perjantai 28. toukokuuta 2021

Venla Hiidensalo: Suruttomat (2021)

 


 

En pelkää mitään, en edes itseäni. [---] Tällaista on olla olemassa. Tällaista on olla vapaa. Minä olen Tyko ja Tyko on minä.” [---] ”Olen ainoa, joka saa maalata sinut, kuuletko, ainoa, Tyko sanoo.” [---] Pitäisi nousta, pakata matkalaukku ja lähteä, sanon itselleni. [---] ”Äiti oli mitä oli. Kauniisti sanottuna ailahtelevainen. Ja sitten hän kuoli.

Venla Hiidensalon Suruttomat on romaani Helmistä, Tajusta ja Evasta. Ja kadotetuista haaveista ja menetetyistä lapsista, kipeistä salaisuuksista ja toisen tahdon vallasta yli oman, elämän ja todellisuuden mukanaan tuomista haavoista, yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä.

”Isä karkasi hänen sormiensa alta kuin varjo. Öisin hänen mielensä kirjoitti itsepäisesti toista tarinaa. Se tarina kertoi äidistä.”

*

Helmi Vartiainen oli lahjakas nuori nainen, joka 1900-luvun alussa pääsi opiskelemaan Ateneumin piirustuskouluun ja haaveili vapaana aukeavasta elämästä ja taiteilijan urasta. Koulussa hän tapasi Tyko Sallisen, jonka kanssa hän avioitui. Opinnot oli avioliiton myötä jätettävä, koska naimisissa oleva nainen ei saanut osallistua koulun opetukseen.

Todellisuudesta tuli avioliiton myötä hyvin toisenlainen kuin haaveissa. Helmistä tuli Tykon teosten Mirri ja kahden tyttären äiti, sitten eronnut ja yksinäinen, töitään ”muutamasta perunasta ja leivänpalasta” kaupitteleva nainen. Häneltä vietiin lopulta kaikki.

”Unessa kävelen tummaan veteen. Vesi on pehmeää, ja se ottaa minut vastaan kuin äidin syli. Kävelen pohjaa pitkin aina sinne asti missä taivas näkyy enää valonkajona eikä minusta jää jälkeäkään.”

*

En ennen tämän romaanin lukemista tiennyt Helmi Vartiaisesta oikeastaan mitään, en myöskään Tajusta, Evasta tai Tyko Sallisestakaan (no, Tyko Sallisen tiesin nimeltä ja jonkinlainen kuvajainen hänen teoksistaankin mielessäni oli). Siksi saatoin lukea tätä ilman suurempia ennakkotietoja ja omia tulkintojani henkilöiden elämästä ja ennen kaikkea juuri romaanina, mahdollisen tarinan rakentavana fiktiona, johon kietoutuu myös todellisuutta ja elettyä elämää. Se, minkä toki tiesin, oli 1900-luvun alun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja naisten epätasa-arvoinen asema niin taiteen tekijöinä kuin aika lailla kaikessa muussakin. Maailma oli miesten, ja se näkyi ja tuntui.

Fiktion kirjoittaminen todellisista henkilöistä on kysymys, joka askarruttaa minua toistuvasti: kysyn mielessäni, onko se oikein ja/tai mielekästä, ja päädyn aina vastaamaan sekä kyllä että ei, tietämättä kumpaa mieltä lopulta enemmän olen. Tai ehkä sentään olen enemmän sitä mieltä että kyllä, ainakin nyt taas tällä kertaa. Se on oikein ja mielekästä, koska sillä tavalla nämä todellisuuden henkilöt heräävät henkiin, fiktio tekee heistä jotenkin nurinkurisesti enemmän todellisia ja saa lukijan ehkä myös kiinnostumaan heistä ja heidän elämästään enemmänkin. Toisaalta se ei ole, ei oikein eikä mielekästä, koska fiktion kirjoittaja kirjoittaa väistämättä vain tulkintaa ja rakentaa, valikoi ja kohdentaa henkilöidensä elämää ja tarinaa omasta elämästään ja kokemusmaailmastaan käsin ja kuorruttaa todellisuutta myös tietoisella sepitteellä, jonka taakse todellinen henkilö ja hänen elämänsä harsoutuvat. Kun kirjailija vielä on tarinaa rakentaessaan taitava ja lukijaa tekstillään ja tarinallaan viekoitteleva, kuten esimerkiksi Hiidensalo on, lukija saattaa tahtomattaankin ottaa tarinan myös totena ja unohtaa sen fiktiivisyyden.

Oikeasti kysymys ei ehkä pohjimmiltaan kuitenkaan edes ole ongelmallinen, jos ja kun muistetaan että tällaisia romaaneja todellisista henkilöistä kirjoitetaan ja luetaan juuri niinä kirjoittajansa tulkintoina. Romaanissa todellisistakin henkilöistä tulee romaanihenkilöitä ja heidän elämästään romaanihenkilöiden elämää, fiktiivisiä tarinoita jotka olisivat voineet olla totta. Kirjailijakin saattaa tätä myös tietoisesti painottaa, ja näin tekee myös Hiidensalo, joka kirjoittaa teoksensa jälkisanoissa seuraavaa:

”Olen kirjoittanut tämä tarinan todellisuutta mukaillen, niin kuin kaikki olisi voinut tapahtua. [---] Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.”

On myös oikeasti arvokasta, että fiktio osaltaan nostaa näitä näitä todellisia henkilöitä esille, kirjoittaa heitä eläviksi ja lähestyttäviksi ja muistuttaa siitä mitä on ollut – ja todellakin on eikä vain olisi voinut olla – koska mukana on aina myös sitä todellisuutta, fiktiivisistä kuorrutteista huolimatta. Kietoutuuhan todellisuus aina myös fiktiivisiin henkilöihin, kuinka ei sitten fiktioituihin todellisiin?

Helmi Vartiaisen ja muiden teoksen henkilöiden elämästä enempää siis tietämättä uskon, että Hiidensalo on onnistunut rakentamaan tarinan, joka kaikessa surullisuudessaan olisi varmasti voinut olla mahdollinen. Pidän paljon myös hänen tavastaan kirjoittaa, se on samaan aikaan jotenkin korutonta ja koskettavaa. Kaiken kaikkiaan Suruttomat on todellisuuden surullisia rosoja täysi ja kaikkea muuta kuin suruton romaani – hieno teos, joka ei ole hyvän mielen luettavaa mutta herättää lukijan mielessä monia kipeitä ja tärkeitä kysymyksiä: Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Mitä jos maailma olisi ollut toisenlainen? Ja miten paljon voikaan toinen ihminen vaikuttaa ihmisen elämänkohtaloon ja -tarinaan? Ja, ennen kaikkea, kuka oikeastaan oli Helmi Vartiainen? Millainen taiteilija, millainen ihminen? Millaisen elämän hän oikein eli ja miksi?

*

Venla Hiidensalo: Suruttomat. Otava, 2021.

8 kommenttia:

  1. Tämä vaikuttaa kaikessa traagisuudessaan kiehtovalta teokselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan hieno teos, surullinen mutta hieno. Hiidensalo herättää Helmin tarinan taidokkaasti eloon. Kiitos kommentistasi ♥

      Poista
  2. Tämä kirja sai minut uteliaaksi, joten tutkin ensin verkon sisältöä Helmistä ja Tykosta ja lainasin sitten tietokirjan, jonka toinen kirjoittaja oli Helmin veljen lapsenlapsi. Kirja on nimeltään Tukaattityttö. Kirjassa on Helmistä kuvia ja Helmi oli oikein nätti nuori nainen. Kuoli 31-vuotiaana.
    Ihmettelen, miksi Tyko Sallinen maalasi Helmistä niin rumia tauluja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaisten romaanien parasta antia onkin osaltaan myös se, että nämä saavat kiinnostumaan henkilöistä enemmänkin. Tuo Tukaattityttö taisi olla myös Hiidensalon taustakirjallisuudessa tätä romaania varten. Helmi kuoli ihan liian nuorena, surullista mitkä lahjat ja elämänmahdollisuudet siinä hautautuivat. Ja suhde Tykon kanssa taisi olla monella tavalla raastava ja vaikea. Kiitos kommentistasi ♥

      Poista
  3. Tässä on kirja suoraan kuumaan ryhmään!

    Mahdoinko tänään instassa sekoittaa sinut Karoliinaan...Jos niin olen pahoillani!

    ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan puhutteleva ja koskettava kirja. Valtavan surullinen on tuo Helmin kohtalo, hienoa että Hiidensalo herättää hänen elämänsä henkiin ♥

      Juuri vastasinkin Instan puolella kommenttiisi ja vähän ihmettelin tuota Karoliinaa :) Ei hätää, sekaannuksia sattuu :)

      Poista
  4. Hieno, vaikuttava, ravisuttava romaani, joka sai näkemään painajaisia oman lapsen menettämisestä. Mietin itsekin usein tuota ongelmallisuutta, kun oikeita ihmisiä käsitellään fiktiossa. Kai se on vain tiedostettava ja muistettava, osattava erottaa todellisuus kuvitellusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on todellakin hieno ja ravisuttava teos, joka sai taas pohtimaan mm. näitä historiaan kerrostuneita naisen mahdollisuuksia ja tosiaan myös tuota kysymystä todellisten henkilöiden käsittelemisestä fiktiossa. Aina, kun lukee romaaneita todellisista henkilöistä, miettii enemmän tai vähemmän myös näitä kysymyksiä, mutta toisaalta sitten sitäkin, että on myös hyvä, että näitä romaaneja kirjoitetaan. Kiitokset kommentistasi ja kiva kun piipahdit täällä :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!