Lukemisen mahdottomuudesta ja mahdollisuuksista

– aina ei etene, nousee vaan –

”Lukijan blokki ei iske niihin, jotka pitävät kirjallisuutta turhuutena tai viihteenä. Siitä kärsivät ne, joille kirjallisuus on henki ja elämä.”

Näin kirjoittavat Tommi Melender ja Sinikka Vuola tuoreessa Parnassossa (5/2017), artikkelissaan ”Lukija horroksessa”. Aah, ajattelen minä, olen vapautettu!

Sillä kyllä vaan, aina aika ajoin se iskee: täydellinen kyvyttömyys lukea. Se, että haluaisin lukea, mutta en kuitenkaan halua. En pysty enkä kykene. On mahdotonta keskittyä. Janoan sanoja, mutta olen niitä täynnä. En pääse samalle aaltopituudelle minkään teoksen kanssa, vaan kaikki jäävät liian etäälle, värisevät epätahtiin. Katselen kaihoten kutsuvia selkämyksiä ja kansia, mutta en saa avatuksi mitään, en yhtään kirjaa. Tai jos saankin, en ainakaan pääse alkua pitemmälle.

Nyt taitaa sitten taas olla tällainen blokki. En ole muutamaan viikkoon saanut luetuksi loppuun kuin yhden kirjan. Kyseessä oli syksyn uutuusromaani, jolta siltäkin odotin kai enemmän kuin sain. En tiedä, johtuiko lukukokemuksen laihuus teoksesta vai minusta, tästä lukemiseni vaikeudesta. Voi olla, että se johtui molemmista. Mutta niin epäreiluksi en kyllä rupea, että ryhtyisin tämän enempää rääpimään laihaa kokemustani, johon kirja itse tuskin on ainoa syypää. Eikä se sitä paitsi ehkä oikeastaan edes ollut laiha. Kirjan luettuani aloin nimittäin taas miettiä muun muassa sitä, miten kirjat oikein valikoituvat kustannettaviksi. Enkä nyt siis niinkään siksi, että kirja olisi ollut erityisen huono (ei ollut), vaan ihan vaan siksi, että se nyt vaan on aika mielenkiintoinen juttu. Jaaha, taas harhapolku.

No. Kesken on kyllä monia kirjoja ja on ollut jo kauan. Osa on tainnut keikkua keskeneräisten pinossa kesästä asti, loppukesästä ainakin, en enää varmaksi muista mitä olen milloinkin aloittanut. Kirjojen keskenjättäminen noin niin kuin ylipäätään on minusta tätä nykyä erittäin sallittua (nuorempana olin ehkä kiltimpi ja toista mieltä, nyt olen sitten kai tuhma tai ainakin ajastani tarkka), mutta tässä parhaillaan keikkuvassa keskeneräisten ja/tai lukuvuoroaan odottavien kirjojen pinossa (josta tuossa kuvassa näkyy vain murto-osa) ei ihan oikeasti ole mitään järkeä, koska kaikki nuo odottelevat kirjat ovat kuitenkin sellaisia, jotka vielä haluan ja aion lukea ihan kokonaan. Sellaisiakin on, jotka odottavat pinossa hartaasti odotettua uusintalukua ja ihmettelevät, miksi niitä nyt oikein tällä tavalla kartellaan.

Tämä kuluva viikko on nyt sitten taas oikein lukublokin huipentuma, sillä en ole tällä viikolla tainnut kirjoja edes availla. Siis ollenkaan. No jaa, katselin kyllä paria valokuvakirjaa, mutta jotenkin sitä ei nyt minusta lasketa. Eli olen tässä taas vain katsellut niitä selkämyksiä ja kansia, mutta yhtään kirjaa en ole saanut edes kunnolla avatuksi. Niin että on sitten taas tämmöiset viikot. Tämmöiset, että luen levottomasti, jos ollenkaan.

No niin, tietenkään tämä ei ole mitenkään uutta. Blokki on koettu monet kerrat, ja aina se on mennyt aikanaan ohi. Tiedän jo, ettei kirjallisuus katoa minulta minnekään, vaikka joskus menisi muutama viikko (tai, öö, kuukausi) niin etten kykene lukemaan yhtään mitään (no, mitään on toki ehkä turhan kärjistynyt ilmaisu, sillä luen kyllä aina jotain, kuten nyt vaikka Parnasson artikkelin lukijan blokista, mutta niin, en kirjoja enkä ainakaan kaunokirjallisuutta). Tiedän, että kirjallisuus tulee kyllä takaisin tai että se oikeastaan onkin tässä, yhä ja kaiken aikaa, vaikka en juuri nyt saa siihen oikein otetta. Tiedän, että ehkä jo huomenna jokin kirja vie minut taas ihanasti mennessään. Tai jos ei vielä huomenna, niin sitä seuraavana päivänä tai sitä. Tai no, joskus ainakin.

Selvää on tietenkin sekin, että välillä sitä vaan on kaikkea muuta. Sitä elämää, esimerkiksi. Mieli ehkä liian täynnä. Tai sitten ei vaan yksinkertaisesti ole lukutuulella. Ei, vaikka kuinka olisi lukutoukkien kuningatarkuntaa. Saattaa olla, että neulotuttaa enemmän. Tai ihan vaan mietiskelyttää. Mitä nyt sitten milloinkin. Ja joskus saattaa ehkä olla, kyllä vaan, blokissa ihan vaan siksi, että tarjolla olevien kirjojen runsaudenpula hengästyttää niin, ettei kerta kaikkiaan tiedä, mitä sitä juuri nyt sitten haluaisi eniten lukea.

Ja ei, blokki ei minulla(kaan) liity siihen, että kirjoitan. Joskus kirjoittamisessa on toki vaiheita, jolloin mieli on prosessista niin täysi, että lukemiseen on vaikeaa keskittyä, mutta se on sitten hieman erilainen ilmiö. Enkä muuten edes ole niitä kirjoittajia, jotka karttelevat lukemista vaikutteiden pelossa. Minun kirjoittamistani lukeminen päinvastoin ravitsee, vaikka toki omat rakenteilla olevat tekstini saattavat monin tavoin vaikuttaa siihen, mitä milloinkin luen. Kaikenlainen luettava ei aina sovi kaikenlaisen kirjoittamisen viereen. Mutta lukeminen itsessään sen sijaan sopii. Itse asiassa se pitää kirjoittamista kädestä.

Mutta niin, varmasti saan lukiessani kaiken aikaa myös niitä vaikutteita, ja yhtä vaikutteiden sinfoniaahan koko kirjoittaminen ylipäätään onkin. Lukeminen takaakin terveellisesti myös sen, ettei unohda kirjoittajalle tarpeellista nöyryyttä ja ymmärrystä siitä, että jokaisen sanan, jonka kirjoittaa, kirjoittaa aina kaiken jo kirjoitetun jatkoksi. Ainutlaatuisuutta ei tälläkään saralla ole olemassakaan, ja on aikamoista suuruudenhulluutta kuvitella kirjoittavansa jotakin ennennäkemätöntä. Lukekaa vaikka tuosta Parnassosta, mitä Melenderkin tästä sanoo.

No, maistiaisiksi siteerattakoon Melenderiltä vaikka tämä: ”Iloitsen aina, kun löydän kirjan, jota lukiessa tekee heti mieli ruveta kirjoittamaan.” Ja kyllä vaan, niin minäkin! Onneksi niitä innoittavia kirjoja sentään riittää. Vaikka lukeminen on välillä mahdotonta, on se kuitenkin enimmäkseen mahdollisuuksia täynnä.

Joo. Ehkäpä tämä minunkin blokkini jo tässä viikonvaihteessa taas vähän hellittää. Ja jos ei vielä hellitä, niin sitten ei. Kyllä se siitä, aikanaan. Ihan jo siksi, että kirjallisuus kumminkin on se henki ja elämä. 

PS. Ja mitä tuohon Melenderin ja Vuolan artikkeliin tulee, niin tässä on siitä luonnollisesti vain raapaisu. Kannattaa lukea kokonaan. Tuskinpa olemme ainoita, joita blokit ajoittain kiusaavat.