Hetki hetkeltä

Eilen oli kaunis päivä. Paistoi aurinko. Kävelin ja ajattelin ihmisen taipumusta olla ahne, haluta kaikki mulle heti nyt. Sitä, miten sitä niin mielellään tahtoisi kaiken olevan kerralla kohdallaan. Ja sitä, että ei kaikki tietenkään ole, eihän elämä niin mene.

Sitäkin ajattelin, miten sitä sitten välillä (tai ehkä usein) lohduttautuu sillä että sitten kun. Että sitten kun tämä asia on näin ja tuo asia noin, niin sitten on elämä paremmin, valmiimmin, vähemmän kesken. Mutta eihän elämä mene niinkään. Aina on jotakin kesken, enemmän tai vähemmän, ja myös sitten kun. Vaikka tämä asia onkin sitten ehkä näin ja tuo noin, niin varmasti on taas jotakin muuta joka on vuorostaan kesken ja levällään. On, koska niin ihminenkin on, kesken ja levällään, ja koska ihmisen elämässä on aina tuulisuutta, milloin hänestä itsestään ja milloin kaikesta muusta johtuen. Välillä tuulee kevyemmin ja välillä painavammin, ja jos tyyntä joskus onkin, sen taitaa huomata vasta jälkeenpäin.

Ajattelin myös sitä, että kaikkea ei voi saada. Että on pakko tehdä valintoja. Pakko ja mahdollisuus. Sitä, että jos haluan valita tämän, niin hyväksyn sen, että en voi valita tuota. Ja sitäkin, tietenkin, että kaikkea ei ihminen tietenkään voi itse valita. Että myös omasta tahdostamme riippumattomat olosuhteet sanelevat elämässämme osansa, mutta silloinkin voi ehkä valita ainakin sen, miten niihin olosuhteisiin suhtautuu. Ja kyllä, on tietenkin olosuhteita ja olosuhteita, mutta ajattelin nyt lähinnä niitä, jotka eivät ole ihan niin raskaita kuin jotkut toiset. 

Niin, aina on asioita, jotka ovat kesken. Niitä oli eilen ja niitä on myös tänään, varmasti huomennakin. Mutta joskus tulee silti hetkiä, joina vähäksi aikaa kirkastuu se, että sitähän elämä juuri on, askellusta hetkestä hetkeen, ja että juuri sitä sen pitää ollakin. Ja että oikeastaan juuri siinä, itse matkallaolossa, on myös tiettyä lohdullisuutta, jotakin joka vapauttaa sekä tahtomasta kaiken nyt heti että uskottelemasta itselleen että elämä on sitten kun. Niin, nythän se on, juuri nyt, kaikessa kiehtovassa ja joskus kipeässäkin keskeneräisyydessään. Tai ehkä on jopa niin, että myös keskeneräinen voi olla omalla tavallaan valmista.

Tällaisia vain tällä kertaa, eilisessä auringonpaisteessa virinneitä keskeneräisiä ajatuksia, jotka vielä tänäänkin, kertyvien lumisadepilvien alla, halusivat hetken verran aikaa ja tilaa. Huomaan kyllä, että epäröin hieman ennen kuin painan julkaise-nappia, ehkä mietin mikä tällaistenkin itseään etsiskelevien ajatusten arvo on. Lopulta päätän, että niiden merkitys on askeleiden kaltainen, että nekin vievät osaltaan matkalla eteenpäin. Minne, sitä ei kai tarvitse tietää. Ehkä riittää kun näkee, että kaunista on myös tänään (oi on, on luvattu melkein pyryä) ja askeleita joita astua.