Aikamatkailuajatuksia Minna Canthin päivänä

 

Jos aikamatkailu olisi mahdollista (eikä olisi tätä viheliäistä koronaa mahdollisena mukanaviemisenä), piipahtaisin tänään 1890-luvun Kuopiossa ja kävisin tervehtimässä päivänsankari Minna Canthia.

Voisi olla vaikka vuosi 1896. Canthin viisikymppiset olisi vietetty kaksi vuotta aiemmin, hänen teoksensa olisi julkaistu Anna Liisaa myöten ja vielä olisi Canth elossa. Olisi siis maaliskuinen päivä 125 vuotta sitten.

Voisin viedä Canthille lahjaksi vaikka hänen omalla reseptillään leipomaani kakkua ja sanoa, että katsopas, tämän resepti se elää edelleen, ihan niin kuin sinun teoksesikin. Ja veisin kyllä myös kukkia – ne ovat katoavaisia, mutta katoavaisuudessaan kauniita, elämänvaloisia.

Ehkäpä Canth ei luonnostaan uteliaana ihmisenä edes hämmästyisi kaltaistani aikamatkailijaa, arvelisi vain että jaahas, tämä on sitten tällainen vieras. Järjestihän hän niitä spiritistisiä istuntojakin, ja vähän epätyypillisiä piipahtelijoita ne hengetkin kai ovat. Ehkäpä hän siis tarjoaisi minulle kupillisen kahvia siinä missä muillekin vierailleen (ja vaikka en tavallisesti kahvia juo, niin Canthin vieraana kyllä joisin) ja juttelisimme sitten hieman kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta ja ehkäpä vähän naiseudestakin, naisena olemisesta. 

Voisin kertoa hänelle, miten merkittävänä hänen elämäntyönsä jälkipolville näyttäytyy, ja että kiitos hänen ja muiden hänen kaltaistensa rohkeiden suunnannäyttäjien, nykynainen on monella tavalla 1800-luvun lopun naista vapaampi. Voisin kertoa myös sen, miten monipuolinen ja syvälle luotaava kirjailija hän minusta on ja miten paljon hänen teoksistaan pidän, miten paljon niitä arvostan ja miten paljon niistä saan. Voisin kertoa, miten hän on minulle sekä pelkäämätön muutoksen hengetär että herkkävaistoinen taiteilijasielu.

Mieleni tekisi tietysti jutella myös kaikesta siitä, mikä maailmassa on pielessä – Canthin kanssa kun saisi varmasti hyvät maailmanparannuskeskustelut aikaiseksi. Mutta en tiedä, ei taitaisi olla oikein kertoa hänelle siitä, miten monessa kohtaa maailma on edelleen vinkkurallaan ja miten surullisenkin ajankohtaista hänen teostensa tematiikka vielä 2000-luvullakin on. Hänen kuuluu saada toivoa parempaa maailmaa, niin kuin meidän kaikkien vuorollamme.

Mutta kyllähän meillä tosiaan riittäisi puhuttavaa ihan jo kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Voisimme vaihtaa ajatuksia vaikkapa siitä, miten voimaannuttavaa ja tuskastuttavaa kirjoittaminen on, kumpaakin vuoron perään. Ja siitä, miten monitasoista kirjallisuus parhaimmillaan on ja miten se näyttää – niin kuin juuri hänen teoksissaan – esimerkiksi sen, miten yksilön mahdollisuudet ovat aina kiinni häntä ympäröivästä yhteiskunnasta.

No, toistaiseksi se aikakone puuttuu ja ehkä on hyväkin niin, vaikka sellainen toisinaan (usein) tuntuisi kovasti houkuttelevalta vempeleeltä. Keskeneräisten ihmisten käsissä aikakoneella saataisiin kuitenkin varmasti paljon sotkua aikaiseksi. Sitä helposti ajattelee, että käyttäisi aikakonetta hyvään, mutta tahtomattaan voisi silti sotkea yhtä sun toista. Mitäpä jos Canth kysyisi vaikkapa sitä, miten kauan hän vielä elää? Enhän minä siihen haluaisi – enkä saisi – vastata.

Täällä siis ollaan, 2020-luvulla, ja 1890-luku on siellä missä se on, historiassa. Onneksi myös tässä päivässä on kuitenkin Canthin teosten ääni, joka yltää puhuttelemaan yli ajan aina tänne asti. Usein tuntuu, että juuri kirjallisuus – niin kuin taide ylipäätään – toimiikin myös aikakoneen tavoin, ikkunana menneisyyteen. Emme pääse paikan päälle, mutta pääsemme ajatuksiin, kokemuksiin, siihen mitä on ollut olla ihminen (myös) menneinä vuosisatoina. 

Minna Canthilla oli toivoa paremmasta maailmasta ja rohkeutta toimia sen puolesta. Hänellä oli myös rohkeutta kirjoittaa itselleen rehellisenä, kulkea omaa polkuaan. Sitä on hyvä muistella tänään, sillä toivoa, rohkeutta ja uskoa askeleisiimme me ihmiset tarvitsemme ajasta aikaan.

Toivotan kaikille toiveikasta Minna Canthin päivää ♥