kukaan ei vastaa, koska käsikirjoitus on niin surkea, ettei siihen katsota tarpeelliseksi reagoida muuten kuin nauramalla kustantamon (etä)kahvitauolla ja painamalla sitten kiireesti räjäyttävää delete-nappia

tai että

b) niin kauan kuin vastausta (eli hylkäystä) ei kuulu, on toivoa että kustantamossa harkitaan ja puntaroidaan käsikirjoituksen mahdollisuuksia.

*

Nyt luin käsikirjoitukseni pitkästä aikaa läpi, ja lukiessani tunteeni vaihtelivat tuskastuttavasta häpeästä ja tympääntymisestä jonkinlaiseen orastavaan rauhoittumiseen ja ymmärrykseen siitä, että vaikka se on edelleen ilmeisen keskeneräinen, sitä voi vielä hioa ja kirkastaa, voi kohdentaa esiin sen ytimen.

Ja lopulta, loppuun luettuani, ajattelin että en aio luovuttaa tämän kanssa. Jätän sen nyt hetkeksi hautumaan ja sitten palaan sen äärelle taas, alan karsia, tiivistää, kirkastaa.

Ja karsin ehkä paljon. Ehkä siitä aikanaan tulee ihan toisenlainen käsikirjoitus.

Etäisyys hälventää sokeutta omalle tekstille. ”Valmiiksi” saamisen euforiassa ei näe toisteisuutta ja turhaa rönsyilyä, kaikkea sitä mikä on liikaa ja turhaa täytettä ytimen ympärillä.

Jospa vielä saisin ytimen kirkkaampana esiin. Ja ehkä, kenties, tämän käsikirjoituksen elämänprosessi jatkuukin tavalla, jota en vielä tiedä.