Tekijää (ihmistä) etsimässä: lukemisesta ja kirjoittamisesta

 

Katkelma Maria Jotunin mietelmästä ”Tekijää etsimässä”, 

teoksessa Avonainen lipas, 1929.

 

”Miksi luemme kirjoja? Me tunnemme tavallisesti nuo tarinat ja mitä niissä on, eiväthän ne paljon muutu. Me olemme itsekin ajatelleet jotakin sinnepäin, ajatukset ovat tuttuja, tunteet tuttuja. Onko niissä siis uutta meille?

Ei. Melkein kaikki ulkonainen on vanhaa ja tuttua. Ovathan ihmisten kohtalot, tuskat ja riemut jokseenkin samoja. Juonen jännityskään ei meitä enää lumoa kuten lapsina. Kokeneina tiedämme alusta asti, kuinka käy, ja eiköhän meille ole jokseenkin samantekevää, kuinka paperilla asioiden käy. Meitä ei siis petä juoni eikä jännittäväisyys.”

Näin kysyy ja sanoo Maria Jotuni mietelmässään ”Tekijää etsimässä” (Avonainen lipas, 1929). Tunnistan tässä mietelmässä paljon omaa lukijuuttani ja myös jotakin olennaista siitä, miksi itsekin kirjoitan – miksi minäkin haluan osaltani toistaa sitä, mitä kuitenkin on toistettu jo tuhannet ja taas tuhannet kerrat ja mitä myös ilman minua ja yritelmiäni yhä vain toistetaan.

Niin – miksi? Miksi luen ja kirjoitan, vaikka kaikki on kuitenkin aina vain sitä vanhaa ja tuttua? Siksi, tietenkin, että lukemisessa ja kirjoittamisessa ei oikeastaan ole ollenkaan kyse siitä, vanhasta ja tutusta. Tai ehkä sittenkin siksi, että siitä se kysymys juuri on.

Ei, ei ole kyse siitä, että etsisin lukiessani yhä uusia, ihmeellisiä tarinoita ja ihmiskohtaloita, vaikka toisinaan kirjallisuus toki edelleen tarjoaa uusia näköaloja ihmisenä olemisen maisemiin ja avaa ja näyttää tarinoita ja tarinoidenkatkelmia, jollaisia en ole elänyt tai kokenut. Se, mitä tarinoissa tapahtuu, on kuitenkin pohjimmiltaan koko lailla samaa, niin kuin Jotunikin sanoo. Vivahde-eroja on, mutta se, mitä henkilöille tarinoissa tapahtuu ja mitä he kokevat, ei useinkaan ole erityisen uutta: he rakastavat, pettyvät, etsivät itseään ja toisiaan ja joskus ehkä löytävätkin, he kasvavat ja kärsivät ja iloitsevat, he juonittelevat ja joskus häpeävät, he saavat jotakin ja menettävät jotakin, he rikkovat itseään ja toisiaan vastaan ja toisinaan sen myös huomaavat, aina eivät – niin, he ovat ihmisiä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö silti esimerkiksi samaistuisi henkilöiden tunteisiin ja kokemuksiin, päinvastoin. Samaistun kyllä, ja saan heistä ihmisenä olemisen tarttumapintaa, löydän ja tunnistan juuri sitä vanhaa ja tuttua. Tai jos en aina samaistukaan, niin ainakin saan sitä tarttumapintaa silloinkin, toisenlaisesta näkökulmasta.

Eikä tämä tarkoita sitäkään, etteikö minua liikuttaisi, mitä ihmisille ”paperilla” tapahtuu. Kyllä liikuttaa. Lukemisen verran ja toisinaan paljon kauemminkin henkilöt ovat minulle todellisia, totta, ihmisiä, ja se, mitä heille tapahtuu, on tapahtumista ihmiselle. 

Eikä tämä, tosiaankaan, tarkoita myöskään sitä, ettenkö innostuisi ja viehättyisi juuri siitä jostakin, mitä juuri joku tietty kirjailija kykenee sanoillaan ja teoksellaan tekemään: miten juuri hän ihmisenä olemista ja maailmaa sanoittaa, millaisena ihmisyys ja maailma hänen sanojensa kautta näyttäytyy. Ei, kyllä innostun ja viehätyn, toisinaan hurmaannunkin, edelleen, ja toivottavasti niin kauan kuin luen (elän). Ja toisinaan kyllä myös yllätyn, vieläkin, vähän ainakin.

Maria Jotuni kysyy ja sanoo mietelmässään myös:

”Mutta vaikka näin varoillamme olemme, luemme ja luemme yhä. Mitä siis kirjoista etsimme?

Me etsimme niistä tekijöitä. Meille tuottaa suuren ilon löytää tekijä. Kaikilla kirjoilla ei ole tekijää edes. Mutta jos kirjalla sellainen on, on hän kallis meistä. Hän puhuu meille aina. Me tapaamme hänet kirjan sivuilta vuosisatojen takaa. Hänen nimensä voi olla haihtunut, mutta hän itse elää, hän olkoon maasta mistä tahansa, oudoista sivistysoloista, jotka ovat olleet ja menneet. Hän ei ole mennyt keskuudestamme. Hän puhuu omalla äänellään tänään niinkuin vuosisatoja sitten. Aika ja paikka eivät hänelle esteitä rakenna. Hän avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Hän on meille ihminen, elävä ja tunteva.”

Ja juuri tähän me tekijöitä – kirjailijoita – tarvitsemme: ihmisenä olemisen sanoittamiseen, kerta toisensa jälkeen. Tarvitsemme lohdun ja ilon siitä, että on ollut ja on toinen ihminen, joka osaa sanoa sen, mitä ihmisenä olemisemme on, ajasta aikaan. 

Juuri tästä syytä minäkin lähinnä luen: tavoittaakseni, löytääkseni ja ymmärtääkseni tätä ihmisenä olemisen jatkuvuutta tekijän, toisen ihmisen, kautta. Lukemiseni voi tilanteesta ja teoksesta riippuen olla mitä tahansa eskapismista lähes viileän analyyttiseen tutkimiseen (”lähes”, koska ihmisenä olemiseni kaikkine polttelevine hyökyineen kulkee kyllä aina mukanani), mutta ennen kaikkea se on juuri tätä: tekijän, toisen ihmisen ja samalla ihmisenä olemisen, etsimistä.

Ja niin – myöskään kirjoittajana en (enää?) juurikaan luulottele kirjoittavani mitään erityisen uutta ja ihmeellistä, mitään ennen kirjoittamatonta. Ehkä joskus vielä luulottelinkin, hupaisassa ja lapsekkaassa suuruudenhulluudessani, mutta nyt olen sellaisia luulotellakseni lukenut ja elänyt jo ihan liikaa, ja viimeistään kunkin meneillään olevan kirjoitusprosessin aikana sitä herkistyy kaikille mahdollisille samankaltaisuuksille niin että viimeisetkin luulotelmien rippeet hälvenevät omaan hataruuteensa.

Mutta eihän tämä silti – tietenkään – tarkoita sitä, ettenkö toivoisi, että juuri siinä minun käsikirjoituksessani olisi kuitenkin jotakin riittävän erityistä, niin erityistä että juuri se tulisi valituksi jonkun kustantamon tiheästä seulasta. Tietenkin toivon, enhän muuten kirjoittaisi. Tai ainakaan en lähettelisi kirjoituksiani maailmalle.

Se, mitä kirjoittamisellani etsin, on kuitenkin juuri ihmisenä olemisen kokemuksen jakaminen. Kirjoittaessani ja kirjoittamalla toivon, että saan yhteyden toiseen ihmiseen – ihmiseen, jolla hänelläkin on suruja ja iloja, pelkoja ja haaveita ja pettymyksiä, muistoja ja kaipuuta, rakkautta ja elämänhalua ja -valoa.

Vielä en ole saanut käsikirjoituksiani läpi missään. Enkä tiedä, saanko koskaan. Mutta kirjoittamiseni ei lakkaa, koska en osaa olla etsimättä sanoja sille, mitä on olla ihminen, kaikessa tässä ihmisenä olemisen kauneudessa ja kipeydessä.

Eikä lakkaa myöskään lukeminen – innoittuminen ja iloitseminen siitä, miten tekijä, toinen ihminen avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Miten [h]än on meille ihminen, elävä ja tunteva.