John Galsworthy: Omenapuu (1926)

”Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt – mitä hän tiesi siitä nyt?"

John Galsworthyn (1867-1933) teoksella Omenapuu (1926) oli sangen arvovaltainen suosittelija: kohtasin tämän teoksen taannoin Mika Waltarin opasklassikossa Aiotko kirjailijaksi? (1935), jossa Waltari antaa sen esimerkkinä mestarillisesta rakkausnovellista. Kuinkapa minä, rakkaudesta iäti kiinnostunut, olisin saattanut olla painamatta tätä(kin) teosta visusti mieleeni. Ja kas, eräällä onnellisella kirpputoriretkellä onnistuin kohtaamaan tämänkin hyllyyni jo hyvän aikaa haaveilemani teoksen. (Retki oli todellakin antoisa, sillä samalla kertaa mukaani lähti myös Ivan Turgenevin ihana teos Ensimmäinen rakkaus.)

WSOY:n painos vuodelta 1949.

Kaunis pieni kirjanen odotti lukuvuoroaan tovin – ensin hyllyssä, sitten kesän alussa keräilemässäni lukupinossa. Vaan nyt, lopultakin, oli sen aika. Ja voi, mitä kohtasinkaan: Kevään! Nuoruuden! Aran, itseään etsivän rakkauden! Ihanasti kukkivan omenapuun, joka on kuin nuoruus itse: niin herkkä ja kaunis! Mutta aina, aina nämä suloiset kukat varisevat niin surullisen pian.

Omenapuun tarina alkaa, kun Frank Ashurst ja hänen vaimonsa Stella ovat hopeahääpäivänään autoretkellä – matkalla paikkaan, jossa he ”kuusikolmatta” vuotta sitten ovat ensi kerran kohdanneet. On lounastauon aika, ja pari pysähtyy maisemaan, joka äkkiä saa Frankin kompastumaan ”haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen”. Tarinalla on siis kehys, hetki nykyisyyttä.

Varsinainen tarina sijoittuu aikaan juuri ”kuusikolmatta” vuotta sitten. Viimeisen ylioppilasvuotensa päättänyt Frank on jalkamatkalla ystävänsä kanssa, ja he saapuvat tähän samaan maisemaan, jossa Frank nyt vaimonsa kanssa pitää taukoa. Frankin jalka on ikävästi kipeytynyt ja ystävykset joutuvat pyytämään yösijaa tytöltä, joka sopivasti sattuu paikalle. Tyttö arvelee yösijan järjestyvän, ja niin Frank, ystävä ja tyttö – 17-vuotias Megan – lähtevät kulkemaan kohti tytön kotia.

Yösija löytyy. Ja ystävä jatkaa matkaansa jo seuraavana päivänä, mutta Frank jää vielä lepäämään, varmistamaan jalkansa paranemisen. Vaiko sittenkin vain ihailemaan Megania, joka on ihana kuin ”vapaa luonnon kukkanen”?

”Onko ainoaakaan miestä – minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen – joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? ----- Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen painuvan niitä vasten! Millainen hurma – mutta millainen huoli samalla!”

Rakkaus asettuu omenapuun alle, sen ”ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan”. Ja Frank tuntee, että Megan on hellämielinen ja haavoittuva, pelkää itseään tytöstä lumoutuneena – kenties sekä tytön että itsensä vuoksi. Sillä Megan on eri maailmasta kuin Frank, ei osaa ehkä edes lukea eikä kirjoittaa. Rakkaus herättääkin alusta alkaen repivää ristiriitaisuutta, kun Frank tuntee toisaalta täyttymystä, toisaalta epämääräistä levottomuutta.

Kun Frank sitten palaa kaupunkiympäristöön – valmistellakseen pakoa Meganin kanssa – ja tapaa erään toisen ystävänsä sekä tämän sisaret, hän äkkiä huomaa, kuinka kaikki koettu alkaa tuntua oudolta ja kaukaiselta. Rakkaus Meganiin olisikin ehkä vain hurjaa, luvatonta huumaa, joka sammuisi liian nopeasti. Luonto, luonnollinen hurma ja kiihko, asettuu epäilyttäväksi vastakohdaksi puhtaudelle, jota ”sivistys” tarjoaa. Ja niin – mitä merkitseekään se, että ihminen on ”hyvä”, tekee ”hyvin”? Entä se, että rakastaa? Frankin ratkaisu ei ole helppo, mutta onko se edes oikea?

Lopulta murheellinen Frank ajattelee: ”Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa.” Omenapuun keskeisenä kirjallisena kehyksenä ovatkin antiikin Kreikan runot, joita Frank lukee niin nuoruudessaan kuin varttuneena, sekä silloin että nyt. Näiden runojen parempi tuntemus varmasti avaisi teosta vielä syvemmin ja kietoisi sen vahvemmin tähän kantamaansa kirjalliseen perintöön. 

Minä huudahdan: Miten ihanaa kieltä! Niin kaunista ja lumoavaa! Ja miten tasapainoinen, eheä kerronta! Ei mitään liikaa eikä liian vähän. Hurmaantuneena totean, ettei Waltari suositellut tätä turhaan. Omenapuu on hyvin monitasoinen ja sanomassaan runsas, erittäin hieno taideteos! Ken ikinä tahtoo lukea riipaisevan kauniin ja koskettavan syvällisen rakkaustarinan, lukekoon tämän.

PS. John Galsworthy oli Nobel-palkittu (1932) kirjailija, eikä varmasti suotta. Olen aiemmin lukenut häneltä Forsytein tarun (julkaistu ensi kerran kokonaisuutena 1922), jota pidetään hänen sanataiteensa huipentumana, ja hyllyssäni odottaa sen jatko-osa Nykyaikainen komedia (kokonaisuutena 1929). Omenapuu varmasti vauhdittaa tarttumistani myös tähän vuoroaan vielä odottelevaan teokseen, ja kylläpä mieleni tekisi taas palata myös tuohon jo lukemaani (ja tv-sarjanakin useampaan kertaan katsomaani) Forsytein taruun.

Juhani Aho: Papin tytär (1885) & Papin rouva (1893)

Elli, Elli. Papin tytär, papin rouva. Kaksi tarinaa samoissa kansissa, kaksi mutta sittenkin yksi – Juhani Ahon (1861-1921) klassikkotutkielma naisen kasvusta, mielestä ja rakastamisesta.

Luin Ellistä ensimmäisen kerran kauan sitten – oli ensimmäisen opiskelukesän kesätentit ja istuin rannalla lempeässä auringonpaisteessa, tuulenvireitä ympärillä, en uinut mutta luin. Merkillistä, minkälaisia yksityiskohtia sitä muistaakaan. Samantapainen kaunis kesäpäivä oli nytkin, kun luin Papin rouvan loppuun. Ehkäpä tämä kirja tahtookin tulla luetuksi juuri kesällä – Papin tyttäressä vuodenajat vaihtuvat, mutta Papin rouvassa on siinäkin kesä. 

Kirjani on yhteisnide molemmista teoksista, 

WSOY:n painos vuodelta 1957.

 

Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893) ovat itsenäisiä, mutta sittenkin tiiviisti toisiinsa kytkeytyviä teoksia. Olen onnellinen, että minulla on nämä molemmat ja vieläpä samoissa kansissa, koska  teosten lukeminen yhtenä kokonaisuutensa tuntuu parhaiten avaavan niiden syvyyden. Aho suunnitteli Ellin tarinasta kaiketi yhtä teosta, mutta päätyi sittenkin julkaisemaan ensin sen alkuosan, ja jatkon vasta kahdeksan vuotta myöhemmin. Välissä Aho kirjoitti mm. teoksensa Helsinkiin (1899) ja Yksin (1890).

Tarinan ensimmäisessä osassa, Papin tyttäressä, Elli kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi. Pienestä pitäen Elli kaipaisi korkealle, kohti avaria näköaloja – tahtoisi kiivetä tikapuille ja katoille ja puihin, katsoa maailmaa niin pitkälle kuin se näkyy. Mutta äiti miettii ”mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy” – pelkää, että lapsen tarve tavoitella korkeuksia tulee tälle vielä suureksi suruksi. Isä puolestaan ei ehkä pelkää, mutta pitää epäsopivana, hameetkin kiipeillessä repeävät. Ja niin isä nimittää Elliä lapselliseksi ja saa katseen tämän silmissä muuttumaan, eikä ”hän [Elli] enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.” Mutta tarve nähdä ei sittenkään väisty.

Isä on ankara pappismies ja kasvatuksessaan karu, äiti ymmärtäväisempi mutta epävarmuudessaan heikko. Papin tytär näyttää, kuinka tytöt 1800-luvulla kasvatettiin naisiksi, joilla ei ollut omaa tahtoa eikä rohkeutta luottaa oman sydämensä ääneen. Äitikin onnistuu siirtämään tyttäreensä vain omat surunsa – jatkamaan samojen murheiden surullista kehää. Tyttärestä on kasvamassa kuin äitinsä kuva: heikko, tahdoton, omaa voimaansa tavoittamaton.

Elli pääsee kuitenkin kouluun. Mutta koulussakin on vaikeaa: Ellin luontainen tunteikkuus – erityisesti kyky iloita – vaihtuu häpeäntunteeksi, ystävyys ja ensi-ihastuminen kipeiksi suruiksi.

Myöhemmin, kun Elli on jo varttunut neidoksi, pappilaan saapuu vieraita: apulaiseksi tuleva maisteri Aarnio sekä tämän ystävä ylioppilas Kalm. Nämä kaksi miestä asettuvat heti toistensa vastakohdiksi: Kalm edustaa Ellille avaria näköaloja, Aarnio puolestaan arkista jokapäiväisyyttä. Kalm kiehtoo Elliä, herättää ihastusta, ehkäpä orastavaa rakkauttakin. Aarnio taas on tympeä, vastenmielinen. Mutta Kalm lähtee ja vain Aarnio jää.

Kun yhä tunteikas Elli rohkenee silti luottavaisesti uskoa, että avioliittoon mennään vain rakkaudesta, äiti opastaa tytärtään:

- Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.

Ja niin Elli ajautuu vaimoksi Aarniolle, vaikka mielessä liikahtaa ”ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.” Siksikö Elli itsensä antaa, että ”hän”, Olavi, on matkustanut vuosiksi ulkomaille?

**********

Papin rouvassa Ellin tarina jatkuu: on kulunut puolenkymmentä vuotta, ja Elli on nyt papin rouva, pastori Aarnion puoliso. Elli asuu miehensä kanssa Tyynelässä, talossa jota ympäröivässä maisemassa ”oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta.” Samalla siitä kuitenkin lähti ”kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä.”

Elli tuntee itsensä yksinäiseksi, surulliseksikin – kuin ”elävältä haudatuksi”. Kaihoten hän katselee järvellä seilaavia laivoja, odottaa muutosta. Ja eräänä päivänä kaivattu muutos tulee: Tyynelään saapuu vieras, Aarnion ystävä Olavi Kalm – sama ylioppilas, johon Elli jo aiemmin rakastui.

Ehkä Elli aina kaivannut Kalmia, kantanut sydämessään tämän muistoa ja haavetta onnesta, rakkaudesta – Ellille on onni, ”että oli olemassa joku, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hän o l i s i  v o i n u t olla onnellinen”. Oma puoliso on yksitotinen ja kömpelö, Kalm taas hienostunut maailmanmies, joka osaa käyttäytyä ja puhua. Kalm tuntee kirjallisuutta, tekeepä väitöskirjaakin aiheesta ”nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa”, ja osaa siksikin puhua naiselle kauniisti. Kalm  kuljeskelee maailmassa omilla ehdoillaan, kantaa mukanaan uusia aatteita ja puhuu vapaan rakkauden puolesta:

”Minä pidän sitä suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus.”

Pastorilla on kesälläkin kiireensä, on työasioita ja viikkoja kestäviä kinkereitäkin. Siksi Elli ja Olavi ovat talossa usein kahden – Olavi on kuin isäntänä, pitää hallussaan toisen omaa. Ja Ellin sydämessä myrskyää, mutta poukkoileva on myös Olavin sydän. Olavi kipuilee riippumattomuutensa, narsisminsa, liki aitojen rakkaudentunteidensa ja mustasukkaisuudestaan juontuvien tunnekuohujen ristiaallokossa. Olavin tunteet ovat äärettömän ristiriitaisia: yhtenä hetkenä hän tuntee Elliä kohtaan melkein puhdasta hellyyttä, toisena taas kokee olevansa kaikkien tällaisten tunteiden yläpuolella, syyttää hempeilevää itseään silkaksi narriksi. Aho tutkiikin teoksessaan paitsi naisen (Ellin), myös miehen (Olavin) mieltä.

Olavin tunteet ovat oikullisia, ailahtelevia: rakkaus on hänelle hetkellistä, totta sen aikaa kuin tuuli on myötäinen. Mutta Ellin rakkaus on pysyvää ja suurta, täyttymätöntä kaipuuta. Ellin rakkauden yllä on kuitenkin toiseen sitoutumisen varjo, ja heittäytyminen rakastetun syliin olisi siksi väärin. Mutta ehkäpä sielu saa sentään olla vapaa:

”Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut – jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin – mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla rakastettu?”

Lopulta Elli tahtookin antaa itsensä täydellisesti, itseään säästämättä – vain kehoaan hän ei saata antaa. Mutta Olavi kyllästyy pian pelkkään sieluun ja sydämeen, kiukuttelee kun ei saa sitä mikä ”on tunteittemme luonnollisin ilmaus”.

**********

Mitä Olavi siis lopulta tuntee? Onko hän kykenemätön rakastamaan? Pelkääkö oikeaa rakkautta? Onko rakkaus hänelle vain oman narsismin jatke, tapa saada osakseen ihailua? Entä Aarnio? Rakastaako tämä yksitotinen pastori vaimoaan? Vai onko vaimo on vain kuvaan kuuluva kaunistus, yhtä lailla pelkkä oman narsismin jatke?

Otapa näiden miesten tunteista selvää – ehkäpä he ovat lopulta kumpikin arvaamattomia, petollisia, omaa etuaan tavoittelevia. Mutta Elli, Elli-parka rakastaa kyllä. Rakastaa, ja siinä on hänen elämänsä suurin onni ja murhe.

Mutta mitä sitten on Ellin rakkaus? Hän tahtoo Olavilta puhdasta, ihanteellista rakkautta – tahtoo, koska ei voi tälle syliään avata. Vaatiiko Ellikin sittenkin liikaa? Rakastan kaikkia näitä kysymyksiä – rakkauden tematiikan pyörittelemistä kerta toisensa jälkeen.

Elli on ajautunut avioon Aarnion kanssa, vaikka ei tätä rakasta ja vaikka he eivät toisilleen sovi. Aarnio on kuitenkin sinänsä syytön vaimonsa pettymyksiin – hänen erheensä on ollut lähinnä se, että hän on osunut paikalle hetkenä, jona Elli on ollut altis ajautumaan avioliittoon ilman rakkautta ja sydämensä vakuutusta. Tämän kautta Papin rouva herättelee pohtimaan myös sitä, kenen ”syytä” rakkaudettomuus ja aviopuolisoiden harhapolut lopulta ovat. Senkö, joka on onneton? Senkö, jolla ei ole kykyä tai halua huomata toisen onnettomuutta, vaan joka pitää itsensä kuvitellussa onnen kuplassa – vai pitääkö? Tulijanko, joka (narsismissaan) tarttuu onnettoman puolison rakkaudennälkään?

Ellin tarina käsittelee samaa kolmiodraaman ja naisen rakkaudentarpeen tematiikkaa kuin Leo Tolstoin Anna Karenina (1875-77) ja Minna Canthin Salakari (1887). Ajan realistien tapaan kaikki nämä kolme teosta tutkivat naisen myllertävää mieltä ja edelleen sitä, mitä tapahtuu, kun nainut nainen kohtaa toisen miehen, joka ottaa hänet valtaansa. Anna Karenina on selvästi sekä Salakarin että Papin rouvan tärkeä interteksti, ja Papin rouvassa tähän teokseen viitataankin – Kalm on lukenut Anna Kareninaa ja tehnyt siihen lukuisia merkintöjä. Myös Salakariin Papin rouva vertautuu monessakin kohtaa. Onkin ilmeistä, että nämä teokset keskustelevat keskenään: molemmat teokset käsittelevät naisen rakkaudenkaipuuta, ja molemmissa avioliiton horjuttajaksi astuu kaunopuheinen kuljeskelija. Mutta toisin kuin Elli, Alma Karell oli miehensä kanssa aluksi ainakin jokseenkin onnellinen.

On äärettömän mielenkiintoista lukea näitä 1800-luvun keskenään keskustelevia teoksia pian toistensa jälkeen – pääsee ikään kuin piipahtamaan siinä kirjallisessa ilmapiirissä, joka tuolloin vallitsi. Kuten monet tietävätkin, Canth ja Aho olivat myös läheisiä ystäviä, joskin ystävyyttä repivät myös kipeät välirikot, kuten mm. Minna Maijalan (2014) uudessa Canth-elämäkerrassa kerrotaan. Osaltaan välirikkojen syynä olivat ystävysten erilaiset käsitykset sukupuolimoraalista: Canth oli absoluuttisen siveyden kannalla, kun taas Aho oli relativisti, so. nuorten miesten vapaat sukupuolikokemukset salliva kaksinaismoralisti (Liisi Huhtala 1996). Halutessaan Ahon näkemykset voi helposti lukea myös Papin rouvasta.

Ahon teosten kohdalla puhutaan realismin ohella tai sijasta myös naturalismista, joka oli realismia jyrkempi ja vielä totuudentahtoisempi suuntaus: kaikki tahdottiin näyttää kaunistelematta, ja naturalismin kohdalla puhuttiinkin myös inhorealismista. Ahon kauniiseen kerrontaan rakentuukin myös hyvin karua ja surullista naturalismia: Elli on elämänsä olosuhteiden vanki, joista hän ei saata vapautua.

Ajan kirjailijoilla on usein myös ollut tapana nimetä teoksiinsa niiden intertekstejä. Näin Ahokin tekee – esimerkkinä mm. aiemmin mainittu, Kalmin lukema Anna Karenina. Papin tyttäressä ja Papin rouvassa viitataan ylimalkaisemmin myös yleensä norjalaisiin, ruotsalaisiin, venäläisiin ja ranskalaisiin kirjailijoihin, lisäksi nimeltä mm. Ibseniin ja tämän teokseen Nora (myöhempi suomennos Nukkekoti). Aho viittaa teoksessaan myös Runebergin Hannaan (1836), jota hän siteeraa Papin rouvan kansilehdessä ja josta Elli ja Olavikin keskustelevat. Tämä kaikki on minusta hyvin kiehtovaa kuvastaessaan sitä pulppuilevaa lähdettä, josta kirjallisuus itseään ammentaa: kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä eikä ”yksin”, vaan aina suhteessa aiemmin kirjoitettuun.

**********

Ellin tarina on taidokas kuvaus naiseksi kasvamisesta ja naisena olemisesta. En voi olla hämmästelemättä Ahon kykyä tutkia naisen mieltä – hänessä on samaa huikeaa taituruutta kuin Leo Tolstoissa. Ja Aho tavoittaa erinomaisesti paitsi naisen, myös tytön mielen: Papin tytär kuvaa hyvin tarkkanäköisesti tytön kasvua monine kipuineen, ja Papin rouva puolestaan tavoittaa onnistuneesti naisen mielessä liikahtelevien tunteiden laajan kirjon. Myös Ahon kieli on hyvin kaunista, ja mm. kerronnassa toistuvat kukat ja näköalapaikat tuovat tekstiin monitasoista estetiikkaa. Hieno kirjailija toden totta! Onneksi Aholla riittää tuotantoa, jota lukea.

PS. Papin tytär ja Papin rouva innoittavat minua hakeutumaan niissä siteeratun J.L. Runebergin Hannan äärelle. Tämäkin teos kuului aikanaan opintoihin, mutta sittemmin en ole siihen palannut. Nyt löysin sen ilokseni antikvariaatista, joten runoelma odottaa hyllyssäni sopivaa hetkeä. Lukulistalla odottavat vuoroaan myös Ibsenin Nukkekoti ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Ja kyllä, hyllyssäni huutelevat myös Ahon muut sinne ennättäneet teokset, mm. Yksin ja Helsinkiin.

********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET:

Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Otava.

Liisi Huhtala 1996: Alma Karellin tarina. – Esipuhe Minna Canthin teoksessa Salakari. SKS.

Rauhaa

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?

Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,

tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat

ja metsässä puhuvat puut.

Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat

ja toivot ja tou'ot ja muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk' on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää. 

Eino Leino: Rauha (1898)

**********

Kuulkaamme mekin kuinka kukkaset kasvavat ja puut puhuvat 

- tuulta unelmien siipiin 

ja ihanaa Eino Leinon sekä runon ja suven päivää 

meille kaikille kirjallisuuden ystäville!

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (1908)

”Tytön silmät harhailivat laaksosta harjulle etsivinä ja odottavina. Lopuksi ne pysähtyivät valkoiseen taloon. Se oli vasemmalla hyvän matkan päässä maantiestä keskellä kukkivia hedelmäpuita, jotka erottuivat himmeän valkeina hämärästä metsästä. Talon yläpuolella, pilvettömällä lounaistaivaalla, näkyi suuri tähti, joka loisti tietä viittoen ja lupaavana.

     - Tuolla se on, sanoi tyttö osoittaen sormellaan.”

Siellä se on: ihana Vihervaara, Annan tuleva koti. Ja siellä, Vihervaarassa, on myös Annan oma itäinen ullakkokamari, nuoruudenvuosien syli, jossa tämä ihana pieni orpotyttö saa kasvaa yhä ihanammaksi nuoreksi neidoksi.

**********

Viltin alla lukemani Iris rukka puhalsi taas suloista tyttökirjatuulta, ja sai kaipaamaan erityisesti rakasta, rakasta Annaa. Teki mieleni tarttua heti kirjoista ihanimpaan, Annan unelmavuosiin, mutta päätin sittenkin pitkittää iloa ja ihanuutta ja aloittaa alusta, Annan nuoruusvuosista.

Aarteeni! 

WSOY:n painos vuodelta 1991, suomennos Hilja Vesala.

(Olen ostanut Anna-kirjat ikiomiksi vasta isona –

lapsena lainasin niitä ystäviltä ja kirjastosta.

Nyt ne löytyvät hyllystäni aina, aina, aina!)

Ah, Anna! Tämä L.M. Montgomeryn (1874-1942) hurmaava sankaritar on sydänystäväni, sukulaissieluni, sieluni sisar – ja ei, ei mikään näistä liian kalpeista sanoista riitä kuvaamaan sitä suhdetta, joka minulla häneen on. Iris on sydänystävä ja sielunsisar, samoin Emilia, ja Jo, mutta Anna – Anna on minussa niin syvällä, että minun on mahdotonta edes ajatella itseäni ilman häntä. Luulen, ettei minua ollenkaan olisikaan ilman Annaa, ei sellaisena kuin nyt olen.

Ehkä en ilman Annaa olisi koskaan alkanut oikeasti kirjoittaa? Ehkä en olisi lähtenyt opiskelemaan suomen kieltä ja kirjallisuutta? Halunnut opettajaksi, jakamaan kielen ja kirjallisuuden ilosanomaa (vaikka ei minusta sitten opettajaa tullutkaan)? Värjännyt joskus hiuksiani punaisiksi? Kerännyt mieleeni maisemaa, joka lakkaamatta saa minut kaipaamaan omaa Vihervaaraani, omaa Suloisuuden valkeaa tietäni ja Rakastavaisten polkuani, Tummaa päilyvää aallokkoani, ikkunan takana hurmaavasti kukkivaa Lumikuningatarta? Niin – ehkä olisin ilman Annaa ajatellut monesta asiasta toisin, en tiedä. Mahdotonta sanoa, mutta sen sanon, että Anna on minulle melkein sama kuin oma sydämeni. Olkoon kuinka hurmahenkistä hyvänsä. Hurmahenkisyys kunniaan sitäpaitsi, etenkin kun Annasta kirjoitetaan!

 

Annassa on niin paljon tuttua: suuret, syvät tunteet, herkkyys, haaveileva romanttisuus, kauneudenjano – ja ne rosot. Annasta tekeekin niin helposti samaistuttavan myös – tai etenkin – juuri se, ettei hän suinkaan ole säröjä vailla: hän on ihana ja hurmaava, mutta myös toivottoman hajamielinen, turhamainen, pitkävihainen ja äkkipikainen. Mutta voi, juuri nämä säröt tekevät hänestä sen suloisen Annan, jota niin rakastan! Anna on niin aito, oikea ihminen. Ja ei, en toki rohkene julistautua ihanan Annani toisinnoksi, pienesti visertäen vain totean, että kyllä meissä tiettyä sielujen samankaltaisuutta on...

Sanotaan, että yksi tärkeimmistä syistä lukea kirjoja on se, että ne antavat tärkeitä rakennuspuita omaa identiteettiä varten. Näin varmasti on – etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa kirjojen vaikutus voi olla hyvinkin suuri, kenties jopa käänteentekevä. Mutta toki aikuisenakin kirjat tarjoavat syviä oivalluksia myös omasta itsestä, ehkäpä parhaimmillaan yhä myös niitä ratkaisevia.

Luin Annat ensimmäisen kerran pienenä koulutyttönä, n. 10-11 -vuotiaana – iässä, jossa oma minuus on nupulla vasta: sitä on jo kasvamassa omaksi itsekseen, mutta on kuitenkin aivan pieni vielä,  hennosti minuuttaan maailman valoon kurkotteleva lapsi. Ja kyllä, rakastuin Annaan heti. Mitenpä olisinkaan voinut olla rakastumatta: suurisilmäinen ja -sanainen ihana tyttö, jonka mieli lensi satujen siivin ja joka – ah ja oh! – sai ”elää” suloiseen vanhaan aikaan. Sittemmin olen lukenut kirjat lukemattomia kertoja, etenkin sarjan kolme ensimmäistä kirjaa, jotka ovat aina olleet minulle läheisimmät ja rakkaimmat. Synnytyssaliin en sentään kirjoja kantanut, kuten olen jonkun syvästi hurmaantuneen Annan kanssaihailijan kuullut tehneen.

Varmasti lukukokemus on joka kerta hieman erilainen, mutta silti myös ihanan tuttu – melkeinpä jo tietää, missä kohtaa viimeistään pitää varata lähelle paketti nenäliinoja. Tälläkin kertaa tätä rakasta kirjaa lukiessani jouduin taas tavalliseen tunteiden myllerrykseen: oi ihanan pakahduttavaa onnen tunnetta, suloista samankaltaisuuden kokemusta, mielessä heräileviä erihetkisiä minuuksia, ilon ja surun kyyneleitä... Ehkäpä näihin kirjoihin onkin palattava juuri siksi, että saisi taas suloisesti pakahtua ja kyynelehtiä?

**********

”Mutta on miljoona kertaa hauskempaa olla Vihervaaran Anna kuin ei-mikään Anna ---”

Niin – jokainen meistä haluaa kuulua johonkin ja jollekin. Annassa on samaa orpouden tematiikkaa kuin Iris rukassa, ja toki näissä suloisissa sankarittarissa on muutakin yhteistä: tunteikkuus, herkkyys, taiteellisuus, tietty rajoihin sopeutumattomuus, rakkaus luontoa kohtaan... Ehkäpä siis tunnen erityistä vetoa tällaisia runollisia, mutta sittenkin vähän tappuraisia keijukaisia kohtaan.

Annan henkilögalleria on hurmaava: Annan lisäksi sivuilla säteilevät mm. suloinen ja Annaa paljon käytännöllisempi Diana; kerta kaikkiaan charmantti Gilbert, jota Annan tosin täytyy läimäyttää kivitaulullaan keskelle päätä; utelias mutta uuttera Rachel Lynde, joka tunkee innokkaan nenänsä joka paikkaan; ihmisarka mutta hyvin viisas ja sydämellinen Matthew; äärimmäisen säntillinen mutta silti niin erinomaisen huumorintajuinen ja sittenkin sisimmältään herkkä ja lempeä Marilla... Montgomery oli todellakin erittäin tarkkanäköinen ihmiskuvaaja, joka kuitenkin katseli henkilöitään hymyilevän hyväntahtoisesti. Ja kyllä – hänen hersyvä huumorinsa on kerta kaikkiaan hurmaavaa, vastustamatonta.

Siitä asti, kun (kauan sitten) katsoin ensimmäisen kerran myös Anna-kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan, ovat henkilöt piirtyneet mieleeni sarjan kasvoina – sarjan roolitukset ovat minusta kerta kaikkiaan onnistuneet! Anna on aivan ihana! Ja Marilla, Matthew ja Rachel Lynde ovat niin oikeanlaiset! Dianakin on melko suloinen. Ja Gilbert!! (Sitä, miksi tv-versioihin täytyy aina keksiä omia kummallisia kommervenkkejä, en koskaan oikein ymmärrä, mutta olkoon – sarja on ihana joka tapauksessa, aitoa Annaa! Paitsi ne viimeiset, jälkikäteen tehdyt osat, niitä en käsitä ollenkaan.)

Annalle, hajamieliselle haaveilijalle, jonka seesteisyyttä kipakka äkkipikaisuus somasti säröttää, sattuu ja tapahtuu: hän juottaa ystävälleen rypäleviiniä vattumehun sijasta, laittaa kakkuun reumatismilinimenttiä, putoaa katonharjalta, joutuu uppoavaan ruuheen, värjää hiuksensa vihreiksi... niin, niistä kaikista pikkujutuista puhumattakaan. Nuoruusvuosissa aikaa kuluu kaikkiaan noin viisi vuotta: Anna kasvaa pienestä 11-vuotiaasta tytöstä nuoreksi 16-vuotiaaksi neidoksi. Lapsuusvuosien kuvaus on aivan ihanaa, mutta vielä ihanampaa on Annan kasvaminen nuoreksi neidoksi – kaikki se hurma ja kipu, joka kasvamiseen liittyy.

”Mutta Anna ei kuullut sanaakaan siitä, mitä toiset juttelivat. Hän istui käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena ristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä katselemassa kattojen ja kirkontornien yli iltataivaan hohtavaa kupua ja kutomassa unelmiaan nuorten toiveiden kultaisista säikeistä.”

Oi ihana nuoruus! Väistämättä tulee mieleen kaukaiset ajat... Mutta toisaalta, onhan yhä nuo iltataivaiden hohtavat kuvut ja toiveiden kultaiset säikeet!

Anna-kirjat ovat lumoavia, suloisia, helliviä ja hoitavia, mutta varmasti niiden tenho perustuu myös siihen, että ne ovat hyvin viisaita. Nuoruusvuosiinkin rakentuvat ajatukset ovat usein avaria aatteita ja syvällistä filosofiaa – kirjasta välittyy mm. se, että elämä on ihanuudessaan aina myös kipeän arvaamatonta, ja onnen rinnalle mahtuu väistämättä myös surua ja murhetta, menetyksiä ja toteutumattomia toiveita. Silti se jatkuu, ihana elämä, ja tulevaisuus on yhä edessä ihmeellisenä ja kiehtovana.

”Kun pääsin opistosta, tulevaisuus näytti olevan edessäni suorana kuin viitoitettu maantie. Luulin näkeväni sitä pitkän taipalen eteenpäin. Nyt tie tekee mutkan, mutta uskon, että sieltä on tulossa vain parempaa. Mutkilla on aina oma viehätyksensä, Marilla. Minulla on edessäni vihannoivia lakeuksia, varjoja ja valoläikkiä ja ihania kukkuloita ja laaksoja, joita en ole vielä koskaan nähnyt...”

Tällaista elämä on: mutkia. Ja juuri nämä arvaamattomat mutkat tekevät kipeydessäänkin elämästä niin mielenkiintoisen – matkan uusia polkuja täynnä. Kaikki ei aina mene niin kuin olisi tahtonut tai toivonut, mutta kaikella on tarkoituksensa. Ja kukapa tietää, ehkä mutkan takana on sittenkin poluista juuri se oikea. Tästä viisaudesta sopii kerätä rohkeutta ja luottamusta.

Ja ei, en voi olla siteeraamatta vielä yhtä pientä huudahdusta, joka aina saa sydämeni niin ihanasti läpättämään:

– Me olemme syntyneet ystäviksi, Anna, ja nyt olet jo kyllin kauan uhmannut kohtaloa!

Iih! En kestä! Äkkiä kohti Anna ystäväämme ja – oi oi oi – Annan ihania, ihania unelmavuosia!

**********

PS. Miten ihanaa olikaan kirjoittaa rakkaasta Annasta! Vaikka toisaalta tuntuukin, että kirjoitinpa hänestä mitä ja miten tahansa, en millään onnistu tekemään hänelle täyttä oikeutta... Mutta olisikohan pitänyt varoittaa? Annasta kirjoittaessani en näköjään kykene tiiviiseen ilmaisuun edes siinä määrin kuin muulloin. Olen auttamaton papupata. Ja niin – Annasta kirjoittaessani huomasin erityisen selvästi myös sen, kuinka etenkin rakkaimpia kirjojaan pyöritellessään tulee väistämättä pyöritelleeksi myös itseään  – niissä on niin kerta kaikkisen kiinni.

PS2. Arvelen, että meitä Annaa rakastavia tai ainakin häneen ihastuneita on näilläkin seutuvilla hyvin monta! Yksi tästä punatukkaisesta neidosta hurmaantunut on ainakin Anna, jolla on onni kantaa tämän ihanan olennon nimeä, ja jonka viimeisin Anna-kirjoitus löytyy täältä.

Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva – kaupungin naiset 1910 (2010)

Mikä ihana, onnellinen kohtaaminen! Maanantain kirjastoreissu antoi mukaani tämän kerrassaan hurmaavan, kuin tilauksesta minulle tehdyn kirjan, joka hetkeksi syrjäytti kaikki kesken olevat ihanuudet Annan nuoruusvuosista Papin rouvaan. Todella lumoava kirja siis! Kaunis, runsas ja kerta kaikkiaan kiehtova! Ainoa vika ja vääryys tässä on se, että kirja on kirjaston. Tahdon oman!

Oikeastaan on merkillinen sattuma, että ylipäätään tartuin koko kirjaan. Kirja oli hyllyssä tietenkin selkämys minuun päin, eikä siinä lukeva nimeke ”Eri kivaa!” oikeastaan ole sellainen, että se juurikaan herättelisi tuntosarviani. Mutta ehkäpä ne herättikin kirjan punainen selkämys. Tai sitten kirjoittajan nimi. Mjaa – luultavasti nämä kaksi yhdessä: kaunis väri ja Anna Kortelaisen nimi loivat kirjaan kenties magneettisen vetovoiman, jota en voinut vastustaa. Ja ah – siinä se oli! Etukannessa komeili rakkaan Onervani nimi ja takakannessa hänen ihana nuoruudenkuvansa! Olin kerrassaan hurmaantunut! Hullaantunut! Riemastunut! Rakastunut! Mitä kaikkea kirjasto saattaakaan syliini antaa!

Eri kivaa! tarjoaa lukijalleen mitä kiehtovimman kuvan sadan vuoden takaisesta Helsingistä, naisten silmin katsottuna. Keskiössä on ”helsingitär” – 1910-luvun naimaton, keskiluokkainen, tyttö- tai yhteiskoulua käynyt nuori nainen. Helsingitär elää joko vanhempiensa turvaamana tai omalla työllään, avioliittoa hän ei (vielä) haikaile, vaan pyrkii pikemminkin taloudelliseen itsenäisyyteen.

L. Onerva oli juuri tällainen uuden ajan helsinkiläishengetär – nainen, joka oli käynyt koulua yliopistoa myöten, ja joka elätti itseään tekemällä työtä: Onerva kirjoitti kaunokirjallisuutta, mutta teki myös käännös- ja lehtitöitä ja toimi mm. taidekriitikkona. Monen aikalaisensa silmissä hän oli kuitenkin ennen kaikkea pöyristyttävä skandaali: nainen, joka kulki vaihtuvien ihailijoidensa käsipuolessa, erosi ensimmäisestä aviomiehestään ja elipä kaiketi salavuoteudessakin. Ja kirjoitti kerrassaan järkyttäviä teoksia.

Tämä ihana hengetär, L. Onerva, on teoksen päähenkilö: Helsingissä kuljetaan juuri Onervan liikkeiden johdattelemana. Teos kuvaa 1900-luvun alkupuolella eläneen naisen elämää kuitenkin myös yleisemmin. Naiset elävät arkeaan oman aikansa kehyksissä: on opiskelua ja työtä, kahviloita ja kulttuurielämää, aatteita ja politiikkaa, ja tietenkin ystävyyttä ja rakkautta. Näin tekee Onervakin: hän opiskelee, tekee töitään, kirjoittaa aatteistaan, tapaa ystäviään ja ihailijoitaan, istuu kahviloissa ja kulttuuririennoissa. Kirjassa saavat osansa myös aivan arkiset askareet ja asiat, mikä tuo ajan elämän erityisen lähelle: aikansa naisten tapaan Onerva asuu vaihtuvissa vuokra-asunnoissa, ostaa ruokansa usein valmiina, syö toisinaan vain teetä ja pullaa, peseytyäkseen lähtee saunaretkelle. Joskus on saatava uusia vaatteitakin, ja Onerva tarvitsee ompelijaa. Onervan arki on kehyksissään kiehtovaa, mutta myös karua: jatkuvat rahahuolet rasittavat taiteilijaa, joka kuitenkin tekee työtä lähes vuorotta.

Eri kivaa! on paitsi kirja, myös runsaskuvainen albumi. Se sisältää paljon kaunista ja mielenkiintoista kuvamateriaalia – mm. valokuvia, postikortteja, esitteitä, lehtileikkeitä, mainoksia, hintaluetteloita. Kuvat elävöittävät kerrontaa ja välittävät aitoa ajankuvaa ja – mikä ehkä tärkeintä – tekevät teoksesta hienon esteettisen elämyksen.

Teoksen ansioita on myös se, että mukana on paljon yleisesti kiinnostavaa historiatietoa – eräänä yksityiskohtana mm. se, että salavuoteus oli Suomessa sakolla rangaistava rikos vuoteen 1921 asti (prostituoituja ja heidän asiakkaitaan rangaistus ei tietenkään koskenut, pitihän miesten silti saada ilakoida!). Huorinteko, so. aviopuolison pettäminen, saattoi puolestaan pahimmillaan johtaa jopa kuolemanrangaistukseen – ja tämä rikos pysyi rikoslaissa aina vuoteen 1948. Onni, että Onervalle ei rakkauselämänsä kiemuroissa käynyt niin hullusti kuin ehkä olisi voinut käydä.

Minulle tämä aika – sadan vuoden takainen vuosisadanvaihde – on aina ollut erityisen läheistä: se vetoaa esteettisiin mieltymyksiini. Rakastan tätä hurmaavaa aikaa! Toisaalta kuitenkin ajattelen, että sitä on ehkä helppoa rakastaa etäältä. Oma aikamme on mutkikasta, mutta niin taitavat olla myös kaikki ajat ennen meitä ja meidän jälkeemme. Moderni maailma teki 1900-luvun alussa jo tuloaan, mutta kaikki oli kuitenkin vielä niin toisin: moni asia, joka meille on itsestäänselvyys, oli tuolloin vielä vieras tai ainakin vieroksuttu. Tämä kaunis aika onkin ollut paitsi kiehtovaa, myös kipeää. Ja 1910-luku toi – kuten tiedämme – mukanaan myös kauheuksia, jotka olisivat saaneet jäädä tulematta.

**********

Kortelainen limittää kerrontaansa paljon siteerauksia Onervan teksteistä (teoksista ja mm. kirjeistä) – siteeraukset toimivat sekä ajankuvina että kuvina Onervan ajatuksista. Luonnollisesti mm. Onervan ajatukset ja maailmankuva heijastuivatkin myös hänen kirjoituksiinsa. Niinpä teokset kantavat mukanaan niitä aatteita, jotka Onervalle olivat läheisiä. Aika ajoin teoksessa viitataan myös Onervan kohua herättäneeseen esikoisromaaniin Mirdja, josta – tietenkin – on luettavissa Onervan omaa aikaa ja ehkäpä hitunen elämääkin. Mm. Mirdjan lukuisa ihailijakaarti rinnastettiin Onervan omaan ihailijoiden joukkoon. Ehkäpä ajateltiin, että Onerva eli kuten Mirdja?

Väistämättä itsekin Onervan elämästä taas lukiessani muistelin myös Mirdjaa ja ajattelin Onervan omia kokemuksia hänen henkilönsä kokemusten rinnalle. Monet teoksen tapahtumat ja tilanteet tuntuvat rinnastuvan tosielämään, mutta silti tähdennän aina sitä, että teos ja sen kirjoittaja elävät kumpikin omaa elämäänsä: fiktioituina kirjoittajan elämänkokemukset kuuluvat eri tarinaan kuin hänen omansa on.

On tietenkin äärettömän kiehtovaa ajatella, mikä esim. Mirdjassa on ”totta”, ja tunnustan – tottakai – olevani itsekin utelias raottelemaan verhoja toden ja kuvitellun välillä. On todella mielenkiintoista lukea juuri näitä vanhoja teoksia myös kurkistuksina johonkin todelliseen – ja ainahan teos kantaa mukanaan myös maailmaa joka on totta. Erityisesti nämä menneiden aikojen kirjailija(ttare)t kiehtovatkin minua myös oman elämänsä puolesta – ja koetan rauhoitella uteliaisuuden herättelemää syyllisyydentunnettani sillä, että heidän sielunsa ovat jo ajasta vapaita. Rakastan kertomuksia, joita he ovat kirjoittaneet, mutta myös kertomuksia, joita on kirjoitettu heistä. On kuitenkin aina hyvä muistaa, että myös "tosi"kertomukset ovat aina kertomuksia, ja väliin jää väistämättä aukkoja, vaikka ne perustuisivat miten laajaan aineistoon tahansa: ei kukaan, ei koskaan, voi päästä sisälle toisen ihmisen mieleen. Edes kirjeet ja päiväkirjat eivät kerro kokonaisia totuuksia.

Teosta ei voi eikä pidä irrottaa kirjoittajastaan – tässä olen ehdottomasti eri mieltä kuin uuskriitikot, jotka halusivat lukea "vain" tekstejä irrallaan kaikista niiden kontekstuaalisista tekijöistä. Tekijä on erottamaton osa teostaan, samoin aika jona se on kirjoitettu. Mutta ajattelen, että teos on kuin lapsi, joka kantaa vanhempansa perintöä, mutta on sittenkin vapaa, itsenäinen olento. Ehkäpä Onervasta(kin) tekee niin kiehtovan juuri se, että samalla kun arvelemme tietävämme hänestä paljonkin, emme sittenkään tiedä juuri mitään. Ihminen on arvoitus myös itselleen, kuinka ei sitten muille.

**********

Olen lukenut aiemmin Hannu Mäkelän Nallen ja Mopen (2003), joka on Eino Leinon ja L. Onervan yhteiselämäkerta, joten tässäkin teoksessa oli myös paljon tuttua. Mutta ei haitannut, janoan tätä aikaa ja sadan vuoden takaista (kirjailija)elämää! Onerva-fanin hyllyssä odottavat myös viimeisen vuoden aikana haalitut Anna Kortelaisen Naisen tie (2006) ja Reetta Niemisen Elämän punainen päivä (1982) – sekä tietenkin pieni (liian pieni!) valikoima Onervan omia teoksia. Ihastuin Mirdjaan – ja samalla Onervaan – jo kaukaisina opiskeluaikoina, mutta lopullisesti menetin sydämeni viime vuonna, kun taas pitkästä aikaa luin Mirdjaa sekä Inaria (1913), Onervan runoja ja Nallea ja Moppea. Samalla (taas) totesin, että Onerva on varmasti yksi tärkeimmistä kirjallisista esikuvistani Aino Kallaksen, Edith Södergranin ja Katri Valan rinnalla. Mitä kieltä! Kuin huumaavaa, rytmikästä musiikkia, joka polveilee omaan lumoavaan tahtiinsa! Ja mikä elämä!

Helsinkiläisille, oman kaupunkinsa historiasta kiinnostuneille Eri kivaa! on mitä erinomaisin aikamatka. Mutta se välittää kyllä kiehtovaa ajankuvaa yleisemminkin. Onerva itse rakasti kaupunkiaan, kuten vuonna 1914 kirjoitettu kirje ilmentää:

”Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan. Taiteilijailo, elämänvoima ja siveellinen selkäranka kasvavat minussa vallan kilpaa.”

Minun kaupunkini Helsinki ei ole, mutta Onerva on kyllä kirjailijani! Ja hänen nuoruutensa aika on erottamaton osa myötäsyntyistä mielenmaisemaani. Ehdottomasti suosittelen tätä teosta kaikille Onervaa ja/tai historiaa rakastaville. Minulle tämä oli kerta kaikkiaan elämys!

PS. Kirjoitin taas liikaa, tietenkin. Mutta onko se minun syyni, että toiset kirjoittavat näin kiehtovia kirjoja, jotka virittävät ajattelua lentoon eivätkä liiallakaan kirjoittamisella tule riittävästi kiitellyiksi?


********************

Anna Kortelainen: Eri kivaa! Onerva - kaupungin naiset 1910. 160 s. Tammi 2010.