Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta (1989)

Ehkä miehen neuvossa on järkeä – ehkä minun pitäisi lakata katsomasta niin usein taakseni, omaksua myönteinen asenne ja yrittää nauttia siitä, mitä päivästäni on jäljellä. Sillä mitä me voimme loppujen lopuksi saavuttaa sillä, että tuijotamme jatkuvasti taaksemme ja syytämme itseämme, jos elämä ei olekaan osoittautunut toiveidemme mukaiseksi? Sellaisille ihmisille kuin te ja minä ankara totuus on, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin uskoa kohtalomme kokonaisuudessaan niiden suurten miesten käsiin, jotka pyörittävät tätä maailmaa ja tarvitsevat palveluksiamme. Mitä siis hyödyttää kiusata itseään liikaa sillä, mitä olisi tai ei olisi voinut tehdä valvoakseen oman elämänsä suuntaa? Eikö riitä, että sellaiset ihmiset kuin te ja minä edes yrittävät antaa oman pienen panoksensa jollekin oikealle ja arvokkaalle asialle? Ja jos joku meistä on ollut valmis uhraamaan suuren osan elämästään sellaisille tavoitteille, hänellä on jo sinänsä aihetta ylpeyteen ja tyytyväisyyteen lopputuloksesta riippumatta.

Kun olen lukenut loppuun Kazuo Ishiguron romaanin Pitkän päivän ilta, huomaan, että on tullut pimeä. Taivas on tummunut huomaamatta niin kuin se aina tummuu, jos sitä ei tarkkaile. Lukuvalo ja kynttilät, jotka olen kuitenkin hieman aiemmin, tiheytyvää hämärää ennakoiden sytyttänyt, ovat kirkastuneet samalla kun pimeä on saapunut huoneeseen. Katse osuu valon ja pimeän kohtaamiseen ja ajattelen, että en olisi voinut lukea kirjaa loppuun sopivammalla hetkellä. Että en olisi voinut lukea sitä loppuun esimerkiksi aamulla. Tai päivällä. Että sen piti loppua juuri illalla ja juuri silloin, kun pimeä on juuri, ihan hetki sitten, saapunut.

Lasken katseeni takaisin kirjaan ja luen uudelleen katkelman toiseksi viimeiseltä sivulta. Päätän, että jos kirjoitan tästä, siteeraan kirjoitukseni alkuun juuri sen. Ajattelen, että en ole kirjoittanut mistään kirjasta pitkään aikaan ja että en oikeastaan lähtökohtaisesti ajatellut kirjoittaa tästäkään (sillä niin, olen huomannut että on ehkä parempi, etten lähtökohtaisesti ajattele niin yhdestäkään kirjasta, vaan että kirjoitukset saavat syntyä jos ovat syntyäkseen). Mietin, työntääkö tämä minua kirjoittamaan, mutta ennen kuin olen ehtinyt miettiä enempää, huomaan jo muodostavani mielessäni lauseita, joilla aion kirjoitustani siteerauksen jälkeen jatkaa: ajattelen, että kirjoitan siitä, miten luen kirjan loppuun juuri sillä hetkellä, kun on tullut pimeä, ja että oikeastaan tulen siinä sanoneeksi kaiken, mitä minun tarvitsee sanoa.

Suljen kirjan, käännän kansipuolen ylös, katselen miestä kuunsirpin alla. Kannen mies ei muistuta Anthony Hopkinsia. Ei tietenkään, hän on René Magritten maalaama ”Opettaja”. Minä olen koko ajan tarinaa lukiessani nähnyt kuitenkin mielessäni Anthony Hopkinsin – ja Emma Thompsonin – kasvot ja samalla niiden kuvittamia yksittäisiä välähdyksiä, joista en oikeastaan tiedä, ovatko ne totta vaiko vain muistin sekoitelmia. Siitä, kun olen nähnyt elokuvan, on kamalan kauan, puoli elämää. Ja ajattelen, äkkiä, että olen onnekas, kun vierelläni yhä on se sama ihminen, jonka kanssa elokuvan silloin katsoin. Ehkä muistankin elokuvasta oikeastaan parhaiten juuri sen: me olimme nuoria, elämä avoin. Ja kyllä, tietenkin, avoin se on yhä, mutta väistämättä rajallisempi kuin silloin. (Kun myöhemmin, aamulla, viimeistelen kirjoitustani, mietin, jätänkö tämän ajatukseni meistä kahdesta paikalleen. Eihän se oikeastaan kerro mitään kirjasta, jonka olen lukenut, se on vain henkilökohtainen, omaan elämääni liittyvä tunne. Toisaalta se kertoo paljon. Miten se oikeastaan määritellään, mikä liittyy kirjaan? Tai lukukokemukseen?)

Suljen silmät, avaan taas. Tunnustelen haikeutta, jonka teos minuun tietyn henkilökohtaisen onnentunteen ohella jättää ja jonka hahmosta en ole ihan varma. En tiedä, olenko surumielinen siksi, että olen kerännyt itseeni lukemani tarinan haikeuden, vai siksi, että sen haikeus on muuttunut omakseni tai ei, ei ehkä omakseni vaan jotenkin yleiseksi, että se on tavoittanut asioita, joilla ei ole mitään tekemistä hovimestari Stevensin ja neiti Kentonin kanssa ja kuitenkin on, asioita, jotka ovat tässä, kaiken aikaa, hetkissä joita ihmiset elävät, ilmassa tiheänä huntuna leijuvina toteutumattomina toiveina, hieman omanlaisina itse kunkin kohdalla, ehkä luovuttuina ihanteina ja pyrkimyksinä, sanomatta jätettyinä sanoina ja silti – elämänä. On minullakin asioita, joita olisin ehkä halunnut tavoitella enemmän kuin olen rohjennut. Toisaalta ajattelen, että niiden aika ei ole ollut vielä. Uskon siis edelleen aikaan, siihen että sitä on?

Mutta niin, ehkä sillä ei ole väliä. Eikä eroa. Sillä, onko haikeus tarinan, minun vai yleensä ihmisyyden haikeutta. Ehkä on vain niin, että olen lukenut teoksen, jonka hienovireisyys on tavoittanut mielessäni jotakin hyvin yleisinhimillistä. Kuinka moni meistä on onnistunut elämään niin, ettei koskaan ole kokenut tarpeelliseksi pohtia elämänsä risteyskohtia ja tekemisiään ja tekemättä jättämisiään? Kuinka moni meistä ylipäätään kykenee elämään taakseen katsomatta? Entä pitäisikö edes kyetä, eikö menneisyytemme kuitenkin myös kerro meille meistä itsestämme? (Tarkennan, että taakseen katsominen ja katumus ovat eri asioita. Sen, että pohtii elämäänsä ja risteyksiään, ei tarvitse tarkoittaa tyytymättömyyttä. Se voi tarkoittaa myös sitä, mutta sen ei tarvitse. Ja tämä nyt taas ihan tällaisena yleisenä huomiona tai ajatuksena, jollaisiin luetut kertomukset toisinaan johtavat riippumatta siitä, mitä ne itsessään ovat oikeastaan sanoneet. Katuiko Stevens ja jos, niin mitä, se on – ehkä – toinen kysymys.)

Avaan koneen, siirryn kirjoittamaan. Ilta ympärillä syvenee, kääntyy yöksi. Se, mitä olen kirjan suljettuani ajatellut, alkaa saada kirjoituksen hahmon. En tiedä, olenko kertonut mitään itse kirjasta; joskus (tai usein) raja ”itse kirjan” ja sen itselle tarjoaman kokemuksen välillä on ohut tai melkein olematon. Olisiko ollut enemmän oikein kertoa, että Pitkän päivän ilta on kertomus vanhenevasta hovimestarista, herra Stevensistä, ja hänen matkastaan Länsi-Englannissa? Että se on tiellä ja mielessä tapahtuva matka muistoihin, elettyyn elämään ja elämänvalintoihin? Ehkä, en tiedä.

Sen tiedän, että Pitkän päivän ilta on taidokas, hienovireinen romaani, joka sanoo samalla kun jättää sanomatta. Ishiguron kerronta on eheää, syvää, taiten rakennettua, ja se tutkii myös ihmisen kykyä kertoa todenmukaisesti omaa kertomustaan ja leikitteleekin sillä, näyttää miten ohuiden säikeiden varassa kertomukseen rakennetut merkitykset joskus ovat. Ja niin, ehkä se kertoo siitäkin, että ihmisellä on oikeus kertoa tarinansa itselleen oikein. Siitä, että kun ilta lopulta saapuu, on hyvä osata iloita syttyvistä valoista ja eletystä päivästä, tulevastakin, kaikesta huolimatta.

Ja ne ihanteet, niin. Maailman tai ihmiselämän murroskohdat, rajahetket. Minkälaisille asioille me annamme arvoa tänään? Minkälaisia asioita me palvelemme? Mikä on meidän velvollisuutemme, paikkamme ja – niin, oikeutemme? Ovatko ne asiat oikeita ja arvokkaita?

Sormenpäät pysähtyvät hieman hitaasta, etsiskelevästä liikkeestään. Olen tainnut sanoa kaiken mitä minulla juuri nyt on sanottavana. Tiedän, että kokemukseni kirjasta ei ole valmis, mutta arvelen, että tämä riittää, nyt. Päätän, että menen nukkumaan (on jo aivan liian myöhä, minulle) ja viimeistelen kirjoituksen huomenna, sitten kun ei enää ole yö ja pimeä vaan aamu ja valo. Nyt, kirjoitukseni lähestyessä viimeistä pistettään, syystaivas on hieman pilveilevä, mutta pilvien takaa kuultaa pakkasaamun valo. Tuntuu jotenkin hyvältä, oikealta, julkaista kirjoitus valon hetkellä, vaikka luulen, että kirjan osalta tulen aina muistamaan juuri sen, miten oikealta tuntui, että luin sen loppuun juuri illalla, vastasaapuneen pimeän sylissä.