Elokuvissa: Tulen morsian

Tulen morsiamesta kirjoitti myös Aamulehti 9.9.

*****

Nuoren, kauniin tytön pehmeitä poskia pyyhkii lempeä tuuli. Paljaat jalat astuvat kallioon. Muistan miten olen juuri ajatellut nuoruutta, ja juuri sitä miten sileitä posket silloin ovat. Miten koskematon silloin vielä on, elämältä ja ajalta.

Pian tyttö menee lampaiden perässä veteen, vaatteet kastuvat, minä ajattelen myös Aaloa jota Priidik katseli. Mietin, onko kohtaukseen rakennettu viittaus vai syntyykö yhteys vain minussa, koska olen ajatellut Kallaksen kertomuksia niin paljon. En tiedä, ehkä yhteys on, morsiamesta morsiameen, onhan jo aika, 1600-luku, yhteinen, vaikka uusi tarina on tietenkin eri ja erilainen. Mutta niin: nainen, päivä ja yö. Noitavainot.

On niin kaunista. Nuoruus, heräävä keho, halu rakastaa ja saada rakkautta. Kuka meistä ei olisi se tyttö ollut, rakkaudenkaipuinen. Odottanut miestä, prinssiä, ritaria, jonka kohtaamisen jälkeen kaikki olisi toisin. Uskonut uneen, hymyyn, kosketukseen. Ja kuka meistä ei ikinä, koskaan, milloinkaan, olisi ollut mustasukkainen.

Ihminen on hyvä. Ihminen on paha.

Ihmiset tulevat lähelle, kasvot, silmät. Minä olen Anna, Rakel, Valpuri, Gertrud, ehkä tuokin kerjäläisakka. Minä olen kaikki nämä tarinat, sillä niin me olemme, ja minä olen minä, nyt, ja tämä kaikki tulee minuun valona ja pimeänä ja painona ja kysymyksinä ja vastauksina ja suruna. Tämä on hienoa, huikeaa, suurta ja valtavaa ja musertavaa, eikä mikään näistä sanoista ole tarpeeksi.

Mikä saa ihmisen näkemään toisessa pahan? Mikä uskomaan paholaiseen ja helvettiin? Mikä tahtomaan toisen ihmisen kärsimystä ja kuolemaa? Ja miksi, miksi, nämä kysymykset eivät vanhene.

Pimenee. Taivas lakkaa olemasta kirkas. Pyöveli kätkee kasvonsa maskiin.

On hetkiä joina en halua olla täällä, tämä pimeä ei riitä, haluan olla kotona, omalla sohvalla, katsomassa tätä kaikkea yksin ja rauhassa, ilman vieraita ihmisiä ympärillä, antaa itkun tulla niin painavana ja märkänä ja valuvana kuin se tahtoo. Mutta ei, en pääse pakoon, hapuilen kassinpohjaa ja etsin nenäliinoja, löydän, pyyhin kyyneleitä ja koetan olla hiljaa, ehkä onnistun mutta minussa puristaa, puristaa, puristaa.

Ja kysymyksistä ehkä se vaikein: onko rakkaus virhe? Tai onko niin että aina ihminen ei tiedä mikä on rakkautta, mikä intohimoa, niin että tämäkin kysymys näiden kahden rajoista on aina vain yhtä ikuinen.

Ihmisyys, kokemattomuus, itsekkyys.

Mitä se on, oikea ja väärä?

Joskus raja on niin selkeä ja kirkas, joskus taas ei, niin se on elämässäkin eikö niin, ja on virheitä joita ihminen ei ehkä uskalla edes itselleen myöntää, ja jos uskaltaa, on rohkeista rohkein, sillä ihminen joka näkee itsensä niin paljaana, joka uskaltaa näyttää itsensä niin paljaana, on harvinainen tässä maailmassa, jossa on niin kovin tärkeää olla virheetön.

Vain virheensä myöntämällä ihminen kasvaa.

Ja minä, minä olen täällä, pimeässä, olen kuohu ja olen paino. Selkä painautuu vasten selkänojaa, joka ei riitä kilveksi maailmaa vastaan. Mutta mieli, niin, kaiken tämän pimeän keskellä mieli rakentaa myös siltoja toisiin kertomuksiin. Samalla kun sydän repeää, mieli harsii repeämiä aiemmin koettujen kertomusten ompeleilla. Ja niin minä ajattelen kertomusten ja ihmisyyden iättömyyttä, rakkauden ja intohimon ikuisuutta, ja historiaa joka kirjoituksissa kulkee, historiaa joka painaa ja vaatii ja antaa. Ja ehkä minä saan ohutta lohtua tämän kaiken mielettömyydelle, jota ei oikeasti voi ehjäksi selittää.

Miksi ihminen ei halua nähdä sitä mikä on totta? Tunnustaa sitä mikä on totta? Minkä ihminen tietää olevan totta?

Ja kyllä, tietenkin, myös tämä tarina kertoo sen minkä me aikakirjamme lukeneet jo tiedämme: että naisilla on ollut tietoa mutta miehillä valta, hengellinen ja maallinen, ja naisen tieto on ollut niin helppoa määrätä vääräksi niin kuin naisen halukin. Ja naisen keho, niin, naisen keho on aina ollut niin haavoille ja haavoittumiselle altis, on, vaikka se olisi niin rakkautta ja aikanaan myös viisautta täysi.

Ja pappi, niin, pappi edustaa – tietenkin – vallanhimoisen ihmisen väärintulkitsemia Jumalan oppeja. Tuomari maallista valtaa, jota sitäkin siloitellaan puheella oikeasta ja väärästä. Tuomarin takana lautamiehet päättävät naisten kohtaloista, henki on halpa kun pelko on suuri, kun pahuus pitää nähdä toisessa, siirtää itsestä pois. Ja taas minä ajattelen myös Kallasta, tietenkin, kertomuksia joissa juuri papit kertovat naisista jotka tekevät oman tahtonsa mukaan ja siksi väärin, kertomuksia joissa naiset aina tuomitaan kuolemaan.

Miten paljon ihmisessä painaa sellainen teko? Miten ihminen, joka on vienyt toisen kuolemaan, jaksaa elää?

Niin. Minä ajattelen. Minä itken. Minä ajattelen. Minä itken. Ajattelen sitäkin, että en tiedä kuka heistä olin. Ketä heistä itsessäni eniten kannan. Sitä, että ehkä minä olen he kaikki. Ehkä me kaikki olemme. Olemme kaikki täynnä ihmiskunnan suurta erehtyväisyyttä ja silti myös pyrkimystä hyvään, oikeaan.

Ja entä –

entä jos kaikki olisi mennyt toisin?

Jos silmänräpäys ei olisikaan näyttänyt sitä mikä oli totta, vaan se toinen kertomus olisi. Jos lapset olisivat saaneet, saisivat, toisenlaisen historian, toisenlaisen tulevan. Jos ihmiset antaisivat uuden ajan antaa itselleen uuden mahdollisuuden.

Jos ihmiset olisivat niin suuria, että kykenisivät antamaan anteeksi. Joskus, jos niin on parempi, myös kertomaan toisin.

Kun valot syttyvät, on vaikeaa hengittää, koettaa kätkeä itku ja kerätä itsensä ylös, mennä ohi seuraavaa elokuvaa odottavien äänekkäiden ihmisten. Kadulla paistaa aurinko, syysilta on kesäisen lämmin, kaikki tämä valo liian suuri vastakohta sille mikä juuri on läpäissyt sydämen. On mahdotontonta puhua, sanoa mitään, on vain yksi ajatus: on päästävä äkkiä kotiin, pakoon valoa ja maailmaa, hengittämään syvään ja hitaasti, vapauttamaan rintaan kertynyt paino, ehkä myös ajattelemaan tarinoita jotka ovat ja odottavat. Sillä niin: kertomuksista hienoimmat antavat, avaavat, avartavat, ja se pitää sanoa silloin kun on sen sanomisen aika.

*****

Myöhemmin, kun tunteet tasaantuvat, ajattelen miten hienoa on, että meillä osataan näin. Miten valtavan paljon on taitoa, joka ansaitsee näkyä. Ja sitä, että vaikka kirjoista en halua tähtiä antaa, tämä elokuva saa minulta kymmenen tähteä viidestä. En ole kriitikko enkä sellaista leiki, nämä tähdet tulevat tunteella, suoraan sydämestä. Siksi, että Saara Cantellin visuaalisesti upea ohjaus, herkkä, hienovireinen näyttelijäntyö ja tarina, joka sekä koskettaa että antaa ajatuksille tuulta, ravistelevat ja näyttävät mitä ihmisen taidoilla voi tehdä ja antaa. Kiitos, siihen sanaan mahtuu tämä kaikki.

Katso traileri

(Ikärajaa nostaisin kuitenkin korkeammalle. Kaksitoistavuotiaan ei minusta tarvitse tätä vielä katsoa. Myöhemminkin ehtii ottamaan vastaan tämän tarinan valtavan, vyöryvän painon.)