Hömpänpömppää

- viikonloppuluettavaa -

Minähän olen (nykyisin) niin henkevä, että en lue hömppää. Että luen vain hyvää/laadukasta/ylevää/korkeatasoista kirjallisuutta, jolla on viihdearvon sijaan taiteellinen arvo. Asian varmistamiseksi ja lukijaidentiteettini selventämiseksi olen muun muassa moittinut kamarissani erästä historiallista viihderomaania ja rutissut esimerkiksi sen liian ilmeisistä historiallisista kehyksistä. Mutta nytpä onkin niin, että olen itseni kanssa myös vähän eri mieltä, ja ihan jo tuosta viihdearvon ja taiteellisen arvon vastakkainasettelusta. (Ja missä se sitä paitsi olikaan se viihteen ja sen toisen raja? No, ei mennä nyt siihen, koska muuten tämä kirjoitus ei ikinä pääse siihen asiaan mitä tällä mielestään on. Vaikka kyllähän tuokin kysymys tähän tietysti liittyy. Itse asiassa se on myös tämän asian ytimessä. Niin että voisihan sitä, tässä, vähän – Ääh, pää kiinni. Minäkö? Sinä. Mutta onhan se – Nyt kyllä!)

No niin. Totta toki on, että en minä mitä tahansa hömpänpömppää oikein jaksa lukea enkä noin niin kuin yleisesti ottaen tunne mitään erityistä vetoakaan kyseistä "lajia" kohtaan. Kaavamaiset tarinat ja tietty syvyyden puute alkavat aika nopeasti kyllästyttää, eivätkä ne oikein tunnu antavan mitään. Totta on sekin, että esim. historiallisella viihderomaanilla saattaa aika tietoiset kehykset olla ja että niihin saattaa lukijarassu myös ärsyyntyä. Mutta mitenkäs on, tekevätkö ne kehykset koko kirjasta sitten jotenkin huonon? Tai se ennustettava kaavamaisuus, tietty helppous? Eivät tietenkään. Huono ei ole erilaisen lajikategorian synonyymi, ja sopii muistaa sekin, että keskeinen osa esim. juuri historiallisen viihderomaanin viehätystä taitavat ollakin juuri ne selkeästi annetut ankkurit, joilla lukijakin voi tarinan tiettyyn historian hetkeen sijoittaa. Tämä rutisija on sitä paitsi itsekin elämänsä varrella suuresti nauttinut juuri niistä kehyksistä, jotka ovat kertoneet yksityiskohtia historiasta ja tarinoiden historiallisista miljöistä ja ehkäpä myös hyvällä tavalla kuvittaneet tarinaa. Eikä sovi unohtaa sitäkään, millainen arvo helposti ja vaivattomasti soljuva tarina usein on, vaikka sitten ennalta-arvattavakin – historiallisessa viihderomaanissa tai viihderomaanissa ylipäänsä. Miksi vain "vaikea" olisi hyvää ja arvokasta ja "taiteellista"? Ihan potaskainen ajatus. (Haa! Pääsinpäs sanomaan! Eikä sitä rajaa ole kuule aina kovinkaan helppoa vetää, onko se edes tarpeen, häh? No voi se olla, joskus, ja onhan se nyt jo ihan sellainen ilmiökysymyskin. Mikä ilmiö? No siis, tiedäthän sinä, on erilaisia kirjallisuuksia ja kyllä niistä pitää voida jonkinlaisin käsittein keskustella. No joo, okei, kunhan ei arvoteta! Niin, sehän se...)

Muistellaanpa. (Juu, olen muistellut samaa ennenkin, mutta menköön, tämä muistelu on niin mukavaa.) Yläasteikäisenä minua sytytti huomattavasti enemmän Angelika-sarja kuin Seitsemän veljestä (ja ymmärrän tämän kyllä täysin). Opiskeluaikoina (niinä taannoisina) ahmin ähkyyn asti Kaari Utrion keskiaikaisiin miljöisiin rakentelemaa romantiikkaa (juu, ihan jo opiskelujenkin vuoksi luin kyllä silloinkin esim. myös niitä klassikoita, mutta monet niistä olivat kovin raskaita, eivätkä kaikki suinkaan aiheuttaneet sellaisia hurmiotiloja kuin Kallas ja Onerva – Utrio taas tarjoili vähän niin kuin satuja, joiden lisäbonuksena oli keskiaikajanoisen virvoittaminen). Myöhemmin, pienten palleroiden univelkaisena ja ehkä hieman tahma-aivoisena äitinä nautin suuresti myös Enni Mustosen romaaneista ja esim. Anneli Kivelän Katajamäki-sarjasta (ei kiitos mitään venäläisiä (eikä oikein suomalaisiakaan) klassikoita tässä kohtaa ja huom: oma tahma-aivoisuuteni ei tässä merkitse minkäänlaista arvotusnäkökulmaa mainittujen kirjojen suhteen vaan viittaa ennen kaikkea lukutarpeitteni laatuun).

Ja nytkin, kun olen tällaiseksi superhenkeväksi kulturelliksi jo erinomaisuuttani kehittynyt, minulla on ihan ikioma hömppäkirjailijasuosikkini. On nimittäin ilmennyt, että Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. Vaahteran kirjoissa kirjoitetaan suomen kielen gradua ja omataan äärettömän huono suuntavaisto, muutetaan maalle mummon taloon ja saadaan vauva, ollaan introverttejä ja töissä kirjastossa. Kaikki asetelmia, joihin jollakin tasolla voin samaistua, joten rentouttava elämys on siltäkin osin taattu. Ja romantiikka ja kosijakuviot kukoistavat tietenkin somasti siinä sivussa. Yksi Vaahteran romaaneista minulla onkin vielä lukematta ja aah, löysin sen juuri sopivasti kirjastosta viikonloppuani sulostuttamaan. (Tattadaa, tärkeilijä rakastaa kuin rakastaakin ehtaa hömppää! Tärkeilijä? Niin! Enhän minä – Kyllä sinä! Mutta haa, sinä sanoit että hömppää!! Kukas se nyt kategorisoi? No joo... ne käsitteet, tietysti... keskustelua varten.)

On oikeastaan aika hauskaakin olla asioista itsensä kanssa eri mieltä. Vaikka nyt sitten tästä hömpän "arvosta". Ja toisinaan sitä kyllä saattaa ihan huomaamattaankin päästä itsensä kanssa myös sopuun. Sekä minä että minä ymmärrämme ainakin sen, että erilaisilla kirjallisuuksilla on erilaiset tehtävät (tästäkin ne tosin kohta varmaan riitelevät, siis "tehtävästä"). Se toinen minä puhisee kyllä aina jotakin kaupallisten arvojen kirouksista ja on siinä toki toisenkin minäni mielestä jossain määrin oikeassa. Luulen silti, että se on vähän sellainen ärsyttävä elitisti, joka oikeastaan joutaisi jorpakkoon. Toinen taas näkee kulttuurin ja sitä myöten myös kirjallisuuden ehkä laajemmin (vaikka se toinen varmaan onkin olevinaan se henkevämpi ja ylevämpi ja myös kykenevämpi) ja muistuttaa, että ei esim. viihdekirjallisuudessa suinkaan ole kysymys vain kaupallisuudesta vaan myös elämyksellisyydestä ja ihmisyyttä ja maailmaa koskevien tarinoiden kertomisesta. Ja sitä paitsi: jos viihderomaanit myyvät (myyvätkö? ei minulla ole tilastoja tähän hätään.), niin sehän on kirjailijalle vain kelpo tapa saada (lisä)ropoja. Ja koska se toinenkaan minä ei pönöttelystään huolimatta ole ihan aasi, se kykenee kyllä lähestymään myös näitä tämän toisen avarakatseisempia ajatuksia. Mutta noh, ehkäpä nämä kaksi voivat nyt jo vetäytyä teelle (toiselle vahvaa earl greytä, toiselle keveää vihreää, kummin päin sitten lieneekään) ja jatkaa keskusteluaan keskenään.

Heitänpä kuitenkin vielä ilmaan erään heidän ajatustenvaihdostaan syntyneen synteesin: olen saanut päähäni, että mitä jos koettaisin itsekin kirjoittaa myös sitä hömppää. Minulla olisi pari (itseäni) kutkuttelevaa ideaakin jo, alkutekijöissään kyllä mutta silti. Siinäpähän sitten voisin myös empiirisesti testata esim. sitä, miten ”helppoa” hyvän hömppäromaanin kirjoittaminen on. Noh, usein olen parempi ideoimaan kuin toteuttamaan, joten nähtäväksi jää miten tämäkin idea käytännön tasolla etenee. Mutta noin niin kuin ajatuksena tämä on ainakin aika viekoitteleva. Ajatus liittyy myös laajempaan kysymykseen kirjoittajan erilaisista kirjoittajuuksista, josta siitäkin ehkä jotakin vielä joskus. Emmehän me juuri minkään suhteen ole vain yksi vaan monta! (On sinun kanssasi kyllä joskus vähän raskasta. Kiitos samoin kuule. Mutta, no, onko sulla vielä sitä teetä siinä? Otatko lisää? Joo, kiitos. Niin, kuule, sitä piti vielä sanoa että...)

Niin että mikä se oli se asia? Ehkä se, että toisinaan tämä kompleksinen kokonaisuuteni, jota kutsun myös minäksi, taitaa kyllä ihan oikeasti viihtyä sen hömpänkin äärellä. Avainsanoja ovat vaan ehkä juuri se täsmähömppä ja sen ohella myös sopiva annostelu.


Toivotan hyvää viikonloppua ja kulloiseenkin lukutuuleen täydellisen täsmäsopivaa luettavaa!

(PS. Veera hei, kirjoitathan lisää?)