Naisten aakkoset: P

  Walter Cranen Prinsessa Ruusunen -kuvitusta vuodelta 1911.

Naisten aakkosissa on kamarissani tänään vuorossa P.
Tuttuun tapaan tässä Tarukirjan Margitin ideoimassa haasteessa nostetaan
esille naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella,
ja nytpä siis pitemmittä puheitta suoraan asiaan eli mitä parhaimpiin P-naisiin.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Paula Havaste. Olen joskus taannoin lukenut myös Havasteen historiallisia romaaneja, joista silloin pidinkin kovasti. Nyt lukutuuleni ovat toistaiseksi puhallelleet näiden romaanien ohi, mutta jos ne taas jonakin päivänä kääntyvät, saatan jatkaa siitä mihin silloin joskus jäin. Tässä nostan Havasteen kuitenkin esille ennen kaikkea hänen kertakaikkisen valloittavien Henkka-kirjojensa vuoksi. Henkka maalla ja Henkka koulussa ovat ehdottomasti uudemman lastenkirjallisuutemme aatelia, ja meilläkin on näitä kirjoja jokunen vuosi takaperin luettu lukemattoman monta kertaa. Henkat ovat aivan ihania, valokuvin kuvitettuja kirjoja lapsen arkisesta elämästä ♥

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Pernilla August. Tapani mukaan olen sama muumio kuin aina ennenkin, ja suosikkinäyttelijättären nimeäminen perustuu joskus iät ja ajat sitten lähtemättömät jäljet jättäneisiin katselukokemuksiin... Mutta minkäs sitä muumio kääreilleen mahtaa ja toisaalta, kyllä se vaan niinkin on, että ne nuoruudenkokemukset ovat monesti eri tavalla voimakkaita kuin tuoreemmat. No mutta, höpötykset seis. Pernilla August on näytellyt muun muassa Ingmar Bergman -filmatisoinneissa Fanny ja Alexander ja Hyvä tahto sekä Selma Lagerlöfin romaaniin perustuvassa elokuvassa Jerusalem, jotka kaikki ovat olleet minulle nuoruudessani tärkeitä elämyksiä. Voi että, pitäisikin päästä taas pitkästä aikaa niitä katselemaan...

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä

(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kaksi kertaa kysymykseen b:

1) Pakkohan tähän nyt on vastata niin, että Satujen Prinsessat. Ja juu, prinsessasatujen välittämiä maailmankuvia ja sukupuolistereotypioita voidaan tietysti monellakin tavalla myös kritisoida, mutta jotenkin silti tuntuu, että joitakin asioita pitää tässä maailmassa saada vaalia ihan vaan satuina. Ei minustakaan tämän vinksahtaneempaa tullut, vaikka kasvoin prinsessasadut tyynyn alla – vaikka niin, tietysti se vinksahtaneisuus riippuu varmasti myös arvioijasta :) Mutta niin tai näin, olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen tyttö ansaitsee ikioman prinsessavaiheensa, jos sen vaan omakseen kokee. Enkä nyt tarkoita kimalletta ja rihkamaa, vaan ennen kaikkea lupaa leikkiä, haaveilla ja tutkiskella omaa ihanaa tyttöyttään.

2) Prinsessojen kaveriksi – tai vastapainoksi, miten vaan – vastaan tähän myös Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossun.  Siinä missä prinsessat ovat ihania hempeydessään ja hepenissään, Pepissä on terveellistä ja tervetullutta anarkiaa. Prinsessojen tapaan tytöt (ja lapset ylipäätään) ansaitsevat mallikseen myös tämän mainion Pepin, jota kesakot eivät kiusaa vaan ilahduttavat ja joka ylipäätään tekee asiat juuri niin päin kuin itsestä oikealta tuntuu. Peppi tekee terveellisen selväksi, että kaikki ennakko-oletukset eivät tässä maailmassa suinkaan ole minkään arvoisia, vaikka myönnettäköön, ettei ainakaan meillä ole toistaiseksi saanut leipoa piparkakkuja lattialla...

Mutta juu, kyllä vaan jutun juju on juuri siinä, että saa kasvaa ihan omaksi itsekseen itseään erilaisiin roolimalleihin peilaillen. Vaikka sitten vähän Prinsessaiseksi Peppi Pitkätossuksi tai sitten Peppi Pitkätossuiseksi Prinsessaksi.

***

Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E

F

G

H

I

J

K

L

M

 N 

O

Kirjojen omistamisen ihanasta kamaluudesta

- on kirjoja, joista ei luovuta - 

Kirpputoripöydän vuokraaminen pari kertaa vuodessa on jo kauan kuulunut perheemme rutiineihin. Lasten kasvaminen johtaa väistämättä pieniksi jääneisiin vaatteisiin ja muuhun uloskasvettuun romppeeseen, mutta kaikenlaista muutakin merkillistä tavaraa nurkissa riittää aina vaan. En tiedä, minkälaisen tavaramäärän alle olisimme jo aikaa sitten hautautuneet, jos näitä säännöllisiä kirppiksiä ei olisi ollut. Kummallista tässä on kylläkin se, että emme edes ole mitenkään erityisen innostuneita ostelijoita. Siedän huonosti kaikenlaista joutavaa roinaa ja sen ekologista painolastia, ja ihan jo välttämättömille vaateostoksille lähteminenkin aiheutti juuri menneenä viikonloppuna hienoista hammastenkiristystä ja vahvan tunteen siitä, että kauniin syyspäivän tunnit voisi toisellakin tavalla käyttää. Looginen päätelmä siis on, että tavaraa kävelee sisään itsestään ja/tai että se lisääntyy nurkissa omia aikojaan. No mutta, nyt asiaan eli kirjojen omistamisen ihanaan kamaluuteen.

Niin. Senhän monet meistä kirjojen ystävistä tietenkin tietävätkin, että kirjat eivät oikeastaan ole materiaa vaan enemmänkin henkeä. Kirjat eivät siis ole ollenkaan tuota edellä kuvattua joutavaa roinaa. Kumma kyllä tämä harras henkiaines kuitenkin vie myös hyllyissä tilaa ja painaa muutoissa kauniisti sanoen vietävästi. Ja siinä vaiheessa, kun tähän armaaseen henkeen alkaa myös kompastella, koska se ei enää mahdu hyllyihin vaan vyöryy valtavalla hurrikaaninvoimalla paitsi pöydänkulmille myös ympäri lattioita, sitä alkaa kyllä väkisinkin miettimään, että jotakin toimimatonta tässä yhtälössä nyt on.

Meidän kotikirjastomme ei moneen muuhun verrattuna varmastikaan ole erityisen suuri, vaan sille on eri huoneissa varattu rajallinen määrä hyllytilaa. Vaikka rakastan kirjoja lämpimästi ja hartaasti ja ne ovat minulle myös keskeinen osa kotini kotoisuutta, en kuitenkaan ole niin bibliofiili, että haluaisin antaa kirjoille kaiken kotini tilan. Haluan, että tilaa on myös muille tärkeille asioille ja mielellään hitunen myös tyhjyydelle. Kirjahyllyn kohdalla harras ihanteeni onkin kutakuinkin se, että kaikki sen kirjat olisivat erityisen tärkeitä ja merkityksellisiä, juuri niitä kirjoja, joiden omistaminen on minulle syystä tai toisesta oikeasti olennaista. On monia hyviä kirjoja, joita minulla ei ole minkäänlaista tarvetta omistaa, vaan riittää, että saan ne halutessani kirjastosta. Mutta niin, sitten on niitä toisia, niitä jotka tuntuvat niin rakkailta ja omilta, että ne haluaa pysyvästi lähelleen.

Mutta niin, se yhtälö. Aika yksinkertaista matematiikkaa on, että kun tilaa on rajallinen määrä, se tulee aikanaan täyteen, jos sinne ilmestyy uutta, mutta mitään ei koskaan mene pois. Seurauksena on sitten juuri se vyöry, kun täyteen ahdettu tila väistämättä tulvii yli äyräittensä.

No, ratkaisu numero yksi on tietenkin se, että uutta ei enää tule, ainakaan paljon. Tämä toimii kohdallani juuri nyt melko hyvin. Tänä vuonna olenkin ollut kirjamyynnin kannalta surkimus ja tuholainen, mutta samalla myös erinomaisen hyvä hyllytilansäästäjä, sillä olen ostanut itselleni ehkä vain yhden kirjan. (Hmm... Voikohan tuo olla ihan oikeasti totta? No niin, ei voi. Muistan heti ainakin yhden toisen... No, ainakaan kovin paljon en valehtele.) Pitkällä tähtäimellä silti tiedän, että on useita kirjoja, jotka vielä haluan omaksi. Joiden omistaminen tuntuu tärkeältä. Omalta. Oikealta. Ja jotka siis toisin sanoen tulevat tarvitsemaan tilaa. (Ja juu, tiedetään: totta kai kirjoja pitäisi ostaa oikein paljon, että kulttuuri kukoistaisi, mutta tähän en nyt tässä kohtaa enempää syvenny, etten mene vielä pahemmin solmuun. Ja ostan kyllä, vaikkakin harvoin ja valikoiden.)

Ratkaisu numero kaksi on sitten tietenkin se, että tilaa tyhjennetään vanhasta. Viedään kirjoja vaikka sinne kirpputorille ja toivotaan hartaasti, että ne saavat uuden, hyvän kodin. Ja oikeastaanhan kirjalle on vain ja ainoastaan oikein, että se saa tulla luetuksi myös jossakin toisaalla. Hengenhän tulee saada olla vapaata ja lennellä kahleetta, ilman että se vangitaan yksityisomistuksen ahtaaseen puristukseen. No niin, aika ontuvaa filosofiaa tämäkin, sillä tietenkin on myös kirjoja, joiden henki joutuu valitettavasti puristumaan juuri siihen omaan omistushaluuni. On kirjoja, joista en luovu.

Mutta kyllä, kirpputoripöytää odotellessani olen taas käynyt läpi myös kirjahyllyäni ja päätynyt poimimaan sieltä muutamia kirjoja, joille toivon uutta kotia. Erityisen tärkeyden ja merkityksellisyyden ajatuskehyksessä olenkin aika hyvin valmis luopumaan sellaisista kirjoista, jotka ovat ehkä hyviä, mutta jotka selvästikään eivät kuitenkaan ole juuri minulle erityisiä. Luopuminen vapauttaa, kun tietää, että sen kautta vapautuu tilaa ja että ne erityisen tärkeät kirjat saavat sitten hengittää väljemmin. Luopumisen prosessi on kuitenkin eräänlainen matka sekin, ja sen on annettava edetä omalla painollaan.

Mutta niin, entäs sitten se, että on kirjoja, joita kukaan ei halua edes ilmaiseksi? Sydäntä särkee repäistä kannet irti ja työntää kirja paperinkeräykseen. Mistä sitä paitsi tietää, minkälainen antiikkikappale mikäkin turha opus on sadan vuoden päästä? Toisaalta voi tietysti lohduttautua sillä, että paperinkeräykseen menee tietenkin vain se henkeä painava materia, kun taas itse henki lentää edelleen vapaana omissa sfääreissään. En tiedä, mikä on viime kädessä oikein, mutta olen sitkeästi koettanut opettaa itselleni, että on kirjoja, joiden on perusteltua palata materiaalikiertoon. Että kirjan pudottaminen keräyspaperilaatikkoon ei siis sittenkään ole syntiä, vaan materian luonnollista kiertokulkua. Se kirjallisuuden henkihän elää joka tapauksessa omaa henkevää elämäänsä. Kipeää tämä silti tekee ja soveltuu ratkaisuksi vain hyvin harvojen kirjojen kohdalla. Ja niistä kaiken maailman joukkotuhoista lukeminen kirpaisee tietysti aina.

No niin. Keitänpä välillä kupposen teetä. Katselen nurkassa odottavia laatikoita, joissa on kirpputorille meneviä tavaroita, myös kirjoja. Ja kirjahyllyä, joka on käsittelyn jäljiltä edelleen aika täysi. Kirjat ovat, yhä vain, toistensa edessä ja päällä. Mietin, että oikeastaan haluaisin, että kaikki kirjat näkyisivät. Että takana oleville kirjoille on epäreilua, että ne eivät näy. Ja että olisi hienoa, jos hylly olisi myös sellainen käytettävä. Sellainen, että sieltä saisi helposti juuri sen kirjan, jonka tahtoo. Toisaalta mietin sitten niinkin, että oikeastaan täpötäysi kirjahylly on jotenkin kodikas. Sen kaoottisuus on enemmän sympaattista kuin ahdistavaa. Ehkä se sitten johtuu juuri siitä, että pohjimmiltaan hylly on kuin onkin täynnä henkeä, ei materiaa.

Ja kyllä, olen onnellinen kirjojen omistamisesta. Siitä, että hyllyssäni on aina Tuulen viemää. Kallasta. Onervaa. Södergrania. Katri Valan Kootut. Jane Austenia ja Brontën sisaruksia. Annat ja Runotytöt. Kalevala. Tolstoin Sota ja rauha niin että voin lukea sen heti kun se tietty, juuri oikea tuuli puhaltaa. Sitä paitsi esimerkiksi tuo Sota ja rauha on kaunis, sen neljä punakultaista selkämystä henkivät ihanasti aikaa ja henkeä. Ja niin, onnellinen olen myös hyllyni hienoista tietokirjoista ja rakkaista kirjailijaelämäkerroista.

Ja niin se on, kirjahyllyn kantamat tarinat ovat monella tavalla rakkaita: Tuossa on tuokin rakas kirjariepu, mummun lahja vuosikymmenten takaa. Ja nuo kirjat osti äiti, kun aloitin koulun. Tuon taas antoivat ystävät kauan sitten, ja ajatella, että osasivatkin valita juuri sen – miten tärkeä kirja siitä minulle sitten tulikaan. Ja tuon ihanan, tärkeän kirjan sain rakkaaltani silloin alkuaikoina, miten kaunis omistuskirjoituskin siinä onkaan. Ja lasten kirjahyllyt kertovat tietenkin omaa tarinaansa nekin – sekä monista yhteisistä, rakkaista hetkistä että lasten kasvamisesta omia mieltymyksiään ja kiinnostuksenkohteitaan omaaviksi yksilöiksi ja samalla tietysti osaltaan siitäkin, miten ihanaa on olla juuri näiden lasten äiti.

Kyllä, kirjahylly on täynnä myös sitä omaa elämänhistoriaa. Juuri siksi se kai oikeastaan onkin niin tärkeä. Sen henki kantaa mukanaan aikaa ja kertomuksia myös itsestä. Mutta ehkä, samalla tavalla kuin omaelämäkerta aina, myös kirjahylly voi ja saa olla vähän valikoitunut. Kaikkea ei tarvitse roikottaa mukana, vaan voi vähän valita. Täytyykin, koska kaikki ei yksinkertaisesti mahdu mukaan. Onneksi valinta saattaa loppujen lopuksi olla aika selkeä, sillä tärkeä erottuu kyllä vähemmän tärkeästä ja pääpolut sivupoluista, ajan mittaan ainakin. Pitää vain pysähtyä välillä hetkeksi miettimään, kertomaan itselleen sitä omaa tarinaansa ja ymmärtämään, mitä milloinkin haluaa valita. Ihanan kamalaa ja kamalan ihanaa se kyllä saattaa olla.

No mutta. Olkoon vaan hyllyni jatkossakin täysi, mutta silti myös yhä enemmän sen tärkeän ja merkityksellisen mukaan valikoitunut. Katselen hellästi sen suloista kaaosta ja luen sitä vähän niin kuin elämääni. Kaikkea se ei minusta kerro, tietenkään, mutta on se kuitenkin yksi rakas jäsennys tästä kertomuksesta, jolla on elämäni nimi.

Intohimoni: lanka

Kun kanervankirjava villasukka eräänä hyssyisenä syyshetkenä taas kutoutui jokusen rivin valmiimmaksi, muistin äkkiä, että Katja 2 c kirjoitti aikoinaan langasta aineen. Tämä nuori neitonen 1990-luvulta saa nyt piipahtaa kirjoituksellaan myös täällä kamarissani, ihan vaan sellaisena langanpehmeänä kevennyksenä. Tässäpä siis alkuperäisenä ja editoimattomana ja kaikkine hieman onnahtavine sanavalintoineenkin lukiotytön aine nimeltä Intohimoni: lanka.

Oikeastaan lanka ja minä löysimme toisemme vasta viime talvena, eikä se todellakaan ollut mikään suunniteltu ja tarkoituksenmukainen kohtaaminen. Minä, entinen virkkuukoukun ja sukkapuikon innokkain pannaan julistaja, huomasinkin yllättäen ajautuneeni aivan uudenlaiseen maailmaan, joka vei minut keskelle lankamerta ja mielihyvän pyörteitä.

Kauppojen lankaosastot ovat minulle nykyään mitä antoisimpia ajanviettopaikkoja. Ohikulkiessanikin käyn aina hypistelemässä kaikenlaisia keriä, värejä ja materiaaleja. Tarkastelen myös tietävänä valikoiman muutoksia ja pengon tarjouskoreja kuin paraskin asiantuntija. Minun ei tarvitse olla edes ostoaikeissa saadakseni sieltä jotain mukaani – minä ikään kuin varastan pussillisen hyvää mieltä ja tyytyväisyyttä.

Lanka todellakin on yksi parhaista aistien virittäjistä. Paitsi että se näkyy ja tuntuu, se myös tuoksuu ja kuuluu ja varmaan maistuukin, joskaan ei kovin hyvälle. Lanka antaa suunnatonta esteettistä nautintoa. Se on kaunista, melkein kuin satua.

Langalla on myös äärettömästi erilaisia käyttötarkoituksia. Sitähän voi käyttää melkein mihin tahansa, perinteisten käsitöiden ohella vaikkapa ripustimeksi ja kissan leluiksi (vain pari esimerkkiä mainitakseni). Pelkkä langan keriminenkin on eräänlainen sovellutus – ja vieläpä miellyttävä.

Minulle lanka on harraste jo pelkästään lankana. Toisinaan minä ostan kerän tai pari, vien ne kotiini ja annan olla, kunnes tuntuu hyvältä tehdä niistä jotakin. Sanoisinpa, että lanka kehittää. Se avaa oven luovuuteen ja syvempään henkiseen hyvinvointiin tarjoamalla mahdollisuuksia luoda yhä hienompia ja erilaisempia väriyhdistelmiä ja kuviorakenteita. Lisäksi se rauhoittaa. Olo tuntuu aina niin hyvältä ja helpottuneelta, kun saa vain pitää lankaa kädessään vaikka ilman mitään erityistä tavoitettakin.

Lanka synnyttää tunteita. Se johdattaa väkisinkin iloon tai onneen tai mihin vain. Luonnollisesti se tekee joskus myös onnettomaksi. Kaikenlainen lanka ei aina tunnu oikealta. Mutta mikäpä tuntuisi?

Minulla on vielä pitkä matka kuljettavanani kohti täydellistä itseymmärryksentunnetta, mutta olen sentään saanut otetuksi ensimmäisen askeleen. Olenhan löytänyt pienen pätkän elämänlankaani.

Kas niin, kiitos Katja 2 c.

Tätä vanhaa kirjoitelmaani lukiessani mietin, taas kerran, että minkähän verran sitä oikeastaan tässä matkan varrella pohjimmiltaan muuttuu. Samantapaisista asioista sitä taitaa pitää aina vaan, kunhan on ne omat juttunsa löytänyt, vaikka toki sitä saattaa aina jotakin uuttakin löytää.

No, laiskistunut kyllä vähän olen: nykyisin olen jokseenkin haluton luomaan kirjoneulekuvioita ja keskityn niiden sijaan yksinkertaisempiin neuleisiin, joita neuloessani voin rauhassa unohtua ajatuksiini ilman että luomukseni lähtee kulkemaan omia teitään. Helpot pitsikuviot sopivat oikein hyvin, toisinaan myös vähemmän vaateliaat palmikot. Viime aikoina olen silkkaa laiskuuttani – ei kun hups, siis meditaationhaluani – tehnyt lopulta myönnytyksen myös valmiiksi monenkirjaville langoille, joita vielä jokunen vuosi sitten olin taipuvainen pitämään huijauksena. Niin ja juu, tarkennettakoon nyt vielä tämäkin, ettei kukaan vaan saa aikaansaavuudestani väärää käsitystä: olen erikoistunut neulomisharrastuksessani ennen kaikkea villasukkiin, eli nutut ja muut suuremmat luomukset ovat muutamaa yksittäistapausta lukuun ottamatta pysytelleet toistaiseksi (hartaan) suunnitteluasteen puolella...

Niin ja sehän on tietenkin selvää, että neulominen tukee myös kirjoittamista. Omakohtaisen, kokemusperäisen tiedon nojalla vakuutan, että käsillätekemisen konkretia puhdistaa ja rauhoittaa mieltä ja tekee siksi tilaa myös uusille ajatuksille, yhteyksille ja oivalluksille. Eläköön lanka!

Syyskuisia hajamietteitä

 Grigoriy Myasoyedov: Syysaamu.

Syyskuu askeltaa eteenpäin. Välillä paistaa kuulas aurinko, välillä taivas peittyy harmaankirjavaan pilvivaippaan. Aina joskus ropisee sade. Syksyn monet kasvot ovat kauniita jokainen.

Illat hämärtyvät yhä varhemmin. Sytytän kynttilöitä iltaan ja aamuun. Omenapiirakka maistuu juuri siltä miltä aina, syksyltä. Ja ulkona on jo viileää, saa laittaa huivin kaulaan.

Neulon villasukkia, saan ne valmiiksi, aloitan toiset. Taikalanka tekee sukista kirjavia ihan itsestään ja luumunpunaisen, vaaleanpunaisen ja kanervanpunaisen liitto silittää sormenpäitä. Näistä ei vielä tule joululahjoja, mutta niitäkin huomaan jo salavihkaa ajattelevani. Niin siinä aina käy. Syksy on aina myös matkaa jouluun.

Kirjapinot huojuvat, on paljon mitä aion ja halua lukea, mutta juuri nyt käsiini tuntuu taas päätyvän erityisesti tyttökirjoja. Ehkä on taas hetki, jona tarvitsen niiden pehmeyttä, sitä tiettyä hellivää yksinkertaisuutta ja mutkattomuutta, vaikka eihän elämä yksinkertaista ja mutkatonta tyttökirjoissakaan tietenkään aina ole. Mutta on niissä se ajattelutapa, tämankaltainen:

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.

Ehkä se olikin elämän salaisuus.

(Anni Swan: Kaarinan kesäloma, 1918.)

Ehkäpä on niinkin, että juuri tyttökirjat ovat osaltaan niitä Päivättären silmälaseja? Ovat ne, niin luulen. Tyttökirjat ottavat syliin ja halaavat. Muistuttavat, että hyvää ja kaunista on maailma täynnä, jos ei sitä muuten satu muistamaan. Ja vaikka muistaisikin, tekee aika ajoin hyvää vielä kertaalleen muistuttaa itselleen, mistä elämässä ehkä on kysymys. Niin: on hyvä ymmärtää, taas, että se elämän salaisuus on ehkä juuri siinä, että osaa nähdä maailman kauniina, vaikka se ei aina siltä tunnu.

Kirjoitan myös. Meneillään on useampia erilaisia prosesseja. Välillä mietin, pitäisikö niitä olla kerrallaan vain yksi. Ehkä myös pelkään, että olen yhtäkkiä kyvytön pitkäjänteiseen keskittymiseen? En kai sentään. Ja toisaalta ajattelen kyllä niinkin, että on hyvä, että prosesseja on useita. Jos yksi ei kulje, kulkee toinen. Ja luultavasti eri prosessit lopulta tukevat toisiaan, tavalla tai toisella, sen sijaan että tulisivat toistensa tielle. Hmm, huomaan, että puhun prosesseista mieluummin kuin käsikirjoituksista. Siksi kai, etteivät ne oikeastaan vielä olekaan käsikirjoituksia vaan vasta matkantekoa.

En tiedä, mikä minkäkin prosessin, matkan, lopputulema lopulta on. Onneksi ei tarvitsekaan tietää. Riittää, että kirjoitan.

Syyskuuta on jäljellä enää pari viikkoa. Tai vielä. Taidan olla vähän sanaantakertumistuulella. Korjasin jo, että saa laittaa huivin kaulaan. Ensin kirjoitin että pitää, mutta eihän se mene ollenkaan niin. On ihan eri asia kummin sanoo.

Joka tapauksessa syyskuu on hyväkuu. Ja sen jälkeen tulee monta hyväkuuta lisää.

Olen kiitollinen...

Kirjasähkökäyrän ihana, lämpöinen Mai ojensi minulle kiitollisuushaasteen. Kiitos Maille tästä hienosta, kauniista ja tärkeästä haasteesta ♥

Kiitollisuus on aihe, jota meistä jokaisen on aika ajoin hyvä pohtia. Kovin helposti me pidämme elämämme tärkeitä peruspilareita itsestäänselvyyksinä ja rutisemme loppujen lopuksi melko pienistä harmeista niin että se kiitollisuus herkästi unohtuu. Myös onnellisuus kulkenee kuitenkin käsi kädessä juuri kiitollisuuden kanssa – sen, että osaa kokea arvokkaaksi kaiken sen hyvän, mitä elämässä on.

On ihanaa huomata, että kiitollisuuden aiheita löytää valtavasti, kun vain avaa niille mielensä. Elämä on tulvillaan kiitollisuuden arvoisia asioita, suuria ja pieniä. Tähän en nyt kaikkia kiitollisuuden aiheitani yritäkään listata, vaan kirjaan niistä vain muutaman erityisen tärkeän.

Olen kiitollinen rakkaudesta. Puolisostani ja lapsistani. Siitä, että minulla on tämä rakas perhe ja että saan olla vaimo ja äiti.

Olen kiitollinen elämästä ja mahdollisuudesta kasvaa ja kypsyä koko elämäni ajan. Toivon, että saan elää vanhaksi, sillä haluaisin aikanaan tulla harmaaksi, pehmeäksi mummuksi, joka ehkä on jo ymmärtänyt jotakin tärkeää tästä matkasta, jota elämäksi kutsumme. Nelikymppisenä on vielä väistämättä raakile, mutta on ihanaa olla tällä matkalla.

Olen kiitollinen siitä, että saan olla osa sukupolvien jatkumoa ja ajan virtaa. Olen kiitollinen vanhemmistani, isovanhemmistani ja heidän vanhemmistaan, koko siitä jatkumosta, jonka osa nyt itse olen, ja edelleen siitä, että lasteni kautta elämä ja aika taas jatkuvat. Kiitollisuus jatkuu myös puolisoni suvun puolelle. On tarvittu valtavan monta elämää, että olemme nyt tässä, me kaksi ja lapsemme.

Olen kiitollinen ihmisistä, joissa on lämpöä. Jokainen ihminen, myös yksin viihtyvä, tarvitsee toisten ihmisten lämpöä, sillä yksin tässä maailmassa tulee nopeasti kylmä. Olen kiitollinen kaikista kohtaamistani ihmisistä, joissa on aitoa lämpöä ja valoa ja kykyä säteillä niitä toisille, antaa toisille omasta lämmöstään ja valostaan. Sellaiset ihmiset ovat kultaa, ja heitä voi olla paitsi ystävissämme ja läheisissämme myös satunnaisissa ohikulkijoissa, jotka elämässämme piipahtavat. Ja kyllä, lämpöä ja valoa säteilee myös täällä blogimaailmassa.

Olen kiitollinen kirjoittamisesta. Siitä, että olen palannut kirjoittamisen äärelle ja siitä, että sitä jatkan. Siitäkin, että ymmärrän, ettei kirjoittamisen merkitys ole kiinni kustannussopimuksista vaan tärkeintä on itse kirjoittaminen, matka jonka se antaa.

Olen kiitollinen unelmista. Unelmat ovat tulevaisuususkoa, ja se, ken jaksaa unelmoida, jaksaa myös toivoa. Toivon, etten ikinä lakkaa unelmoimasta. Jos lakkaisin, en ehkä enää edes olisi minä.

Olen kiitollinen terveydestä, jokapäiväisestä leivästä ja siitä, että lapseni saavat käydä koulua. Olen kiitollinen myös siitä, että elän maassa, jossa ajoittaisista surullisista tapahtumista huolimatta on rauhallista. Toivon, etten koskaan ala pitää näitä asioita liiaksi itsestäänselvyyksinä ja/tai tule sokeaksi sille, etteivät asiat kaikilla ja kaikkialla ole yhtä hyvin.

Juuri nyt olen kiitollinen myös syksystä. Vuosi vuodelta minusta tulee ehkä yhä enemmän vuodenaikaihminen, mutta erityisesti syysihminen olen silti aina. Rakastan kuulaiden päivien valoa ja värejä, sadepäivien uneliasta hämärää ja syysiltojen pehmeyttä. Kiitollinen olen myös luonnosta kaikkinensa, elämämme suuresta sylistä, ja toivon, että meillä on ymmärrystä vaalia sen monimuotoisuutta ja elinvoimaa.

Kiitollinen olen myös siitä, että ymmärrän listani vajaaksi. Monet tärkeimmät asiat tässä ovat, mutta eivät suinkaan kaikki, joista olen kiitollinen. Elämä on hyvää täynnä, se pitää vain nähdä.

Haastan kiitollisuushaasteeseen vuorostani Pearl Cloverin, Tiian ja Elinan – teidän ajatuksianne kiitollisuudesta olisi ihanaa kuulla ♥