keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hetki hetkeltä




Eilen oli kaunis päivä. Paistoi aurinko. Kävelin ja ajattelin ihmisen taipumusta olla ahne, haluta kaikki mulle heti nyt. Sitä, miten sitä niin mielellään tahtoisi kaiken olevan kerralla kohdallaan. Ja sitä, että ei kaikki tietenkään ole, eihän elämä niin mene.

Sitäkin ajattelin, miten sitä sitten välillä (tai ehkä usein) lohduttautuu sillä että sitten kun. Että sitten kun tämä asia on näin ja tuo asia noin, niin sitten on elämä paremmin, valmiimmin, vähemmän kesken. Mutta eihän elämä mene niinkään. Aina on jotakin kesken, enemmän tai vähemmän, ja myös sitten kun. Vaikka tämä asia onkin sitten ehkä näin ja tuo noin, niin varmasti on taas jotakin muuta joka on vuorostaan kesken ja levällään. On, koska niin ihminenkin on, kesken ja levällään, ja koska ihmisen elämässä on aina tuulisuutta, milloin hänestä itsestään ja milloin kaikesta muusta johtuen. Välillä tuulee kevyemmin ja välillä painavammin, ja jos tyyntä joskus onkin, sen taitaa huomata vasta jälkeenpäin.

Ajattelin myös sitä, että kaikkea ei voi saada. Että on pakko tehdä valintoja. Pakko ja mahdollisuus. Sitä, että jos haluan valita tämän, niin hyväksyn sen, että en voi valita tuota. Ja sitäkin, tietenkin, että kaikkea ei ihminen tietenkään voi itse valita. Että myös omasta tahdostamme riippumattomat olosuhteet sanelevat elämässämme osansa, mutta silloinkin voi ehkä valita ainakin sen, miten niihin olosuhteisiin suhtautuu. Ja kyllä, on tietenkin olosuhteita ja olosuhteita, mutta ajattelin nyt lähinnä niitä, jotka eivät ole ihan niin raskaita kuin jotkut toiset. 

Niin, aina on asioita, jotka ovat kesken. Niitä oli eilen ja niitä on myös tänään, varmasti huomennakin. Mutta joskus tulee silti hetkiä, joina vähäksi aikaa kirkastuu se, että sitähän elämä juuri on, askellusta hetkestä hetkeen, ja että juuri sitä sen pitää ollakin. Ja että oikeastaan juuri siinä, itse matkallaolossa, on myös tiettyä lohdullisuutta, jotakin joka vapauttaa sekä tahtomasta kaiken nyt heti että uskottelemasta itselleen että elämä on sitten kun. Niin, nythän se on, juuri nyt, kaikessa kiehtovassa ja joskus kipeässäkin keskeneräisyydessään. Tai ehkä on jopa niin, että myös keskeneräinen voi olla omalla tavallaan valmista.

Tällaisia vain tällä kertaa, eilisessä auringonpaisteessa virinneitä keskeneräisiä ajatuksia, jotka vielä tänäänkin, kertyvien lumisadepilvien alla, halusivat hetken verran aikaa ja tilaa. Huomaan kyllä, että epäröin hieman ennen kuin painan julkaise-nappia, ehkä mietin mikä tällaistenkin itseään etsiskelevien ajatusten arvo on. Lopulta päätän, että niiden merkitys on askeleiden kaltainen, että nekin vievät osaltaan matkalla eteenpäin. Minne, sitä ei kai tarvitse tietää. Ehkä riittää kun näkee, että kaunista on myös tänään (oi on, on luvattu melkein pyryä) ja askeleita joita astua.


6 kommenttia:

  1. Eilisen auringonpaisteen jälkeen tuli migreeni ja kamala lumipyry. Meillä oli jo ihanan keväistä, mutta nyt tuli takatalvi.
    Minua ahdistaa hirvittävästi kirjoituksesi ahneudesta ja kuka ja ketkä kärsivät siitä ahneudesta, lapset. Uutisissa on näytetty salamavauhtia nälkään kuolevia lapsia, että tärkeämmät uutiset saavat tilaa. Ne lapset ovat tärkeitä ja heidän oikeutensa ruokaan ja hyvään elämään pitäisi olla tärkein kohde, ei öljyputket, ei autoteollisuus, ei sodat, joissa ahnehditaan valtaa, ei ydinkokeet, ei avaruuden valloitus. Ahneudesta seuraa niin paljon pahaa ihmisille ja luonnolle.
    Anteeksi purkautuminen, mutta minusta ahneus on saanut suunnattomat mittasuhteet ja jakanut ihmiskunnan. Maapallon ruokavarat ovat riittävät, mutta niistä nauttivat pieni osa ihmiskuntaa ja heittää ruoat roskiin ja se suurin osa elää nälässä.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, onhan nyt sentään vielä talvikuukausi, saa ollakin vielä vähän talven tuntua, eikös vaan :) Nautitaan lumesta niin kauan kuin sitä meillä näinä mustenevina talvina on. Kyllä se kevätkin sieltä aikanaan tulee <3 Mutta tuo migreeni on kyllä ikävä vaiva, ja minullekin tulee auringonpaisteessa herkästi päänsärky ilman aurinkolaseja.

      Ahneus ja vallanhalu ovat ihmisen paheista suurimpia, sekä yksilöinä että lajina. Ilman ahneutta ja itsekkyyttä olisi maailma paljon parempi paikka. Ja kyllä, lapset ja köyhät ja myös kaikki tulevat sukupolvet kärsivät kaikesta tästä omaneduntavoittelusta, jolle ihmiskunta on mennyt antamaan vallan. Luonnosta ei välitetä eikä sitä myöten oikeasti ihmisestäkään. Ikinä en ymmärrä sitäkään, miksi tällä lajilla ei ole viisautta nähdä sitä miten paljon hyvää tässä maailmassa voitaisiin silkkaan pahuuteen - sotaan ja tuhoamiseen - tuhlatuilla rahoilla tehdä.

      Mai, oli hyvä purkauduit. Kaikki tämä maailman ahneus ahdistaa minuakin, mutta ilahdun jokaisesta ihmisestä, jolla on kykyä ne nähdä. Merkitseehän jokainen avara katse kuitenkin toivoa, ja toivoa tässä maailmassa tarvitaan. Itse taisin nyt tällä kertaa pyöriskellä enemmän sellaisissa ihmisen oman elämänpolun askeleissa, mutta kyllä nuo maailman vääryydetkin aina vaan minullakin mielessä pyörivät.

      Kiitos paljon kommentistasi ja yritetään jaksaa tätä maailmaa <3

      Ja Mai kuule, mitä jos nappaisit tämän:

      http://kirjojenkamari.blogspot.fi/2017/02/haastevastaus-yhdessa-parempi-maailma.html

      Poista
  2. Ajatuksesi kuin höyhenen pehmeä hipaisu poskella...
    Matkalla on tärkeää olla, mieluiten nyt ja tänään, ei sitkun. Keskeneräiseksi jää aikanaan elämä kuin myös minä itsekin - hyväksyn- mutta paikoilleen jämähtämistä kammoksun.

    Main tavoin ahneus saa minut näkemään kirjaimellisesti punaista, sillä vähemmän olisi enemmän meille kaikille ml luonto, eikä niissä käärinliinoissa tiettävästi edelleenkään ole taskuja... Tuo sisäänsäimaiseva kiihtyvällä vauhdilla rullaava hamsterinpyörä kun on ikiliikkuja, mikään ei riitä. No, nyt hehkuvat täälläkin posket punaisina. Kimppu punaisia tulppaaneja kuten kuvassasi kiitokseksi ajatustesi jakamisesta, jolla todistit, että elämässä on jotain kaunista, - tänäänkin:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Takkutukka, eikö vaan - matkantekoa tämä elämä on ja sellaisena se pitää ottaa, niin kuin muuten taitaa myös sinun blogisi nimi mainiosti viestittää :) Ja juu, jämähtäminen ei ole hyvä, pysähtyminen sen sijaan välillä kyllä. Ei ehdi nähdä eikä kuulla jos koko ajan mennä hompsottaa.

      Vähemmän olisi todellakin enemmän ja niin monessa. Tuo ahneus tekee juuri sen, että ihminen sokeutuu sekä toisten ihmisten että luonnon hädälle. Kovin harvassa taitavat olla ne hyväosaiset, jotka aidosti ovat valmiita tyytymään vähempään toisten ihmisten ja samalla koko maapallon hyväksi. Myös ihan ihmisen oman elämän kohdalla uskon siihen, että on viisaampaa keskittyä siihen mikä oikeasti on tärkeintä - niin aineellisesti kuin muutenkin - kuin ahnehtia kaikkea mahdollista samaan aikaan ja yhä vaan.

      Tuota keskeneräisyyden ja matkallaolon ajatusta ja samalla sen lohdullisuutta rakastan oikeastaan päivä päivältä enemmän, vaikka tietysti onkin asioita jotka välillä rasittavat. Ehkä on myös kysymys tyytymisestä ja edelleen tyytyväisyydestä, siitä että oikeasti ymmärtää kaiken sen hyvän joka jo on.

      Kiitos sinulle Takkutukka, ilokseni huomaan taas että tämäkin kirjoitus rikastuu teidän kommentoijien myötä <3

      Ja kuule, sama sinulle kuin Maille, mitä jos tarttuisit tähän:

      http://kirjojenkamari.blogspot.fi/2017/02/haastevastaus-yhdessa-parempi-maailma.html

      Poista
  3. Kryptisiä, mutta kiinni saatavia ajatuksia. Hyvä, että painoit julkaise-nappia. Joskus on aika miettiä, tunnustella, punnita.

    Hyvää laskiaissunnuntaita (meinasin kirjoittaa, että -tiistaita, mutta onneksi aika ei mene ihan niin nopeaan!) sinulle, kaimani. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaimani, täältä taitaa tosiaan aina toisinaan livahdella ilmoille kaikenlaista kryptistä, mutta livahdelkoon nyt sitten :) Ja kyllä, joskus on tunnustelun ja punnitsemisen aika.

      Kiitos kommentistasi ja tunnelmallista laskiaissunnuntain iltaa myös sinulle ♥

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!