Aamuhämärää, Austenia, Tiinoja ja kummastusta

 

Aamulla pimeä tahtoo pitää silmiä kiinni. Silti, kun lopulta herää kynttilähämärään aamuteelle, tuntuu että elää taas vuoden ihanimpia hetkiä. Rakastan koko vuodenkiertoa, mutta tämä aika syksystä jouluun on silti se rakkain, aina vain, enkä väsy sitä toistamaan. On hellivää tehdä pesä syyspehmeään, polttaa kynttilää, pidellä käsissä lämmintä teekuppia.

Aamulehdessä kerrotaan, että Jane Austenin Lady Susanista on tehty elokuva. Jopas sattui, ajattelen, miten tulinkin lukeneeksi sen juuri kesällä (postuumisti julkaistu kirjenovelli/pienoisromaani, joka sisältyy teokseen Jane Austen: Uskollinen ystävänne – kootut kertomukset, 2007). Minä, joka käyn elokuvissa vain harvoin, haluan mennä taas (niin, vastahan olin). Ei Jane Austenin teoksesta tehtyä elokuvaa voi jättää näkemättä. Hetken aikaa ihmettelen, miksi elokuvan nimi on Love and Friendship, sitten muistan että se taitaa olla Austenin toisen kirjenovellin nimi, tarkistan ja niin on, mutta ihmettelen silti. Ehkä tästä toisestakin novellista on otettu jotakin mukaan? Niin tai näin, Lady Susan ei ole mikään ihastuttava ihminen vaan pikemminkin ihmishirviö, joka häikäilemättä pyörittää toisia ihmisiä miten tahtoo. Mietin, miten ikävää on, että Lady Susanin käyttäytyminen tosiaan vastaa nykyajan arvoja, kuten lehdessä sanotaan.

Illalla lukaisin pari Anni Polvan Tiinaa. Ehkä tässä neljänkymmenen tienoilla tosiaan elää jonkinlaista inventaarioikää ja tekee mieli kurkistella lapsuusmaisemiinkin myös näin kirjallisuuden kautta. Lukiessani ymmärsin, miksi Tiinasta ei koskaan tullut sellaista sielunsisarta kuin Annasta, Runotytöstä ja Iris-rukasta: Tiina on liian toimelias ja tarmokas, hänestä puuttuu se sellainen pehmeä haaveksivaisuus, se tietty runollisuuskin. Silti muistan, että lapsena tavallaan ihailinkin Tiinaa, kaikkea sitä toimeliaisuutta ja rohkeutta, ja etenkin hänen rehellistä sydäntään. Ja sitä sydäntä ihailen edelleen. Ja ymmärrän kyllä senkin, miksi Tiinat sopivat niin hyvin ahmimisikäisen lukutarpeisiin: niissä tapahtui paljon ja ne olivat helppoja luettavia (oikeastaan tuo ”ahmimisikä” on kyllä sana, josta en erityisemmin pidä, mutta olkoon nyt, minulla on kai nyt (tai taas) joku semantiikkakriisi). Huomiota kirjoissa kiinnitti, että Tiinahan on ihan isän tyttö: isä on se joka ymmärtää ja näkee tytössä hyvän, äiti se joka sättii ja säännöstelee. Hienointa ja puhuttelevinta Tiinoissa on näin aikuisiällä luettuina ehkä se, että niissä tuodaan hyvin rohkeasti esiin yhteiskunnallista eriarvoisuutta. Sitä, joka ei valitettavasti tunnu jäävän historiaan.

Huomaan, että sormenpäät pysähtyvät, mieli. Mietin, miten tässä näin kävi: sekä Austen-elokuvasta että Tiina-kirjoista kertovat kappaleet päättyvät maailman kovuuteen, vaikka tarkoitus oli kirjoittaa vain jotakin pehmeään syysaamuun sopivaa. Ehkä on niin, että kun aloittaa, ei tiedä miten lopettaa. Ja niin, että se juuri tekee kirjoittamisesta ylipäätään aika merkillistä, toisinaan myös pysähdyttävää.