sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Elämänmelankolian jatkumo



 

Toisinaan mietin, miksi minua – ja meitä ihmisiä yleensä – puhuttelevat usein erityisesti surulliset tai vähintään melankoliset teokset. Sellaiset, joissa rakkaus on kaipuuta ja täyttymättömyyttä, haaveet todellisuuden rosoihin sortuneita ja ihmiset eksyneitä ja yksinäisiä, hylättyjä ja petettyjä, ylikuljettuja ja menetettyjä, aina jotakin kaipaavia ja/tai kadottaneita.

Resonoiko elämänmelankolia meissä elämänvaloa vahvemmin? Saammeko enemmän kiinni elämänkivuista ja kaipuusta kuin onnesta ja tasapainosta? Tai rakentuuko kivuista ja kaipuusta vain parempia narratiiveja kuin onnesta? Onko elämänsäröissä enemmän tarttumapintaa ja samalla ehkä lohdullisuuttakin kuin säröttömyydessä? Ja näemmekö teosten elämänsäröjen äärellä myös sen, miten kaunista oma elämämme on, vaikka pienet murheemme tuntuvat toisinaan niin suurilta – ja sen, että meidän on yhä etsittävä parempaa ihmisyyttä ja maailmaa?

Muistelen näissä mietteissäni monia lukemiani kirjoja, niin vanhempia kuin uudempia, ja silmäilen omaa, itselleni merkityksellisimmistä teoksista koostuvaa kirjahyllyäni, jossa ei kepeän hyväntuulisia teoksia juuri ole. Hyllyssäni on lähinnä klassikoita, jotka ajattomuudessaan kantavat mukanaan selvästi enemmän elämän ja ihmisyyden rosoja kuin sileyttä.

Ehkä en kaipaa kirjoilta niinkään hyväntuulisuutta kuin koskettavuutta ja elämänsyvyyttä ja olen kirjan jäljiltä mieluummin haikea ja mietteliäs kuin hilpeä. Pidän kyllä onnellisista tai ainakin sovinnollisista lopuista, mutta useinkaan en sellaisia lukemieni teosten äärellä saa, vaan pikemminkin jään leijumaan ihmiselämän kipujen ajassa kerrostuvaan jatkumoon.

Kuitenkaan en ole vain elämänsäröinen ja melankolinen, vaan myös elämänvaloinen, naurava ja höpsöttelevä – ihminen, jossa on sekä säröjä ja kaipuuta että onnea ja iloa, niin kuin meissä kaikissa.

Ehkä juuri lukijuudessani vain painottuu halu ymmärtää ihmiselämän ajatonta keskentekoisuutta ja katoavuutta, johon väistämättä kuuluu myös melankoliaa ja surua?

*

Kuvassa kaksi yli aikojen puhuttelevaa elämänkipeää teosta: Albert Edelfeltin kaunis, surusilmäinen Virginie (1883) ja Leo Tolstoin elämän ja rakkauden repeilevissä ytimissä monella tasolla liikehtivä Anna Karenina (1875–1877).

 

6 kommenttia:

  1. Itse taas olen kirjoja lukiessa aina tykännyt onnellisista, romanttisista lopuista. Viime aikoina olen kyllä yrittänyt löytää romaaneja, jotka eivät pääty täydelliseen rakkaustarinaan, vaan ovat realistisempia ja keskittyvät ehkä johonkin toiseen aiheeseen, vaikkapa irtipäästämiseen. Runoissa pidän juuri surumielisistä runoista ja kirjoitan niitä itsekin useammin. Ne puhuttelevat jotenkin enemmän <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin tosiaan pidän onnellisista lopuista, mutta olen huomannut että usein ne kaikkein puhuttelevimmat ja mietteliäimmäksi jättävät kirjat loppuvat pikemminkin melankolisiin, surullisiin ja/tai jollakin tavalla täyttymättömiin, avoimiinkin tunnelmiin. Vaikkapa tuo Anna Karenina on valtavan hieno teos, mutta Anna Kareninan kohtalohan on kaikkea muuta kuin onnellinen. Myös runoihin varmaan kirjoittuu herkemmin juuri surumielisiä tunnelmia.

      Kiitos kommentistasi ja piipahduksestasi ♥

      Poista
  2. Kiintoisaa ajatuksenkulkua! Olisiko niin hullusti, että meissä ihmisissä on joku sisäänrakennettu elementti, eräänlainen puolustusmekanismi, jonka vuoksi tuo melankolia ja epäonnistuminen pönkittävät jotain sellaista kuin, että noilla(kin) menee kurjasti ja on vastoinkäymisiä?? Minä pärjään.

    Klassikot toimivat aina ja itseäni puhuttelevat kirjat, jotka jättävät pitkän viipyilevän tunnetilan, mietittävää, herättävät uusia ajatuksia ja joiden kanssa mahdollisesti on hiuksenhienosti omaa kontaktipintaa.

    Lukeminen lisää paitsi sanavalikoimaa ja verbaalisia taitoja ymmärrystä itse elämää, ihmisten erilaisuutta ja miksei koko maailmaakin kohtaan, kliseisesti: se kannatta aina.
    Tämä hyväksyen sen tosiasian, että keskeneräisiä olemme me ja elämämme ja sellaisiksi ne myös jäävät;)

    Kuvasi ovat herkkiä ja kauniita, katseltaessa kulumattomia ja kuvastavat kuulaasti tekstisi henkeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi se varmaan niinkin olla - joskus olen törmännyt myös ajatukseen, että esim. kauhuelokuvia katsotaan ainakin osittain siksi, että niiden kautta näkee itse olevansa turvassa. Itse en kyllä kauhua katso, koen päinvastoin olevani paremmin turvassa ilman turhia kauhukokemuksia :)

      Minäkin pidän juuri tuosta mietteliääksi jättämisestä ja myös kontaktipinnasta - siitä, että teos koskettaa jotakin itsessäni ja siinä, miten maailmaa ja ihmisyyttä katselen. Tämä ymmärrys ihmisen ja elämän keskeneräisyydestä tuntuu myös vahvistuvan iän myötä koko ajan, mutta tuntuu myös yhä enemmän siltä, että se on ennen kaikkea lohdullista ymmärrystä siitä, että ei tarvitse olla valmis kun ei kuitenkaan voi.

      Kiitos jälleen ajatuksistasi ja sanoistasi, Takkutukka ♥

      Poista
  3. Keskeneräisyys, joka tosiaan vahvistuu iän myötä, juuri positiivisessa mielessä, tyytyen, hyväksyen ja lohdullisena, rauhoittavana tunteena: tämä riittää, minä kelpaan keskeneräisenäkin ja hyväksyn sen, etten voi ruokkia koko maailmaa ja saada kaikkea valmiiksi.
    Tärkeintä on itse mielenkiintoinen ja omanoloinen matka:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo tarve ruokkia koko maailmaa ja ylipäätään kaikenlainen maailmantuska ja samalla suru omasta voimattomuudesta olivat varmaan suurimmillaan silloin, kun omat lapset olivat ihan pieniä: kaikki maailman nälkää näkevät ja kaltoinkohdellut lapset ja myös ympäristömurheet tulivat erityisen vahvasti iholle ja ihon alle. Pakkohan se on kuitenkin hyväksyä, ettei voi kaikelle tässä maailmassa mitään. Maailma on kesken, samoin ihminen ja koko ihmiskunta. Kun tämän oman matkansa koettaa tosiaan parhaansa mukaan taivaltaa ja omalla tavallaan tässä maailmassa muita satuttamatta olla, niin ehkä se riittää. Jatketaan matkaa, ja juuri nyt tässä ihanassa kevään valossa :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!