Tove Jansson: Vaarallinen juhannus (1954)

Teatteri on tärkein asia maailmassa, sillä siellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, 
ja millaisia he ovat.

Aah, ihanaa taiteenfilosofiaa.


**********

Juhannus tuli ja meni ja niin kesäkin. Minä syksyihminen hengittelen alkavan syksyn ihania tuulia, muistelen lämmöllä sopivan viileäksi jäänyttä kesää ja lääkitsen nuhapahalaista lempeällä muumikirjalla, joka kantaa kesäistä nimeä mutta sopii silti oikein hyvin myös tähän oikeaa syksyä enteilevään hetkeen. Vielä villasukat, teetä ja pehmeä pesä, niin jopas on oloni nuhaisenakin melkein mukava.

- kiitos kirjastolle -

Vaarallisen juhannuksen lukeminen nostaa esiin muistoja, tietenkin: olen lukenut tämän ennenkin, kaiketi melko montakin kertaa. Se nostaa esiin myös tunteen siitä, että kyllä, myös tämä on muumisuosikkejani, tämäkin! Päätän, että tästä eteenpäin kaikki muumikirjat ovat minusta yhtä parhaita enkä yritäkään enää valita. Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi, ne ovat erityisiä, kyllä, mutta niin on tämäkin, kirja jossa on teatteri ja kaikki se muu! Kyllä Tove sitten osasi. Ne kuvatkin, oi kyllä! Enkä muistanutkaan, että myös yhden lempimukini kuva on täältä, teatterilavalta.

Tulta syöksevät vuoret ovat sitten harmillisia, sanoo Muumimamma. Ovathan ne, toisinaan ne aiheuttavat sellaisia merkillisiä tulviakin. Mutta kun keittiö sitten täyttyy vedellä ja muuttuu hämyisäksi akvaarioksi, Muumimamma nauraa, koska se on niin hullunkurista. Ja kun vesi yhä vain nousee, hän kiipeää tyynesti talon katolle sylissään käsilaukku, ompelukori, kahvipannu ja perhealbumi ja tuumaa, että odottelee siinä uutta kotia. No juu, kyllä hän sentään tahtoo mukaan myös niitä salongin hienoja huonekaluja: niistä tulee uudessakin kodissa kotoisampi olo. Ja sieltähän se sitten pian jo tuleekin, uusi koti, ja sinne sitä mennään, Muumimamma ja -pappa ja -peikko ja Niiskuneiti ja tietysti Pikku Myy ja Mymmeli ja vielä Miska ja Homssu. Kaikenlaista tapahtuu, mutta mitäpä siitä niin hermostumaan.

 

- Nyt minun talostani on jäljellä ainoastaan lipputanko, sanoi Muumipappa synkästi.

Muumipeikon äiti taputti häntä käpälälle.

- Se oli hieno talo, hän sanoi. - Paljon parempi kuin tämä. Mutta jonkin ajan kuluttua näet, että kaikki tuntuu aivan samanlaiselta kuin ennenkin.

(Rakas lukija, Muumimamma erehtyi täydellisesti. Mikään ei muuttunut entisenlaiseksi, sillä tämä talo ei suinkaan ollut tavallinen koti eikä siinä asunut perhe totisesti ollut mikään tavallinen perhe. Enempää en sano.)

Ei, tavallinen koti se ei ole. Yksi seinä puuttuu ja talossa on kummallisia ovia joiden taustapuolelle on maalattu kaakeliuuni ja portaita jotka loppuvat ilmaan. Kukat ovat paperia, viulut kielettömiä ja kirjoja ei saa auki. Homssun rehellistä sydäntä sellainen kovasti loukkaa, mutta Mymmelistä on hauskaa, ettei mikään oikeastaan merkitse mitään. Entä millainen mahtaa olla Rekvisiitta-setä? Ja se, joka nurkissa nauraa? Entä mitä tekeekään tahollaan puistoon suuntaava Nuuskamuikkunen, ei kai vain sellaista tarpeellista ilkivaltaa? Vai mitä sanot sellaisista kylteistä kuin ”Nauraminen ja viheltäminen kielletty”, ”Laulaminen kielletty”, ”Nurmella istuminen kielletty” ja ”Kukkien poimiminen kielletty”? Olisiko ne pitänyt jättää paikalleen?

Entä miten ensi-iltaan valmistaudutaan? Ja mitä lavalla lopulta esitetään? 

Niin, viivähdys vaarallisessa juhannuksessa saattaa kertoa kaikenlaista.
Senkin, että myös tulvat loppuvat aikanaan ja että siihen asti
voi aivan hyvin seilailla vaikka kelluvassa teatterissa.

Tove osasi, todella osasi. Muumikertomukset jaksavat ihastuttaa aina vain: muistelen pientä Katjaa joka joskus vietti vaarallista juhannusta ja sitten ehkä vähän isompaa ja nyt ajattelen tätä Katjaa joka olen nyt. Kaikki me olemme saaneet tältäkin kirjalta niin paljon. En voi kuin ihailla näiden kertomusten kerroksia.

Kirjan luettuani ajattelen, että oikeastaan ihmisen pitäisi aina aika ajoin lukea joku muumikirja. Ihan siksi, että muistaisi katsella itseään, toisia ja elämää riittävän lempeästi, sillä lailla silitellen. Olemmehan me kaikki vähän tämmöisiä, vähemmän valmiita, mutta ehkä niin ihmisiä juuri siksi. Ja on se hyvä, että meillä on taide! Kaikille, ihan kaikille, on maailmassa varmasti myös se oma, oikea, sopivankokoinen paikka ♥

**********

Ruotsinkielinen alkuteos Farlig Midsommar 1954, 

ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestyi 1957.

**********

Vaarallista juhannusta on taidettu lukea blogeissa paljon.
Nyt taakse jäävänä kesänä sen ovat lukeneet ainakin Sara ja Elina.

Eeva Kilpi: Runoja (1978)

Eeva Kilven runojen lukeminen on hiljalleen päättyvän elokuun hämäriä iltoja, ulkoa kantautuvien myöhäisten autojen ääniä, teekupin lämpöä ja kynttilän kaipuuta. (Mutta ei, en ole varma, johtuuko se runoista vai hetkistä joina niitä luen. Ehkä se on jonkinlaista vuoropuhelua?)

- kiitos kirjastolle -

Se on hymyilemistä, ilahtumista, naurahduksiakin. Nyökkäyksiä ja toisinaan pientä ihmettelyä, ehkä sellaista pikkuisen ilkikuristakin ilmettä: niin, juuri niin, niinkö, onko maailmankatsomus pelkkää rajoittuneisuutta. Ja kyllä, myös ajatusta siitä, miten väärältä maailma toisinaan tuntuu.

Se on muistoja teinivuosien kadonneista runovihkoista (eikö vain niihin kopioitukin juuri sitä runoa sinusta ja minusta ja oikeasta ja väärästä, luultavasti tietämättä kenen kirjoittama runo alunperin oli) ja niin suloisen lempeitä tuntemuksia siitä, että on mahdollista laittaa sanoja rinnakkain niin että niistä tulee runo tai ajatelma tai sekä että.

Niin kuin vaikka näin:

Kaikki on paljaana edessämme.

Meidän mieltämme vain kattaa selitysten kuori.

Tekisi mieli kuoria ne hämärtävät kerrokset, mutta osaako ihminen sellaista?

Se on pyrkimyksiä etsiä keinoja joilla kiertää siteeraamisen mahdottomuus ja halua istuttaa ruusu, ihan siksi, ja tanssia iltaisin ja juoda viiniä, huutaa kauneuden ja rakkauden ja ilon puolesta, ja ehkä myös ajatuksia siitä että toisinaan todellakin jaksaa lukea vain kirjailijaelämäkertoja tai tahtoisi siivota ne komerot.

Halua pysähtyä kysymykseen:

”Miten päätitte olla mauste?”

Niin, ihan totta: kysyä nyt kuminalta sellaista (tai runoilijalta jotakin muuta).

Se on myös sisäänpäin katsomista ja helliviä ajatuksia siitä, että jumalat rakastavat erehtyväisiä (oi niin, niin minäkin uskon!),
ja silkkaa onnea sellaisista riveistä kuin nämä:

On vain yksi periaate: epätäydellisyys.

Joka hyväksyy sen, jaksaa elää.

Sitä, että istuu tässä ja iloitsee kesän muuttumisesta syksyksi (pian se tuntuu, syksy, eikö niin). Iloitsee, vaikka runossa, jossa tulee syksy, on oikeastaan myös kaihoa ja ehkä ripaus pettymystä. Mutta eikö runon lukeminen olekin juuri sellaista, sisään- ja uloshengittämistä.

Ja todella:

miten toisin olisi kaikki,

jos he olisivat nostaneet totuuden kunniaan, 
sanoneet: 
- Ole siunattu, avioton äiti.

Ajatella, siinä olisi tullut toiseksi kokonainen maailmanhahmotus.

**********

Eeva Kilpi: Runoja. 216 s.

Sisältää kokoelmat Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972) ja Terveisin (1976).

WSOY 1978.

Kirjankansibingo – hajaruksinen haastekoonti

Tiedänhän minä: olen huono haasteissa, koska olen tuulinen ja tällä hetkellä myös opintolukemiston mukavasti kalisevissa kahleissa. En kuitenkaan millään malttanut olla olematta mukana tässä Jonnan hauskassa kirjankansibingossa, jossa kesän ajan (15.5. – 15.8.) tarkkailtiin kirjojen kansia ja laitettiin bingoruudukkoon niiden mukaisia rukseja. Itseni tuntien lähdin haasteeseen mukaan vain hajaruksitavoitteella, joten tavoitteeni täyttyi, vaikka täyttä bingoriviä ei ihan tullutkaan :) Läheltä piti, mutta tuuleni eivät nyt harmi kyllä tuoneet kamariin kirjaa, joka olisi ehtinyt täydentää ruudukkoon kokonaisen rivin.

Kamarin hajaruksiruudukon koostaneet bingokirjat olivat
(lukujärjestyksessä tuoreimmasta vanhimpaan):


Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento (2015)
(siluetti)

Aino Kallas: Barbara von Tisenhusen (1923)
(punainen)

Fredrika Wilhemina  Carstens: Muratti (1840/2007)
(kasvi)

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet... (2015)
(värikäs)

Juhani Salokannel & Juhani Seppovaara: Tuusulanjärven taiteilijaelämää (2005)
(maisema)

Lauri Pohjanpää ja Gertrud Solitander-Borberg: Ainon ja Liisan kesätoimet (1918)
(lapsi)

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015)
(kengät)

Juhani Aho: Helsinkiin (1889)
(kaupunki)

L. Onerva: Valvottu yö - Runoilijan maalauksia pimeydestä valoon (2004)
(piirroskuva)

Kiitän Jonnaa haasteesta ja onnittelen kaikkia täyden rivin saaneita! Monella ahkeralla taitaa täysiä rivejä olla useampikin. Oli hauskaa olla mukana myös hajaruksiosallistujana ja kansien katseleminen bingosilmällä oli aika metkaa – ruudukkoon sopivia kansia näkyi ympärillä paljon, vaikka ne kaikki eivät nyt kamariin ehtineetkään. Mutta lukeminen ja kansien ihastelu tietenkin jatkuu :)

Juhani Aho: Yksin (1890)

Minä rakastun häneen heti kohta. Aikamiehen, kaikellaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. ----- Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Aah. Sydän hengittää sanoja. Olen rakastunut, taas. Olen tunteellinen ja humaltuva, olen Anna ja olen se mies joka hänestä kertoo, olen pariisitar ja olen koko se kaupunki, olen kotimaa joka kyyristyy mereen, olen kaikki nämä sanat ja se joka ne saa.

SKS 2003.

Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vaan lapsiansa varten.

Olen se joka tahtoo aina sanoa että ei, ei saa lukea fiktiota liiaksi totena ja se joka nyt tekee juuri niin, jolle Annasta tulee Aino ja miehestä Jussi, jonka silmiin piirtyy Ainon profiili ja joka näkee Juhanin, miehen joka tuntee itsensä vanhaksi mutta ei ole, eihän, ja jolle äidillä on Elisabethin kasvot ja veli, niin, onko se Kasper? Vai Arvid? Mutta ei, eihän, eivät nämä henkilöt ole totta, nämä ovat luomuksia, sepitettä, taidetta. Älä eksy, älä. Eksy sittenkin, mene.

-          C’est fini, monsieur?

-          Oui, madame.

-          Pas de café, pas de cognac?

-          S’il vous plaît, madame.

-          Vous avez l’air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrins?

-          Non, madame, au contraire.

Oi kyllä: impressioita, mielialoja, niiden taidokasta vuoropuhelua. Sydänvärinää, sekä minussa että hänessä. Pariisin häivähdyksiä, kahviloita ja peilejä ja annos keltasen viheriäistä absinttia, tramvain törähtävä torvi. Kapsäkillinen tuomisia tai kertomuksellinen.

Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan minä sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa keneltäkään ja et missään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla.

Ajatuksia jotka vyöryvät, palaavat ja etenevät. Rakastuneen mieletön mieli, kaikki se toivo ja mielikuvituksen lento, kaikki ne unelmat ja harhat ja oikeinpäin asetellut ajatukset. Ja vielä: modernia kohti kurkotteleva proosa, joka ei vieläkään lakkaa olemasta tuoretta. Episodeja, jotka piirtävät silmiin kuvajaisia ajasta, ihmisestä, kaipaamisesta.

Minä rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni.

ja

Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen.

Olen sama nyt kuin silloin.

Ja sitten: jouluaatto, kaupunki joka ehkä onkin hellä kaunotar. Satunnainen tuttava, sanomalehti ja äkkiä kiire liikahtaa. Moulin Rouge, punaisempana kuin koskaan. Halu hypätä elämään ja nauttia, kerrankin. Veriin menevä ilta, tuoksut ja hekkuma ja etsivät, valitsevat silmät. Sade ja lika.

Noin olin minä kuvaillut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynäspäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenän vartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi lampun valo kimallellut hänen mustassa kosteassa silmäterässään.

Katse joka hetkittäin näkee maailman niin kuin tahtoo, antaa naiselle toisen kasvot. Hetken verran yhteisiä satuja, joihin leikisti uskotaan. Uni joka ei tule ja lopulta painajainen. Valo, joka aamulla paljastaa kaiken kalpeuden.

Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, yhä epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi ja minä alkaisin elämäni uudelleen.

Ja vielä se: haparointi vierelle, jossa häntä ei ole.

**********

Sibelius, joka istuu jouluillan 1890 Wienissä ja hautoo hetken aikaa ajatusta kaksintaistelusta. Kirjoittaa Ainolleen: Olen lukenut ”Yksin”. Tiedätkö, että minä melkein ahmin kirjan alun; tunnistin sinut aivan kaikessa. Hän on tavoittanut sinut hyvin herkästi. – Mies parka! Aino, joka sanoo, ettei hän ollut Ahon todellinen kaipauksenkohde vaan hänen äitinsä.* Minä, joka näen hänet, jolla on niin hieno, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.

Aikalaisarvostelijat, jotka sanovat, että teos on siveetön. Tietenkin. Olisi hyvä että jo nimiölehdellä ilmoitettaisiin että sisällys on pornografillista laatua. Minä, joka en sano. En tietenkään. Minä olen täällä, sadan vuoden takana. Tai edessä. Ajassa. Jossakin. Eikä missään ole raakuutta eikä rivoutta, on vain pohjaton, surullinen yksinäisyys.

Ja niin, kuitenkin – taide ja totuus. Ajatus siitä, että taiteen totuudet ovat yksilön totuuksia laajemmat. Että vaikka minä näen hänet, hänen profiilinsa ja helmojensa liikahduksen, hän on sittenkin joku muu: kuva, luomus, jokin joka kasvaa itseään suuremmaksi ja tekee niin suuren myös siitä toisesta joka hänet kertoo.

Ja lopulta: kirjoitus jonka päästän käsistäni. Impressioita, mielialoja. Kiitos Juhani. Tämä, juuri tämä, on parasta mitä sinä olet minulle kirjoittanut. Viiniä, josta minä juovun, niin kuin sinun henkilösi Annasta.

**********

*Sibeliuksen kirjekatkelma ja Ainon näkemys on lainattu Jenni Kirveen teoksesta Aino Sibelius – Ihmeellinen olento. Kirves puolestaan on lainannut kirjeen SuviSirkku Talaksen teoksesta Sydämen aamu: Aino Järnefeltin ja Jean Sibeliuksen kihlausajan kirjeitä (SKS 2001) ja Ainon näkemyksen Panu Rajalan teoksesta Naisten mies ja aatteiden: Juhani Ahon elämäntaide (WSOY 2011). (Ja minä, niin – minä olen onnellinen, sillä minulla riittää lukemista.)

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.): Kirjaston kuolema (2015) sekä subjektiivisia näkemyksiä

Olen lukenut teoksen Kirjaston kuolema. Kiirehtimättä ja sulatellen, alleviivaillen ja palaillen. Kyseessä on kokoelma kirjastoalan asiantuntijoiden artikkeleita, pohdintoja siitä missä alalla mennään ja miksi. Digitalisoituva yhteiskunta on tuonut mukanaan uusia haasteita, joiden tuiverruksessa jo moneen kertaan kuolleeksi julistettu kirjastolaitos yhä vain sitkuttelee, ja juuri näiden haasteiden ympärille rakentuvat myös tämän kirjan artikkelit. Kirjasto ei – tietenkään – ole uudessa uljaassa yhteiskunnassamme yhtään vähemmän ajankohtainen kuin ennen vaan päinvastoin: se on entistäkin ajankohtaisempi. Kirjastolla ja kirjastotyöllä on yhä, ja aiempaa enemmänkin, tehtäviä ja merkityksiä toisaalta julkisena palveluna ja toisaalta julkisena tilana.

Niin:

Laajan tulkinnan mukaan julkisessa intressissä on kyse demokratian ylläpidosta, ihmisten ja yhteisömme kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista ja olemassaolomme perustana lepäävän tradition vaalimisesta. 
Ja vielä laajemmin: siitä, että tietyt asiat yhteisössä kuuluvat 
kaikille sen jäsenille.

Näin sanovat Jukka Relander ja Jarmo Saarti ja oikeassa ovat.

 

Kirjoittajina Kirjaston kuolemassa on useita kirjastoalan asiantuntijoita. On suomalaisia ja ulkomaisiakin, on sellaisia, jotka ponnekkaasti puolustavat muutostuulia ja toisaalta niitäkin, joiden riveillä kaikuu pikemminkin halu kannustaa hieman pysähtymään. On käytännönläheisiä artikkeleita ja aika abstrakteja. Niin – kirjan rikkaus on juuri sen monipuolisuudessa.

Mitäpä minä ajattelen, kun tartun tällaiseen kirjaan? Että kirjastolaitoksemme painii muutosten puristuksessa, kyllä. Ehkä sitäkin, että toisia muutokset eivät juuri purista, vaikka toisia kyllä. Entä mitä ajattelen, kun sitä luen? Monessa kohtaa nyökyttelen, mutta paikoin tunnen myös ilmeitä kääntelevää ihmetystä, ehkä jopa jonkinlaista erimielisyydestä juontuvaa epämukavuutta. Kaikki tämä saa minut tietenkin miettimään myös itseni asemointia suhteessa kirjan sisältöön. Niin – en välttämättä ole kaikkien kanssa samaa mieltä, mutta on niitäkin, joiden kirjoituksia lukiessani melkeinpä riemastun. Ennen kaikkea tunnen lukiessani ehkä ajatusten kiihtymistä, monella tavalla.

On selvää, että minulle ei tarvitse kirjastolaitoksen merkitystä perustella: onhan minulla alan koulutuskin, vaikken kirjastotöitä olekaan kovin paljon tehnyt. Opinnot ja tietty kirjastosielu ovat syventäneet kirjastosuhteeni moniulotteiseksi, toisaalta asiakkaan ja toisaalta alaa ammatillisestikin tarkkailevan sivustaseuraajan entistäkin lämpimämmäksi, mutta samalla myös hieman hämmentyneeksi suhteeksi. Niin: minä ymmärrän kyllä muutoksen tarpeen, mutta samalla olen niitä, jotka toivoisivat myös pysähtymistä. Näin siksi, että uskon pysähtyvän syventymisen voivan hektisen eteenpäin kiirehdinnän ohella – tai no, myönnetään: sijasta – tuottaa hyviä ja tarkoituksenmukaisia tuloksia. Ei, en ala väittää että minulla olisi vastauksia. Minulla on vain ajatus siitä, että vastausten etsimiselle olisi tarvetta.

Siinä, että kirjastoa halutaan kehittää asiakaslähtöisesti, ei sinänsä ole mitään vikaa. Mitäpä varten kirjasto olisi olemassakaan ellei asiakkaitaan? (No hyvä, myönnän taas: minusta se on olemassa paitsi tämän päivän kysyntää myös mm. tulevaisuutta varten. Siksi yksi sen tärkeimmistä tehtävistä on minusta edelleen esimerkiksi säilyttäminen.) Liika markkinahenkisyys muuttaa kuitenkin olennaisesti kirjaston olemusta: siitä tulee jotakin jota sen ei demokraattisena ja moniarvoisena instituutiona pitäisi olla, jotakin joka orjuuttaa itsensä rahamaailman kylmiin ja kapeakatseisiin lakeihin.

Jo se, että kirjojen lainaaminen näyttää tutkimusten valossa edelleen olevan keskeisin syy tulla kirjastoon (tämä kerrotaan myös tässä teoksessa, mutta olenpa lukenut sen jostakin muualtakin), kertoo minusta jotakin tärkeää: eivät kirjaston perustehtävät ole muutosten myllerryksessä sittenkään hävinneet minnekään. Varmasti käyttö muuttuu ja samoin asiakkaiden tarpeet, mutta muutos ei ehkä välttämättä tarkoita kaiken perustavanlaatuisen romahtamista. Vai tarkoittaako? Onko jossakin sellainenkin yleinen kirjasto, josta kukaan ei enää lainaa kirjoja? Sellainen, jossa ei enää ole kirjoja?

Pirjo Tuomi ja Jarmo Saarti esittävät minusta 

yhden kirjan tärkeimmistä ja parhaimmista kysymyksistä:

Miksi kirjasto ei uskalla panostaa vanhaan, hyväksi koettuun ja professionaalisesti vahvaan asemaansa vaikkapa kirjallisuuden tai tiedonhaun asiantuntijana, ja lähde uudistamaan itseään siltä pohjalta?

Siinäpä sitä, miettimistä. 

Sanonpa minäkin: minun mielestäni kirjastolaitoksen valtiaana pitäisi edelleen itseoikeutetusti istua kirjojen. Kaikki tarpeelliset muutoksetkin voisivat sitten säteillä maailmaan juuri kirjallisuuden kautta. Olen vahvasti tämän näkemykseni takana myös siksi, että yhteiskuntamme tarvitsee juuri sellaisen tahon, joka arvostaa nimenomaan kirjallisuutta ja siihen liittyviä tehtäviään. Teknologiahuuman arvostajia ja konsumeristeja meillä lienee jo riittämiin.

Tietenkin myös esimerkiksi mediakasvatus on tärkeää, ja on ehkä luonnollista, että läpi historiansa tiedon temppelinä toiminut kirjasto on saanut tehtäväkseen myös sen. Mediakasvatuksen resurssit ovat eri kirjastojen välillä kuitenkin hyvin erilaiset. Nykyisessä resurssipulassa tämä lienee myös yksi niistä hankalista kysymyksistä, jotka aiheuttavat useiden kirjastojen henkilöstössä myös riittämättömyyttä: miten revetä tähänkin, kun aikaa ja rahaa ei ole? Muuttumista vaaditaan, mutta samaan aikaan resursseja supistetaan niin että niitä ei ehkä ole edes perustehtäviin saati suureen ääneen peräänkuulutettuihin uusiin askareisiin. Ja kyllä, teknologia mahdollistaa paljon hyvää, mutta samalla sekin vie niitä muutenkin olemattomia resursseja. Dilemma!!

Kysynpä tähän väliin:

Mitä sinä valitsisit kirjastoosi, jos saisit kohdentaa niiden rajalliset resurssit? 

Mitä ennen kaikkea kirjastolta toivot?

Ja jos katsot myös yli oman nenänpääsi, niin mitä sitten?

Mikä on tärkeää? Miten rajalliset resurssit hyödynnetään mielekkäästi?

Minä toivon (yllätys yllätys) ennen kaikkea kirjoja: käytän kirjastoa kirjojen lainaamiseen, sekä uusien että (hyvin) vanhojen ja sekä aikuisten että lasten. Ja koska minun lukumakuni ja -tarpeeni eivät suinkaan ole maailman ainoat, toivon aineistoilta toki myös laaja-alaisuutta. Toivon kirjastolta myös itsetuntoa ja -tuntemusta, halua ja kykyä ymmärtää itseään, omaa historiaansa ja tehtäviään. Toivon sitoutumista arvoihin, jotka ovat oikeasti tärkeitä, ja uskallusta puolustaa niitä. Toivon kirjallisuuden arvostamista ja ymmärtämistä ja kirjallisuushistorian tallettamista jälkipolville. Toivon kaikkea sitä kaunista tasavertaisuuden ylläpitämistä, joka kirjastoon liitetään. Toivon sijoittumista riittävän lähelle lapsia ja vanhuksia. Toivon panostamista lukemisen tulevaisuuteen eli lapsiin ja nuoriin.

Vesa Suominen pohtii artikkelissaan, kuinka tietoyhteiskuntakehitys ja sen rinnalla yhä markkinasuuntautuneempi yhteiskuntakäsitys ovat vaikuttaneet myös kirjastoalaan ja sanoo: Näiden kehitystrendien puitteissa ja ajamana kirjastoajattelu on käynyt yhtäältä poukkoilevaksi, kun sitä on leimannut kritiikitön innostus kaikkeen uuteen, ja uuttahan nämä vuosikymmenet ovat tuottaneet. Toisaalta se on käynyt jotenkin ajelehtivaksikin, kun ajattelua on ohjannut ehkä vähemmän kuin aina täysin vakaalla pohjalla oleva uumoilu siitä, millä voisi olla merkitystä ja olemassaolon oikeutta muuttuvassa yhteiskunnassa. Suomisen artikkeli käsittelee kirjallis-bibliografisen kirjaston ideaa ja on minusta yksi teoksen parhaista: se tähdentää juuri sitä, mitä itsekin pidän tärkeänä – kirjaston merkitystä nimenomaan kirjallisuuden näkökulmasta. (Eikä se välttämättä ole edes "konservatiivista" tai "muutosvastarintaista".)

Aikamme lyhytnäköinen henki valitettavasti on, että kaikki toimii kulutusyhteiskunnan ehdoilla. Olen ehkä idealisti (tai utopisti) mutta sanon silti, että olisi hienoa jos kirjastolaitoksesta, avoimuuden ja maksuttomuuden temppelistä, olisi laittamaan tälle ahneelle hengelle hanttiin ja korostamaan myös toisenlaisia arvoja. Tietenkin tiedän, ettei kirjasto voi yksin kaikesta päättää. Päättäjät ne siellä rahakirstuilla istuvat. Mutta ainakin kirjastoala tarvitsee minusta nyt aitoa ja syvällistä keskustelua, ja juuri siihen tämä teos on mitä oivallisin askel.

Kas niin, tästäpä taisi tulla pikemminkin jonkinlainen pamfletti kuin kirja-arvio. No, tällä mennään. Ja sitä paitsi: hyvä kirjahan on juuri sellainen, että se aktivoi ajatuksia, vaikka sitten vähän pamfletinkin suuntaan. Jos olet laajemminkin kiinnostunut kirjastolaitoksemme myllerryksestä, lue koko kirja (ainakin toistaiseksi sen saa paitsi kaupasta myös kirjastosta!). Tähän ei mitenkään mahtunut kirjan sisällöstä kuin tämä hieman pintaa raapaiseva ja ilmeisen subjektiivisesti värittynyt häivähdys, eikä muu ole tietysti tarkoituskaan. Ja niin – vaikka osa artikkeleista saattaa olla abstraktiudessaan hieman vaikeita, myös maanläheisiä kirjoituksia riittää. 

Minä menen nyt ottamaan (toisen/kolmannen/ännännen) kupillisen teetä ja sanomaan kippis toiveikkaalle tulevaisuudelle. Sille, jossa kirjasto yhä elää ja hengittää ja jossa sieltä yhä saa lainata kirjoja, sekä vanhoja että uusia ja sekä aikuisten että lasten. Jossa se yhä puolustaa kansalaisten tasavertaisuutta ja niitä tärkeitä arvoja, joita ei mitata rahassa.

Loppuun vielä Jukka Relanderin Yrjö Koskiselta siteeraama toteamus, 

joka on 1850-luvulta mutta jossa edelleen tuntuu olevan kumman vinha perä:

Tärkeä itsensäsivistämisen edistämiskeino on kotilukemisen saatavuus, 

joka on helpoimmin järjestettävä pitäjän- ja kyläkirjastojen avulla.

Kiitos Yrjö, ei lisättävää.

***************

Jukka Relander & Jarmo Saarti (toim.): Kirjaston kuolema. 140 s.

Avain 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.