Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta (2014)

Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä on niitä kirjoja, joita lukiessaan ymmärtää miksi kirjoja oikeastaan lukee: siksi, että ”sanoilla ei ainoastaan sanota asioita vaan myös tehdään asioita”. Andersson tekee sanoillaan jotakin, joka vahvistaa kirjallisuuden olemassaolon perusmerkityksen: kertoo tarinan, joka antaa lukijoille kiteytettyä ymmärrystä itsestään, toisesta ja maailmasta. Samalla Andersson näyttää, kuinka riipaisevan riippuvainen ihminen on rakkaudesta ja kielestä.

Lainasin kirjan kirjastosta, 

mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi.

Eräänä päivänä runoilija ja esseisti Ester Nilsson saa tehtäväkseen pitää esitelmän taiteilija Hugo Raskista. Jo kirjoittaessaan Esteristä alkaa tuntua, että hän kuuluu yhteen aiheensa kanssa. Ehkä Ester rakastuukin jo omien sanojensa voimasta, sillä tavatessaan Hugon tilaisuudessa, jossa esitelmänsä pitää, hän on jo kuin tunteidensa kahleissa. Alkaa rakkaustarina, joka on – kenties alusta alkaen – tuhoon tuomittu.

Tarve tulla rakastetuksi on ihmisyyden perusta: ”Etsimme rakkautta, jotta tuntisimme että joku näkee meidät.” Rakkaus on elämämme valo, mutta samalla kaikki sen pimeä, sillä se vetää ihmisen itseensä kuin musta syöveri: olemme valmiita antamaan sille jopa minuutemme. Vai olemmeko? Hugo ei osaa antaa itseään, ei osaa rakastaa, tähyilee vain kohti vapautta, mutta osaako myöskään Ester? Ester on valmis kieltämään itsensä, kieltämään sen minkä tuntee ja tietää. Onko se sitten itsensä antamista, rakastamista? Osaako Esterkään antaa muuta kuin oman pakottavan tarpeensa saada rakkautta? Onko toisen todellinen kohtaaminen lopulta mahdottomuus?

Kuitenkin rakastuminen on totaalista: kaikki muu paitsi rakastaminen lakkaa olemasta merkityksellistä. Rakastava on rakastettunsa vallassa ja armoilla, sillä se, joka haluaa enemmän, on aina heikompi. Samalla rakastunut on silti myös häikäilemättömän itsekäs: rakkaus tahtoo omistaa, saada toisen omaksi, sellaisena kuin tahtoo tämän nähdä. Rakastunut näkee koko maailman ainoastaan oman rakkautensa valossa, ajattelee ajatuksia, jotka ovat väistämättä täysin subjektiivisia. Tosiasiat lakkaavat olemasta tosiasioita. Toisaalta rakastunut itsekin tietää, etteivät hänen ajatuksensa vastaa todellisuutta – mutta ”tiedon ja toivon ikuisessa taistelussa toivo voitti, koska tiedon omaksuminen olisi tullut liian kalliiksi ja toivossa oli helpompi elää.”

Mitä rakkaus siis oikeastaan on? Pelkkää kieltämistä, näkemättä jättämistä? Nieltyjä kysymyksiä ja itsensä peittämistä? Kevytmielisenä hypähtelevää turhaa toivoa? Kenties kaikkea tätä, mutta sittenkin se on myös puhtaan sydämen puhdas tunne. Rakkaus on mieletöntä, tuhoavaa, kaikennnielevää, mutta myös puhdasta, aitoa, todellista. Kaiken takana on rakastuneen rehellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu, ja Ester on rakastuneen hauraudessaan sittenkin kaunis, pökerryttävän aito ja todellinen.

Omavaltaista menettelyä on romaani rakkaudesta, mutta se on myös romaani kielestä. Ja kuten kaikki, myös rakkaus on valitettavan sidottu sanoihin ja niiden tuskalliseen epätäsmällisyyteen. Ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta maailmansa käsittelemiseen kuin kieli, mutta tämäkin mahdollisuus on lopulta rajallinen, epätäydellisyydessään riittämätön. Samalla tavoin kuin rakkaus, myös kieli jättää Esterin sittenkin yksin, avuttomaksi. Rakkaus ei riitä, kieli ei riitä.

Rakastunut käsittelee, pyörittelee, tunnustelee rakkauttaan loputtomiin, ja juuri kieli on se lohdullinen väline, jolla rakkauttakin voi yrittää ymmärtää. Mutta ”kuten kaikki rakastuneet, Ester Nilsson painotti liikaa kielen sisältöä ja sanojen kirjaimellisuutta ja liian vähän kohtuutta ja kokonaisarviointia.” Ehkäpä toisaalta onkin näin: ”Niiden [sanojen] ei ole tarkoitus edustaa todellisuutta kielen ulkopuolella.” 
 
Omavaltaista menettelyä on erinomainen romaani. Se on sellainen kuin hyvän romaanin pitää ollakin: kysymyksiä ja ajatuksia herättävä. Lukija huomaa asettuvansa keskusteluun kertojan kanssa: nyökkäilemään, hämmästelemään, odottamaan lisää. Sanomisen tapa on teoksessa enemmän kuin kohdallaan – muoto palvelee sisältöä niin kuin pitääkin. Anderssonin ilmaisu on mykistävää: täsmällistä, tiivistä, kompuroimatonta. Tyhjiä sanoja ei ole. Huikeinta on kuitenkin se, että kaikki on niin totta: rakastunut ihminen voi olla äärettömän typerä, mutta kaikessa typeryydessään sittenkin hämmentävän paljas ja aito. Mainittakoon vielä, ettei teoksen rakkauskäsitys ehkä ole se suloisin, mutta kylläkin mielen kerroksia aktivoiva.

Omavaltaista menettelyä on osoitus siitä, että toisinaan myös keskittyminen ”vähään” riittää: syvällinen, monitasoinen tarina ei välttämättä edellytä laajaa henkilögalleriaa tai ajallista pituutta, vaan saattaa riittää, että kirjailija keskittää huomionsa yhteen ainoaan, oman lyhyen aikansa kestävään ihmissuhteeseen. Monet nykyromaanit (joskin vanhemmatkin) pursuilevat henkilöitä ja sivupolkuja ja - näitä yhtään moittimatta - on välillä virkistävää lukea kirjaa, joka pursuilemisen sijasta menee hyvin syvälle siihen, mistä se keskittyy kertomaan.

Teos näyttää myös sen, että tärkeimmät asiat sopii kyllä sanoa yhä uudestaan ja uudestaan: yksipuolinen rakkaus ei ole aiheena uusi, mutta taitavasti kerrottuna siitä saa yhä uusia koskettavia ja syvällisiä tarinoita. Omavaltaista menettelyä sopii luettavaksi kaikille sydämensä joskus särkeneille tai muuten rakkautta turhaan toivoneille, mutta myös mielen avartajaksi niille, jotka ovat onnistuneet pysymään onnellisina. Aika monelle siis, otaksun. Lukijalle, jolle sisällön ohella myös muoto on keskeinen osa esteettistä lukuelämystä, teos tarjoaa kokonaisvaltaisesti voimakkaan kokemuksen. Sanat sekä maailma niissä ja niiden takana on loputtoman kiehtova tutkimisen aihe. Myös kerronnan hetkittäinen polkuilu taiteenfilosofian puolelle rikastaa sekin jo entisestään rikasta lukukokemusta.

Lopuksi vielä yksi siteeraus, joka kenties kiteyttää koko tarinasta jotakin olennaista:

”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä pelkästään sanoilla.”

Ei - ei ole rakkautta ilman sanoja, eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Samalla tavalla ei ole myöskään erinomaista kirjaa ilman sanoja, eikä pelkästään sanoilla: tarvitaan sanat, joilla rakentaa tarinan merkityksellinen maailma, mutta myös ajatus - tunne - maailman takana.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi: tuntuu, että tahdon taas taitella hiirenkorvia, vedellä viivoja, piirrellä huutomerkkejä - ja ennen kaikkea lukea kirjan uudestaan. Näin huikeita romaaneita ilmestyy valitettavan harvoin. Toisaalta ne ovat juuri siksi kuin kimmeltäviä helmiä: hohtavat kirjallisuuden syvyyttä ja elinvoimaa. Tätä kirjaa ei voi olla rakastamatta.

 ******************************

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta. Suom. Sanna Manninen. Romaani, 214 s. Siltala 2014.

Voiko kirjoittamista opettaa/oppia?

Keskiviikkona postilaatikkoon pudotetussa Parnassossa (3/2014) oli Johanna Venhon artikkeli ”Lukijan viettelemisestä”. Artikkelin alaotsikkona kuuluu kiivastakin keskustelua aika ajoin herättelevä kysymys ”Voiko kirjoittamista oppia?” Venho luotaa artikkelissaan siihen (etupäässä angloamerikkalaiseen) kirjateollisuuden haaraan, joka suorastaan tulvii oppaita kirjoittamisen opettamiseen ja oppimiseen. Artikkeli oli minusta hyvin mielenkiintoinen – olenhan itsekin tahollani pohtinut tätä kysymystä kerran jos toisenkin ja toki myös tullut pohdinnoissani jonkinlaiseen (ainakin toistaiseksi voimassa olevaan) tulokseen. Ajattelen, että kirjoittamista voi – ja pitääkin – oppia, mutta opinpolku voi eri kirjoittajilla olla hyvinkin erilainen. Tärkeintä minusta(kin) on joka tapauksessa – yllätys yllätys – lukeminen ja kirjoittaminen.

En itse ole toistaiseksi juurikaan lukenut varsinaisia kirjoittamisen oppaita, mutta kylläkin kirjoituksia kirjoittajuudesta ja kirjoittajana/kirjailijana olemisesta. Toki olen lukenut myös muutamia opastavia opuksia, mm. Mika Waltarin ikivihreän klassikon Aiotko kirjailijaksi?, mutta ns. ”tehtäväkirjojen” harjoitukset eivät ole minua juurikaan kiinnostaneet, enkä ole kokenut niitä tarvitsevani. Tekeminen opettaa parhaiten, mutta tehtävänsä voi ehkä laatia myös itse. En myöskään tähän asti ole osallistunut minkäänlaiseen kirjoittajakoulutukseen, vaikka kirjoittaminen onkin minulle myös tavoitteellinen harrastus.

Syksyllä olen kuitenkin aloittamassa ensimmäiset kirjoittamisen opintoni ja olen innoissani: uskon, että avoimen yliopiston opinnot ovat mielenkiintoiset, monipuoliset ja antoisat, ja luovat ajatuksiini uusia liikehtiviä ratoja. Tunnustan silti, että olen aiemmin ollut kirjoittamisen opintojen suhteen myös skeptinen: olen miettinyt juurikin tuota kysymystä ”voiko kirjoittamista oppia” tai pikemminkin se on ollut muodossa ”voiko kirjoittamista opettaa”. Sittemmin olen kuitenkin todennut, että luultavasti voi – tosin ehkä kyse ei ole niinkään kirjoittamisen opettamisesta sinänsä kuin välineiden tarjoamisesta oman kirjoittamisen ja syntyvien tekstien tarkasteluun. Omaa ääntä ja sanottavaa kukaan tuskin voi toiselle antaa, mutta rohkeutta ja työstämisen välineitä kyllä. Esimerkiksi erilaiset kirjoittajaopinnot ja -ryhmät saattavat hyvinkin saada omille teksteille helposti sokeutuvia silmiä avautumaan ja – mikä ehkä tärkeintä – tarjota tärkeää vertaistukea sitä kaipaaville. Myös oppaista ja muista kirjoittamista käsittelevistä opuksista saattaa parhaimmillaan saada uutta intoa ja puhtia puuhiinsa, ikään kuin kirjallista vertaistukea siis. Kirjoittajat, jotka itse opettavat – kuten Venho – saavat oppaista varmasti myös lisää ideoita omien, väistämättä ehtyvien ajatustensa jatkoksi.

En kuitenkaan usko, että kirjoittajakoulutus saati –oppaat olisivat kenellekään oikotie onneen. Ne molemmat voivat olla parhaimmillaan hyvin antoisia, mutta eivät ne välttämättä taivaita avaa. Teknisestikin taitavan kirjoittajan voi lopulta olla hankala kirjoittaa, ellei hänellä ole sanottavaa – tärkeintä siis varmasti on, että haluaa kirjoituksellaan jotakin sanoa. Mutta ei pelkkä sanomisen vimmakaan yksin riitä, jos kehittyä tahtoo. Rohkenisin väittää, että täytyy myös tuntea kirjallisuutta ja olla halukas oppimaan yhä paremmaksi kirjoittajaksi, vaikkapa sitten niitä opasopuksia lukemalla ja/tai kirjoittajakoulutuksiin ja -ryhmiin osallistumalla - mutta ennen kaikkea kirjoittamalla, kirjoittamalla ja kirjoittamalla sekä lukemalla, lukemalla ja lukemalla.

Kirjoittajakoulutusta ja oppikirjojen lukemista kylläkin myös kritisoidaan. Venhokin sivuaa aihetta artikkelissaan kysymällä "tuottaako kirjoittajakoulutus ja oppikirjojen lukeminen vain kirjallisia broilereita" ja vastaamalla, että kärjistys on turha. Broilerikeskustelu viittaa tässä kirjoittajien liialliseen tekniseen taitavuuteen, joka tuottaa turhan viilattuja, lukijoille etäisiä teoksia. Toisaalta olen kuullut sellaistakin rutinaa, että "kaikki" kirjoittavat koulutusten takia nykyään samalla tavalla, so. tasaisen tasapaksuja ja ennen kaikkea helppolukuisia tarinoita. Voikin olla, että jotkut koulutustahot pyrkivät muokkaamaan oppilaistaan mukavalukuisia lukuromaaneja tehtailevia sanailijoita, jotka välttävät teoksissaan turhaa "vaikeutta".  Tällaisille romaaneille on siinä tapauksessa kuitenkin varmasti tarvetta: ne vastaavat luultavasti suoraan kysyntään. Osa koulutuksista taas saattaa hyvinkin tähdätä myös tekniseen taituruuteen, mutta en nyt ihan broilereista ehkä puhuisi: parhaimmillaan koulutuksissa kehittyy varmasti kirjoittajia, joilla on kykyä ja halua myös ravistella kirjoittamisen rajoja ja tuoda kirjallisuuteen jotakin uutta - useimmiten kuitenkin lähinnä luomisen ilosta eikä vain teknisen kikkailun itsetarkoituksessa. Vai onko esimerkiksi Kriittistä korkeakoulua käynyt Maija Muinonen muka joku tehotuotettu ja kikkaileva broileri? Ei todellakaan, vaan hienon esikoisteoksen kirjoittanut sanataiteilija - Mustat paperit (2013) ei suinkaan suotta kerännyt sitä kiitosta, jota se sai. Ja enpä tiedä, en ehkä sentään menisi nimittelemään broileriksi yhtään ketään. Enkä kyllä ihan tasapaksuksikaan. Omalla äänellään ja omalla tavallaan jokainen kirjoittaa, vaikka opastusta matkan varrella saisikin.

Niin, minulla ei tosiaan toistaiseksi ole omakohtaista kokemusta kirjoittajaopinnoista, vaan kaikki niitä koskevat ajatukseni perustuvat luetun ja kuulostellun pohjalta rakentuneisiin vaikutelmiin. Nähtäväksi jää, tulenko syksyllä alkavien opintojeni lisäksi hakeutumaan oppiin myös toisaalle. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että opinhalu on kaiken kehittymisen äiti - opettelee sitten itsekseen tai opettajien johdolla. 

Ja kylläpä vaan se Waltarikin jo aikoinaan sanoi, että

”Ihmeen harvat tulevat ajatelleeksi, että kirjaileminen samoin kuin jokainen muukin ammatti edellyttää harjaantumista ja välttämättömiä perustietoja. Ei ole olemassa synnynnäisiä kirjailijoita. Lahjakkuuden korvaamattoman avun ihminen voi ehkä omata jo syntyessään, mutta pelkkä lahjakkuus ei suinkaan riitä kirjailijaksi tulemiseen. Toisten on helpompi oppia kirjoittamaan, toisten vaikeampi, mutta kirjoittamisen taito on jokaisen kirjailijan itse itselleen kehitettävä.”

(Mika Waltari 1935: Aiotko kirjailijaksi? – oma painokseni on vuodelta 1994, lainaus sivuilta 16-17.)

Waltarin aikoina ei tainnut vielä juuri kirjoittajakoulutusta tai –oppaita olla, vaan jokaisen kirjailija oli ”yleensä itse opittava ammattinsa” (mt., s. 17). Waltarin oma opus olikin varmaan monelle kirjailevalle lukijalleen tarpeen - ja on yhä. Nykyään on kuitenkin moni asia toisin: kirjoittajakursseja ja opaskirjoja on jo monenlaisia ja varmasti myös monentasoisia. Osa opastuksesta saattaa hyvinkin olla - kuten kritiikki toisinaan kuuluu - sitä ”rahat pois vaan eikä mitään vastinetta” -ainesta. Mutta osa on varmasti myös oikeasti antoisaa ja hyödyllistä. Oppijasta riippuu, minkälaista opastusta kokee tarvitsevansa.

Siteeraan loppuun vielä Venhon haastattelemaa käsikirjoittaja ja romaanikirjailija Vepe Hännistä: 

”Totuus on, että ihminen katsoo aina mieluummin huonon tarinan, joka on hyvin kerrottu, kuin hyvän tarinan, joka on huonosti kerrottu.” 

Tämän itsekin allekirjoitan! Ihannetilanne on, että luettavassa kirjassa (tai katseltavassa elokuvassa/näytelmässä) sekä kerronta että sisältö ovat esteettisesti puhuttelevia. Mutta jos toisesta on joustettava, niin tarinasta. Tämä perustuu varmasti siihenkin, että useimmat tarinat ovat jo tuhannesti kerrotut, mutta sanomisen tapa voi aina olla uusi.

Suosittelen Venhon artikkelia kaikille kirjoittamisesta kiinnostuneille - se sivuaa samoja tuttuja totuuksia siitä, että kirjoittamista oppii lopulta parhaiten lukemalla ja kirjoittamalla, mutta on myös hyvinkin kelpo kooste oppaiden annista ja herättelee mukavasti myös omia asiaa koskevia ajatuksia.

Ajattelemisiin ja kirjoittelemisiin siis - kirjoittaminen on mielenkiintoista matkantekoa!

PS. Ehkäpä pian otan paremmin esille myös tuon jo hitusen siteeraamani Waltarin klassikko-opuksen – muistan kuinka sitä lukiessani keräsin itseeni kuin ikiaikaista viisautta.

Leo Tolstoi: Anna Karenina (1875-77)

”Kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan.”

Näin kuuluu kenties kaikkien aikojen siteeratuin teoksen aloitus – ensimmäinen virke Leo Tolstoin (1828-1910) romaanista Anna Karenina. Olen lukenut tätä täyteläistä teosta hitaasti pitkin kevättä, tunnustellen, tuumien, taitellen hiirenkorvia ja vedellen viivoja marginaaleihin ja rivien alle. Tällainen paha tapa minulla on: minun on pakko jättää lukemisestani itselleni jälkiä ja samalla merkitä teoksen kiehtovimmat kohdat mahdollista myöhempää käyttöä varten - annan itseni kuitenkin ryhtyä tähän vain omien kirjojeni kohdalla.

Kauniskansinen kirjani on Otavan painos vuodelta MCMLXIX (1969), 

suomennos Ulla-Liisa Heino.

Anna Karenina lienee maailman kuuluisin intohimodraama: monet tietävät, että teoksessa on kysymys Anna Kareninan ja Aleksei Vronskin intohimoisesta rakkaudesta, vaikka eivät koskaan ole kirjaan vilkaiseetkaan. Teos onkin polttavaa intohimoa, mutta myös paljon muuta: se on psykologisen, yhteiskunnallisen ja aatteellisen realismin huikean monitasoinen kudelma ja sellaisena yksi 1800-luvun realismin merkittävimmistä huipentumista. Teosta lukiessaan saakin paitsi nauttia hienosta ja temaattisesti moniaineksisesta kertomuksesta myös tutkia ja tunnustella mitä ”realismilla” oikeastaan tarkoitetaan. On myös äärettömän antoisaa havaita, kuinka paljon realistinen kerronta voikaan kaikkiaan näyttää.

Anna Karenina on siis tematiikaltaan hyvin rikas romaani, mutta keskeisimpänä teemana on silti rakkaus. Tolstoi on ikään kuin tutkinut rakkautta kirjoittamalla teokseensa useita rinnakkaisia rakkaustarinoita: Annan ja Vronskin roihuavan intohimotarinan vierellä siinä kulkee myös toinen, Kittyn ja Levinin seesteisempi – joskaan ei tyystin särötön – rakkaustarina. Lisäksi teokseen sisältyy tarina Annan veljen Stivan ja Kittyn sisaren Dollyn horjuvasta avioliitosta. Keskiöön nousee kuitenkin juuri Annan ja Vronskin tarina ja - kuten teoksen nimikin antaa ymmärtää - ennen kaikkea Annan kokemus tästä tarinasta.

Mitä rakkaus siis on?

- Minun käsittääkseni, sanoi Anna leikitellen kädestä vedetyllä hansikkaallaan, - minun käsittääkseni... jos on niin monta mieltä kuin on päätäkin, niin on myös yhtä monta rakkauden lajia kuin on sydäntäkin.

Kenties on juuri näin: rakkauden lajeja on niin monta kuin sydäntäkin. Annalle rakkaus on totaalista, pakottavaa tunnetta, joka ei anna hänelle rauhaa ja on lopulta enemmän tuhoavaa kuin luovaa. Rakkaus vie Annan mennessään ja pyyhkii pois entisen: Anna on valmis jättämään aviomiehensä ja jopa pienen poikansa saadakseen olla yhdessä rakastettunsa kanssa.

Anna sanoo Vronskille:

- Kaikki on lopussa, sanoi Anna. – Minulla ei ole enää mitään muuta kuin sinut. Muista se.

Ei mitään muuta kuin sinut – näin valtava on tämä suuri, kaiken nielevä tunne. Mutta suuruudessaan tunne on myös raskas. Annan mieli on rakkauden takia täynnä loputonta sisäistä myrskyä. Ensin häntä riepottelee ristiriita, joka syntyy toisaalta yrityksestä olla lankeamatta ja toisaalta pakottavasta tarpeesta olla rakastettunsa kanssa. Myöhemmin, suhteen jo jatkuttua, myrskyn keskiöön nousee jatkuva epävarmuus: Anna on epätoivoinen, koska tarvitsee Vronskin rakkautta, mutta ei voi olla siitä varma.

Psykologinen realismi toteutuukin teoksessa ennen kaikkea Annan kuvaamisessa, vaikka Tolstoi tutkiikin myös muiden henkilöidensä tunteita ja käyttäytymistä. Juuri Anna on se psyykeltään monimutkainen ja arvaamaton nainen, joka hahmona niin kovasti ajan realisteja kiinnosti. Nainen oli realisteille(kin) merkillinen, kiehtova kummajainen. Kuten Stiva Levinille sanoo: ”Nainen, näetkös, on sellainen olento, jota saa tutkia koko elämänikänsä, ja aina se on kokonaan uusi.” Esimerkiksi Kittylläkin on toki omat mielenliikkeensä, mutta kuohunta näkyy erityisesti Annassa.

Realistiselle kerronnalle on useimmiten ominaista, että kerrottu pyritään vain näyttämään ilmaisematta siitä kertojan mielipiteitä tai näkemyksiä – jos kertoja ottaakin kantaa, se kätkeytyy juuri näyttämisen taakse. Huomasin silti ikään kuin odottavani tietoa siitä, millaisen kannan Annan lankeamiseen ääni teoksen taustalla ottaisi. Realistina Tolstoi kuitenkin ennen kaikkea juuri näyttää: tunteiden, tekojen ja tapahtumien näyttäminen toimii teeman tutkimisen ja pohtimisen väylänä, mutta jättää tulkinnan lukijalle.

Juuri Annan rakkaus ja sen mahdollinen oikeutus ovat keskeinen osa teoksen pohdiskelevaa rakkaustematiikkaa, jossa yhtä oikeaa vastausta ei ehkä ole. Huomionarvoista joka tapauksessa on, että Anna saa osakseen myös - tai jopa ennen kaikkea - ymmärrystä. Näyttäminen tapahtuu siis siten, että Anna saa tukea teoilleen, jotka periaatteessa ovat ajan yhteiskunnassa tuomittavia. Anna itse ajattelee:

”Mutta tuli aika, jolloin ymmärsin, etten enää voisi pettää itseäni, että olen elävä ihminen, etten ole syypää siihen, että Jumala on tehnyt minut sellaiseksi, että kaipaan rakkautta ja elämää.”

Tässä ajatuksessa on tietenkin Annan ääni, ja sellaisena se kantaa Annan – so. henkilöhahmon – omaa ajattelua. Mutta jo tästä voidaan lukea myös pohdintaa siitä, onko rakastunut ihminen todella jotenkin syyllinen? Vai onko rakkaus sittenkin voima, joka tekee ihmisestä syyntakeettoman?

Erityisen kiinnostavaa on se, että Levin – ylevien aatteiden mies, joka on aiemmin ankarastikin arvostellut Annaa – lopulta päätyy näkemään tämän toisin: ”Ja Levin huomasi vielä uuden piirteen tuossa naisessa, joka häntä niin tavattomasti miellytti. Paitsi älyä, suloutta ja kauneutta, hänessä oli oikeamielisyyttä.” Kiintoisin sana tässä on oikeamielisyys – tällä sanalla aatteissaan puhdas Levin ikään kuin oikeuttaa Annan tunteet ja toiminnan tai ainakin antaa ymmärtää niitä. On toki uskaliasta arvailla kirjailijan intentioita, mutta minusta tämä on kuitenkin teoksen tulkinnan kannalta mielenkiintoista. Lukijana minulle väistämättä välittyy ajatus, ettei Anna sittenkään tee niin ”väärin” kuin ehkä tekee. Intohimoinen rakkaus syöksee kyllä Annan lopulta tuhoon, mutta syyt tuhoutumiseen eivät ole yksiselitteiset.

Kun Anna ja Vronski "saavat toisensa", ts. päättävät elää yhdessä Annan avioliitosta huolimatta, Vronski huomaa jo varhain, ettei yhteinen elämä rakastetun kanssa olekaan yhtä kuin täyttymys. Anna puolestaan kokee hetki hetkeltä voimakkaammin, että Vronski etääntyy hänestä yhä kauemmas antamatta hänelle enää sitä rakkautta, jota hän niin kipeästi tarvitsisi. Myöskään Annan rakkaus ei kuitenkaan lopulta ole enää puhdasta, vaan hän kantaa sydämessään kaunaa ja ärtymystä ja syyttää Vronskia mielessään kaikesta. Lopulta Anna ja Vronski ovat kumpikin ärtyneitä, eivätkä osaa enää puhua toisilleen. Rakkaus tukahtuu kyvyttömyyteen luottaa, iloita, olla onnellinen yhdessä – kenties kyvyttömyyteen rakastaa. Mutta mistä syntyy tämä kyvyttömyys? Siitäkö, että Annan ja Vronskin rakkauden perustukset ovat jo alunperin horjuvat? Siitäkö, ettei se sittenkään rakkautta ollutkaan vaan vain arvaamatonta, epävakaata intohimoa? Vai siitä, että rakkaus olisi kyllä ollut suurta ja vahvaa, mutta tilanne – so. epävarmuus ja epämääräinen asema muiden ihmisten silmissä – teki siitä sittenkin mahdotonta?

Anna on lopulta tilanteessa, jossa hänen elämänsä ja kohtalonsa tuntuvat olevan riippuvaisia vain ja ainoastaan Vronskin rakkaudesta: jos Vronski ei enää rakasta, kaikki on lopussa. Anna on jättänyt perheensä, eikä hänellä ole jäljellä enää mitään - ei muuta kuin Vronskin epävarma rakkaus. Hän sanoo:

”Haluan rakkautta, mutta sitä ei ole. Kaikki on siis lopussa!”

Se, mitä mieltä kertoja tästä kaikesta on, on minusta äärettömän mielenkiintoinen kysymys. Selvää on, että juuri Annan ja Vronskin kiihkeä, voimakas intohimosuhde päättyy teoksessa tuhoon, kun taas Kittyn ja Levinin seesteisempi – so. totisempi, tasaisempi, rauhallisempi – suhde asettuu rauhan ja sopusoinnun kehyksiin. Myös Stivan ja Dollyn suhde jatkuu, vaikka tuskin onnellisena (Stiva pettää vaimoaan ja vaimo kärsii) – mutta ehkä se jatkuu, koska ei muuta voi. Se, mikä minusta näyttää teoksessa moralisoiduimmalta, on juuri Stivan petollisuus vaimoaan Dollya kohtaan, ts. aviorikoksen jatkuvuus ja toistuvuus ja sen verhona ylläpidetty kulissinomainen elämä.

Stiva ja Dolly kantavat teoksessa totutun yhdessäolon turvallisia joskin tympeitä raameja: he pysyvät yhdessä, vaikka jäljellä ei ole enää intohimoa eikä ehkä rakkauttakaan. Kitty ja Levin taas edustavat seesteistä, omissa raameissaan jokseenkin onnellista rakkautta, Anna ja Vronski puolestaan häilyvää, arvaamatonta intohimoa. Se, ettei Annan tarina pääty hyvin, voidaan kuitenkin lukea myös kannanotoksi ajan ahtaista rajoista eikä välttämättä tuomioksi Annan rakkauden "vääryydestä": on suurempi synti elää valheessa kuin tunnustaa totuus. Tarinaa on toki luettu myös toisin - siten, että juuri Annan tunteeseen pohjautuvat valinnat johtavat hänet perikatoon ja ovat siksi vääriä. Esimerkiksi Pekka Vartiaisen luonnehtimana Anna on "tunteellinen seurapiirirouva, joka kyllästyneenä omaan avioliittoonsa ajautuu suhteeseen nuoren upseerin kanssa". Siinä missä Annan intohimot ajavat hänen elämänsä raiteiltaan, oppii vetäytyvämpi, maaseudun rauhaa rakastava Levin "yksinkertaisen elämän salaisuuden" ja päätyy "onnelliseen yhteiselämään" rakastettunsa kanssa. Vartiainen tulkitsee: "Tunteen sijasta on uskallettava luottaa Jumalaan ja seurattava hänen käskyjään."* Tämä kaikki on tietysti "totta", so. tekstistä luettavissa, mutta ei minusta tarinan koko totuus. Miten lienee, onko tarinan tulkinta lopulta aina vain lukijan mielen kehyksissä syntyvä, iäti muuttuva konstruktio? Ehkäpä näin: tapahtuuhan tarina niin monta kertaa ja niin monella tavalla kuin se luetaan.
 

Toinen keskeinen temaattinen taso Anna Kareninassa on sen yhteiskunnallinen ja uskonnollinen aatteellisuus. Siinä missä Anna on häilyväisen psyykensä kautta kuvattu myrskyinen, ennen kaikkea psykologinen hahmo, on Levin puolestaan teoksen aatteellisen realismin kantaja. Levin kantaa aatteita, joiden mukaan ruumiillinen työ ja yksinkertainen elämä ovat ihmiselle hyväksi, ja tärkeintä ihmisten keskinäisessä toiminnassa ovat tasa-arvo ja lähimmäisenrakkaus. Usko on Levinin pohdinnoissa riisuttava kirkon saneleman oikeaoppisuuden ahtaista rajoista - Levin päätyy jopa ajattelemaan, ettei ehkä ole mahdollista, että yksi uskonto olisi enemmän oikeassa kuin toinen.  Levin onkin nähty myös Tolstoin omakuvana (esim. Rafael Koskimies painokseni esipuheessa). Totta onkin, että Levin kantaa juuri niitä aatteita, jotka olivat Tolstoille henkilökohtaisesti tärkeitä, ja joista myös rakentui nk. tolstoilaisuus.

On mykistävää ajatella, että liki 140 vuotta sitten kirjoitettu Anna saattaisi olla myös kuin kuka tahansa tämän päivän nainen: tunteiden ja tekojen seuraukset eivät ehkä enää olisi samat, mutta sisäinen myrsky ei muutu. Intohimoisesti rakastuva nainen lienee yhä toisaalta valmis antamaan kaikkensa ja toisaalta altis ajautumaan epävarmuudessaan epätoivon partaalle. Myös tämä kirja onkin ikuisesti ajankohtainen: ajat muuttuvat, mutta naisen mieli on aina myrskyjä täynnä. Tolstoilaiset aatteet tasa-arvosta, lähimmäisenrakkaudesta ja yksinkertaisemmasta elämästä ovat nekin ajankohtaisia myös - tai erityisesti - tänään.

Tolstoi ON suuri kirjailija. Tämä näkyy paitsi teoksen monitasoisuudessa ja ajattomuudessa myös sen kerronnassa ja kielessä. Tolstoi ei ole maalaileva romantikko, mutta hän onnistuu piirtämään todenkaltaisista kuvistaan myös hyvin maalauksellisia, monivivahteisia ja paljon puhuvia. On myös jopa hämmentävää, kuinka hyvin hän pääsee sisälle naisen mieleen. Mutta ehkä on niin, että suurimmat kirjailijat kykenevät vapautumaan myös oman sukupuolensa rajoista. Omista arvoistaan ja asenteistaan sekä tavastaan tarkastella maailmaa on sen sijaan vaikeampi vapautua. Teosta lukiessani pohdinkin taas kerran, kuinka kirjailija ehkä väistämättä näkyy teoksensa taustalla, vaikka kuinka pyrkisi "objektiiviseen" todellisuuden toistamiseen: kirjoittajan arvot ja maailmankatsomus eivät voi olla vaikuttamatta rakenteilla olevaan tekstiin, eikä tarvitsekaan – antaahan kirjoittaja tekstilleen sen inhimillisyyden, jota se välttämättä tarvitsee ollakseen puhutteleva, koskettava ja ajatuksia herättävä.

Teos, joka loputtuaan jättää halun lukea se pian uudestaan, on onnistunut: se on yhä ikään kuin auki, sanottavaa täynnä. Luulisin, että tämä oli – merkillistä kyllä – ensimmäinen kerta, kun luin Anna Kareninan kokonaan alusta loppuun. Mutta viimeinen kerta se ei varmastikaan ollut.

PS. Taidan pian lukea Minna Canthin Salakarin. Minna Maijala pohti teoksessaan tämän teoksen yhteyksiä Anna Kareninaan – kerrassaan kiehtovaa.

*Teoksessa Vartiainen, Pekka 2010: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Avain.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth (2014)

Minna Canth (1844-1897) on aina ollut minulle läheinen. Ehkä se johtuu siitä kuin kujeilevasta yksityiskohdasta, että meillä on kaksi yhteistä kotikaupunkia: Kuopio ja Tampere. Olemme siis kulkeneet osin samoja polkuja, vaikkakin eri ajassa ja erilaisina elämän hetkinä: Canth muutti lapsena Tampereelta Kuopioon (ja myöhemmin Jyväskylään ja taas Kuopioon), minä puolestani nuorena aikuisena Kuopiosta Tampereelle (ja myöhemmin sen reunamille). Minulta Kuopio on siis sittemmin jäänyt taakse, mutta Canth puolestaan palasi sinne Jyväskylän vuosiensa jälkeen jäätyään jo varhain leskeksi ja eli siellä kuolemaansa asti. Pitkälti juuri Canthin ansiota onkin, että pieni Kuopio oli hänen aikanaan niin merkittävä kulttuurikaupunki.

Lapsena ihailin Minna Canthin komeaa patsasta hänen mukaansa nimetyssä kuopiolaisessa puistossa: kylläpä Canth olikin mahtava, voimakas, vaikuttava. Kuopion korttelimuseossa ihailin hänen kaunista salonkiaan: henkevää, ihanaa huonetta, joka oli – vaikkakin sinne rakenneltu – aito tuulahdus jotakin mennyttä, kadonnutta, ja sittenkin jotenkin pysyvää. Kävin kuusi vuotta Minna Canthin nimeä kantavaa koulua, ensin kolme vuotta yläastetta ja sitten saman verran lukiota. Lukioaikoina esitin myös Rouva Penttisen roolia Canthin näytelmässä Kotoa pois, ja samalla tulivat tutuiksi myös näytelmät Työmiehen vaimo ja Kovan onnen lapsia: koulumme teatteripiiri teki Canthin juhlavuoden kunniaksi sikermän muutamista hänen teoksistaan.

Tartuinkin ilolla ja innostuksella uuteen Minna Canthin elämäkertaan, kirjallisuudentutkija Minna Maijalan teokseen Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Elämäkerta ilmestyi mitä oivallisimpana hetkenä, sillä onhan taas juhlavuosi: Minna Canthin syntymästä tuli 19.3. kuluneeksi komeat 170 vuotta.

 

Kirja on ehdottomasti hankintalistallani,
mutta lainasin sen ensihätään kirjastosta.

Canthista on aikaisemmin kirjoitettu kolme elämäkertaa: Lucina Hagmanin kaksiosainen Minna Canthin elämäkerta julkaistiin vuosina 1906 ja 1911, Greta von Frenckell-Thesleffin Minna Canth vuonna 1942 (suom. 1944) ja Reetta Niemisen Minna Canth, kirjailija ja kauppias vuonna 1990. Ensimmäisenä Canthista kirjoitti siis Lucina Hagman, ja juuri Hagmanin luomaan tarinaan Canth-kuvamme on Maijalan mukaan pitkälti perustunut. Maijala osoittaa, kuinka aiempi elämäkertakirjoitus on kuvannut Canthin ennen kaikkea vahvaksi naisasianaiseksi, ja kuinka koko hänen elämäntarinansa on muokattu juuri tähän kehykseen sopivaksi. Käsityksemme Canthin elämästä onkin perustunut lähinnä tietoisesti rakenneltuun tarinaan, liki fiktioon. Eräs Maijalan hienoja ansioita onkin juuri se, kuinka hän kykenee osoittamaan rakennetun elämäkerran fiktiomaisuuden: me luemme elämäkertoja helposti tosina, vaikka myös ne rakentuvat usein tiettyjen tarinakaavojen mukaisiksi sepitteiksi. Mutta - kuten Maijala toteaa - Canthin aikaisempia elämäkertoja voidaan kuitenkin lukea kriittisesti, historiallisina kerrostumina.

Maijala itse kirjoittaa Canthin aikaisempia elämäkertoja huomattavasti syvemmäksi, monivihahteisemmaksi ihmiseksi: Canthin teosten syväluenta ja lukuisat aikalaislähteet osoittavat, että hän oli myös paljon muuta kuin toimelias naisasianainen ja yhteiskunnallisten epäkohtien esille nostaja. Ensinnäkään Canth ei ollut vain räväkkä ja rohkea toiminnan nainen, vaan myös hyvin herkkä ja haavoittuvainen taiteilijasielu, jota mm. ärhäkät aikalaisarvostelut ja ivailut satuttivat. Canth ei myöskään erityisesti viihtynyt huomion keskipisteessä eikä jalustoilla, vaikka olikin aktiivinen ja aikaansaava - hän sanoikin, että juhliin antavat aihetta aatteet, ei ihminen. Parhaimmillaan Canth oli kotonaan Kanttilassa, jossa hän sydän ja mieli avoinna otti vastaan vieraita ja antautui innokkaisiin, syvällisiin keskusteluihin.

Canth oli kiistatta maamme merkittävimpiä realisteja, ehkä jopa merkittävin, mutta Maijala tähdentää, että Canthin realismi ei ollut ainoastaan yhteiskunnallista vaan myös - ja ennen kaikkea - psykologista. Yksipuolisen yhteiskunnallinen lukutapa on jättänyt huomiotta Canthin kirjalijantyön monitasoisuuden ja mm. sen yhteydet ajan eurooppalaiseen kirjallisuuteen ja uuteen luonnontieteelliseen maailmankuvaan: Canth nosti kyllä teoksissaan esille yhteiskunnallisia ongelmia, mutta hän asetti ne ennen kaikkea taustaksi ja kehyksiksi henkilöidensä psykologiselle kuvaukselle. Canthin teokset ovatkin usein juuri psykologisia tutkielmia ihmisen mielestä yhteiskunnallisesti vaikeiden olosuhteiden armoilla (esim. Työmiehen vaimo, Kovan onnen lapsia). Canth olikin sekä yhteiskunnallisen että psykologisen kirjallisuuden pioneeri: hänen työnsä osoitti, kuinka vaikuttavaa kirjallisuus voi olla ja kuinka paljon se voikaan kertoa.

Maijala toteaa, että Canth itsekin korosti juuri henkilöhahmojensa psykologian merkitystä: kerronnan psykologinen taso oli Canthille henkilökohtaisesti merkittävä, mutta se myös liitti hänet aikansa eurooppalaisiin pyrkimyksiin, joiden mukaisesti kaunokirjallisuuden tuli tuottaa ennen kaikkea sielutieteellisiä tutkielmia ihmisen käyttäytymisen, toiminnan ja tunteiden ymmärtämiseksi. Maijala osoittaa, kuinka Canth kirjoittikin teoksensa myös vuoropuheluun aikansa eurooppalaisten realistien kanssa: mm. Ibsenin, Zolan, Tolstoin ja Dostojevskin teokset ovat asettuneet Canthin teosten interteksteiksi. Canth siis seurasi ja tunsi aikansa kirjallisuutta laajasti, ja myös tämä tekee hänestä kirjailijantyöhönsä sitoutuneesti suhtautuneen ammattilaisen. Canth oli myös sitä mieltä, että juuri psykologinen, realistinen romaani tulee olemaan tulevan kirjallisuuden perusta. Taisipa hän olla oikeassa - rakentuuhan moni romaani juuri ihmisen toiminnan ja tunteiden tutkiskelusta.

Canth oli – kuten merkittävimmät kirjailijat usein ovat – aikaansa edellä: aikalaisten oli välillä vaikea ottaa vastaan hänen vahvoja teoksiaan eikä niiden armotonta realismia haluttu ymmärtää. Canthin teosten aiheet olivatkin usein rankkoja. Maijala lainaa Canthin kirjettä pastori Bergrothille, joka ei hyväksynyt hänen realistista kirjoitustapaansa:

”---- Onko minun syyni, että elämässä on ei ainoastaan kaunista, mutta myöskin rumaa. Kirjailijan tulee olla rehellinen ja tuoda esiin kaikki juuri semmoisena kuin se on, ei kaunistaa mitään. Kaunokirjallisuuden tulee olla kuvastimena, joka ihmisille näyttää, minkälaisia he ovat.”

Kirjallisuuden oli Canthin mukaan mahdollista myös muuttaa maailmaa näyttämällä sen epäoikeudenmukaisuus. Maijala esittää kuitenkin myös, ettei yhteiskunnallinen kritiikki sittenkään ole Canthin teoksissa niin yksioikoista kuin yleensä on ajateltu: yhteiskunnalliset olosuhteet ovat henkilöhahmojen elämässä vain yksi voimakkaasti vaikuttava taso, ja myös hahmojen luonteella, kasvatuksella ja ajan hengellä on oma merkityksensä. Ihminen murtuu siis lopulta omien heikkouksiensa vuoksi: yhteiskunnallisia olosuhteita tuli parantaa, mutta yksilöitä tuli kannustaa myös itsensä kehittämiseen. Mielestäni on kuitenkin hyvä muistaa, että Canthin teokset olivat – ja ovat yhä – myös yhteiskunnallisesti merkittäviä ja kantaaottavia: vaikka jokainen onkin loppujen lopuksi vastuussa omista teoistaan, on ihmisen mieli kurjissa oloissa kuitenkin haavoittuvuudelle altis.

Maijala rakentaa elämäkertansa kolmeen osaan: elämään, kirjoittamiseen ja aatoksiin. Elämäkerta on lukukokemuksena raikas ja eletyn elämän tuntuinen. Kirjallinen työ nousee elämäkerran keskiöön, ja näin pitää kirjailijan kohdalla ollakin: onhan kirjoittajuus kirjailijan minäkokemuksessa ja elämässä hyvin kokonaisvaltaisesti vaikuttava tekijä. Canthin elämäntarinan ja –työn rinnalle elämäkerta rakentaa myös kuvaa ajasta jona Canth eli – olihan Canthin toimien kehyksenä ja taustana luonnollisesti hänen oma aikansa, 1800-luvun jälkipuolisko. On hyvä muistaa, että maailma muuttui voimakkaasti myös silloin: modernisaatio oli jo alkanut ja kiihdytti elämäntahtia rakentaen samalla elämälle aiempaa kiivaampia kehyksiä. Uusi vuosisata alkoi lopulta ilman liian varhain kuollutta Minna Canthia, mutta se kantoi mukanaan hänen merkittävän muistonsa. 

Tietyllä tavalla Canthin elämäntarina on yhä eräänlainen sankaritarina: Canth oli vaatimattomista oloista vanhempiensa mukana ponnistanut nuori nainen ja edelleen vahva aikuinen, joka selvisi aviomiehen varhaisesta kuolemasta ja seitsemän lapsen yksinhuoltajuudesta ja loi omalla työllään itselleen aseman, joka on ansaitusti kuolematon. Mutta tarina ei ole – kuten ennen on ehkä haluttu nähdä – kova, vaan pikemminkin herkkä, hellä, hehkuvainen. J. H. Erkolta lainattu säe onkin uudelle elämäkerralle mitä onnistunein nimi. 

Teoksensa viimeisillä sivuilla Maijala sinkoaa vielä pisteliään piikin Kuopion kaupungille, jolla ei ole ollut tahtoa säilyttää Kanttilaa arvonsa mukaisessa kunnossa ja käytössä. Minna Canthin vanha kotitalo on nykyisin rapistunut, surullinen näky. Maijalan vierellä minäkin kysyn: haloo Kuopio, missä on Canthin elämäntyön ansaitsema arvostus? Eikö hänen merkittävää muistoaan olisi syytä hieman enemmän vaalia?

Kiitän Minna Maijalaa tästä hienosta, tärkeästä työstä, joka toivoakseni johtaa yhä uusia lukijoita myös Canthin teosten äärelle. Ainakin itse aion taas palata minulle jo tuttuihin teoksiin ja paikata myös niitä liian monia aukkoja, joita minulla hänen tuotantonsa omakohtaisessa lukemisessa yhä on. Lisään vielä, että Canth on ehdottomasti yksi eniten arvostamiani kirjailijoita, ja hän on todellakin uuden elämäkertansa ansainnut.

ks. myös Maijalan ehdotuksesta avattu minnansalonki.fi

******************************

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. 431 s. Otava, 2014.

L. Onerva: Mirdja (1908)

”Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen...”

Näin ajattelee Mirdja Ast, kaunis ja kiihkeä nuori nainen, maatessaan alastomana punaisella peitteellään ja katsellessaan vartalonsa piirteitä. Mirdja tietää olevansa kaunis, mutta oma katse ei riitä. Tarvitaan toiset silmät, miehen.

Oma painokseni kirjasta on Otavan painos vuodelta 1982.

L. Onervan (1882-1972) esikoisromaani Mirdja ilmestyi hieman yli 100 vuotta sitten, vuonna 1908. Mirdja oli aikansa sensaatio: se sai paljon kiitosta, jopa valtion kirjallisuuspalkinnon, mutta myös paljon kuohahtelevaa moitetta. Mirdja toi kirjallisuuteemme uutta ja ennennäkemätöntä, mutta nimihenkilön halu pysyä vapaana ja hakeutuminen useisiin eroottisiin suhteisiin vailla sitoutumisen tavoitetta oli monelle aikalaiselle liikaa. Mirdja palkittiin kuitenkin luultavasti paitsi rohkeasta ilmaisustaan, myös juuri rohkeasta sisällöstään: teos nosti naisidentiteetin ongelmallisuuden esiin tavalla, joka oli maamme kirjallisuudessa aivan uusi.

Onerva oli Mirdjan ilmestyessä vain 26-vuotias, rohkea nuori nainen. Mirdja oli monella tavalla aikaansa edellä: modernilla tavalla kerrottu moderni nainen, jolle oman ajan rajat olivat liian ahtaat. Maailma oli 1900-luvun alussa murroksessa, astumassa kohti monin tavoin toisenlaista aikaa, mutta vanhat käsitykset olivat vielä lujassa. Naisen hyväksytyin paikka oli yhä se perinteinen, eikä naiseuteen katsottu kuuluvan sellaista intohimoisuutta ja itseriittoisuutta, jota Mirdjassa oli.

Mirdja on kiihkeä ja elämänjanoinen. Hän sanoo: ”Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.” Mirdja tahtoo olla vapaa, taiteilija. Riippumaton minuus on Mirdjan ihanne, sillä itsensä antaminen toiselle on yhtä kuin itsensä murha. Mirdja ei anna itsensä rakastaa aidosti, ei anna itseään toiselle, vaan tahtoo pitää itsensä itsellään: ”antautumisessa minä kadottaisin itseni”.

Rakkaus on Mirdjalle hetkellistä, totta vain hetkenä joka on:

”Mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys, ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään...”

Mutta myös Mirdja on kuitenkin kiinni ihmisen ikiaikaisessa tarpeessa kuulua toiselle. Minuus määrittyy lopulta vain toisen kautta, ilman toisen katsetta ihminen ei tunne itseään eläväksi, hehkuvaksi. Toisaalta Mirdja ajatteleekin: ”rakkauden täytyi sittenkin olla elämän sisältö, ja suurin.” Mirdja pyrkii toimimaan kuin kannattaisi vapaata rakkautta, mutta ei tähänkään kuitenkaan kykene.

Mirdjan tragedia on hänen kyvyttömyydessään yhdistää itsessään naiseus ja luova taiteilijuus. Naiseus edellyttää rakkautta ja taiteilijuus vapautta, ja toinen tuntuu aina kärsivän: Mirdja tavoittelee eheyttä, mutta ei onnistu tavoittamaan minuutensa kokonaisuutta, vaan pirstaloituu ja ajautuu kohti tuhoa.  

Mirdja kuvaa naisidentiteetin rakentamisen ongelmallisuutta maailmassa, jossa uudenlainen toimintatapa on jo periaatteessa mahdollinen, mutta käytännössä kuitenkin vieroksuttu. Identiteetin rakentamisen ristiriita on sekä sisäinen että ulkoinen: se on minuuden sisäistä kipuilua, mutta myös kouristavaa kohtaamista maailman kanssa.

Ehkä aikalaisnaisissa oli muutamia lukijoita, jotka tohtivat tunnistaa saman ristiriidan itsessään. Useimmat tuskin tohtivat: naisen paikka oli 1900-luvun alussa vielä se mikä oli, ja harva sitä vastoin näkyvästi uskalsi, osasi tai tahtoi kapinoida. Nykylukijan rohkeus samaistua Mirdjaan on ehkä suurempi: Toisaalta itsensä toteuttamisen ja toisaalta rakkauden tarve ovat loputtoman ajankohtaisia, vaikka nyky-yhteiskunnan nainen voi ja saa toki jo olla myös itseään toteuttava subjekti siinä missä mieskin, eivätkä rakkaus ja minuus ehkä enää sentään sulje toisiaan pois.

Kirjallisuushistoriallisesti Mirdja kytkeytyy symbolismiin ja dekadenssiin. Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mirdjassa kulminoituvat monella tavalla vuosisadanvaihteen symbolismin rakennepiirteet ja dekadenssin tematiikka. Se on symbolistis-dekadenttisen virtauksen tuottaman proosan huippu ja osaksi myös päätepiste.”* Mirdja on osoitus siitä, että Onerva oli hyvin tietoinen aikansa kirjallisista virtauksista meillä ja Euroopassa, ja lahjakkaana kirjoittajana hän kykeni luomaan tuntemansa pohjalta oman, ainutlaatuisen taideteoksen, joka osaltaan loi kirjallisuuteemme uutta.

Teosta on luettu myös ns. avainromaanina, ts romaanina, jonka henkilöille ja tapahtumille on osoitettavissa todellisia vastineita. Ehkä onkin. Mutta romaanin tenho perustuu aina ennen kaikkea sen omaan sisäiseen maailmaan. Nuoren Onervan kirjaa on yhä mielenkiintoista lukea myös hänen oman todellisuutensa – ja aikansa – kehyksissä, mutta tärkeintä lukukokemuksessa on sittenkin Mirdjan, ei L. Onervan, Eino Leinon, tai kenenkään muun todellisen ihmisen, tarina. Kirjailijan todellisuus ei heijastu kirjaan sellaisena se kuin on, vaikka usein kirja kantaakin kirjoittajastaan ja tämän kokemasta todellisuudesta yksityiskohtia, häivähdyksiä. Näin siitä huolimatta, että kirjoittaessaan kirjailija antaa teokselle ikään kuin koko itsensä.

Minulle Mirdja on yksi lukuhistoriani tärkeimmistä kirjoista. Luin kirjan ensi kerran noin kaksikymmenvuotiaana kirjallisuuden sivuaineopiskelijana ja kohtasin Onervassa kirjoittajan, joka Edith Södergranin tavoin sai minut huikaistumaan sanojen voimakkuuden edessä. Pidän Mirdjan kauniista, kiihkeästä kerronnasta: teoksen kieli on tunteellista, rönsyilevää, musiikin kaltaista. Kerronta etenee pääosin sisäisenä puheena ja dialogeina, mikä sekin oli teoksen ilmestyessä uutta. Tietty luonnosmaisuus vain lisää kerronnan ilmettä nimenomaan puheena. Palasin kirjaan pitkän tauon jälkeen taas viime kesänä ja kyllä, olin yhä hurmaantunut. Lukukokemus oli varmasti toisenlainen kuin liki puoli elämää sitten, mutta varmasti vähintään yhtä vaikuttava.

Onervan ilmaisuvoimainen kieli yhdistettynä tarinan iäti kiehtoviin aiheisiin – raastavaan tarpeeseen saada rakkautta ja ihmisen ikuisesti kipuilevaan minuuteen – tekee Mirdjasta ehdottomasti yhden kirjallisuushistoriamme ajattomista klassikoista. Klassikko kantaa aina mukanaan omaa aikaansa, mutta samalla se onnistuu ajattomuudessaan koskettamaan yhä uusia lukijasukupolvia. Siksi se elää yhä.

 *Teoksessa Varpio, Yrjö & Rojola, Lea (toim.) 1999: Suomen kirjallisuushistoria 2. Järkiuskosta vaistojen kapinaan.