Keskeneräisiä ajatuksia kirjallisuuksista

Prologi:

Neljän- tai viidentoista ikäinen yläastetyttö istuu äidinkielentunnilla ja lukee Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Hän pitää itseään taiteellisena kirjallisuusihmisenä, koska viihtyy kirjojen äärellä ja ainakin jollakin tasolla haaveilee myös kirjailijan urasta. Seitsemän veljeksen lukeminen on kuitenkin jotenkin vaikeaa. Saattaa olla, että häntä välillä naurattaa (että kirja on jossakin kohdassa hauska). Ehkä hän myös orastavasti ymmärtää teoksen kirjallisuushistoriallisen arvon (opettaja on luultavasti kertonut, että kyseessä on Ensimmäinen Suomenkielinen Romaani). Mutta melko varmasti hän lukisi mieluummin Angelikaa: Angelikalla on ihanat hiukset ja hepenet ja hänelle tapahtuu kaikenlaista jännittävää, koska hän on kaunis. Veljekset sen sijaan ovat vähän sellaisia juntturoita ja joutuvat pöljyyksissään kivelle härkälaumaa pakoon (onkohan se juuri se kohta, jossa naurattaa?). Siitä omasta romaanista tulee kuitenkin aikanaan Ehdottoman Vakavasti Otettava (eikö Angelika ole?). Joku Todella Traaginen. Tai ehkä siitä tulee sellainen kuin Tuulen viemää.

Blogimaailmassamme on viime aikoina kukoistanut ihanan runsas ja raikas keskustelu, jossa on tutkiskeltu ja tuuleteltu viihde- ja korkeakirjallisuuden sekä lukuromaanin käsitteitä ja poikettu myös monenlaisille kiehtoville sivupoluille. Keskustelun käynnisti Leena Lumi, ja sitä ovat jatkaneet Marjatta, Omppu ja Kaisa Reetta, joiden kaikkien blogeissa aihe on virittänyt rikasta keskustelua. Syy siihen, että tämä paljon pyöritelty aihe kimmahti nyt myös kamariini, on siinä että Kaisa Reetta niin kauniisti pyysi minuakin tästä kirjoittamaan. Epäröin alkuun tarttua aiheeseen, koska 1) en usko, että osaan sanoa tästä mitään erityisen uutta ja koska 2) kaikki mitä tästä sanon, tuntuu myös menevän jotenkin väärin – olen loputtomassa solmussa. Päätin kuitenkin kuitata epäröintini toteamalla että 1) toisinaan myös toistava pyörittely on tarpeen ja että 2) ajattelun keskeneräisyys on ikuisuustila, josta on mahdotonta kasvaa pois.

Kukkia kirjallisuudelle!

Aihetta toisten blogeissa kommentoidessani päädyin vähitellen huomaamaan, että näiden(kin) käsitteiden pyörittely haastaa minut melkoiseen semanttiseen koitokseen. Ylipäätään koen sanojen merkitykset toisinaan hämmentäviksi likiarvoiksi, joiden sisältö on riippuvaista kulloisestakin käyttäjästään ja lisäksi käyttäjänsä kulloisestakin puhetuulesta. Erilaisissa keskusteluissa on myös erilaisia aaltopituuksia ja sanat saattavat saada hyvinkin erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin sivumerkityksiä. Kaikessa tässä tuiverruksessa kielenkäyttäjien käsitteet sitten kohtaavat tai eivät kohtaa. Lisäksi toiset sanat ovat toisille selvästi toisia latautuneempia, mihin vaikuttaa mm. käyttäjän ”viattomuus” vs. ”turmeltuneisuus” suhteessa käytettäviin sanoihin. Se, missä yhteyksissä ja millä tavoin sanoja on tottunut käyttämään, kulkee niissä luonnollisesti mukana – samoin kuin kaikki ne kerrokset, joita ne ovat matkan varrella ympärilleen kerineet.

Minä esimerkiksi sanon rakastavani kirjallisuutta. Yksi hihkaisee oitis samanmielisyytensä, toinen ajattelee että käytän rakastaa-sanaa väärin ja mahtipontisesti. Mutta rakastaminen on kaikesta konstikkuudestaan huolimatta tässä yhteydessä melko mutkaton ja huoleton sana. Toisin on viihteen ja korkeakirjallisuuden laita, eikä lukuromaanikaan taida olla helpoimmasta päästä. Näiden kohdalla astutaan keitokseen, joka kuplii erilaisia sivumerkityksiä ja mahdollisia arvo(ttamis)latauksia. Liikumme näistä(kin) käsitteistä puhuessamme hyvin mielenkiintoisella ja hankalallakin semanttisella kentällä, jossa merkitysten yhteisyys on vain osittaista.

Minulle viihde- ja korkeakirjallisuus ovat ennen kaikkea käsitteellisiä työvälineitä puhua erilaisista kirjallisuuksista ja niiden erilaisista funktioista. Periaatteessa nämä työvälineet ovat myös jokseenkin vailla arvolatausta, mutta tunnustan silti, että niihin liittyy myös henkilökohtainen ja hetkisidonnainen arvoasetelma, joka perustuu siihen, mitä erilaisista kirjallisuuksista ja niiden tehtävistä ja merkityksistä kulloinkin ajattelen sekä yleisesti että yksityisesti. Mielipiteeni ja näkemykseni näiden käsitteiden sisällöistä ja sisältöjen arvosta ovat siis jossain määrin myös vaihdelleet ja kyllä, ne vaihtelevat yhä. En ole ajatuksineni ollenkaan valmis.

Niin. Toisaalta olen sitä vahvasti mieltä, että se ”parempi” kirjallisuus, jota paremman termin puuttuessa kutsumme toisinaan korkeakirjallisuudeksi, on sanataiteellisesti ja siksi muutenkin kirjallisuutena arvokkaampaa kuin se ns. viihde, joka tuotetaan lähinnä huvittelua (juu, huono sana mutta saa kelvata) varten vailla aitoja taiteellisia tavoitteita. Toisaalta tuhahtelen tuolle elitistille, joka minussa mokomia näkemyksiä esittää ja tähdennän hänelle sitä, että erilaisten kirjallisuuksien arvostaminen on kirjallisuuden laaja-alaisuuden ja sen erilaisten funktioiden arvostamista. Muistuttelen hänelle myös sitä, että arvottaessaan kirjallisuutta tällä tavoin hän unohtaa ne merkitykset, joita viihdekirjallisuudella on erilaisina elämänhetkinä ollut myös hänelle itselleen. Missä se raja sitä paitsi loppujen lopuksi menee? Missä on se kohta, jossa viihde alkaa ja korkea loppuu? Lukeeko tuo elitisti itse sitä paitsi ensinkään mitään oikeasti korkeaa (vaikka luonnollisesti hän pitää lukuvalintojaan vähintään laadukkaina) vai tärkeileekö hän vain?

Tähän hankalarajaiseen välimaastoon on aseteltu mm. lukuromaanin käsitettä. Minulle tämä käsite ei ole koskaan ollut erityisen merkittävä, enkä ole sitä oikein oppinut käyttämään, vaikka luulenkin ymmärtäväni mitä se suunnilleen tarkoittaa: kepeähkölukuista kirjallista teosta, johon on upotettu jokunen tarinallinen ja/tai temaattinen syvyys, mikä tekee siitä sisällöllisesti viihdettä painavampaa mutta pitää sen edelleen nimenomaan mutkattomana ja pikemmin tarinavetoisena kuin (sana)taiteellisesti merkittävänä. Olen kohdannut käsitteen aikanaan juuri tässä merkityksessä ja muistan yhä, kuinka tunsin hetkellistä riemua sanasta joka ratkaisisi yhden kirjallisuuksista puhumisen ongelmakohdan. En kuitenkaan voi mitään sille, että lukuromaani on minusta jotenkin keinotekoinen ja hullunkurinen käsite: eikös kaikkia romaaneita nimenomaan lueta? Toki ymmärrän, että tässä on kyse ennen kaikkea jonkinlaisesta helpohkosta luettavuudesta, mutta  rutisen silti. En suuresti, mutta hitusen. Loppujen lopuksi koko sana on minulle kuitenkin melko yhdentekevä, enkä lähde sitä tässä enempää tutkimaan, ”täyttämään” tai arvottamaan. Vaan kenpä tietää, ehkäpä joskus opin itsekin tätä käsitettä sujuvasti käyttämään. Nyt tuntuu, että olen tarpeeksi solmussa jo viihteen ja erityisesti korkeakirjallisuuden kanssa.

Niin, nämäkin käsitteet, viihde ja korkeakirjallisuus, ovat ongelmallisia, mutta käytän niitä toisinaan silti – siksi, että toinen on olevinaan nimi lähinnä ajanvietefunktioita omaavalle kirjallisuudelle ja toinen taas sille kirjallisuudelle, jonka funktiot ovat ns. syvemmät ja monipuolisemmat. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän minua kuitenkin tympii. Viihteestä tuntuu tulevan jotenkin poissuljettu kategoria, jotakin joka ei ole korkeaa, ja korkeasta taas jotakin ylivoimaisesti parempaa ja hienompaa, ja hankalinta on, että tämä on samaan aikaan sekä oikein että väärin.

Mitä nämä merkilliset käsitteet sitten sisältävät? Minulle korkeakirjallisuus merkitsee kaiketi yleiskäsitettä ajatuksia aktivoivalle ja monikerroksiselle kirjallisuudelle, joka avautuu pintamerkityksiään laajemmalle ja syvemmälle. Tällaisessa kirjallisuudessa on selkeästi sanataiteellisia rikkauksia, kuten kielen, rakenteiden ja sisältöjen syvyyttä. Kaikki korkeakirjallisuudeksi ymmärtämäni kirjallisuus ei kuitenkaan ole välttämättä ”vaikeaa” (ehkä jo siitä syystä, että haluan itsekin kokea lukevani ennen kaikkea korkeakirjallisuutta!), vaikka usein siihen tuntuu tällainenkin sivuvivahde liittyvän. Luultavasti käytän käsitettä omalta osaltani melko hämärästi ja hivenen huolimattomastikin. Mielenkiintoista muuten on, että Yrjö Hosiaisluoman 1071-sivuinen Kirjallisuuden sanakirja (2003) ei sisällä mokomaa hakusanaa ollenkaan. Tämä kertoo minusta jotakin melko tärkeää: sellaista ”lajia” kuin korkeakirjallisuus ei ole olemassakaan. Koko sana on semanttisesti epäselvä ja vaikeasti määriteltävä ja ehkä lopulta jopa epäolennainen. Mainittakoon, että myöskään lukuromaania sanakirja ei mainitse.

Viihdekirjallisuus rinnakkaiskäsitteineen (mm. kioskikirjallisuus, harlekiiniromanssi ja naistenromaani (!)*) sanakirjassa sen sijaan on ja sen määritelmä kuuluu koko lailla sellaisena kuin olen itsekin sen tahtonut ymmärtää: ”Lähinnä ajanvietteeksi tarkoitettu helppolukuinen, enimmäkseen kaavamainen ja pinnallinen kaunokirjallisuus; populaarikirjallisuus; ajanvietekirjallisuus. --- Viihdekirjallisuutta tuotetaan yleensä teollisesti suurina painoksina ja jokseenkin yksinomaisesti kaupallisin tavoittein. Kliseiset juonikaavat ja henkilöhahmot ovat ominaisia esim. rakkausviihteelle.” Viihdekirjallisuus voidaan siis ymmärtää yhdeksi kirjallisuuden alalajiksi (joka edelleen sisältää mm. seikkailuromaaneja, romanttisia rakkausromaaneja, dekkareita ja tieteiskirjallisuutta), kun taas korkeakirjallisuus on ehkä lopulta melko tyhjä käsite – kaikista siihen latautuneista merkityksistä huolimatta. Viihdekirjallisuusmääritelmän lopussa lukee kuitenkin vielä tämä: ”Tiukka rajanveto matalan ja korkean välillä on kuitenkin vaikeaa, ja esim. kulttuurintutkimuksen piirissä sitä ei edes haluta tehdä.” Ihmekös siis, että mekin olemme näiden rajanvetojen äärellä hieman hämmentyneitä? Ainakin minä. Näennäisesti helppoa, mutta sittenkin niin tuskastuttavan vaikeaa. Toki ”tyylipuhtaimman” viihteen aina tunnistaa, mutta mitä sitten kun siirrytään tästä ääripäästä pois? Kuka päättää korkean kehykset?

Vielä mutkikkaammaksi menee, jos otamme mukaan populaarikirjallisuuden (tai populaarikulttuurin) käsitteen. Em. sanakirjasiteeraus rinnastaa viihdekirjallisuuden myös populaarikirjallisuuteen, mutta ainakin minulle nämä käsitteet ovat jossain määrin erisisältöisiä: etenkin populaarikulttuuri on hyvin avararajainen määre, jonka kehyksiin mahtuu hyvin monenlaisia kulttuuri-ilmiöitä. Sellaisiakin, jotka ovat oikeastaan melko korkeita.

Välinäytös:

Kaksikymmentä täyttänyt Suomen kirjallisuuden sivuaineopiskelija lukee suomalaisia ja ulkomaisiakin klassikoita. On kirjoja, joihin hän rakastuu, ja kirjoja, joiden äärellä hän kokee hämmennystä (nämä korkeat kirjat ovat toisinaan niin raskaita: on kurjuutta ja niin paljon kaikkea ikävää). Myös se Seitsemän veljestä tulee luettua uudestaan. Nyt hän pitää siitä. (Pitääkö? Onko asian ytimessä ollenkaan ”pitäminen”? Ehkä on ennemminkin niin, että hän saa siitä jotakin. Että se aktivoi ajattelua. Että hän osaa jotenkin asettaa sen 1800-luvun maisemiin ja iloitsee tästä orastavasta kyvystään.) Puolenkymmentä vuotta myöhemmin hän ahmii hillittömästi Kaari Utriota: hänellä on valtava historiallisen viihteen jano. Hän lukee Utrion keskiaikaromaaneita niin paljon, että hänelle tulee ähky (olisi saattanut olla hyvä pysyä kohtuudessa). Sitten tulee ehkä taas muutamien klassikoiden ja niiden ”parempien” kirjojen vuoro. Ja sitten, kolmenkymmenen tietämissä, hänellä on kaksi pientä lasta: hän on onnellinen mutta myös väsynyt äiti. Hän on lukenut läjäpäin Kaksplussia ja vielä läjäpäisemmin kuvakirjoja, mutta kaipaa jo Oikeita Aikuisten Kirjoja. Hän lukee ahnaasti Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita ja viihtyy. On ihanaa heittää jalat sohvan selkänojalle ja lukea historian siipien havisuttamaa Tarinaa.

Miten näistä kirjallisen kulttuurin erilaisista sisällöistä sitten pitäisi puhua? Voisiko viihteen ja korkeakirjallisuuden hankalista ja jotenkin ikävän rajoittuneista käsitteistä luopua? Minä en tiedä. Tuntuu, että tämänkaltaisia käsitteitä tarvitaan juuri keskustelemisen välineinä, mutta on tuskastuttavan hankalaa, kun käsitteet ovat niin mutkikkaita ja vaikeasti määriteltäviä. Niihin tuntuu väkisinkin sisältyvän myös tiettyä arvolatautunutta rajantekoa, vaikka sitä ei haluaisikaan tehdä: ”korkea” viittaa väistämättä jonnekin korkelle, ylemmäs, parempaan. Onko se sitten väärin? Saako tällainen arvoasetelma olla, tahallinen tai tahaton? Vai kuuluuko valveutuneen nykyihmisen ajatella avarasti niin, että että kaikki on samanarvoista? Että jokainen ihmisen luomus omaa itseisarvon ihan niin kuin ihmisen elämä ja arvottajien puuhastelu on nirsoilevaa tärkeilyä?

Itse ajattelen jotenkin niin, että sen ns. korkeakirjallisuuden korkeus perustuu ennen kaikkea taiteellisiin arvoihin. Hankalasti askellettavalla maaperällä ollaan edelleen, mutta ainakin minut tämä ajatus vapauttaa mm. niistä vaikeuksista, jotka liittyvät yksinomaan funktioiden tai esim. kirjailijoiden työn arvottamiseen. En pidä esim. kirjallisuuden ”ajanvietekäyttöä”, lepäämistä tai eskapismia sinänsä tyhjänpäiväisinä funktioina tai vähättele viihdekirjailijoiden työpanosta, vaan keskityn teoksen taiteellisiin ominaisuuksiin. Ja juuri näiden ominaisuuksien punnitseminen on minusta perusteltua ja perustelee myös kirjallisuuden jakamisen useiksi erilaisiksi kirjallisuuksiksi.

Minusta tuntuu kaiken tämän pyörittelyn jälkeen myös siltä, että voisin korvata korkeakirjallisuuden käsitteen sanataiteella (ja niin olen joissakin yhteyksissä ehkä toisinaan jo tehnytkin). Olen kerännyt tämän sanan luultavasti kirjoittamisen puolelta, mutta minusta se sopisi myös kirjallisuuskeskusteluun. Onhan kirjoittamisen lopputuote parhaimmillaan juuri taidetta, siis sanataideteos, ja keskeistä on myös kokemus taiteen äärellä olemisesta. Sanataide on myös sisällöllisesti avararajaisempi käsite kuin korkeakirjallisuus, vaikka toki myös taiteen käsitteessä on samankaltaisia ongelmia kuin ”korkeassa”. Missä menee taiteen raja? Niin, ehkäpä jokaisen yksilöllisen kokijan yksilöllisessä mielessä ja sydämessä.

Ajattelen tämän niinkin, että kaikki omista lempikirjailijoistani eivät välttämättä kirjoita varsinaisesti korkeaa kirjallisuutta (eivätkö?), mutta sanataidetta he kirjoittavat. Ja kyllä, hyvä sanataide on myös korkeaa siinä mielessä, että se kohottaa ajatuksia, antaa niiden lennähdellä. Taide vetoaa kokijassaan sekä älyyn että tunteisiin ja puhuttelee ihmisessä myös eettisiä ja moraalisia tasoja: se on kokonaisvaltainen esteettinen elämys, joka tuntuu sielussa ja sydämessä (niin, esteettinen vaikka ei aina välttämättä kaunis). Toisaalta myös se ns. viihde kyllä toisinaan koskettaa ja herättää ihan oikeita ajatuksiakin. Parhaimmillaan se on siis hyvin lähellä taiteellista elämystä. Hiljattain kyynelehdin uuden Cinderella-elokuvan näytöksessä ja puhuin jälkeenpäin hienosta taiteellisesta elämyksestä, vaikka mieleni kiukutteli väliin rahahuttua.

Mihin siis päädyn? Entistä mutkikkaampaan solmuun. Tarvitaanko rajanvetoa ja arvottamista? Tarvitaan ja ei tarvita. Olen monta ja siksi myös montaa mieltä: on mahdotonta valita yhtä (oikeaa) mielipidettä. Vetäydyn siis lohduttelemaan itseäni sillä, että ehkäpä juuri sisäinen erimielisyys on kehittymiskelpoisen ajattelun äiti ja että keskenään ristiriitaisetkaan näkemykset eivät aina merkitse moninaamaisuutta vaan ainoastaan sitä, että asiat eivät ole mustavalkoisia.

Epilogi:

Kolmekymmentäkahdeksanvuotias lukijatar varaa kirjaston varastosta pölyisiä, hauraita kirjoja. Juuri nyt lukemista suuntaa kiinnostus kirjallisuushistoriaan ja entisaikojen kirjailijoiden askeleihin. Myös uusissa kirjoissa on kuitenkin paljon houkuttelevaa, niissä hyvissä (tahallisen epämääräisen attribuutit ovat toisinaan riemastuttavia). Kirjallisuuden lukemisesta on tullut jonkinlainen sopuisa sekoitus happea, haasteita ja hurmosta. Se on samaan aikaan tutkivaa opinhalua ja tunteellista hekumointia. Halua hengittää, ajatella ja hurmioitua. Saattaa olla, että kirjojen kategorisoiminen korkean ja matalan akseleille ei omassa lukemistossa olekaan erityisen olennaista, vaikka se ns. viihdekirjallisuus tuntuu juuri nyt liian tyhjältä. Lukeminen kehystyy ehkä aivan toisenlaisilla määreillä ja merkityksillä. Ja niin, sen Seitsemän veljestä voisi muuten lukea taas uudestaan, tunnustella miltä se tällä elämän hetkellä tuntuu.

PS. Tänään on sopivasti Mikael Agricolan ja suomen kielen päivä. Ehkäpä näin kirjakielemme esi-isän kunniaksi voimme keskittyä iloitsemaan ennen kaikkea siitä, että meillä on kieli jolla myös lukea ja kirjoittaa – monenlaista.

 ********************

*Pakko marmattaa, että tässä kohtaa tunnen syvää suuttumusta: aina yhtä pyörryttävä Tuulen viemää määritellään sanakirjassa naistenromaaniksi. Ja naistenromaanihan on siis laji, joka on ”naisille suunnattu romanttinen, enimmäkseen kliseinen ja taiteelliselta tasoltaan vaatimaton kirjallisuuden muoto”. Grrr. Minulle Tuulen viemää on kylläkin kokonaisvaltainen taide-elämys. Polveni tärisevät, sydämeni sykkii ja ajatukseni riemuitsevat. Silläkin uhalla, että olen täysi höntti. Ehkä kaikki rajanvedot todella ovat yksinomaan yksilöllisiä ja perustuvat mitä mielivaltaisimpiin näkemyksiin?