Hiljaisten hetkien aika

Kirjojen kamari hiljenee toistaiseksi. Tunnustelen, miltä tuntuu vapauttaa aikaa muuhun kirjoittamiseen ja elämään. Niin: kamari antaa paljon, mutta se myös ottaa. Se vaatii paitsi aikaa, myös sanoja ja ajatuksia. Minusta tuntuu, että haluan suunnata niitä nyt toisaalle.

Kiitos teille, jotka olette tähän asti lukeneet ja kommentoineet kirjoituksiani. Olette olleet ilo. Toivotan teille kaikille kauniita, valkenevia päiviä  ja runsaasti avartavia sanaelämyksiä ♥ Kamari heräilee aikanaan, sitten kun siltä tuntuu.

Ajatus kauneudesta

Mi kaunist' on, on iloks ikuiseksi.

John Keats

Minua viehättää runoilija John Keatsin rakkaus kauneuteen. Luettuani hänen kirjeitään olen taas palaillut myös runoihin: luen niitä vähän kerrallaan, sieltä täältä. Lukiessani huomaan jälleen, miten hänen runoissaan sykkii romantikon sydän ja sielu. Niiden sanat ansaitsevat hitautta, pysähtymistä, katseen nostamista. Sitä, että antaa sanojen mielessään kasvaa.

Ruusun kauneus ei ole ikuista, ei tietenkään. Mutta ajatus – ja toive – kauneudesta ehkä on. Minusta tuntuu, että maailmamme tarvitsee juuri sitä,
uskoa ja luottamusta kauneuteen.

Talvihetkiä ja pieniä mietteitä

Talvi. Paukkupakkanen vaihtunut lauhaan. Kylmään tottunut keho lämpenee kävellessä liikaa. Takana nuhaköhäviikko eikä kaikki aivan ohi vieläkään, pöpöpahalainen on kiusannut koko perheen. Ehkä siksikin mielessä hälyä ja pientä hermostumistakin, on niin paljon mitä pitäisi ja mitä tahtoisi tehdä eikä hidas ehdi määrättömästi. Haittaako se, ettei ehdi? Niin, ikuisuuskysymys, johon on aina sama lohdullinen vastaus, se joka ei kuitenkaan aina vakuuta: ei. Mutta toisaalta, eikö vain välillä teekin aika hyvää vetäytyä muutamaksi päiväksi parantelupesään, kääriä ympärille peitto ja perhe ja pehmeitä ajatuksia siitä ettei tarvitse tehdä yhtään mitään.

Hälystä ja pöpörönteistä huolimatta talvi on kaunis. Näen lunta ja tunnen sittenkin levollisuutta. Ja se, että pakkanen on paukkunut, on tehnyt talvesta oikean. Ensi viikolla onkin jo helmikuu. Se tietää jo kevättä. Ja runebergintorttuja. Laskiaispullia. Jotenkin minusta tuntuu, että minussakin on sittenkin pikkuisen kevätihmistä. Tekee mieli kukkia. Siivoamista. Auringonpisaroita. Lintujen laulua. Mutta ei lumi silti saa sulaa ennen maaliskuuta. Vielä on talven ja valkean ja pakkasen aika.

Päivien hetkiin mahtuu paljon, niin aina. Monenlaisia ajatuksia, tunnelmia, ailahteluja. Mielen vuoristoratojen vastapainoksi on onneksi myös arjen hyväätekevää käsinkosketeltavuutta. Pilkottavia porkkanoita ja tiskattavia lautasia. Pyykkejä. Tulitikun raapaisuja, valoa ja lämpöä. Ja niitä lukuisia rikkinäisiä villasukkia, joiden tilalle tarvitaan uusia. Saan olla sukkamummu. Sellaisenakin olen tosin vähän hitaanpuoleinen.
 
Illan hämyhetkissä voin ehkä kirjoittaa vielä vähän tai ainakin ajatella mitä kirjoittaisin. Tai lukea kirjaa joka on kesken. Tai jatkaa Downton Abbey -maratonia ja neuloa samalla sitä sukkaa. Kunhan vaan muistan mennä ajoissa nukkumaan, mitä sitten teenkin. Aamulla nukuttaa, aina, vaikka kuinka koen olevani aamuihminen. Mutta kun olen iltaihminen myös. Vuorokausi tarvitsee eri hetkensä niin kuin vuosi. Ja ihminen.

On se aika jännää. Että ei näitä hetkiä silti tästä läheltä oikein näe. Ne näkee aina paremmin sitten kaukaa. Kuulee paremmin kaikki ne erikokoiset kuulumiset, jotka tekevät näistä päivistä juuri näitä.

John Keats: Yön kirkas tähti – 99 viimeistä kirjettä

”Jos nyt kuolen”, olen sanonut itselleni, ”en ole jättänyt jälkeeni ainuttakaan kuolematonta teosta – en mitään, minkä ansiosta ystäväni voisivat olla ylpeitä muistostani – mutta olen rakastanut kauneuden periaatetta kaikessa olevassa, ja jos minulla olisi ollut aikaa, olisin tehnyt itseni muistamisen arvoiseksi.”

Kirjeissä, niin kuin päiväkirjoissa, on jotakin kumman tenhoavaa. Niitä saattaa lukea samalla kertaa sekä innostuneena ja ahnehtien että tietyn kiusallisen uteliaisuudentunteen vallassa. Oikeastihan kirjeet eivät tietenkään kuulu kenellekään muulle kuin kirjoittajalleen ja sille, jolle ne on kirjoitettu. Kuitenkin ne ovat usein myös niin tärkeitä dokumentteja kirjoittajastaan ja tätä ympäröivästä maailmasta, että olisi kerta kaikkiaan sääli, jos kaikki maailman kirjeet aina ja kaikkialla olisivat yksiselitteisesti salaisia. Ja niin – tietenkin – jos ja kun ne kerran on jo julkaistu, saa tämäkin lukijatar luonnollisesti vapauttaa itsensä inhimillistä tirkistelynhaluaan koskevasta epämukavuudesta ja perustella kurkistelujaan kauniisti rakkaudella kirjallisuuteen ja sen historiaan.

Kysy itseltäsi, rakkaimpani, etkö olekin julma, kun näin olet kietonut minut pauloihisi ja tuhonnut vapauteni. Tahdon, että myönnät tämän kirjeessä, joka sinun on viipymättä kirjoitettava, ja sinun tulee siinä lohduttaa minua kaikin keinoin – tee siitä kuin vahva unikkouute, josta saan juopua – kirjoita suloisia sanoja ja suutele niitä sen jälkeen, jotta saan koskettaa huulillani sinun huultesi koskettamaa. (Ah <3)

Niin: romantikkorunoilija John Keatsin (1795–1821) kirjeitä ystävilleen, sisaruksilleen ja rakastetulleen Fanny Brawnelle. Kirjeet ovat melkein kaksisataa vuotta vanhoja ja niitä lukiessani ajattelen, taas, kuinka vanhoissa sanoissa voikaan niin kiehtovasti olla sekä aikaa että ajattomuutta. Pientä puhdaslehtistä kirjaani pidellessäni ajattelen myös niitä kellastuneita, ehkä hapertuneitakin paperiarkkeja, joita nämä kirjeet oikeasti ovat – sitä, miten ihmeellistä olisikaan pitää kädessään aitoja, alkuperäisiä kirjeitä ja miten taianomaiselta ajan ja ajattomuuden yhteenkietoutuminen silloin ehkä tuntuisi.

Minä luen:

En tiedä, milloin saan kirjan valmiiksi. Minulla on muutama puolivalmis tarina, mutta koska en voi kirjoittaa vain tullakseni julkaistuksi, minun on pakko jättää ne mielikuvitukseni armoille ja antaa niiden edetä tai olla etenemättä.

Ja:

--- olen ollut hyvin saamaton. Mutta minun pitäisi olla ahkera ja ainakin pysytellä ahkeruuden mahdollistavan aineiston läheisyydessä. Ahkeruuskaan ei liene oikea sana, parempi olisi puhua kirjojeni parissa haaveilusta, 
tai oikeastaan muiden ihmisten kirjojen.

Ja:

Kunpa minulla olisi vaihtoehto, mutta ei ole, 
minusta ei ole mihinkään muuhun kuin kirjoittamiseen.

Ja kyllä, minä ajattelen aikaa ja sen kaaria tai sittenkin sen olemattomuutta.
Kirjoittamista siinä, ajassa.

Keats kirjoittaa paljon juuri kirjoittamisesta ja rakkaudesta. Ehkä juuri siksi näillä kaksikymppisen nuorukaisen kirjeillä on hyvinkin paljon sanottavaa myös minulle, nelikymppiselle naiselle, vaikkeivät ne minulle olekaan. Minä olen vain ulkopuolinen katse, jonka takana kuitenkin piileksii eri ajassa elävän romantikon sydän. Sydän, joka sykkii rakkaudelle ja kirjoittamiselle.

Suomasi siunaus on niin voimallinen, ettei se katoa kehästä yhdessä vuorokaudessa – se on kuin pyhä Kalkki, joka kerran pyhitettynä on iäti pyhitetty. Suutelen nimeäsi ja sen jälkeen omaani, sinun huultesi koskettamaa – sinun huultesi! Miksi minun kaltaiseni kurja vanki edes puhuu sellaisesta? Luojan kiitos, vaikka huulesi tuottavat minulle koko universumin armaimman nautinnon, saan sen lisäksi vielä lohtua varmuudesta, että rakastat minua.

Oi kyllä, Keats rakasti Fannyaan, mutta tuntui silti pelkäävän avioitumista. Ehkä kyse oli siitäkin, ettei hänellä ollut juurikaan rahaa. Ja siitä, että terveys reistaili ja hän ehkä tiesi kuinka lopulta kävisi, vaikka koetti toivoa muuta. Toisinaan hän myös kirjoitti kaikenlaista kummallista, esimerkiksi veljelleen näin: Mielestäni rakastunut mies on säälittävin mahdollinen näky. Hassua kyllä, kun näen jonkun rassukan oikein riutuvan rakkaudesta, minun tekee mieli nauraa hänelle päin naamaa.

Ja kuitenkin hän itse rakasti Fannyaan niin,
että kirjoitti viimeisinä kuukausinaan myös näin:

--- ajatus, että minun on jätettävä neiti Brawne, on kauheampaa kuin kauhu 
– pimeys valtaa minut...

Kaikilta näiltä kirjeiden riveiltä minä kurkistelija rohkenen lukea, että runoilija John Keats oli herkkä taiteilijasielu, jossa kenties oli myös ripaus narsismia, tiettyä vaateliaisuuttakin sekä suhteessa rakastettuunsa että siihen, kuinka hänen tuli saada kirjoittaa juuri sillä omalla tavallaan.  Välillä oli tosin pakko koettaa taipua myös lehtikirjoitteluun ja sen sellaiseen, ajatella että sitten kun minulla on varaa kirjoittaa runoja, kirjoitan runoja.

Niin – tiedämme, kuinka sitten kävi: Keats kuoli nuorena, mutta ennätti jäädä kirjallisuushistoriaan kauneutta palvoneena romantikkona. Tätäkin liian nuorena kuollutta runoilijaa ajatellessani tulen taas miettineeksi sitäkin, että herkillä sieluilla on ehkä usein myös jotenkin herkkä keho.

Lääkärini vakuuttaa, ettei minussa ole mitään muuta vikaa kuin hermostunut ärtyisyys ja koko järjestelmän yleinen heikkous, minkä on aiheuttanut viime vuosieni ahdistunut mielenlaatu ja liika innostus runouteen.

Todellakin: ahdistunut mielenlaatu ja liika innostus runouteen. Ehkäpä sitäkin, mutta myös jälleen yksi nuoren runoilijan keuhkotauti. Lopuksi siteeraan runoilijaa vielä kerran:

Tulen päivä päivältä vakuuttuneemmaksi että (ihmisen parhaan ystävän filosofin lisäksi) hyvä kirjoittaja on maailman aidoin asia.

Sanoisin, että ainakin hyvä kirjoittaja kykenee antamaan lukijalleen jotakin, 

joka voi olla ihmeen aitoa: sanojen ja maailmoiden ihmeellistä kohtaamista,
ajasta aikaan.

**********

John Keats: Yön kirkas tähti – 99 viimeistä kirjettä.

Suomentanut Kaisa Sivenius. Teos 2010. 281 s.

Virginia Woolf: Oma huone (1929)

Siksi pyydän teitä kirjoittamaan kaikenlaisia kirjoja, olemaan epäröimättä minkään aiheen kohdalla, miten tahansa vähäpätöisen tai laajan. Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan.

Niin: Virginia Woolf, Oma huone. Ilmestynyt alun perin vuonna 1929 (englanninkielinen alkuteos A Room of One's Own) ja merkinnyt samalla tärkeää askelta feministiselle kirjallisuudentutkimukselle, vaikkei Woolf itse akateemisesti oppinut tutkija ollutkaan. Kirjailijattarena ja tarkkanäköisenä havainnoitsijana hänellä oli kuitenkin kykyä nostaa esille monia keskeisiä kysymyksiä kirjoittamisen ulkoisista reunaehdoista – siitä, että voidakseen kirjoittaa naisella (ja yksilöllä yleensä) on oltava ennen kaikkea omaa rahaa ja omaa tilaa.

- kiitos kirjastolle -

Suomeksi Oma huone ilmestyi melkoisella viiveellä, vasta vuonna 1980, Kirsti Simonsuuren suomentamana. Kuten Simonsuuri alkusanoissaan sanoo, teoksen ajankohtaisuus ei silloin ollut kuitenkaan vielä haihtunut, eikä se ole sitä vieläkään, sillä – Simonsuuren sanoja lainaten – sen ideat ja viisaus ylittävät tietyn kulttuurin ja ajankohdan rajat.

Woolf kirjoittaa:

Miksi toinen sukupuoli oli niin vauras ja toinen niin köyhä? Mitä vaikutuksia köyhyydellä on kirjallisuuteen? Minkälaiset olosuhteet ovat välttämättömiä taideteosten luomiseen? 

Niin: miksi, mitä, minkälaiset. Teosta lukiessani huomaan, kuinka minut läpäisee monitasoinen, useisiin ajallisiin kehyksiin kontekstoituva problematiikka. Pohdin aikoja, jolloin naisen oli vielä mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa kirjoittaa. Aikoja, joita kehystivät ne konventionaaliset käsitykset, joiden mukaisesti naisen tuli olla vain ja ainoastaan äiti. Joina naisella ei juuri nähty olevan kykyjä taiteilijuuteen. Joina naisen elämänkokemus rajoittui lähinnä siihen, mitä kodilla oli tarjota. Joina mahdollisuudet jakautuivat epätasaisesti yksinkertaisesti siksi, että toinen oli mies ja toinen nainen. Tai siksi, että kahdesta ihmisestä toisella oli enemmän rahaa. 

Ja kyllä, pohdin myös aikoja, joina monikaan kirjallista uraa tavoitteleva tuskin on niin hattarainen, että luulottelee mahdollisilla tuotoksillaan rikastuvansa. Aikoja, joina kovin moni kirjailija ja taiteilija yleensäkin koettanee elää jota kuinkin pyhällä hengellä. Aikoja, joina on ihmisiä jotka sanovat, että ei yhteiskunnan kuulu taiteen tekemistä kustantaa. Aikoja, joihin silti jo toivoisi enemmän ymmärrystä. Sillä kyllä: teoksessa puhutaan sukupuolesta, mutta samalla myös taiteen tekemisen ehdoista laajemminkin – kysymyksestä, joka tuntuu olevan ikuisesti niin surullisen ajankohtainen.

Teoksen ydin, "oma huone", näyttäytyy Woolfin tekstissä sekä mahdollisuuksien monitasoisena vertauskuvana että konkreettisina kirjoittamisen ehtoina. Se merkitsee vapautta ja riippumattomuutta, mahdollisuutta olla oma itsensä ja vastata tekemisistään itselleen. Ja kyllä, se merkitsee myös hyvin kirjaimellisesti sitä, että naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa. 

Mitä jos Shakespearella olisi ollut sisar? 

Jospa kuvittelisin kun kerran tosiasioita on niin vaikea löytää, mitä olisi tapahtunut, jos Shakespearella olisi ollut ihmeellisen lahjakas sisar, Judith esimerkiksi. --- Sisar oli yhtä seikkailunhaluinen, mielikuvitukseltaan yhtä rikas, yhtä innokas näkemään maailmaa kuin hänkin. Mutta sisarta ei lähetetty kouluun. 

Eikä 

Shakespearen kaltainen nero --- synny työtätekevien, kouluakäymättömien, orjuutettujen ihmisten joukossa. ----- Silti jonkinlaista neroutta on täytynyt olla olemassa naisten keskuudessa niin kuin sitä on täytynyt olla olemassa työläisten keskuudessa. Niin: kysymys on aina ollut ennen kaikkea erilaisista mahdollisuuksista. Siitä, kenen lahjat ovat saaneet säkenöidä.

On kuitenkin hyvä muistaa se, että on 

järjetöntä syyttää jotain luokkaa tai sukupuolta sellaisenaan. Suuret ihmisjoukot eivät koskaan ole vastuussa tekemisistään. Niitä ohjaavat vaistot, jotka eivät ole heidän hallinnassaan. 

Ja todellakin – myös se, että 

Olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavoin kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samalta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta ja moninaisuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä? 

ja että 

Täytyy tapahtua jotakin mielensisäistä yhteistoimintaa miehen ja naisen välillä ennen kuin taiteellinen luominen voi toteutua. Jonkinlaisen vastakohtien avioliiton on saatava täyttymyksensä. Mielen on oltava kokonaisuudessaan aivan avoin jotta aistisimme täydellisen ehjänä kokemustaan välittävän kirjailijan. 

Vastakohtien avioliitto, niin. Tasapaino. Maailmassa ja ihmisen mielessä. Rohkeus olla oma monitasoinen itsensä ja ymmärrys erilaisuuden rikkaudesta. Kirjoittakaa naiset. Ja miehet.

Ja: 

Niin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain; eikä kukaan voi sanoa, merkitseekö se vuosien ajan vai vain muutaman tunnin. Mutta hiuskarvankaan uhraaminen näkökentästäsi, vivahteenkaan sen väristä, nöyristelläksesi jotakin Rehtoria hopeamaljakko kädessään tai jotakin professoria mittakeppi hihassaan, on kaikkein halpamaisinta petturuutta, ja rikkauden ja siveyden uhraaminen, joiden sanottiin olevan suurimpia inhimillisiä onnettomuuksia, on sen rinnalla pelkkä kirpunpurema.