keskiviikko 6. elokuuta 2014

Jo Baker: Longbournin talossa (2014)



Onko arvokkaampaa suositusta kuin tarkkasilmäisen palvelijan antama?” 

Näin ajattelee neiti Elizabeth Bennett Jane Austenin teoksessa Ylpeys ja ennakkoluulo (1813) – hän on juuri kuunnellut Mr. Darcyn taloudenhoitajattaren Mrs. Reynoldsin ylistyspuheita isännästään, joka hänessä itsessään on herätellyt melko lailla vähemmänkin ylistäviä ajatuksia. Ja tällä samalla ajatuksella aloittaa myös Jo Baker oman teoksensa Longbournin talossa – Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo (2014), joka näin heti asettuu tämän iki-ihanan klassikon rinnalle.*




Kiitos kirjastolle!


Longbournin talossa kertoo alanimekkeensä mukaisesti oman, palvelusväen näkökulmasta kerrotun tarinansa Austenin klassikkotarinan rinnalle. Luin tämän teoksen jo keväällä, hieman ennen blogini perustamista, ja se varmasti osaltaan vaikutti siihen, että Ylpeys ja ennakkoluulo valikoitui kesän alkaessa keräilemääni lukupinoon. Useimmiten välttelen kaikenlaisia klassikoista rakenneltuja vääntelyitä pitäen niitä pitkälti pyhäinhäväistyksinä (monesti kenties syyttäkin), mutta tähän uutuusteokseen oli kuitenkin tartuttava: siinä oli jotakin hyvin houkuttelevaa ja puoleensavetävää, ja päätin siis kerrankin luopua ahtaista ennakkoluuloistani (!) ja antaa teokselle mahdollisuuden. Hyvä niin: Longbournin talossa jäi mieleeni yllättävän hyvänä lukukokemuksena, ja vaikka se ei likimainkaan vetänyt vertoja hurmaavalle esikuvalleen, oli se kuitenkin ajatuksia herättelevä kelpo kertomus. Varmaa tosin on, että tarinan vetovoimaa lisäsi omalla kohdallani juuri se, että taustalla vaikuttivat yläkerran ihanat neidit ja ylipäätään rakkaan klassikon perintö. En tiedä, olisinko kokenut teoksen ollenkaan samoin ilman näitä Ylpeyden ja ennakkoluulon kiehtovia kehyksiä.

Iki-ihanan Ylpeyden ja ennakkoluulon taas luettuani halusin vielä hetkisen viivähtää myös tämän teoksen äärellä – en siksi, että se tai sen tarina itsessään olisivat olleet niin suurenmoisia, että ne olisivat hetimiten huudelleet luokseen uudemman kerran, vaan siksi, että minua (kenties kirjoittajana tai vain tutkivana lukijana) hykerrytti alkuperäisteoksen jälkeen vielä kertaalleen tarkastella sitä, kuinka Baker kirjoittaa teostaan tämän toisen teoksen rinnalle. Longbournin talossahan asettuu äärimmäisen selkeään intertekstuaaliseen keskusteluun esikuvansa kanssa: sitä ei kerta kaikkiaan olisi ilman Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, ja samalla kun se on kunnianosoitus tälle lumoavalle esikuvalleen, se myös täysin siekailematta rakentuu vain ja ainoastaan sen varassa – olkoonkin, että sillä on toki omat tarinansa kerrottavana, ja että Baker on tehnyt aivan ikioman kirjallisen työn näiden tarinoiden rakentamiseksi.

Tekijän huomautuksessa Baker kirjoittaa:

Longbournin keskeiset henkilöhahmot esiintyvät Ylpeydessä ja ennakkoluulossa vain vilaukselta: he ovat olemassa vain palvellakseen perhettä ja tarinaa. He toimittavat kirjelappuja ja ajavat vaunuja; he juoksevat asioilla, kun kukaan muu ei halua pistää nenäänsä ulos – he ovat niitä ”edusmiehiä” tai ”välikäsiä”, jotka käyvät kaatosateessa hakemassa kengän ruusukkeet Netherfieldin tanssiaisiin. Mutta hekin ovat – ainakin minun mielestäni – ihmisiä.”

Teoksen henkilöt ovat siis Bakerin omia luomuksia, ja heissä on vain hitunen jo Ylpeydessä ja ennakkoluulossa ollutta. Päähenkilö on palvelutyttö Sarah, joka raataa alakerrassa rouva Hillin komennossa – rouva Hill esiintyy nimeltä myös Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, Sarah ei. Sankaritar Sarah on päämäärätietoinen, omaa paikkaansa maailmasta etsivä neitonen, joka ei ole erityisen halukas tyytymään kohtaloonsa, vaan ottaa elämänsä ohjat lopulta omiin käsiinsä – melko tavanomainen viihteellisten kertomusten päähenkilö siis. Siinä missä esim. Enni Mustosen pikkuinen Ida-piika edustaa puhtoista ja läpeensä kunnollista sankaritartyyppiä (näin ainakin itsestään kertovan sarjan ensimmäisessä osassa), on Sarah siis päinvastoin kipakampi ja elämänsä rajoja vastaan aktiivisesti kapinoiva sankaritar – menneisyyteen sijoitettu moderni nainen. Sarah haluaa kurkotella kohti elämää, joka olisi oikeasti hänen omaansa, sillä ”elämä muiden ihmisten oikkujen ja mieltymysten armoilla ei ollut oikeaa elämää.” Herrasväenkin elämä näyttää Sarahin silmissä lopulta tyhjänpäiväiseltä ja pieneltä: se toistaa vain samoja tuttuja ja yksitoikkoisia kuvioitaan.

Ajallisesti Longbournin talossa noudattelee Ylpeyden ja ennakkoluulon aikaa, mutta menee kuitenkin myös sen ajasta ohi: se ulottuu sekä henkilöidensä menneisyyteen että etäämmälle tulevaan. Pääosin aika on kuitenkin yhteistä, ja Ylpeyden ja ennakkoluulon tapahtumat vaikuttavat tämänkin tarinan taustalla: Netherfield Park saa uudet asukkaansa, neidit menevät tanssiaisiinsa, Jane sairastuu, Collins saapuu, Lydia karkaa, Jane ja Elizabeth kihlautuvat jne. Ylä- ja alakerran tapahtumat kulkevat siis rinnakkain: ylä- ja alakerta elävät kumpikin omaa elämäänsä, mutta yläkerran tapahtumat vaikuttavat aina myös alakertaan ja teettävät palvelijoilla yhä lisää työtä. Yhteistä rytmiä ilmentää myös se, että ajallisesti yhtenevät luvut alkavat aina Ylpeydestä ja ennakkoluulosta lainatuilla sitaateilla. Samalla nämä sitaatit kytkevät teoksen tarinan tiiviisti taustalla vaikuttavan alkuperäisteoksen tarinaan – ilmentävät sitä, kuinka teos kulkee klassikon rinnalla.




Tanssiaiset tulossa!


Ylä- ja alakerran maailmat ovat keskenään hyvin erilaisia: yläkerran joutilaisuus asettuu vastakohdaksi alakerran armottomalle aherrukselle. Palvelusväen näkökulmasta katsottuna neidit (erityisesti Jane ja Elizabeth) ovat toki hyväntahtoisia palvelijoitaan kohtaan, mutta eivät silti näe omaa nenäänsä pitemmälle: eivät ymmärrä, että kaikki heidän tahtomisensa tietää työtä alakertaan. Ja niin palvelusväki raataa raatamistaan, mutta ennättää sentään aherruksensa lomassa elää myös omaa elämäänsä iloineen ja suruineen: myös alakerrassa ollaan ihmisiä ja ennen kaikkea rakastutaan ja rakastetaan. Kuten Ylpeydessä ja ennakkoluulossa, myös tässä on keskiössä rakkaus, siis miehen saaminen: Jane ja Elizabeth tutkivat tunteitaan yläkerrassa, Sarah alakerrassa. Mutta myös rakkauden rakentuminen on kuitenkin erilaista:

”Sarah ajatteli, että tavallinen tyttö, sellainen kuin hän itse, vaarantaisi paljon tekemällä sillä lailla – istumalla hiljaa, hymyilemällä, kallistamalla päätä – hän hymyili ja kallisti päätään kohti pesukeittiön ikkunaa – tavallisen miehen seurassa. Vain herrasmiehillä oli niin paljon aikaa, niin paljon joutoaikaa että he saattoivat käyttää tuntikausia houkutellakseen naisen kuorestaan.

Alakerran rakastavaiset saavat siis tyytyä huomattavasti vähempään houkutteluun. Mutta yhteistäkin on: myös Sarahin ja hänen tulevan rakastettunsa ensikohtaaminen on kömpelö, koska mies ei osaa käyttäytyä vaan on tyly ja tökerö, ja Sarahin ajatukset miehestä ovat siksi hyvinkin nyreitä – mieheen on siis rakennettu hitunen Darcyn ylpeyttä ja Sarahiin Elizabethin ennakkoluuloa. Kuten Darcy, myös Sarahin rakastettu on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä ja avarasydäminen. Mies myös ihastuu kaiketi juuri Sarahin kipakkuuteen, mikä on koko lailla tuttua sekin.

Tärkeintä teoksessa on se – kuten alanimikin jo kertoo – että se tarjoaa palvelusväen näkökulman yläkerran hyväosaisten neitokaisten vastapainoksi. Baker näyttää, kuinka erilaisia herrasväen ja palvelijoiden elämät ovat: palvelijoiden elämä roikkuu isäntäväen varassa, se on omaa mutta ei kuitenkaan täysin omavaltaista. Ylemmät eivät alemmistaan lopulta suuremmin välitä – eivät, vaikka alemmat olisivat kuinka läheisiä tahansa. Edelleen Baker nostaa esille sen, kuinka etuoikeutettuja ja hyväosaisia yläkerran neidit todella ovat: he voivat käyttää aikansa tunteittensa pyörittelemiseen, kun palvelusväki huolehtii heille puhtaat leningit ja sopivat kenkäruusukkeet. Alakerta raataa kädet kirjaimellisesti verillä, jotta yläkerta saisi liihotella ihanissa hepenissään.

Sekä Longbournin talossa että Ylpeydessä ja ennakkoluulossa onkin rakkaustarinoiden ohella myös tarkkanäköisiä huomioita ajan elämästä ja yhteiskunnasta. Erilaista on se, että Austen kirjoitti omasta ajastaan, kun taas Baker kirjoittaa ajasta, joka on kahdensadan vuoden päässä hänestä itsestään: Austen näyttää maailmaansa sellaisena kuin itse sen ajassaan näkee, Baker puolestaan kirjoittaa historiallista (viihde)kertomusta, johon hän rekonstruoi kuvaamansa menneen ajan. Ja siinä missä Austen on hyväntuulinen kiusoittelija, on Baker ehkä enemmän juuri epäkohtien osoittaja.

Kuten historiallisen (viihde)romaanin kirjoittaja ainakin, myös Baker ripottelee kerrontaansa tarinan kontekstia kuvaavia yksityiskohtia – niinpä tarinassa mm. luetaan sanomalehteä, jossa arvellaan Buonaparten pian lähtevän liikkeelle. Bakerin ansioita on, että hän ei kuitenkaan suuremmin viljele turhan päälleliimattuja yksityiskohtia, vaan ajallis-paikallinen konteksti rakentuu pitkälti jo klassikkoon nojautumisen kautta. Myös viihteellisen tarinan rakentajana Baker on melko taitava, vaikka monet käänteet ovatkin ennalta-arvattavia eikä tarina sisällä juurikaan yllätyksellisyyttä. Hassunkurista on, että tarina silti haluaa olla ikään kuin arvoituksellinen: kaikki kyllä ”selviäisi aikanaan”. Myös isäntäväen ja palveluskunnan elämänkohtalot kietoutuvat toisiinsa ehkä juuri siten kuin arvata saattaa. Ehkäpä tällaisten tarinoiden kuuluukin rakentua näin? Liikaa yllätyksellisyyttä ei saa olla, koska tutunkaltainen kaava on suloisen turvallinen?

Suurin kompastuskivi on minusta teoksen ilmaisu: se on paikoin turhan rosoista –  viimeistelemätöntä ja hivenen rumaa. Ronskit puhekielisyydet ja (inho)realismilla herkuttelu ovat minusta tällaisessa tarinassa täysin turhia, suorastaan typeriä. Kuukautissuojat on pestävä ja potat tyhjennettävä, mutta onko kaikki kerrottava aivan kirjaimellisesti? Eikö asioita voisi jättää myös rivien väliin, antaa lukijan ymmärtää elämän ja askareiden karuus ilman selkeää selontekoa? Tällaiset tympeät yksityiskohdat tuntuvat liian itsetarkoituksellisilta, eivätkä minusta erityisesti puolla paikkaansa. Kerronta ei muutenkaan yllä lähellekään Austenin taituroivaa tasoa, mutta huomattakoon toki, että Austen onkin sanoissaan suorastaan säkenöivä, ja hänen taituruuttaan on vaikea kurkotella siihen yltämisestä puhumattakaan. Ja niin, tottakai tässäkin on kyseessä käännös, mutta oletan, että kääntäjä on noudatellut kirjoittajan tyyliä.

Hiljattain rutisin, ettei minusta taida olla lukemaan aivan kepeintä historiallista viihdettä. Ei olekaan, ei ainakaan juuri nyt. Myös Bakerin teos kallistuu kyllä tähän lajityyppiin – ja tämä toinen, silmäilevä lukukerta kyllä entisestään korosti juuri tämän lajityypin kompastuskiviä – mutta nojatessaan takanaan olevaan klassikkoon se tulee kuitenkin hitusen irralleen ”puhtaasta” viihteestä. Longbournin talossa ei ole korkeinta taideproosaa eikä ehkä matalampaakaan: se on kertomus, jonka narratiivi noudattaa pitkälti viihteen kaavoja ja kerronta on tyypillisen yksinkertaista, mutta kantaessaan mukanaan klassikkoteosta se kytkeytyy silti myös korkeamman kirjallisuuden jatkumoon.

Yhtä kaikki Longbournin talossa edustaa selvästi enemmän viihdettä kuin korkeakirjallisuutta, ja varmasti juuri siksi siihen palaaminen oli tavallaan erhe. Minulle tämä olisi ollut selvästi kertalukuinen kirja – se kesti uudelleenselailun juuri ja juuri, mutta tuskin tämä enää tuonnempana houkuttelee. Tähän ei siis synny (eikä voikaan syntyä!) sellaista tunnesidettä kuin sen ikilumoavaan esikuvaan. Tämä toinen silmäilykin jo heikensi ensimmäisen lukukerran kuitenkin suhteellisen mukavaa muistoa: rosot ja epäkohdat korostuivat entisestään, kun tarina oli jo tuttu. Muistan kyllä jo keväällä kiinnittäneeni huomiota ikäviin ilmauksiin ja kerronnan kompastuksiin, ja vaikka kirja jäikin mieleeni yllättävän hyvänä vääntelynä, en varmaankaan olisi tarttunut siihen uudestaan, ellei minua olisi kiinnostanut juuri intertekstuaalinen näkökulma. Ajattelinkin jo, ettei tähän ehkä olisikaan kannattanut enää palata: lukumuisto olisi ollut mukavampi, jos olisin jo antanut teoksen olla. Olisi siis ehkä ollut kirjalle reilumpaa helliä tuota lämpimämpää lukumuistoa, mutta toisaalta kirja antoi minulle paljon nytkin, vaikka lueskelinkin sitä jokseenkin kyllästyneenä – sain ajatuksia ja huomioita, ja varmasti myös jotakin mistä ottaa opiksi niin lukijana kuin kirjoittajana.

Teoksen parasta antia on taustalla vaikuttava klassikon lumo ja lisäksi sen omat ajatukset – teos nostaa esille maailman pahuutta ja epäkohtia, aiheita joissa aina riittää ajateltavaa ja käsiteltävää – mutta olisin suonut, että nämä hyvät ja syvällisetkin ajatukset olisivat saaneet hieman eheämmän ja viimeistellymmän muodon. Saattaa toki olla, että olen vähän turhankin ronkeli lukija, joka joskus suottakin jupisee kerronnan kielestä, mutta – no, tällainen olen: taipuvainen ajattelemaan, että ilmaisun ontuvuus ja viimeistelemättömyys ovat kielellistä laiskuutta, joka valitettavasti vaikuttaa myös tarinan kokemiseen. En siis hehkuta tätäkään teosta taiteellisena elämyksenä – en, koska ei se aivan sellainen ole – mutta silti totean, että se oli intertekstuaalisuudessaan mielenkiintoinen lukukokemus. Longbournin talossa tuskin on tulevaisuuden klassikko, mutta se on kelpo tarina hetkeen, jona haluaa jotakin kepeää ja silti samalla kirjallisuutenakin puhuttelevaa – teos on erinomaisen selkeä esimerkki siitä, kuinka kirjallisuus keskustelee itsensä kanssa, ja antaa lukijalleen siten ajateltavaa myös kirjallisuuden kirjoittamisesta.

Aina tuntuu olevan niitä, jotka joutuvat kädet kipeinä raatamaan toisten mukavuuden eteen, eikä tätä surullista tosiasiaa voi koskaan kylliksi esille ottaa. Huomautan kuitenkin, että itse Ylpeyttä ja ennakkoluuloa tahdon sittenkin lukea vailla yhteiskunnallisten epäkohtien kehyksiä: totta on, että neidit saavat kaiken valmiina, palvelusväkensä käsien hiertymisen ja kylmettymisen kustannuksella (ja jos olisin itse elänyt tuolloin, olisin luultavasti ollut juuri se, jonka käsiä särkee, vaikka näkisinkin itseni mieluummin niissä ihanissa hepenissä – vai näkisinkö, tahtoisinko todella että toiset raataisivat minun eteeni... hmm, saisinko sekä hepenet että esiliinan?), mutta tätä rakasta klassikkoa on sittenkin saatava lukea vain hurmaavan ihanana tarinana ja Austenin kirjallisen taituruuden taidonnäytteenä. Ja niin – ehkäpä itse Austenkin ottaa kantaa myös herrasväen hullutuksiin, ottaapa hyvinkin.

Ja vielä: Longbournin talossa on Ylpeydelle ja ennakkoluulolle olemassaolonsa verran velkaa, mutta toisaalta se on myös kunnianosoitus tälle iki-ihanalle klassikolle ja erinomainen esimerkki siitä, kuinka klassikoissa todella riittää tenhoa loputtomiin. Parasta tässä Palvelusväen ylpeydessä ja ennakkoluulossa onkin minusta se, että teos saattaa hyvinkin johtaa uusia lukijoita myös sen esikuvan – aidon ja oikean Ylpeyden ja ennakkoluulon – äärelle. Itse en ollut uusi lukija, mutta minutkin tämä teos sai taas pitkästä aikaa palaamaan rakkaan ikisuosikkini äärelle. Ihanaa, että näin!


********************


Jo Baker: Longbournin talossa. Suomentanut Helene Bützow. Romaani, 448 sivua. Tammi 2014.


*Longbournin talossa lainaa sitaattisuomennoksensa Kersti Juvan uudesta suomennoksesta vuodelta 2013. Oma Ylpeys ja ennakkoluuloni on vuodelta 1953 ja sen suomennos siten S.-L. Norkko-Turjan käsialaa. Niinpä Elizabethin ajatus kuuluu omassa kirjassani muodossa: ”Mikäpä kiitos onkaan sen arvokkaampi kuin älykkään palvelijan antama?” Mielenkiintoista tuo uudelleen kääntäminen!


6 kommenttia:

  1. Minä luin tämän aika hiljattain, ja hinku tuli lukea Ylpeys ja ennakkoluulo uudelleen - en muista koska olen sen viimeksi lukenut. Tämä varmaan on sellainen kirja, ettei sitä kannata kovin montaa kertaa lukea uudelleen ainakaan lyhyen ajan sisällä. Itse pidin tästä kovin, vaikka Sarahin kapinallisuus tuntui minusta jotenkin liian vieraalta tuohon aikaan. Voi olla, että toisella lukukerralla sitä kiinnittäisi liikaa huomiota juuri tuohon inhorealismiin (kylmänkyhmyihin kyllästyisi lopullisesti).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Nina! Muistankin, että luit tämän hiljattain - nyt piipahdin vielä lukemassa kirjoituksesi, jossa sinäkin tosiaan kiinnitit huomiota juuri tuohon inhorealismiin ja ennalta-arvattavuuteen. Totesit myös, että Sarah on liiankin kapinallinen omaan aikaansa - niin onkin. Minua kiinnosti vielä palata tähän kirjaan tosiaan tuon Ylpeyden ja ennakkoluulon jälkeen ja tarkastella sitä sen rinnalla, mutta ei tämä itsessään kyllä toista lukukertaa oikein kestä. Yhden kerran kirjana kuitenkin kelpo kokemus lajityypistä pitävälle :) Ylpeys ja ennakkoluulo sen sijaan kannattaa lukea taas ja taas - se kestää ainakin minulla loputtomiin lukukertoja!

      Poista
  2. Minulle tuli tunne, että on luettava ylpeys ja ennakkoluulo. Olen sen lukenut joskus, mutta uudelleen. Voisi silmäillä noita käännöksiä samalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Ulla! Sinäkin luit tämän hiljattain! Minutkin tämä kirja sai kaipaamaan taas aidon ja oikean Ylpeyden ja ennakkoluulon äärelle, mistä olen sille kiitollinen! Y & E on niin ihana ja kestää yhä uusia lukukertoja :) Tuo uudelleenkääntäminen on tosiaan mielenkiintoista - on hyvä, että klassikoita käännetään uudestaankin, mutta itse viihdyn erinomaisesti myös vanhempien suomennosten äärellä.

      Poista
  3. Minäkin olen hieman vierastanut näitä klassikkojen jatkeeksi kirjoitettuja teoksia, mutta nyt kun luin tämän sinun juttusi, taidan sittenkin jossakin vaiheessa tarttua tähän kirjaan, siksi mukaansatempaavasti kirjasta kerroit, kiitos :)

    Toivottelen ihanaista elokuuta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta! Itsessään tämä teos on toki vähän - no, viihdettä, mutta juuri Ylpeyden ja ennakkoluulon kehysten kirkastamana myös omalla tavallaan antoisa kokemus, ajatuksekaskin. Mukavaa jos pikkuisen rutisevakin kirjoitukseni sai innostumaan kirjasta - herättelee tämä ainakin mietteen jos toisenkin :)

      Ihanaa elokuuta sinullekin ja mukavaa kun taas palailet tänne blogimaailmaan - toivottavasti kesälepo on tehnyt hyvää <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!