sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Marianne Fredriksson: Anna, Hanna ja Johanna (1994)


On aika joulun alla, ehkä pari vuotta sitten. Kuljeskelen kirpputorilla vailla varsinaisia tarpeita niin kuin tapani toisinaan on, avoimena mahdollisille kohtaamisille. Eräässä pöydässä huomaan tutun keltaisen selkämyksen: oi, Anna, Hanna ja Johanna. Olen lukenut kirjan jo ainakin kahteen kertaan, mutta tässä on jotakin sellaista että uskon lukevani sen vielä ja vielä. Kirja maksaa pienen kolikon verran ja pian siitä tulee minun. Kotona kirja odottelee aikansa ennen kuin sen vuoro yllättäen eräänä kevätpäivänä tulee: se on noussut esille eräässä mielenkiintoisessa keskustelussa ja minä tunnen äkillistä halua lukea sen juuri nyt.





Kun edellisen kerran luin tätä Marianne Fredrikssonin (1927–2007) teosta, olin paljon nuorempi. Minulla ei ollut vielä lapsia eikä sitä kerroksellisuutta mitä äitiys mukanaan tuo. Kuitenkin pidin kirjasta suuresti, se puhutteli minua juuri siksi että se on sellainen kuin se on: sukupolviromaani kolmesta naisesta, isoäidistä, äidistä ja tyttärestä. Nyttemmin, äitiyden ja vuosien myötä, sukupolvien ketjusta ja kaikista niistä kertymistä joita kannamme mukanamme, on tullut minulle yhä tärkeämpi teema, jota usein pohdin.

Annan, Hannan ja Johannan keskiössä on keski-ikäinen Anna, jossa äidin elämän lähetessä loppuaan herää tarve etsiä sukupolvien kerroksia: sitä elämää, jota hänen äitinsä ja isoäitinsä ovat eläneet ja jota hänkin siksi mukanaan kantaa. Alkaa matka 1870-luvulla syntyneen isoäidin, Hannan, ja 1900-luvun alussa syntyneen äidin, Johannan, elämään ja mieleen. Kuka olikaan se ihminen, joka oli äiti? Kuka se, joka oli isoäiti?

Mitä minä oikeastaan tiedän?
Mitä ihminen voi tietää vanhemmistaan? Tai lapsistaan?

Äiti on jo kadottanut sanat eikä kysyä enää voi. Matka on siksi tehtävä toisin: on koetettava tavoittaa toinen ihminen omasta mielestään, etsiydyttävä lisäksi niihin lähteisiin joita ehkä on. Anna kurkistelee kirkonkirjoihin, kansatieteellisiin teoksiin ja vanhoihin lehtileikkeisiin. Lukee tarinoita ihmisistä, tavallisista ja poikkeuksellisista. Avaa kirstun, jossa on isoäidin jäämistö: papereita, perunkirjoja, testamenttikopioita, syntymä- ja kuolinilmoituksia, kirjeitä. Eikä matka näihin kerroksiin ole aina helppo, se on kipeitäkin muistoja ja oivalluksia ja samalla kertaa sekä yhteyksien tavoittamista että välttämätöntä rajantekoa itsen ja toisen välille.

Niin, on kolme naista, kolme naisen elämää. On muuttuva aika ja ajan ketju.
On maaseutu ja kaupunki, Taalainmaa, Göteborg ja Tukholma.

Hanna, isoäiti, on syntynyt aikaan, jossa kuukautisten alkaminen, naiseksi kasvamisen tärkeä kynnys, kohdataan toteamalla: Nyt sun täytyy käsittää, että tämä on vaarallista. Elä ikänä laske ketään miestä kahta kyynäränmittaa lähemmäs. Mutta mitä kun mies tuleekin väkisin? Kun kolmetoistavuotias tyttö synnyttää äpärän ja saa kantaakseen huoran leiman? Onko ihme, jos Hannan Jumala on epäoikeudenmukainen ja kova?

Hannalle käy kuitenkin myös hyvin. Hän saa miehen, joka antaa hänelle kodin myllärinvaimona ja ottaa omakseen myös hänen poikansa. Hannasta ei tule helppoa vaimoa, sillä hän on oman aikansa ja kaiken itsessään kantamansa vanki: Nainen, joka ei itke kuin ilosta. Nainen, joka ei tohdi katsoa peiliin. Nainen, joka ei anna miehensä nähdä itseään alasti kuin kerran ja silloinkin ehkä hieman vahingossa. Nainen, joka ajattelee että satujen kertominen ei tuo leipää pöytään. Nainen, josta ei ole olemaan uudenaikainen eikä päästämään irti. Nainen, joka on yksi sukupuuttoon kuolevan sukupolven viimeisistä edustajista ja joka kysyy:

Mihin sitä ihminen sitte uskoo, jos kaikki vanha onkin väärin?

Ehkä liian helppo ei ole myöskään John, Hannan mies. Hannan ja Johnin avioliittoa lukiessani tulin ajatelleeksi, kuinka toisenlainen se olisi voinut olla, jos asiat olisivat olleet toisin. Tai jos aika olisi ollut. Mahdollisuudet onneen olisivat saattaneet olla suuret, mutta ehkä onni ei nyt ollutkaan se, jota edes lähdettiin tavoittelemaan. Ehkä onnea tärkeämpää oli se, ettei ollut juuri moittimistakaan.

Hannan lapsista nuorin on poikien jälkeen kivuliaasti syntynyt Johanna – harvinaisen kaunis lapsi, pikku ressukka. Tyttären synnyttyä Hanna suree sitä, että lapsi on tyttö ja sitä kauheaa kohtaloa, joka kaikkea hameväkeä odotti. Ehkä Hannalla ei kerta kaikkiaan ole naisena olemisen iloa ja tyttären syntymä merkitsee hänelle siksi vain uutta kärsimyksentäyteistä elämää.

Pienestä Johannasta kasvaa isän tyttö. Aurinkoinen ja etevä lapsi, joka osaa katsoa sinivuokkoja ja perhosia ja josta myöhemmin tulee sosialisti ja sekä uskonnollinen ihminen että jumalankieltäjä. Läheinen tulee Johannalle myös Annasta, perheen kanssa asuvasta vanhasta lapsenpäästäjästä, joka opettaa hänelle naisten töitä ja kertoo tarinoita ja jonka mukaan hän aikanaan nimeää oman tyttärensä. Äidin osaksi jää vain antaa tytölle huutia ja opettaa hänet tottelemaan. Läheistä suhdetta ei äidin ja tyttären välille koskaan rakennu.

Elämä muuttuu, kun John kuolee. Johanna on kahdeksan ja hänen aikansa jakautuu kahdeksi: aikaan isän kanssa ja isän jälkeen. Mylly vaihtuu kaupunkiin, toiseen maailmaan. Paikkaan, jossa on juokseva vesi ja äidillä työpaikka ja tyttärellä kaupunkivaatteet. Se on myös maailma, jossa oma itse suhteessa toisiin on määriteltävä uudestaan: Hannalle se on paikka, jossa kukaan ei enää tiedä, että tämä ihminen tässä on Hanna Augustintytär Bråtenista, ja Johannalle paikka, jossa hän lukee ja puhuu väärin ja jossa hän lopulta päättää, että hänestä tulisi sivistynyt ja koulutettu ihminen, erilainen kuin alkukantainen äiti.

Niin Johannasta kasvaa kaupunkilainen, väistämättä toisenlainen kuin äidistä. Hänestä tulee röyhkeä ja uppiniskainen tytär, joka haukkui äitiään tyhmäksi ja sivistymättömäksi, pilkkasi hänen puhetapaansa ja huusi, että hänen pitäisi unohtaa taikauskoiset hömpötykset ja ruveta ajattelemaan. Ja alussa Hanna yritti puolustautua. Sanoilla. Mutta Johannalla oli paljon enemmän sanoja kuin hänellä ja paljon selkeämmät ajatukset. Sanoja, niin: Anna, Hanna ja Johanna on myös kertomus siitä, kun sanoja ei ole, ei tarpeeksi. Sekä tässä kohdassa että monessa muussa.

Kun Johannan kuukautiset alkavat, ei äidin evästys ole tämän omaa nuoruutta parempi. Hanna sanoo että nyt se vasta kurjuus alkoi ja että nyt tytär voitaisiin häpäistä milloin hyvänsä. Voi mikä askel kohti naiseutta, jälleen kerran. Mutta Johanna lukee myös Selma Lagerlöfiä ja oppii, että rakkaus oli mahtava voima, vastustamaton, tuskallisempi ja suloisempi kuin olin osannut kuvitellakaan. Niin alkaa haaveilu omasta prinssistä. Rakkauden kaipuu on kuitenkin samalla henkiinjäämisviettiä, pakkoa saada mies myös turvatun toimeentulon takia. Ja niin osuu kohdalle Arne.

Kun Johanna kertoo Arnesta äidille, äiti kysyy:

-          Tykkäätkös sinä siitä?
-          Kyllä minä luulen niin.
-          Ei se alussa niin tärkeetä ole. Jos se on hyvä mies niin kyllä siihen vuosien mittaan kiintyy.

Sellaista on Hannan realistinen romantiikka. Ja ei, ei Johannankaan avioliitosta turhan helppoa tule. Mutta on siinä hyvääkin. On talo ja puutarha ja turvallisuutta. Ja vaikka Arne on kimpaantuva, osaa hän vaikean paikan tullen olla myös ihmeen vakaa. Kaikkein raskainta on ehkä se, että kotirouva on kokonaan vailla omia tuloja: asemassa, jossa on helppoa ottaa kantaaksen marttyyrin viitta – tuntea itsensä piiaksi ja syyttää siitä toista.

Johannalle syntyy vain yksi tytär, Anna. Tämä tytär elää jälleen erilaisessa maailmassa kuin isoäiti ja äiti häntä ennen: hänen äidillään on tämä yksi ainoa lapsi ja loputtomasti aikaa sen palvomiseen, ja ympäröivässä maailmassa kansankoti kasvaa kohti hyvinvointia. Anna saa käydä koulua, sivistyä. Samalla sivistys antaa hänelle kuitenkin myös askeleen kohti porvarien maailmaa, irti vanhemmistaan ja juuristaan. Mutta ei Annankaan elämästä tule kivuton tai helppo. Onko siis niin, että meidän naisten olemuksessa jotain sellaista, jota emme halua nähdä emmekä tunnustaa? Entä kumpi onkaan onnellisempi: se, joka on sitä mieltä, että elämän kuuluukin tehdä kipeää, vai se, joka ajattelee, että elämästä pitäisi pystyä nauttimaan?


*****

Keskeisinä teemoina Annassa, Hannassa ja Johannassa ovat mm. naisten kasvavat odotukset rakkaudesta sekä muuttuva seksuaalisuus. Hanna, 1800-luvun loppupuolen maalaisneito, ei ehkä rakkautta osannut odottaakaan, mutta jo Johannan nuoruudessa rakkaus on noussut hallitsevaan asemaan myös tavallisen kansan keskuudessa. Johanna etsii jo sitä oikeaa, mutta hän ei silti ollut mitenkään romanttinen eikä sen takia myöskään läheskään niin vaativainen kuin seuraavien sukupolvien naiset. Annan sukupolvelle rakkaus oli sen sijaan jo tosiseikka, josta ei voinut neuvotella. Voi sitä raukkaa, johon se ei iskenyt. Heillä oli lisäksi toinenkin vaatimus: seksuaalinen täyttymys.

Ja niin, seksuaalisuus. Kun lapsena raiskattu Hanna pelkää naisen aviollisia velvollisuuksia, on äidistä sentään vähän lohduttamaan: Elä nyt noin pelästyneeltä näytä. Semmosta vaimoväen tarttee tehdä ja jonkin ajan päästä siihen tottuu. --- Pitää vaan pistää silmät kiinni ja olla vetelänä. Johannalle, Hannan tyttärelle, miehen kosketus ei ole vastenmielistä, mutta ei nautinnollistakaan. Hän ajattelee: Yksi omituinen piirre, joka oli omituinen minulle ja monille muille sukupolveni naisille, oli se ettei rakastumisella ollut mitään tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Mutta Annan sukupolvi kaipaa jo suorastaan pakkomielteenomaisesti suurta intohimoa. Mielessään hän sanookin nyt isoäidilleen, että sinä Hanna et olisi ymmärtänyt sellaisesta rakkaudesta mitään. Sinun aikoinasi rakkaus ei ollut vielä tunkeutunut yläluokan piireistä maalaistupiin.

Niin muuttuu maailma, ja ehkä sittenkin myös ihminen, monella tavalla, vaikka toisinaan tuntuu että ihminen on ajasta aikaan pohjimmiltaan sama. Ehkä tämäkin samuus on niitä asioita, jotka ovat samaan aikaan sekä totta että harhaa.

Kaiken kaikkiaan Anna, Hanna ja Johanna on viisas teos, jossa on syviä havaintoja elämästä. Se herättää lukijassaan monia tärkeitä kysymyksiä: Synnymmekö sellaisiksi kuin olemme vai tekevätkö aika ja elämä meistä sellaisia kuin olemme? Mitä merkitsee olla hyvä äiti? Entä hyvä tytär? Ja tytär kantaa äitiään mukanaan, mutta entä poika? Entä millaista on, kun omat lapset tekevät äidistään pilaa koko hänen elämänsä ajan? Ja niin, miten monella tavalla me kannammekaan mukanamme kaikkea, joka on tapahtunut paljon ennen meitä ja miten paljon siirrämme eteenpäin, tahallaan tai tahtomattamme? Ja toisaalta: millaiseksi oma aikamme, muuttuva maailma ympärillämme, meidät tekee? Ja niin, myös ripaus elämän merkillistä kiertokulkua, sielujen liikettä, sopii tähän teokseen paremmin kuin hyvin ja antaa oman kiehtovan kysymyksensä.

Ja vielä: Anna, Hanna ja Johanna on hieno kertomus kolmesta naisesta ajan ketjussa, kolmesta yksilöllisestä elämästä. Samalla se on kuitenkin myös laajempi kuvaus siitä suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta, joka maailmassamme on 1800-1900-lukujen taitteesta alkaen tapahtunut. Tietyt kuilut äitien ja tyttärien välillä ovat näissä murroksissa olleet ehkä väistämättömiä, maailman muuttumisen halkaisemia railoja. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut vielä Annan jälkeen? Niin, tämä ei ehkä enää kuulu teokseen, mutta ajatus lennähtää mieleen väistämättä: maailma ei ole edelleenkään valmis. Ehkä tärkeintä on kuitenkin huomio siitä, että

vain hirviöt selviytyvät elämästä syyllistymättä.


Kiitos Marianne Fredrikssonin hengelle siellä jossakin, kirjasi oli minulle elämys jälleen kerran.

8 kommenttia:

  1. Tiedätkö, tämä on kirja, jota haluaisin rakastaa ja jonka saadessani olin varma, että tulen saamaan yhden ns. sielukirjan. Sain kirjan nimittäin lahjaksi ystävältäni, joka taisi ajatella samaa tästä kirjasta ja minusta. Mutta toisin kävi: pidin kyllä Fredrikssonin romaanista, kiinnyin sen henkilöihin, arvostin sukupolvikuvausta ja hoksasin lukevani kaikin tavoin hyvää romaania. Silti se vaikeasti määriteltävä Jokin (isolla :)) jäi uupumaan. En tiedä, mikä enkä sitä, miksen sitä löytänyt. Ihmettelen sitä aina vaan.

    Mutta sinä kirjoitit tästä upeasti. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi kaimani <3 Ei tämä minullekaan aivan sielukirja ole, mutta tämän tematiikassa on paljon sellaista, mikä minua puhuttelee.

      Mitä luulet, olisikohan se epämääräinen Jokin jossakin kerronnan tasolla - siinä kohtaa tästä puuttuu minustakin jotakin ja paikoin huomasin esim. pitäväni Johannan kertojanääntä hieman liian kepeänä tms. vaikeasti määriteltävää tämäkin, mutta sitten ajattelin että ehkä Fredriksson on halunnut antaa henkilöilleen juuri ihmisen, ei paperin äänen. Melkoista tasapainoilua taitaa olla myös tuo äänten luominen. Tälläkin lukukerralla tämän tärkeät kysymykset nousivat kuitenkin kokemukseni keskiöön ja annoin tämän pienen puutteen haihtua niiden alle.

      Poista
  2. Avasit hienosti tätä kirjaa, jota itsekin olen joskus katsellut luettavaksi, ehkä kuitenkin vielä se lukeminen jää ajatuksen tasolle, vaikka tuo sukupolvien ketju kiehtookin mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Aino! Tuo sukupolvien ketju on tässä tosiaan hienona punaisena lankana ja sen ohessa on monta tärkeää ja mielenkiintoista kysymystä. Ja niin, kirjojen runsaudenpula on niin valtavan suurta, että monen kirjan lukeminen jää väistämättäkin ajatuksen tasolle :)

      Poista
  3. Luin Annan, Hannan ja Johannan laillasi vuosia sitten ja sen ainakin muistan, että vaikutuin siitä, kuinka erilliset äänet kirjailija oli henkilöilleen löytänyt. Muistan kirjan myös hiukan surumielisenä... Pidin tästä kovasti, muistaaksen upposinkin tarinaan. Kirja löytyy omasta kirjahyllystäni, pitäisi selailla teosta ja muistella hiukan...

    Sinä toit kirjan tematiikkaa monipuolisesti esiin, kiitos hienosta tekstistäsi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta <3 Fredriksson on tosiaan saanut rakennettua henkilöilleen erilaiset äänet ja mielet, mutta kuten tuossa jo kaimallenikin sanoin, niin äänissä on paikoin jonkinlaista kepeyttä (tarkoitan ehkä suunnilleen sitä, että ilmaisun muodossa voisi olla hitunen lisää syvyyttä - vaikeasti määriteltävää tämä kokemuksen purkaminen välillä on!) mutta ei niin suuresti, että tärkeiden teemojen hengittäminen kärsisi ja ettenkö voisi hyvillä mielin sanoa tätä hienoksi kirjaksi. Tiettyä surumielisyyttäkin tässä tosiaan on: elämä ei ole silkkaa onnea.

      Kyllä tämä minusta vähintään selailevaa palailua ansaitsee :)

      Poista
  4. Luin tämän vuosia sitten, olin silloin tytär. Olisi varmaan eri asia lukea tämä nyt tyttärenä ja äitinä ja sitten vielä kolmannen kerran, jos onni suo, isoäitinä.

    Mahtavasti kuvaat tätä teosta. Minusta tämä on erinomainen sukupolvikertomus ja tästä jos mistä, voisi käyttää sanaa lukuromaani, jos tuota termiä nyt ylipäänsä haluaa käyttää. Kuten hienosti kuvaat, tässä teoksessa on aikajanaa, muutoksia ja ihmisiä elämässä elämäänsä eri tilanteissa, suhteissa toisiinsa, hinkkautumassa vasten sukunsa naisia ja elämää yleensä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Omppu! Minusta ainakin tuntuu, että äitiys antaa tämän lukemiseen yhden tärkeän kerroksen lisää, vaikka totta kai tämä antaa paljon myös tyttären (ja tyttärentyttären) roolissa lukevalle. Sukupolvien ketju on kuitenkin jotenkin vielä merkittävämpi nyt kun on itsekin äiti, näin ainakin itse koen. Ja kyllä, minäkin toivon että onni aikanaan suo myös isoäitiyden.

      Sinun tiivistyksesi tästä on oivallinen. Ja ajattelinkin lukiessani myös tuota lukuromaanin käsitettä (tietysti, juuri siinä keskustelussahan tämä siellä Omppulassa nousi esiin) ja periaatteessa tämä kyllä tosiaan täyttää ne määritelmät, joita itsekin lukuromaanille mielessäni annan (”kepeähkölukuinen mutta tarinallisia ja temaattisia syvyyksiä omaava teos”). Mutta kun nyt olen vähän huono sitä käsitettä käyttämään, niin puhunpa vain hienosta romaanista ja jatkan myös niiden rajanvetojen hankaluuden pohtimista :)

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!