John Keats: Yön kirkas tähti – 99 viimeistä kirjettä

”Jos nyt kuolen”, olen sanonut itselleni, ”en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta teosta – en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani – mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi.”

Kirjeissä, niin kuin päiväkirjoissa, on jotakin kumman tenhoavaa. Niitä saattaa lukea samalla kertaa sekä innostuneena ja ahnehtien että tietyn kiusallisen uteliaisuudentunteen vallassa. Oikeastihan kirjeet eivät tietenkään kuulu kenellekään muulle kuin kirjoittajalleen ja sille, jolle ne on kirjoitettu. Kuitenkin ne ovat usein myös niin tärkeitä dokumentteja kirjoittajastaan ja tätä ympäröivästä maailmasta, että olisi kerta kaikkiaan sääli, jos kaikki maailman kirjeet aina ja kaikkialla olisivat yksiselitteisesti salaisia. Ja niin – tietenkin – jos ja kun ne kerran on jo julkaistu, saa tämäkin lukijatar luonnollisesti vapauttaa itsensä inhimillistä tirkistelynhaluaan koskevasta epämukavuudesta ja perustella kurkistelujaan kauniisti rakkaudella kirjallisuuteen ja sen historiaan.

Kysy itseltäsi, rakkaimpani, etkö olekin julma, kun näin olet kietonut minut pauloihisi ja tuhonnut vapauteni. Tahdon, että myönnät tämän kirjeessä, joka sinun on viipymättä kirjoitettava, ja sinun tulee siinä lohduttaa minua kaikin keinoin – tee siitä kuin vahva unikkouute, josta saan juopua – kirjoita suloisia sanoja ja suutele niitä sen jälkeen, jotta saan koskettaa huulillani sinun huultesi koskettamaa. (Ah <3)

Niin: romantikkorunoilija John Keatsin (1795–1821) kirjeitä ystävilleen, sisaruksilleen ja rakastetulleen Fanny Brawnelle. Kirjeet ovat melkein kaksisataa vuotta vanhoja ja niitä lukiessani ajattelen, taas, kuinka vanhoissa sanoissa voikaan niin kiehtovasti olla sekä aikaa että ajattomuutta. Pientä puhdaslehtistä kirjaani pidellessäni ajattelen myös niitä kellastuneita, ehkä hapertuneitakin paperiarkkeja, joita nämä kirjeet oikeasti ovat – sitä, miten ihmeellistä olisikaan pitää kädessään aitoja, alkuperäisiä kirjeitä ja miten taianomaiselta ajan ja ajattomuuden yhteenkietoutuminen silloin ehkä tuntuisi.

Minä luen:

En tiedä, milloin saan kirjan valmiiksi. Minulla on muutama puolivalmis tarina, mutta koska en voi kirjoittaa vain tullakseni julkaistuksi, minun on pakko jättää ne mielikuvitukseni armoille ja antaa niiden edetä tai olla etenemättä.

Ja:

--- olen ollut hyvin saamaton. Mutta minun pitäisi olla ahkera ja ainakin pysytellä ahkeruuden mahdollistavan aineiston läheisyydessä. Ahkeruuskaan ei liene oikea sana, parempi olisi puhua kirjojeni parissa haaveilusta, 
tai oikeastaan muiden ihmisten kirjojen.

Ja:

Kunpa minulla olisi vaihtoehto, mutta ei ole, 
minusta ei ole mihinkään muuhun kuin kirjoittamiseen.

Ja kyllä, minä ajattelen aikaa ja sen kaaria tai sittenkin sen olemattomuutta.
Kirjoittamista siinä, ajassa.

Keats kirjoittaa paljon juuri kirjoittamisesta ja rakkaudesta. Ehkä juuri siksi näillä kaksikymppisen nuorukaisen kirjeillä on hyvinkin paljon sanottavaa myös minulle, nelikymppiselle naiselle, vaikkeivät ne minulle olekaan. Minä olen vain ulkopuolinen katse, jonka takana kuitenkin piileksii eri ajassa elävän romantikon sydän. Sydän, joka sykkii rakkaudelle ja kirjoittamiselle.

Suomasi siunaus on niin voimallinen, ettei se katoa kehästä yhdessä vuorokaudessa – se on kuin pyhä Kalkki, joka kerran pyhitettynä on iäti pyhitetty. Suutelen nimeäsi ja sen jälkeen omaani, sinun huultesi koskettamaa – sinun huultesi! Miksi minun kaltaiseni kurja vanki edes puhuu sellaisesta? Luojan kiitos, vaikka huulesi tuottavat minulle koko universumin armaimman nautinnon, saan sen lisäksi vielä lohtua varmuudesta, että rakastat minua.

Oi kyllä, Keats rakasti Fannyaan, mutta tuntui silti pelkäävän avioitumista. Ehkä kyse oli siitäkin, ettei hänellä ollut juurikaan rahaa. Ja siitä, että terveys reistaili ja hän ehkä tiesi kuinka lopulta kävisi, vaikka koetti toivoa muuta. Toisinaan hän myös kirjoitti kaikenlaista kummallista, esimerkiksi veljelleen näin: Mielestäni rakastunut mies on säälittävin mahdollinen näky. Hassua kyllä, kun näen jonkun rassukan oikein riutuvan rakkaudesta, minun tekee mieli nauraa hänelle päin naamaa.

Ja kuitenkin hän itse rakasti Fannyaan niin,
että kirjoitti viimeisinä kuukausinaan myös näin:

--- ajatus, että minun on jätettävä neiti Brawne, on kauheampaa kuin kauhu 
– pimeys valtaa minut...

Kaikilta näiltä kirjeiden riveiltä minä kurkistelija rohkenen lukea, että runoilija John Keats oli herkkä taiteilijasielu, jossa kenties oli myös ripaus narsismia, tiettyä vaateliaisuuttakin sekä suhteessa rakastettuunsa että siihen, kuinka hänen tuli saada kirjoittaa juuri sillä omalla tavallaan.  Välillä oli tosin pakko koettaa taipua myös lehtikirjoitteluun ja sen sellaiseen, ajatella että sitten kun minulla on varaa kirjoittaa runoja, kirjoitan runoja.

Niin – tiedämme, kuinka sitten kävi: Keats kuoli nuorena, mutta ennätti jäädä kirjallisuushistoriaan kauneutta palvoneena romantikkona. Tätäkin liian nuorena kuollutta runoilijaa ajatellessani tulen taas miettineeksi sitäkin, että herkillä sieluilla on ehkä usein myös jotenkin herkkä keho.

Lääkärini vakuuttaa, ettei minussa ole mitään muuta vikaa kuin hermostunut ärtyisyys ja koko järjestelmän yleinen heikkous, minkä on aiheuttanut viime vuosieni ahdistunut mielenlaatu ja liika innostus runouteen.

Todellakin: ahdistunut mielenlaatu ja liika innostus runouteen. Ehkäpä sitäkin, mutta myös jälleen yksi nuoren runoilijan keuhkotauti. Lopuksi siteeraan runoilijaa vielä kerran:

Tulen päivä päivältä vakuuttuneemmaksi että (ihmisen parhaan ystävän filosofin lisäksi) hyvä kirjoittaja on maailman aidoin asia.

Sanoisin, että ainakin hyvä kirjoittaja kykenee antamaan lukijalleen jotakin, 

joka voi olla ihmeen aitoa: sanojen ja maailmoiden ihmeellistä kohtaamista,
ajasta aikaan.

**********

John Keats: Yön kirkas tähti – 99 viimeistä kirjettä.

Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos 2010. 281 s.