Joulun rauhaa

Tuomaan päivä. Huomenna talvipäivänseisaus. Sitten jo aatonaatto ja aatto. Joulupäivä ja Tapanin. Joskus toivoisin, että aika pysähtyisi näihin ihaniin hetkiin. Näihin, joina ei aivan vielä ole joulu mutta joina se kuitenkin on jo niin lähellä, että voi melkein kuulla kuinka sävelet enkelten käsissä helisevät.

Niin, ehkä taas toivon, että aika kasvaisi, tulisi pitkäksi niin kuin se joskus kauan sitten joulun alla ja jouluaattona oli. Nyt lapseni on pitkin syksyä sanonut, että jouluaatto on vuoden pisin päivä. Kivoin mutta myös pisin. Minullekin se on kivoin, ihanin, mutta ei pisin vaan lyhin – päivä, joka menee aina liian nopeasti, niin kuin koko joulukuu tai ehkä koko syksy. Ja kuitenkin: niin sen täytyy mennä, muuttua eiliseksi, vaihtua huomiseen. Liittyä osaksi niitä muistojen jouluja, joihin kaikkiin on kuulunut niin paljon samaa ja jotka kertyvät sydämeen ihanina, kimmeltävinä jouluhelminä.

Tänäkin jouluaattona me heräämme hämäriin, syömme aamulla kynttilänvalossa joululeipää ja koristelemme kuusen, lounaaksi hautuu joulupuuro jonka syömme sen jälkeen kun olemme kuunnelleet kuinka Suomen Turku julistaa joulurauhan. Sitten, niin, sitten on niitä verkkaisiakin hetkiä, niitä jotka tekevät päivästä lapsille pitkän, joina tunnelmoidaan ja odotellaan illan joulupöytää ja mietitään, tuleeko tänäkin vuonna se pikaisesti piipahtava ja piilossa pysyttelevä tonttu joka makealle persona jättää jälkeensä karkkipapereita vai kenties ihan itse pukki... Niin tai näin, lapset saavat taas jokusen paketin ja niin aikuisetkin. Lahjat avataan hitaasti, yksi kerrallaan, hetkiä venyttäen. Ja ihana joulun tunnelma jatkuu.

En ole oikeastaan koskaan pitänyt siitä hieman hermostuneesta mielikuvasta, että jouluksi pitäisi hössöttää ja suorittaa. Tärkeintä on tunnelmointi, ja kohtuudesta kasvaa toivoakseni kaikin tavoin yhä kauniimpi sana. Minua viehättää kuitenkin valmistautumisen ajatus, ne tietyt rituaalit joilla joulua kohti astun, ja siksi on tiettyjä asioita, joita haluan jouluksi tehdä. Siitä joulu minulle tulee, tunnelmista ja sopivasta määrästä omaan tahtiin etenevää jouluista puuhaa. Niinpä minä haluan siivota, sen verran kuin kulloinkin jaksan. Tehdä joululaatikot ja leipoa leipomukset. Laittaa oveen kranssin ja ikkunaan lumihiutaleita, ostaa kauniin kukan tai kaksi. Kääriä pakettiin ne muutamat lahjat omalle perheelle ja rakkaille läheisille. Ja sitten, niin, saada sisälle kuusen ja istahtaa aatonaattona sen vielä paljaiden oksien katveeseen, katsella kuinka vihreillä oksilla tuikkivat vasta kynttilät. Juoda samalla ehkä kupillisen glögiä ja ajatella: huomenna se taas on, joulu.

Nyt, Tuomaan päivänä, kun joulu on jo nurkan takana mutta ei aivan vielä tässä, muistutan itseäni siitä kuinka aina sanon, että joulu on minulle tunnetila. Sellaisena se asuu sielussa ja sydämessä, kulkee mukana läpi vuoden. Vaikka nämä päivät jo pian ovat taas eilisiä, ei joulun siis ehkä tarvitse olla.

Johanna Kurkelan, Jarkko Aholan, Toni Kakon ja JP Leppäluodon

laulua lainaten toivotan kaikille lukijoilleni

Joulun rauhaa

Kamarissa alkaa hiljalleen joulun hämy ja hiljaisuus.

♥♥♥♥♥

Kolme hienoa kysymystä -haaste

Kaisa Reetta muisti minua haasteella, jossa vastataan kolmeen hienoon ja tärkeään kysymykseen. Tällaiset syvälliset kysymykset tuntuvat usein äkkiseltään vaikeilta, mutta eivät sitä ehkä loppujen lopuksi olekaan. Päätin, että vastaan haasteeseen nopeasti ja annan vastausteni rakentua sellaisiksi
kuin ne ensi ajatuksissani muotoutuvat.

Tässä siis vastaukseni:

Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

Olen kaiken aikaa kiitollinen monista asioista: Perheestäni. Ystävistäni. 

Elämästäni. Unelmistani. Siitä, että on olemassa ihmisiä jotka rakastavat minua 

sellaisena kuin olen ja siitä, että saan itsekin rakastaa läheisiäni sellaisina kuin he ovat. Juuri tällä hetkellä olen myös erityisen kiitollinen siitä, että vaikka valkea joulu jäänee haaveeksi ja lauluksi, on kuitenkin juuri tämä ihana jouluhämyn ja -tuikkeen aika.

Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi jos pystyisit?

Ajattelen tästä hyvin samalla tavalla kuin haastajani Kaisa Reetta: en muuttaisi lopulta mitään.  Uskon, että valinnoilla on aina tarkoituksensa ja ajattelen, että ihminen tekee valintansa sillä  tietämyksellä ja olemuksella, joka hänellä kulloisessakin valintatilanteessa on. Elämäni varrella on toki monia hetkiä, joina olisin ehkä voinut toimia toisin, mutta loppujen lopuksi en silti tahtoisi tekemiäni valintoja muuttaa. Samoin on varmasti monia asioita, joita voisin esimerkiksi osata  paremmin, mutta en kuitenkaan vaihtaisi itseäni siihen joka ne osaisi. Tällaisia olemme, minä ja  elämäni, ja kyllä: olen mieluiten juuri tämä kerroksellinen ja loputtoman keskeneräinen minä. Ja sitä paitsi: menneiden murehtimisen sijaan on parempi keskittyä siihen, mitä nyt ja tulevaisuudessa haluaa vielä tehdä.

Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Etsiminen, ehkä myös löytäminen tai ainakin ymmärtäminen. 

Ja vielä: elämän kunnioittaminen ja rakastaminen.

 

**********

En itse haasta tähän nyt erityisesti ketään, vaikka se haasteen sääntöihin kuuluisikin. Toivon kuitenkin halukkaiden vapaasti tarttuvan haasteen kysymyksiin. Näin joulun ja uuden vuoden kynnyksellä on oikein hyvä hetki pysähtyä miettimään kiitollisuutta, valintoja ja elämän tarkoitusta, kirjoitti ajatuksensa julki tai ei.

Kiitos kaunis ihanalle, viisaalle, sydämelliselle Kaisa Reetalle
hienosta haasteesta ♥

Tampereen Teatterin Saiturin joulu ja ajatuksia teatterielämyksistä

Ei siitä mihinkään pääse: kyllä Tampereen Teatterin Saiturin joulu on kerta kaikkiaan mainio esitys. Ilkka Heiskanen on niin vänkkyrä Scrooge, että väkisinkin mieli puhdistuu häntä katsellessa. Heiskanen hengittelee kiukkuisen kitupiikin juuri sellaiseksi kärttypääksi kuin pitääkin, ja oikein oiva on myös se iloinen ja hyväntahtoinen jouluveikko, joka hänestä joulun henkien käsittelemänä sitten kuoriutuu. (Ja juu, kyllä: myös ne naisnäyttelijöiden ihanat hepenet ovat vanhanaikaisen estetiikan omaavalle katsojalle aina yhtä ihastuttavaa katseltavaa. Eli pisteet myös puvustamoon!) Näytelmä pyörii teatterissa nyt neljättä vuotta, ja meidänkin perheellemme tämänvuotinen kokemus oli jo toinen. Toivotaan, että näytelmä on ohjelmistossa myös ensi vuonna – meiltä ainakin olisi taas menijöitä :)

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

 Humpuukia! Pah!

Ja onhan niitä vankiloita! Ja köyhäintaloja! Tai kuolkoot pois ja vähentäkööt liikaväestöä! Ei minulla ole varaa kustantaa kaiken maailman laiskureiden joulunviettoa!

Aina välillä murehdin sitä, että teatterissa tulee käytyä liian harvoin. Toisaalta ne kerrat, joina siellä käyn, ovatkin sitten yleensä erityisen hienoja. Niin nytkin. Jotakin puhdistavaa siinä on, lähelle tulevan näyttelijäntyön katselemisessa. Siinä, että istuu pimeässä katsomossa ja katselee kuinka näyttelijät lavalla tulkitsevat ihmisyyttä. Niin ja tämmöinen klassikoiden ihailija kun olen, minua puhuttelee tietenkin myös se 172-vuotiaan tekstin ajattomuus. Eiköhän vain niitä Scroogeja – valitettavasti – ole yhä vain. Ja toisaalta – onneksi – myös niitä joulumieltä ripottelevia joulun henkiä. Voi kun ne hyväntahtoiset henget ennättäisivätkin kaikkialle missä on kovasydämisyyttä ja kylmää, itsekästä itaruutta.

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

 Muilla on onneksi ihanaa joulumieltä, vaikka Saiturilla ei olekaan... vielä. 

Minulle teatterissa käyminen on aina monitasoinen elämys, joka avaa monia kerroksiani. Keskityn kokemaan esityksen ja sen välittämän tarinan, mutta samalla ajattelen myös näyttelijöiden työtä, sitä miten he rooleihinsa asettuvat ja miten he niitä toteuttavat. Teatterissa näyttelijäntyö tulee aina niin liki, sitä on kiehtovaa katsella ihan siinä lähellä, tuntea miten näyttelijä rooliaan kantaa. Elokuva ei koskaan ole samanlainen elämys, koska näyttelijä on väistämättä etäällä. Näyttämöllä näyttelijä on katsojalle läsnä, hänen täytyy keskittyä koko ajan, pitää rooliaan yllä, asettaa itsensä katsojan eteen, uudestaan ja uudestaan. Ja kaikki on pitänyt harjoitella valmiiksi, riittävän hyvin.

Ja niin, tietenkin: ajatus ihmisestä ja roolista hänen yllään on aina yhtä kiehtova. Teatterissa ja elämässä. Onko se leikkiä? Kyllä, eräänlaista. Mutta samalla myös niin totta. Etsimistä, esittämistä, esitetyn tulkitsemista.

Esityksen jälkeen keskustelimme lasten kanssa siitä, miten monta taitoa tarvitaan, että teatteriesityksestä tulee valmis. Miten teatteriesitys perustuu aina yhteistyöhön, siihen että kaikki erilaiset osaajat tekevät sen oman työnsä. Miten kaikkia tarvitaan. Siinäkin.

 

Kuva: Harri Hinkka, Tampereen Teatteri.

Vaan kuinkas sitten käykään... Kärttypää muuttuu hyväntuuliseksi ja anteliaaksi jouluveikoksi, joka  toivottelee maailmalle oikein hyvää joulua... Sellaisia ne ovat, joulun ihmeelliset henget.

Ajatella. Miten kauan ihminen onkaan teatteria jo tehnyt. Miten valtava tarve ihmisellä onkaan ihmisyyttä esittää. Ja miten hyvä niin. Älköön ihmisen kaipuu itsensä ymmärtämiseen koskaan lakatko hengittämästä. Ja niin, olkoon joulumieli aina hyvää tahtoa täynnä. 

Suosittelen Saiturin joulua lämpimästi Tampereen seudulle sattuville. Voi tosin olla, että näytökset ovat tämän vuoden osalta jo koko lailla täynnä, mutta jospa näytelmä tosiaan olisi ohjelmistossa taas ensi vuonna. Teatterin ilmoittamasta suositusikärajasta (6 v) on kuitenkin hyvä pitää kiinni, ne henget ovat nimittäin vähän semmoisia jänniä. Ja jos Tampereelle ja/tai teatteriin ei nyt ehdi, niin kylläpä se kirjakin on aika mainio, vaikka Heiskasen tulkinta siitä puuttuukin :)

***********

Tampereen Teatteri: Saiturin joulu.

Kuvat TT:n kuvapankista, kuvaaja Harri Hinkka.

***********

PS. Sattumoisin olen juuri (uudelleen)lukenut myös erään kirjan, jossa liikutaan teatterin maailmassa. Ehkäpä siitä seuraavaksi tai ainakin aikanaan...

 

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta tottakai (2010)

No niin, kerrotaanpa. On muutamia asioita, jotka kirjallisuudessa kiinnostavat minua erityisen paljon. Yksi on vuosisadanvaihde, sekä aikalaisten että – hieman kranttuillen – myöhempien tulkitsijoiden kirjoittamana. Toinen on naisena oleminen, ja erityisesti tuossa vuosisadanvaihteen kontekstissa. Kolmas on rakkaus, tietenkin. Ja neljäs on kysymys mahdollisesta totuudesta. Niin että kun näissä kiinnostuskehyksissä alan lukea Märta Tikkasen Emmaa ja Unoa (2010) olen aika lailla henkilökohtaiset lukuintressini yhteennivovan tekstin äärellä. Eikä Tikkasen kohdalla tarvitse edes kranttuilla.

- kiitos kirjastolle -

(päätin, että kuva ei ole huono vaan ainoastaan jouluhämyinen)

Emma on – tai oli – Tikkasen äidinäiti, Uno äidinisä. 1800-luvun lopulla he olivat nuoria. Tapasivat. Menivät naimisiin. Saivat lapsia, yhden joka vuosi kunnes lapsia oli kuusi ja he asuivat jo erillään. Emma oli silloin kaksikymmentäviisi. Että sellainen nuori aikuisuus. Eikä tämän kertominen pilaa mitään, sillä näin se alkaa, tiivistyksellä, Emman ja Unon tarina.

Tottahan tämä on rakkaustarina, ja tottahan sen täytyy alkaa häillä.

Niin – häillä. Sillä tämä on rakkaustarina joka alkaa siitä, mihin monet muut rakkaustarinat päättyvät. Tekisi kovasti mieleni kirjoittaa tähän myös hieman kirjallisuustieteellistä teoriaa lopun yli kirjoittamisesta mutta olkoon. Sanon vain, että se suloisen lupaileva ajatus siitä että ”he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti” muuttuu nyt kuvaelmaksi siitä millaista se sitten oli, loppuun asti. Oikeasti, tai ehkä.

Millaista se oli? Mitä tapahtui? Miksi siinä kävi niin?

En tiedä, en tule tietämäänkään. Mutta ehkä voin hahmotella mahdollisia ääriviivoja –

Sellainen ihminen on, ääriviivojenhaluinen. Eikö niin? Sellainen, koska tekee mieli ymmärtää. Itseään, kerroksiaan, ihmisyyttä yleensäkin. Niin sitä tahtoo tehdä mielikuvamatkoja toisten mieliin, maailmoihin joita ehkä itsekin jollakin tavalla kantaa mukanaan. Ja niin: tyttärentyttärissäkin on aina myös jotakin isovanhemmistaan.

Uno.

Mies, jossa on paloa ja tahtoa, aatteita ja tavoitteita. Sanoja ja intohimoja. Jota kiinnostaa ainoastaan tehtävä ja joka kulkee kohti valoisaa tulevaisuutta (niin, kun muu perhe on lähtenyt, muuttanut, vähän niin kuin mennyt pois tieltä). Joka sanoo kirjoittavalle äidilleen ettei naisesta ole kirjoittamaan komediaa koska ne vaativat runsaasti logiikkaa ja kylmäverisyyttä mikä ei kuulu naisten luontoon, yhtä vähän kuin miehestä on lastenhoitajaksi. Joka kirjoittaa itselleen muistiinpanon: minä olen taiteilijasielu ja minua ymmärtääkseen on pakko ottaa minut sellaisena. Joka ei ehkä koskaan kirjoita vaimolleen yhtään rakastavaa sanaa. Ainakaan sellaisia ei ole säilynyt, ei missään. Ja joka kiukuttelee, kun ei kiinnosta kasvavia lapsiaan.

Mutta Emma, niin.

Hän tuntee Unon, tietää miten levoton tämä on, eteenpäin eteenpäin, pystyyn ja matkaan. Uno ei voi olla erilainen kuin on.

Mutta ei Emmakaan voi. Hänen täytyy saada ainakin sanoa miten paljon kaipaa Unoa, että tarvitsee Unoa. Että hänen täytyy saada olla Unon luona, hänen ja kaikkien lasten.

Niin. Emma.

Nuori, kaunis, iloinen neito. Opettajattareksi haluava suurtilan tytär. Neito, jonka unelma urasta nopeasti vaihtuu unelmaan rakkaudesta, sillä tuo hurmaava mies, Uno, pyytää häntä omakseen, jakamaan kanssaan koko tämän ihanan seikkailun joka elämä on, auttamaan suurteoissa jotka vain odottavat juuri häntä. Emma ei mieti, ei yhtään, sillä hän tietää: mitään muuta maailmassa hän ei haluakaan. Ja kuitenkin, joskus yöllä Emma on äkkiä aivan hereillä, ei saa enää unta. Mistä hän tietää mitä Unon sielussa ja sydämessä liikkuu? Millainen Uno oikeastaan on?  

Tuskin hän tietää ainakaan sitä, kuinka Uno kirjoittaa äidilleen, että avioliiton myötä hän saa morsiamensa äidinperinnön, isän kuoltua ehkä muutakin. Ja että Emma on läpikotaisin terve. Siinäpä ne, tärkeimmät. Miksipä turhaan puhua rakkaudesta. 

Mutta Emma.

Tietysti Emma rakastui suin päin. Hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen nainen joka lankeaa karismaattisiin miehiin, joilla on sana hallussaan ja jotka pystyvät vakuuttamaan ja suostuttelemaan.

Ei. Eikä ehkä ensimmäinen niistäkään, joiden nuorena morsiamena vaalimat unelmat ja toiveet jonakin päivänä, aivan liian pian, ovat vaihtuneet tyhjään. Niistä, jotka silti kirjoittavat: Sanon suoraan, että sinä olet usein sanonut ja tehnyt sellaista mikä on loukannut minua kovasti, mutta olen aina antanut anteeksi, varsinkin nyt. Kyllä minä uskon että Uno pitää minusta ja jos et pidä, niin minä pidän sinusta ja teen kaikkeni sinun ja lasten hyväksi. Niistä.

Emma synnyttää, Uno määrää nimet. Silloinkin, kun nuorimmainen syntyy ja Uno itse on lahden takana. Emma rakastaa, kirjoittaa kirjeitä, kaipaa. Asuu lapsineen isänsä luona, sitten anopin. Venyttää penniä, vuodesta toiseen. Ja haaveilee yhteisestä kodista taas, yhä vain. Kunnes tapahtuu jotakin, kenties sellaista jonka nimi on Kultapiisku, ja Emma sulkee oven. Avioero.

Emma menettää elämässään paljon. Ja silti:

Emman sydäntä lämmittää. Alkaa olla seuraavan sukupolven vuoro. Millaiset Unon ja hänen välinsä ovatkin olleet, niin heidän lapsensa tuottavat suurta iloa.

Lapset, lapsenlapset. Uudet elämäntarinat ja -kohtalot. Tyttärentytär, joka joskus vuosikymmenten päästä miettii tätä kaikkea.

Ja niin, ne Unon hienot ja komeat aatteet, ne jotka ehkä toisinaan olivat vähän aikaansa edellä. Työväenliikkeen demokraattiset arvot, kansan sivistäminen. Raittiusaatekin. Kauniita, hyviä aatteita, eikö niin. Työn arvoisia. Mutta.

Idealisti Uno, demokratian esitaistelija, kansan puolustaja – mutta vaimojen vahvuus on ymmärtää miehiään. Oivaltaa että miehet elävät aatteilleen ja suurille tehtävilleen, heidän jalkojensa juuressa kyyhöttävien vaimojen ja lasten tulee tukea ja helpottaa, mutta ei tehdä itsestään numeroa.

Voi Uno, Uno. Etkö sinä tiennyt naisista mitään. Siitä, että heidän vahvuutensa ovat monet. Ne ovat.

Entä totuus? Niin, sitä ei voi kokonaan tietää, hyvä jos hivenen. Ei, vaikka kuinka lukisi kirjeitä ja päiväkirjoja ja muistelmia, katselisi valokuvia ja maisemia ja sukeltaisi arkistoihin ja museoihin ja muistoihin. Mutta ihminen kantaa itsessään kaikenlaista. Aikaisempien sukupolvien perintöä. Ehkä vähän ihmeitäkin. Ja halua ajatella edes se mahdollinen tosi.

**********

Märta Tikkanen: Emma ja Uno – Rakkautta tottakai.

Ruotsinkielinen alkuteos Emma & Uno – Visst var det kärlek.

Suomennos Liisa Ryömä. Romaani, 250 s. Tammi 2010.

Katkeilevia ajatuksia katkeilevasta kirjoittamisesta

Taiteellinen asettelu. Leikki. Sanojen kauneus. Entä elämän tuntu, lähestyttävyys. Se, että sanoja voi kenties koskettaa tai ainakin ajatuksia ja tunteita niiden takana. Ja elämän ja maailman kauneus. Tai keskeneräisyys ja vääryys. Todellisuus, uni, niiden synteesi. Tunne ja äly. Samanaikaisuus. Vaikutelmat ja harhat. Tai totuus. Muoto. Ja sisältö. Selkeys. Tai monitulkintaisuus. Tunnelmat, tapahtumat, tarinat. Rinnalla kulkeva sanojen historia. Avoimiksi jäävät ikkunat. Kirjallisuus- ja kirjoittamiskäsitykset. Tyylilajit, ehkä. Se että hengittää, sisään ja ulos. Kerää. Purkaa.

Tämä on ollut syksy, jona olen hengittänyt ennen kaikkea sisään. Kerännyt. Ajatellut kirjoittamistani ja sen suuntia. Sitä, mitä haluan sanoilla tehdä ja miksi. Miettinyt olemassaolevia kirjoituksiani ja niitä, jotka ehkä vielä joskus kirjoitan. Muistanut, että joskus, tai aika usein, kirjoittamisen askeleet ovat sellaisia, joita juuri kukaan ei näe. Ne ovat niin usein myös hiljaisia, näkymättömiä mielenliikkeitä, yritelmiä, etsintöjä. Eikä kaikista kirjoituksista ole tietenkään tarkoituskaan tulla kirjoja. Ja silti, niilläkin kirjoituksilla, jotka syystä tai toisesta eivät koskaan kohtaa maailmaa, on kirjoittajalleen merkitys: nekin ovat näyttäneet hänelle yhdet kirjoittamisen kasvot. Minä olen katsellut niitä, kirjoittamiseni kasvoja, piirrellyt myös muutamia uusia ääriviivoja tai ilmeen vivahduksia, puhaltanut ulos pieniä tuulenvireitä. Miettinyt, mitkä kasvoista ovat sellaisia joista olisi katsomaan maailmaa kohti. Tai joiden tahtoisin niin katsovan. Sitäkin, missä minun kohdallani menee harjoitelman ja mahdollisen teoksen raja.

On paljon, mitä en vielä kirjoittamisestani ja itsestäni kirjoittajana tiedä, ja huomaan, että se on hyvin kiehtovaa, mahdollisuuksientäyteistä. Sen jo kuitenkin tiedän, että minulle lukeminen ja kirjoittamisen ajatteleminen ovat tärkeitä osia kirjoittamisen prosesseja ja kirjoittajuuttani. Että kirjoittaminen ei ole minulle vain sanojen asettelemista peräkkäin ja syntyviä sivuja vaan ennemminkin kokonaisvaltaista ilmavirtojen liikehdintää, jossa sisään- ja uloshengitys vaihtelevat mutta toisinaan myös tarpeen mukaan pitävät vuoron hetken aikaa itsellään.

Niin. Minun aikani on tänä syksynä ollut rajallista, ja siksi kirjoittamiselle sanojen etsimisenä ja asettelemisena ei aina ole ollut tilaa. Kuitenkin minusta tuntuu, että olen käyttänyt aikani hyvin, kerännyt itseeni happea ja ravinteita. Asiat tulevat joskus toistensa tielle ja vaativat toistensa ajan, mutta samalla ne ehkä myös ravitsevat toisiaan. Lukeminen, opinnot, kirjoittaminen ja kaikki tämä elämä minussa ja ympärilläni – ehkä kaikki on samaa monenkirjavaa vyyhtiä, josta jonakin päivänä syntyy vielä hahmottelematon kudelma.