torstai 8. tammikuuta 2015

Margaret Mitchell: Tuulen viemää (1936)




Rhett taivutti hänen päänsä taaksepäin käsivarrelleen ja suuteli häntä, 
ensin lempeästi, sitten yhä kiihtyvän intohimoisesti, 
niin että Scarlettin täytyi takertua häneen niinkuin kaikki muu 
olisi kieppunut ja huojunut huimasti hänen ympärillään. 
Rhettin ahnas suu pusertui hänen vapisevia huuliaan vasten, 
värähdytti hänen kaikkia hermojaan ja herätti ennen kokemattomia tuntemuksia. Ja ennenkuin maailma alkoi huimaa vauhtia kieppua hänen silmissään, hän tiesi vastaavansa Rhettin suudelmiin. 


♥♥♥♥♥


Miten kiehtovia ne ovatkaan, lukutuulet. Omaa tahtoaan kujeilevasti puhaltelevia, helliin siipiinsä ihanasti kietovia... Toisinaan ne hiipivät hiljaa ja kuiskutellen, tulevat kohti kuin kainosti viekoitellen, toisinaan taas puhaltavat kuin ihana myrsky, ottavat pyörteisiinsä ja saavat mielen tanssimaan suloiseen tahtiinsa. Ja aina, aina ne ovat sellaisia, että ne kerta toisensa jälkeen tekevät tyhjiksi kaikki ajatelmat siitä, mitä ehkä saattaisi tiettynä hetkenä lukea. Niin – saattaa olla, että olin ajatellut jouluuni tiettyjä tarinoita, ehkä ennen kokemattomia. Uusia kirjoja tai vanhoja, maailmoita jotka olivat odottaneet vuoroaan jo tovin ja joiden olin ehkä uskonut sopivan juuri tähän jouluun. Mutta voi, ennalta ajatteleminen oli jälleen kerran turhaa. Sillä eräänä joulukuun päivänä tuuleni puhalsivatkin minut kohti jotakin jota en saattanut vastustaa hetkeäkään, jotakin joka vaati minut mukaansa kerta kaikkiaan heti – jotakin, joka ehkä on jo tuulen viemää, mutta oi, silti niin olemassa, maailmana näiden rakkaiden, rakkaiden kansien välissä...






Rakas, rakas joululahja vuodelta 1991
– lahja, jonka lumovoima kestää
vuosikymmenestä toiseen.

(Ja silloin, vuonna 1991, olin lukenut
tämän ihanan tarinan jo kerran,
 lainannut sen kirjastosta.)



Ja voi, niin huomasin, etten enää hetkeäkään saattaisi olla ilman tätä:


Mutta Scarlett, teille olisi suuteleminen kipeästi tarpeen. --- 
Teitä pitäisi suudella, ja se pitäisi tehdä jonkun sellaisen, 
joka tietää, miten se on tehtävä.


Ja tätä: 


Sillä minä rakastan sinua, Scarlett ---


Ja oi, tätä: 


Mutta sinun sydäntäsi ja rakasta, häijyä, tunnotonta, 
itsepäistä sieluasi minä häneltä kadehdin. 
Hän ei välitä sielustasi, se narri, 
enkä minä välitä ruumiistasi.


Ja niin minun jouluni valtasi tämä rakas, rakas tarina: 

 Margaret Mitchellin (1900-1949) iki-ihana Tuulen viemää (1938).

  Väliin hiipi toki hieman muutakin, mutta keskiössä oli tämä, juuri tämä: 

Scarlett O’Haran ja Rhett Butlerin ihana, värisyttävä ja niin vaikea rakkaus. 

Ja kaikki, kaikki runsas ja suuri, sen ympärillä.


Siitä, kun viimeksi olin tätä lukenut, oli jo aikaa. Kauanko, en edes muista. Mutta kun taas käänsin esiin ensimmäisen sivun ja sen että Scarlett O’Hara ei ollut varsinaisesti kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen viehätysvoimansa pauloihin, tuntui kuin en koskaan olisi tästä maailmasta poistunutkaan. Siinä hän taas oli, Scarlett, yhtä ihanana ja raivostuttavana kuin aina ja säädyllisenä lainehtivat helmat, sileälle, kiltille sykerölle verkolla niskaan kootut hiukset ja sylissä yhteenliitettyinä rauhallisina lepäävät kädet pystyivät huonosti kätkemään hänen todellisen luonteensa.

Ja voi – nyt kun koetan kirjoittaa tästä, koen olevani mahdottoman tehtävän edessä. Mistä aloitan? Itsestänikö, siitä miten tärkeä tämä on? Rakkaudesta? Kaipuusta ja kuvitelmista, intohimosta ja sokeudesta? Oikeasta ja väärästä? Sodasta? Ihmisen mielettömyydestä? Siitäkö, kuinka äkkiä maailma ympärillä saattaa horjahtaa? Ehkä sentään viivaan yli itseni, sanon vain sen että tämä on tarina, joka on kulkenut mukanani kolmetoistavuotiaasta, ja että rakkaimmat tarinat tekevät sydämeen kai ikuisen pesän. Että kirjallinenkin sisaruus saattaa olla syvä kuin sielujen side. Saattaa, vaikka aina sisaret eivät ehkä olekaan juurikaan toistensa kaltaisia. Ja minä, niin, minä olen kasvanut myös näissä Scarlett O’Haran heilahtelevissa krinoliinihelmoissa ja helmojen alta kahden tuuman verran vilahtavissa sahviaanikengissä, kiehtovassa kysymyksessä siitä, mitä merkitsee olla ”hieno nainen”.
 
Ja niin, Scarlett ei toki ”ollut vapaaehtoisesti avannut yhtäkään kirjaa sen jälkeen, kun oli lähtenyt Fayettevillen Naisakatemiasta” ja hän on kova, katala ja itsekäs, mutta silti minä rakastan häntä. Kerään voimaa siitä rohkeudesta, tarmokkuudesta ja elämäntahdosta, jota hänessä on. Ja tuskinpa minäkään tulen huomanneeksi, ettei hän ehkä olekaan varsinaisesti kaunis, vaan hellittelen itseäni hänen viehätysvoimansa valossa. Oi, hän on niin rohkea. Niin uupumaton. Ja voi, niin kova. Niin sokea. Niin ymmärtämätön.

Scarlettin viehätysvoima perustuu juuri siihen, että hän on niin epätäydellinen. Minä huomaan tämän kerta toisensa jälkeen: tahdon rosoja, säröjä, aitoa ihmisyyttä. Keskellämme lentää enkeleitä, mutta ihminen on harvoin sellainen. Ihminen on ahne, kärkäs, itsekäs. Tai haaveksija, tarmoton, elämää pakeneva. Sokea ja mieletön. Ja kertoja, joka rakentaa koskettavan tarinan tällaisen aidon ihmispolon ympärille, yltää sydämeen. Liikahduttaa ihmisen ymmärrystä janoavaa sielua. Silittää sillä, että tällaisia me olemme: epätäydellisiä.

Mutta niin, mistä aloitan. Ehkä siitä mistä tarinakin alkaa – siitä, että on huhtikuinen iltapäivä vuonna 1861 ja kuusitoistavuotias Scarlett O’Hara istuu Stuart ja Brent Tarletonin kanssa isänsä plantaasin, Taran, vilpolan pylväikön viileässä varjossa. Siitä, kuinka Hän tiesi, miten hänen oli sipsuteltava, että laaja vannehame aaltoili viehättävästi, hän osasi katsoa miestä kasvoihin ja sitten luoda silmänsä maahan ja räpytellä luomiaan nopeasti, niin että hän näytti värisevän hellien tunteiden vallassa. Kaikkein parhaiten hän oppi kätkemään terävän älyn herttaisten ja viattomien lapsenkasvojen taakse. Ja voi, siitä kuinka se sisäinen viehkeys, josta kaiken tämän piti olla vain ulkonaisena ilmestyksenä, jäi häneltä kokonaan oppimatta, eikä hän pitänyt sitä millään tavalla tarpeellisenakaan. Vaan toisaalta, onhan viisauden jyvää siinäkin, kun Scarlett puuskahtaa:


Olen kyllästynyt siihen, etten milloinkaan saa olla luonnolllinen enkä tehdä, mitä tahdon. 


Ehkäpä on totta se, mitä kertoja kertoo – se että 

ei milloinkaan, ei sitä ennen eikä sen jälkeen, 
naisen luonnollisuutta ole pidetty niin vähäisessä arvossa.


Niin, ehkä todella aloitan siitä iltapäivästä ja siitä kuinka maa on punaista ja puuvillapellot pumpuliset – kuinka Amerikan Etelävaltiot kukoistavat tuulessa huojuvine puuvilloineen ja pelloilla raatavine mustineen. Siitä, kuinka naisen on tärkeintä osata olla viehkeä ja sävyisä ja miehen tanssia ja seurustella. Ja voi, siitä, kuinka vain hetkeä myöhemmin juuri mitään tuosta maailmasta ei enää ole: ei Tarletonin poikia, ei huoletonta keikistelyä, ei mitään siitä mihin tuolloin vielä uskottiin. Siitä, kuinka kaiken takana ja vierellä äkkiä kuohuu sota – sota, joka vie mennessään melkein kaikki miehet ja tuo tullessaan pelon ja nälän. Siitä, kuinka kokonainen maailma tuhoutuu ihmisen mielettömyyden alle eivätkä entiset ajat enää koskaan palaa. Kuinka nälkä pakottaa taistelemaan, tekemään työtä ja muuttumaan. Sillä uudessa, arvaamattomassa maailmassa kaikki, mitä äiti oli elämästä hänelle opettanut, oli väärin. Ei mikään, mitä äiti oli opettanut, ollut nyt minkään arvoista. Ja voi, ehkä sanon jotakin myös etiikasta – siitä, mitä sota tekee ihmisen moraalille. Älä tapa, mutta tapa jos sinun täytyy. Älä varasta, mutta varasta, jos sinun on pakko.

Ja ehkä jatkan siitä, kuinka sota sentään aikanaan loppuu. Loppuu, mutta mikään ei ole ohi. Ei viha, ei pelko, ei köyhyys. Se, mitä on, on ylimielisyyttä ja säälittömyyttä valloittajissa, katkeraa kärsimystä ja vihaa valloitetuissa. Maailma on sodan jäljiltä kokonaan toinen, eikä kaikista ei ole sopeutumaan muuttuneisiin olosuhteisiin, koska he uskovat, että tämä kaikki on pian ohi. Mutta Scarlett – hän ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se hänen kohdalleen tuli eikä hän aio olla köyhänä elämänsä loppuun asti. Sillä – niin – Scarlett on kova, mutta myös sisukas ja elämäntahtoinen. Hän ei tahdo nähdä enää koskaan nälkää, hän tahtoo elää. Ja ehkäpä kovuuskin on vain kilpi oman haurauden ja liian vahvan maailman välissä, kykyä sanoa itselleen että  


Minun ei pidä ajatella sitä nyt.

Että  

Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.


Ja voi, tämä on myös vaikea kirja. Kirja, joka horjuttelee maailman pilareita ja haastaa ajattelemaan asioiden kirjavuutta: Sitä, että harva asia maailmassa on mustavalkoinen. Sitä, että myös ”hyvät” ihmiset tekevät pahoja asioita, pitävät orjia ja kuuluvat Ku Klux Klaaniin – ja voi, kumpikin on niin käsittämättömän väärin. Sitä, että jopa ihmisen tahto taistella epäkohtia vastaan onkin ehkä silkkaa vallanhalua. Sitä, että on hetkiä, joina elämänhalu voittaa etiikan. Sitä, minkä arvoista on sota. Sitä, että tässäkin sota tuhosi jotakin kaunista, jotakin joka olisi ollut säilyttämisen arvoista. Jotakin, joka olisi mahdollistanut lempeän rauhan, hiljaisen käyskentelyn päivänvarjojen alla. Mutta voi, eikö se toisaalta olisi merkinnyt hirvittävää eriarvoisuutta – sitä, että toisten mukavuus olisi perustunut toisten loputtomaan työhön? Olisiko se ollut oikein? Mikä, voi mikä, maailmassa on oikein! Ja mikä, voi mikä, tässä maailmassa lopulta sittenkään muuttuu.

Ja niin, toiset ovat kovia ja vahvoja, toiset pehmeitä ja heikkoja: toiset nousevat sodan surullisista raunioista, kun taas toiset käpertävät itsensä melankoliseen kaihoon. Toiset ovat niin kuin Scarlett, joka katsoo tuikeasti kohti tulevaa, ja toiset niin kuin Ashley, joka näkee vain kauniimman menneen. Toiset polkevat jalkaa ja tahtovat, tahtovat, tahtovat, mutta toiset katsovat surullisilla silmillään ohi tulevan.


Kumpi onkaan murheellisempaa, ihmisen kyky vai kyvyttömyys?


Ja minä sanon taas: Minun on vaikeaa lukea sodasta. Sodan julmuus on kamalaa ja ihmismielen kyky ryhtyä sen hirvittäviin tekoihin käsittämätön. Merkillistä on, että niin monessa rakkaassa ja tärkeässä tarinassa silti on sota – vai onko? Sota on ääritila, ihmisyyden kipeys, joka paljastaa ihmisen paljauden. Viha ja rakkaus, niin, ihmisen voimakkaimmat tunteet. Ja ehkä sodan ympärille onkin kirjoitettava hienoja tarinoita juuri siksi, että ihmiset ymmärtäisivät sen mielettömyyden, sen että sodassa ei koskaan ole voittajaa vaan aina vain liian paljon häviäjiä. Että viha luo vain vihaa, loputtomasti. Ymmärtäisivät ja muistaisivat.


Ja ei, ei, nyt minä ravistelen harteiltani kaiken tämän, 
kaikki nämä raskaat mietteet.  


Sillä


Minun ei pidä ajatella sitä nyt. Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.  


Juuri nyt minä ajattelen kaikkea muuta. Sitä, mikä saa polveni tärisemään: Rhettin palavia silmiä ja Scarlettin sielussa lepattavia tuliperhosia, joiden poltteesta hän saa kiinni liian myöhään... Sillä on siinäkin  ajattelemista, niin paljon.


Rakkaudessa. Kaipuussa. Kuvitelmissa. Intohimossa. Sokeudessa ja väärinymmärryksessä.




 

Oi, Rhett!

 Rhett ja Scarlett,
Clark Gable ja Vivien Leigh.
(Kuva Wikimedia Commons.)




Scarlett on hepsankeikka, keikistelevä kuhertelija. 


Ja  


Oi, oli niin paljon sellaista, mitä nuorillemiehille piti tehdä, ja Scarlett tunsi kaikki temput, kaikki pitkien syrjäsilmäysten vivahdukset, pienet hymyt viuhkan takaa, lanteitten keinutuksen ja hameenhelmojen heilutuksen, kyynelet, naurut, mielistelyn ja herttaisen myötätunnon. 

Miten ihanaa olisikaan, kun ei milloinkaan tarvitsisi mennä naimisiin, vaan saisi aina olla ihastuttavana vaalean vihreissä puvuissa hauskojen miesten hakkailtavana.


 Ja kuitenkin sinä janoat vain yhtä. Vain yhtä, Scarlett, ja väärää.



Voi Scarlett, miksi sinä olet niin mieletön. Niin ymmärtämätön ja kyvytön näkemään. Miksi, vaikka sinusta välillä tuntuu, että kaikki ovat sinulle vieraita paitsi Rhett... Rhett, joka näytti mieheltä, jolla oli voimakkaat ja häikäilemättömät halut, ja olikin sellainen mutta jossa oli jotakin piristävää, jotakin lämmintä, elinvoimaista ja sähköistä. Miksi Scarlett? Miksi, vaikka sinusta jo näyttää melkein siltä kuin olisit rakastunut häneen. Niin Scarlett, miten oli ymmärrettävissä tämä tunne, joka sai sinun kätesi vapisemaan ja kylmät väreet kulkemaan pitkin selkää?

Voi, tiedänhän minä: siksi, että sinä olet lapsellinen hupakko, joka juoksee kuvitelmiensa perässä, tavoittelee sellaista mitä ei ehkä olekaan. Ashleyä, joka ei voinut olla rakastunut Melaniehen, koska – oi, hän ei ollut voinut erehtyä – koska hän oli rakastunut häneen, Scarlettiin! Ashleyä, joka hyväksyi maailmankaikkeuden ja oman paikkansa siinä sellaisinaan, kohauttaen olkapäitään ja palaten musiikkinsa, kirjojensa ja paremman maailmansa pariin ja jota Scarlett rakasti ja halusi mutta ei ymmärtänyt. Ashleyä, joka sanoo että Scarlett, Scarlett, sinä olet niin hieno, niin voimakas ja hyvä. Sinä olet niin kaunis, eivät vain sinun suloiset kasvosi, vaan kaikki sinussa, sinun ruumiisi, mielesi ja sielusi. Että Rakastan sinua, sinun rohkeuttasi, itsepäisyyttäsi, tulisuuttasi ja julmaa säälimättömyyttäsi. Että Älä, älä koske minuun, muuten otan sinut tässä, tällä hetkellä. Sanoo, vaikka on naimisissa Melanien kanssa. Eikä Ashleyä ehkä pidätä mikään, ei mikään --- muuta kuin kunniantunto.

Scarlett rakastaa Ashleyään itsepintaisesti kaivaten. Rakastaa, vaikka isä sanoo että ei onnellista avioliittoa synny muuta kuin samankaltaisten kesken. Rakastaa, vaikka Ashleykin sanoo saman. Rakastaa, vaikka menee itsekin naimisiin kerran, toisen, kolmannenkin. Rakastaa, vaikka aina oli kuin he olisivat puhuneet toisilleen kahta eri kieltä. Rakastaa, vaikka Rhett on niin voimakas ja arkailematon, intohimoinen ja aistillinen, kuten hän itse. Rakastaa, vaikka totuus rakkaudesta on hänen silmiensä edessä. Scarlettin sokeassa sydämessä asuu vain Ashley, Ashley, Ashley. Ashley, jonka "rakkaus" Scarlettia kohtaan onkin ehkä vain himoa, pidätettyä halua omistaa kaunis keho. Kun taas Rhett, voi Rhett... Kaikessa häikäilemättömyydessään Rhett on sittenkin sydämeltään niin puhdas, niin hellä, niin rakastava. Ja vaikka hänen suudelmansakin ovat kuin pyörrettä, se mitä hän tahtoo on sielu. Juuri hän, Rhett, olisi voinut rakastaa Scarlettia  


niin hellästi ja täydestä sydämestä kuin mies on koskaan naista rakastanut.


Rakkaus, voi rakkaus. Rakkaus on kultareunaista kaipuuta, palavaa intohimoa ja voi, suunnatonta, surullista sokeutta. Katseita jotka riisuvat alastomaksi ja katseita jotka katsovat pois. Sitä, ettei osaa puhua toiselle, ei tunnustaa omaa haavoittuvuuttaan. Ihmisen koko kipeää epätäydellisyyttä. Ja miten loputon onkaan ihmisen tarve saada sitä, rakkautta, ja kuitenkin myös kyvyttömyys tarttua siihen siinä missä sitä on.

Mutta voi Scarlett, vaikka sinä olet hullu ja mieletön ja myöhässä, niin minä näen sinun edessäsi valoa. Olethan sinä Scarlett O’Hara ja onhan sinulla punaisen maasi punainen voima. Ja onhan rakkauden lopulta oltava totta, onhan. Onhan ihmisen mahdollista ymmärtää ja antaa ja saada anteeksi. Ja voi, niin:  


Onhan huomenna taas uusi päivä.  


Aina. 


♥♥♥♥♥

 
Tämä tarina on niin paljon. Tämä on rakkautta. Tämä on vihaa. 
Ihmisen loputonta pimeyttä. Voimaa ja pelkoa. 


Ja minä mietin yhä, miksi kaikkein rakkaimmista ja tärkeimmistä 
kirjoista on aina vaikeinta kirjoittaa. 
Siksikö, että tuntuu mahdottomalta kyetä kertomaan kaikki niiden suuruus?

Mutta ehkäpä kaiken kertominen ei ole tarkoituskaan,
ehkä riittää että raottaa verhoa.


Voi, minä olen voipunut mutta niin haltioitunut.
Huudahdan vielä tämän: 


Ihana, ihana kirja!


Ja lopuksi totean:


mikä onni, että ihmisellä on kirjahylly ja sen rakkaat aarteet.
Paras lahja ei menetä lumoaan koskaan! 


PS. Jos minun olisi pakko valita yksi paras kirja, valitsisin tämän. Onneksi ei sentään oikeasti tarvitse valita, vaan saan rakastaa kaikkia rakkaita kirjojani yhtä paljon, kaikessa niiden kiehtovassa erilaisuudessa.


Mutta tämä, oi!



10 kommenttia:

  1. Tuulen viemää on aivan ihana. Olen sen pariin kertaan lukenut, ja se on joka kerta yhtä järisyttävä. Tuulen viemää on ainakin minulle sellainen kirja, joka laittaa ajattelemaan asioita monesta näkökulmasta. Esim. Amerikan sisällissota kuvataan usein siten, että pahat etelävaltiolaiset, jotka eivät tahdo päästää orjiaan vapauteen, tuhoavat maan rauhan. Mutta kun tuon sodan kokee Scarlettin silmin, asiasta tulee kokonaan eri, ja se laittaa ajattelemaan tätä maailmaa. Minä olen kokenut kirjan lopun aina todella epätoivoisena ja siinä surussa velloo sen muutaman tunnin, kunnes tajuaa taas kerran sen, että huomenna on aivan oikeasti uusi päivä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Ellen ja ihanaa, että tämä on sinustakin ihana <3 Tämä todellakin on sellainen kirja, joka näyttää että asioilla on aina kaksi puolta - ainakin. Tämä on paitsi hienoista hienoin rakkaustarina (ja voi, niin kyyneleinen!) myös äärettömän älykäs ja kysymyksiltään monitahoinen ja -kerroksinen teos. Ihailen ja rakastan!

      Ja tuo loppu... Niin, minä taidan kyllä toisinaan olla vähän uppiniskainenkin optimisti: vaikka tarina päättyy kyyneliin, kurkistaa kyynelverhon takaa kuitenkin lupaus tulevasta hymystä... Tämä murheellinen mutta avoin loppu on minusta myös yksi teoksen monista suurista hienouksista - lukija saa rakentaa tarinan loppuun omassa mielessään, sellaiseksi kuin se hänelle on.

      Ihania tuulia sinulle <3

      Poista
  2. Ah! Tuulen viemää on tarina, joka ei jätä kylmäksi. Ihana, ihan sielun pohjiin asti riipivä tarina. Mutta ei Scarlet ole niin kauhea, ettei hänessä olisi jotain hyvääkin - rakastihan hän pikkusiskoaan, sitä, joka meni luostariin ja isäänsä ja äitiään hän arvosti. Tuulen viemää on ennen kaikkea kasvutarina. Surullista on se, että Rhetin ja Scarletin ajatukset menivät niin totaalisen ristiin. Montgomeryn Emiliassa on jotain samaa kuin Scarletissa - ylpeys, joka tekee kepposen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Aino ja todella: tämä yltää syvälle, syvälle sieluun ja sydämeen <3

      Ja ei, ei Scarlett ole vain paha ja katala, vaan hyvinkin rakastamisen arvoinen. Minulle juuri hän ja Anna Shirley lienevätkin ne kaikkein rakkaimmat kirjalliset sisaret (ja oih, Elizabeth Bennett on kyllä myös aika ihana)... Näiden rakkaiden sankarittarien ihanuus onkin minusta juuri epätäydellisyydessä ja keskeneräisyydessä. Scarlettissakin on paljon hyvää, mutta myös paljon rosoista. Vanhempiaan hän rakastaa, kyllä, ja osaa olla parhaimmillaan myös kiltti ja hyväntahtoinen. Hän on hyvä niille, joita arvostaa, ja taistelee itselleen tärkeiden asioiden puolesta. Ja se tarmo, elämäntahto!

      Tuo Rhettin ja Scarlettin loputon väärinymmärrys ja kykenemättömyys kohdata toisiaan aidosti on äärettömän surullista. Nyyh! Mutta niin, onhan huomenna taas uusi päivä...

      Ehkäpä Scarlettissa ja Emiliassa todella on jotakin samaa... Voi ihmisen ylpeyttä!

      Poista
  3. Luin Tuulen viemää joskus vuosia, vuosia sitten monta kertaa. En vain saanut tarpeekseni tuosta upeasta tarinasta! Sittemmin en ole uskaltanut kirjaan enää kajota, koska olen pelännyt, että sen tenho ei ole entisellään. Mutta ehkä sittenkin pitäisi... Pitäisikö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Jonna! Minullakin viimeisimmästä lukukerrasta oli vierähtänyt melkoinen tovi, mutta nyt tämä aivan äkkiä vaati pikaista paluuta. Ja voi, kyllä kannatti tämän maailmaan palata! Ainakin minulle tämä näyttäytyi vielä hienompana teoksena kuin muistinkaan, ja muistoissanikin tämä sentään on minulle kirjoista rakkaimpia ellei rakkain <3 Ehkäpä siis uskaltaisin sanoa, että pitäisi... :)

      On tosiaan kirjoja, jotka eivät enää myöhemmin tenhoa samoin kuin ennen. Mutta tämä kyllä tenhosi, ainakin minut: olin - jos mahdollista - vielä lumoutuneempi ja häikäistyneempi kuin koskaan aiemmin <3

      Poista
  4. Olen tätä kirjoitustasi lukenut jo useampaan otteeseen. Se on huima, kerrassaan. Voi sinä ja Rhettin palavat silmät. En ole lukenut Tuulen viemää, mutta sinun sanojesi avulla olen tavoittanut siitä kaiken oleellisen. Näin uskon.

    On aina erityisen ihastuttavaa lukea, kuinka kirjallinen teos on puhutellut lukijaansa. Värisyttänyt ja tärisyttänyt. Kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Omppu! Tästä rakkaasta tarinasta oli todellakin hämmentävän vaikeaa kirjoittaa: kuinka kertoa kaikki rakkaus, kaikki suuri ja tärkeä - ja ilman että tulee kirjoittaneeksi toiset 894 sivua... Mutta voi, jospa sanojen verhot sentään hieman heilahtelivat, näyttivät takaansa jotakin, pienen häivähdyksen tämän ihanaa tenhoa.

      Tämä todella värisyttää ja tärisyttää, aina vain. Olen lukukokemuksen jäljiltä yhä hengästynyt, ehkä loputtomiin. Ihana kirja! Ja ihana kommentti, kiitos vielä <3

      Poista
  5. Oi, tämä on yksi niistä suurista tarinoista! Ja kuinka lumoavasti taas kirjoitatkaan <3

    Rakastin Scarlettin hahmoa - hupakosta kasvoi tämän tarinan kuluessa täysi nainen... Tuota muutosta oli ihana seurata... Ja rakkaus - vaikka sen luulee menettäneensä, jokin jää soimaan iäti...

    Ihana, ihana postaus! Kiitos tästä, Katja! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta kommentistasi Kaisa Reetta <3 Tämä on kyllä niin, niin hieno, jättää sieluun loputtoman värinän. Luulen, että tämä on taas jonakin hetkenä luettava taas ja taas... Scarlett on kaikessa keskeneräisyydessään niin viekoittelevan lumoava, joka kerta yhtä ihana ja rakas. Ja rakkaus, niin... minä uskon, että Scarlett sai vielä sokeutensa anteeksi. Että rakkaus voitti <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!