Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015)

Tunnustan: tunnen toisinaan tiettyä epäluuloa jatko-osia kohtaan. Ajattelen, että taivaallistakaan hipova kokemus ei välttämättä kaipaa jatkoa vaan lumouksen säilymisen kannalta olisi parasta pysähtyä jo olemassaolevaan. Myös tähän, Lena Anderssonin (s. 1970) uuteen teokseen Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015), suhtauduin pienellä varauksella, vaikka sen edeltäjä Omavaltaista menettelyä (2014) olikin minulle yksi viime vuoden hienoimmista lukukokemuksista. Toisaalta kuitenkin odotinkin hienolle teokselle jatkoa: mietin, miltä uusi kohtaaminen Esterin ja Anderssonin tarkkanäköisen tekstin kanssa tuntuisi, ja tartuin kirjaan sittenkin enemmän uteliaisuudella ja hyväntahtoisuudella kuin ennakkoluuloilla. Mutta ristiriitainen olen, kyllä. Vähän niin kuin Esterin ihmissuhde jälleen kerran: kinasteleva sekoitus halua ja haluttomuutta, myöntymistä ja kieltämistä, aloittamista ja lopettamista.

- Minä olen ollut ennenkin rakastajatar. Enää en aio olla.

Kiitos kirjastolle!

Tunnustan myös, että lukemiseni käynnistyi hitaasti ja hieman vaikeasti: ei taas, ei Ester, tiedänhän minä että ihminen tarvitsee rakkautta, mutta eikö sinulla kuitenkin voisi olla jo hieman enemmän ymmärrystä ja omanarvontuntoa. Myös teksti, joka edellisen teoksen kohdalla lumosi minut filosofisella vahvuudellaan, tuntui jotenkin koetulta. Kirja saikin ensimmäisten sivujen jälkeen odottaa päivän, toisen, kolmannen, aika monta.

Kaikki oli hyvin hienovaraista, kuten oli tarkoituskin. Vähitellen Ester tottuisi Olof Stenin kieltäviin myöntöihin ja hänestä tulisi niiden taitavin selittäjä.

Kuitenkin minusta tuntui, että Ester ansaitsee koko kirjan kokoisen mahdollisuuden. Että se, että hän vuotta aiemmin merkitsi minulle tärkeää kirjallista kohtaamista, on suositus jonka puitteissa voi antaa anteeksi myös tietyt jälleennäkemisessä ilmenevät hankaluudet. Päätin siis lukea kirjan loppuun, kuulostella Esteriä ja Anderssonin toista tutkielmaa rakkaudesta – tunnustella, muuttaisiko alun vastahankainen kokemus vielä muotoaan.

Toisin sanoen tilanne näytti lupaavalta, mutta silti se ei tuntunut lupaavalta. Asiat tapahtuivat liian hitaasti. Olof oli liian verkkainen. Ester halusi päästä aloittamaan heidän yhteisen elämänsä.

(Ehkä myös Katja olisi tahtonut, että Olofissa olisi ollut hieman enemmän potkua 

– ihan vain Esterin vuoksi.)

Niin: viimeksi Esterillä oli Hugo, nyt Olof. Olof on naimisissa oleva näyttelijä, jonka kanssa Esterillä on tiettyä kaavaa uskollisesti noudattava suhde: kevään kynnyksellä kohtaaminen, juhannuksena ero, syksyllä korjaaminen ja jälleenrakennus, keväällä taas kohtaaminen. Niin, suhde, vaikka Olofin mielestä sellaista sanaa ei voi heidän kohdallaan käyttää. Olof todella ärsyttää, tympii, raivostuttaa. Ja Ester, joka tälläkin kertaa roikkuu, roikkuu ja roikkuu. (Kyllä minä ymmärränkin sinua Ester, rakkaus on sokea ja kuuro ja kaikkea muuta turruttavaa mutta silti, oikeasti: Ei siitä kutaleesta ole mihinkään. Ei se ole edes mies, vaan saamaton ja tahdoton nahjus. Aivotonkin se on. Ja erittäin vahvasti vailla henkilökohtaista vastuuta. Niin Ester, sitähän sinä sitä paitsi itsekin mietit – että voivatko fatalisti ja eksistentialisti koskaan ymmärtää toisiaan?)

- Sinä siis sanot, että haluat olla minun kanssani, mutta luulet ettei se ole moraalisesti oikein jonkin sellaisen mittapuun mukaan, johon et välttämättä itse usko mutta joka silti ohjaa sinua?

Ester osaa kysyä Olofilta hienoja ja syvällisiä kysymyksiä, ja hetkittäin hän osoittaa myös kirkasta oivalluskykyä (tottakai, onhan hän Ester). Kuitenkin hän tulkitsee kaikki Olofin sanat ja teot omien itsepintaisten toiveidensa kehyksessä: kyllä, hän on mestari kääntämään asiat oikeanlaisiksi silloinkin kun ne eivät sitä todellakaan ole. Ihmettelen tätä, onhan Ester ilmeisen älykäs ja omaa sekä kyvyn elämän filosofiseen havainnointiin että poikkeuksellisen tarkan psykologisen silmän. Mutta niin kai se on, että rakkaudenkaipuu vie järjen järkevimmältäkin. Tai sitten niin, että liika älykkyys merkitsee lopulta vain liiallista ajatustenlentoa ja ylivilkasta mielikuvitusta. Se vanha ja tuttu ystävätärkuorokin laulaa yhä, ja toiset veisaavat taas oikein, toiset väärin  – riippuen luonnollisesti siitä, kuka näkee Esterin rakkauden onnellisen mahdollisena. Ainahan on niitä, jotka sanovat että jos hän haluaisi olla sinun kanssasi, hän olisi sinun kanssasi, eivätkä ymmärrä asioiden mutkikkuutta.

Jossakin vaiheessa Ester kuitenkin

punnitsi mahdollisuutta, että Olofin aivoissa oli oikeasti vikaa, 
että hänellä todella oli ruuvi löysällä.

(On Ester, on, ihan oikeasti Olofilla on ruuvi löysällä, luultavasti useampikin. Karkuun!!!)

Kyllä: Ester on kaikessa rakastuneen järkeilevässä typeryydessään yhä surullisen koskettava ja täydellisen inhimillinen olento ja Anderssonin teksti edelleen painokasta ja oivaltavaa. Ester ei ole muuttunut eikä Anderssonin tapa kirjoittaa, ja se on sekä hyväksi että pieneksi pahaksi: Elämä, niin kuin Esterin, on toisinaan juuri sellaista, itseään kiertävää surullisentympeää kehää, ja Anderssonin kirjoittajanääni on vatkaavan kiteyttelevässä tarkkanäköisyydessään vahva ja vakaa. Tiettyä toisteisuuden tuntua ei kuitenkaan voi välttää, jos on lukenut myös sen Omavaltaista menettelyä. Toisteisuudellakin silti on, kuten tiedämme, myös hyvät puolensa – sen turvin tietää, mitä saa (ja, hmm, tämä pätee ehkä sekä luottokirjailijoiden kirjoihin että toistuvasti onnettomiin rakkaussuhteisiin). Tiivistämisen varaa tässä olisi kyllä saattanut paikoin olla, tarinan ydin olisi tullut selväksi vähemmälläkin soutamisella ja huopaamisella, ja Anderssonin teksti olisi ehkä näyttänyt pohdiskelevan toteavuutensa paremmin hieman tiivistetyissä mitoissa.

Niin, epäluuloni osoittautuivat siis osittain oikeutetuiksi. Tämä lukukokemus ei himmentänyt Omavaltaisen menettelyn kirkasta loistoa, mutta ei se myöskään yltänyt aivan samalle tasolle. Edellisellä kerralla olin huikaistunut, nyt koen lukeneeni jotakin hyvää mutten ehkä enää nerokasta. Uutuudenviehätyksen lumovoima on kai väistämättä laantunut ja Esterin surullisenraivostuttava mielenliikehdintä on kaikessa puhuttelevuudessaankin jo hieman liian tuttua. Parhaimmillaan Esterin itseään kääntelevät ajatukset kuitenkin tempaisivat taas mukaansa, aiheuttivat kasvoille herkullisen pöyristyneitä ilmeitä ja ymmärtäväisiä päänpuisteluita, ja kyllä, saivat myös riemastumaan Anderssonin rakkautta, rakkaudenkaipuuta ja ihmisen käsittämättömyyttä koskevista oivalluksista. Tekisipä mieleni ehkä sittenkin toivoa myös vielä yhtä jatko-osaa – tosin sellaista, jossa Esterin elämässä tapahtuisi vaihteeksi jotakin toisenlaista. Luulen kuitenkin, että se ei ehkä käy päinsä, sellainen kirja. Esterin kohtalona on ehkä olla Ester. Vaikka ehkä – ehkä

Jos hän vain yrittäisi riittävän monta kertaa, niin jonakin kauniina päivänä todellisuus vastaisi hänen käsitystään maailmasta.

 Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomenan Katja, Leena Lumi ja Suketus. 

**********

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta. Romaani, 332 s. Ruotsinkielinen alkuteos Utan personligt ansvar (2014). Suomennos Sanna Manninen. Siltala 2015.

 

**********

 PS.  Jos Andersson kirjoittaa Esteristä vielä yhden samantapaisen kirjan, 

saattaa olla että kaikista jälleen aktivoituvista epäluuloistani huolimatta luen myös sen. On tässä epäonnisessa sankarittaressa kuitenkin jotakin kumman koukuttavaa...

**********

Ja kas vain: saan kirjalla ruksin myös kirjankansibingoon! Ruksin siis kohdan kengät.