Etsiskeleviä ajatuksia kielen kauneudesta

- Onko ”orkidea” kaunis, koska orkidea on? -

Kaunis, pehmeä päivä. Laskiaissunnuntai ja hiljainen lumisade. Ajattelen, että päivän kauneus tulee ehkä juuri tunnelmasta, siitä että on sunnuntai ja pehmeää ja lumihiutaleista. Ehkä ihan vähän ajattelen myös sitä, olisiko se kaunis, jos minulla ei olisi (juuri) noita sanoja: tunnelmaa, sunnuntaita, pehmeyttä ja lumihiutaleita – ja niin, itse kauneutta. Voiko kauneutta ylipäätään olla ilman kauneuden käsitettä, ideaa, jotakin millä ja minkä kautta siitä voidaan puhua? Ehkä voikin. Lumihiutaleen kauneuden voi varmasti nähdä ja tuntea sekin, jolla ei ole sille nimeä. Mutta minä en silti oikeasti tiedä, miten pitkälti juuri kieli määrittää kokemusmaailmaani, koska minulla nyt kuitenkin on nuo sanat, joilla voin myös kauneudenkokemukseni koettaa edes kalpeasti jäsentää.

No niin, oikeastaan minun ei pitänyt eksyä kielen ja mielen rajoihin, vaan koettaa vain aloittaa ”jollakin kauniilla”, vaikka nyt sitten talvisen sunnuntain tunnelmilla. Huomasin tässä tänään taas ajattelevani kielen kauneutta ja haluavani siitä nyt sitten ihan kirjoittaakin, ja arvelin kai, että se ”jokin kaunis” sopisi johdattelevaksi sillaksi itse aiheeseen. Varmaankin olen täällä kamarissanikin jo eri yhteyksissä tullut eri tavoin sanoneeksi, että arvostan kirjallisuudessa(kin) ”kaunista” kieltä ja kerrontaa (niin, en tiedä olenko, mutta niin luulen), ja aina välillä, kuten siis myös tänään, pysähdyn tätä kauneutta hieman enemmänkin pohdiskelemaan. Sitä siis, että mitä se oikein on, kielen kauneus? Mitä se merkitsee, että kieli on kaunista? Että jonkun kirjoittajan/kirjailijan kieli on? Miksi jonkun kieli on jonkun toisen kieltä kauniimpaa, vaikka se periaatteessa on ihan sama kieli vai – niin, vai onko se, kauniimpaa ja/tai sama?

Kielen kauneus – kuten monet muutkin asiat tässä maailmassa – tietenkin myös jakaa mielipiteitä. On lukijoita, jotka kokevat kauniin kielen omakseen ja toisia, jotka eivät. Sellaisiakin on, jotka kaunis kieli saa hieman kavahtamaan ja ehkä jopa vetäytymään ja välttelemään. Joskus olen kuullut puhuttavan myös siitä, että jonkun kirjailijan kieli on ”liian kaunista”. Ja tietysti: mitä se kauneus sitten kenellekin on? Kaikki tämä on, kuten erilaisuus yleensäkin, rikkautta ja keskustelun mahdollisuus.

Itse olen harvoin – jos koskaan – kohdannut kerrontaa, joka (minusta) olisi ollut liian kaunista. Rumaan kerrontaan olen sen sijaan törmännyt. Tuo on tosin rumasti sanottu, ja ihan jo siksi, että myös rumuudella voi olla – ja on – taiteenfilosofiankin näkökulmasta tärkeitä esteettisiä ja merkityksiä välittäviä tehtäviä. Ja juu, nyt kun ajattelen, niin joskus olen kyllä törmännyt myös sellaiseen kauniiseen kerrontaan, jossa kauneus on tuntunut hieman itsetarkoitukselliselta ja menettänyt siksi osan tenhovoimastaan, latistunut ehkä pelkäksi pintatason muovailuksi. Kyse ei (minusta) kuitenkaan ehkä silloinkaan ole liiasta kauneudesta vaan jollakin tavalla toimimattomasta kauneudesta. En tiedä. Voi olla, että nuo ovat osittain samakin asia.

Mutta niin. Onko ylipäätään olemassa mitään mittaria, jolla kieli (tai mikään muukaan) voidaan objektiivisesti määritellä ”kauniiksi”? Onko, kun kauneus on kuitenkin katsojan silmässä? Vai onko? Missä määrin kauniina pitämämme asiat ovat kauniita juuri meidän omissa silmissämme ja missä määrin siksi, että opimme arvostamaan kauniina nimenomaan tietyllä tavalla kauniita asioita ja olemuksia ja siis myös tietyllä tavalla kaunista kieltä?

Ehkä se, minkälaisia asioita ylipäätään pidämme kauniina, heijastuu myös henkilökohtaiseen kokemukseemme kielen kauneudesta? Ristiriitaistakin ehkä, koska juuri pohdin, onko kauneudentajumme edes pohjimmiltaan omaamme, mutta ei se mitään, tämän ei ole tarkoituskaan olla vastauksia tarjoava vaan pikemminkin kysyvä kirjoitus. Mutta niin, samalla tavalla kuin toinen pitää pelkistetystä kulmikkuudesta ja toinen koristeellisemmasta kaarevuudesta, näemme ehkä eri tavoin myös eri kirjoittajien erilaiset kielet. Ehkä on myös niin, että on erilaisia estetiikkoja, joista valita. Ja että kauneudentajumme on siten sekä omaamme että tarjolla olevista malleista opittua ja poimittua.

Ehkä se kielen kauneus itsessään on ennen kaikkea sen (koettua) harmoniaa, tasapainoa. Tai ehkä se on ennen kaikkea sen rytmiä. Tai ehkä harmonia ja rytmi liittyvät toisiinsa. Ehkä se on myös muodon sointumista sisältöön tai (ainakin joskus) päinvastoin juuri sitä, että se ei soinnu. Sitäkin ehkä siis, että sen harmonia sittenkin järkkyy.

Kauniin kielen yhteydessä puhutaan usein myös kirjoittajan runollisesta, lyyrisestä tyylistä. Minullekin kielen runollisuus merkitsee usein myös sen kauneutta, mutta ehkäpä tuo runollisuuden kauneus vaatii silti hieman tarkempaakin pohdintaa. Runollisuuden kun ehkä turhankin herkästi liittää lähinnä tiettyyn koristeellisuuteen, vaikka kyse on kenties sittenkin pikemminkin tiheydestä, kielen monikerroksisuudesta ja siitä, miten se voi avata mielessä monenlaisia ovia. Toisaalta: jos kieli on kovin tiheää, siitä voi tulla myös hämärää. Mutta entä hämärän kauneus?

Itsetarkoituksellista kielen kauneuden ei ehkä pidä olla. En tosin ole ihan varma tästäkään tai ehkä olen. Ehkä kielen kauneuden pitää olla ennen kaikkea luonnollista, sellaista että se ei tunnu tehdyltä vaan siltä että kielessä hengittää kirjoittajan oma, luonnollinen sanomisen tapa. Ehkä sen siis tosiaan erottaa – sen, välittääkö kieli jotakin kirjoittajalleen ominaisesta tavasta katsoa maailmaa ja samalla käyttää kieltä (niin, luulen että nuokin jollakin tavalla liittyvät yhteen) vai tuntuuko se pikemminkin joltakin tekemällä tehdyltä niin että työstäjän ja materiaalin välinen yhteys ei ihan toimi. Hmm, niin, ehkäpä osittain juuri tästä johtuen ajattelen, että kirjoittajan pitää kirjoittaa itselleen rehellisenä ja rehellisesti – että kun antaa itsensä hengittää sanoillaan omaan tapaansa (ja myös etsiä juuri sitä omaa tapaansa), tekstistä tulee varmimmin pakotonta. Ja niin, entä sitten se, entä pidämme ehkä herkästi kauniina juuri sellaista kieltä, jolla on jotakin yhteistä meidän oman kielemme ja oman maailmankatsomisen ja sanomisen tapamme kanssa?

Onko kielen kauneus sitten sanoissa itsessään vai niiden merkityksissä? Onko se siinä, miten sanat kutoutuvat toisiinsa, vai siinä, mitä syntynyt kudelma kantaa? Voiko sanoja ja niiden merkityksiä ylipäätään erottaa? Onko kielen kauneus ehkä jotakin, joka syntyy juuri siitä, miten sanat ja niiden merkitykset syleilevät toisiaan?

Ehkä se todellinen kauneus on pohjimmiltaan syvyyttä? Sitä, että pinta (kielen muoto) onnistuu näyttämään myös sen, mitä sen alla on ja mitä kirjoittaja (tai puhuja) pyrkii kielellään sanomaan (ehkä jäsennyksen ihmisyydestä, maailmasta, ylipäätään inhimillisestä kokemustodellisuudesta tai niin, ainakin pyrkimyksen etsiä, löytää ja ymmärtää niistä jotakin)?

Ainakaan ei riitä, että vain kirjoittaa ”kauniisti”. Ei tietenkään. Autereiset auringonlaskut ja lumihiutalehahtuvat eivät kielen tasolla tarjoa itsessään mitään. Tai ehkä tarjoavatkin, ovathan ne tavallaan myös säveliä ja/tai kuvia ja kantavat kyllä myös sitä mitä sanovat. Niin, en sentään halua puhua itseäni vastaan ja kieltää sitä, että ainakin itse rakastan myös sanojen kauneutta sinänsä (kauneutta, joka kyllä sekin syntyy myös juuri muodon ja merkityksen yhteydestä: lumi on minulle sanana kaunis, koska lumi on, ja niin myös kauneus, rakkaus ja niin moni muu). Sanojen takana pitää silti olla myös jotakin, johon tarttua. Pitää olla tuntu siitä, että sanat hengittävät, että ne eivät ole vain kaunista pintaa jonka alla ei ole mitään, ei sydäntä eikä virtaavaa elämänverta. Pitää, koska sanat ovat olemassa juuri merkitysten välittämistä, avaamista ja mahdollistamista varten.

Merkitseekö kauneuden vaaliminen ja sen arvostaminen sitten rumuuden kieltämistä? Ei. Se merkitsee nimenomaan kauneuden vaalimista ja arvostamista. Ei sitä, että kaikki kuviteltaisiin kauniiksi. Kaikki ei (tietenkään) ole. Ja sitä paitsi: minustakin pitää silti olla myös sitä rosoa, koska niin elämässäkin on. Omaan estetiikkaani sisältyy kuitenkin olennaisesti ajatus siitä, että maailmassa, jossa on niin paljon rumaa, tarvitaan juuri kauneutta ja siksi myös ”kauniisti” kirjoittavia kirjailijoita. Tarvitaan, koska kauneus antaa ihmiselle paitsi lohtua myös voimaa. Ja kauneuden moneus, niin, sehän juuri mahdollistaa myös lohdun ja voiman mahdollisuuksien monistumisen.

Kaunista sunnuntai-iltaa!

Hetki hetkeltä

Eilen oli kaunis päivä. Paistoi aurinko. Kävelin ja ajattelin ihmisen taipumusta olla ahne, haluta kaikki mulle heti nyt. Sitä, miten sitä niin mielellään tahtoisi kaiken olevan kerralla kohdallaan. Ja sitä, että ei kaikki tietenkään ole, eihän elämä niin mene.

Sitäkin ajattelin, miten sitä sitten välillä (tai ehkä usein) lohduttautuu sillä että sitten kun. Että sitten kun tämä asia on näin ja tuo asia noin, niin sitten on elämä paremmin, valmiimmin, vähemmän kesken. Mutta eihän elämä mene niinkään. Aina on jotakin kesken, enemmän tai vähemmän, ja myös sitten kun. Vaikka tämä asia onkin sitten ehkä näin ja tuo noin, niin varmasti on taas jotakin muuta joka on vuorostaan kesken ja levällään. On, koska niin ihminenkin on, kesken ja levällään, ja koska ihmisen elämässä on aina tuulisuutta, milloin hänestä itsestään ja milloin kaikesta muusta johtuen. Välillä tuulee kevyemmin ja välillä painavammin, ja jos tyyntä joskus onkin, sen taitaa huomata vasta jälkeenpäin.

Ajattelin myös sitä, että kaikkea ei voi saada. Että on pakko tehdä valintoja. Pakko ja mahdollisuus. Sitä, että jos haluan valita tämän, niin hyväksyn sen, että en voi valita tuota. Ja sitäkin, tietenkin, että kaikkea ei ihminen tietenkään voi itse valita. Että myös omasta tahdostamme riippumattomat olosuhteet sanelevat elämässämme osansa, mutta silloinkin voi ehkä valita ainakin sen, miten niihin olosuhteisiin suhtautuu. Ja kyllä, on tietenkin olosuhteita ja olosuhteita, mutta ajattelin nyt lähinnä niitä, jotka eivät ole ihan niin raskaita kuin jotkut toiset. 

Niin, aina on asioita, jotka ovat kesken. Niitä oli eilen ja niitä on myös tänään, varmasti huomennakin. Mutta joskus tulee silti hetkiä, joina vähäksi aikaa kirkastuu se, että sitähän elämä juuri on, askellusta hetkestä hetkeen, ja että juuri sitä sen pitää ollakin. Ja että oikeastaan juuri siinä, itse matkallaolossa, on myös tiettyä lohdullisuutta, jotakin joka vapauttaa sekä tahtomasta kaiken nyt heti että uskottelemasta itselleen että elämä on sitten kun. Niin, nythän se on, juuri nyt, kaikessa kiehtovassa ja joskus kipeässäkin keskeneräisyydessään. Tai ehkä on jopa niin, että myös keskeneräinen voi olla omalla tavallaan valmista.

Tällaisia vain tällä kertaa, eilisessä auringonpaisteessa virinneitä keskeneräisiä ajatuksia, jotka vielä tänäänkin, kertyvien lumisadepilvien alla, halusivat hetken verran aikaa ja tilaa. Huomaan kyllä, että epäröin hieman ennen kuin painan julkaise-nappia, ehkä mietin mikä tällaistenkin itseään etsiskelevien ajatusten arvo on. Lopulta päätän, että niiden merkitys on askeleiden kaltainen, että nekin vievät osaltaan matkalla eteenpäin. Minne, sitä ei kai tarvitse tietää. Ehkä riittää kun näkee, että kaunista on myös tänään (oi on, on luvattu melkein pyryä) ja askeleita joita astua.

"Luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon..."

Albert Edelfelt: Hyvät ystävät, 1881
(Kuvalähde Wikimedia Commons)

- Marilla, hän kysyi sitten, luuletko, että koskaan saan 
sydänystävää täällä Avonleassa?

- Saat mitä?

- Sydänystävää - oikein läheistä ystävää - sukulaissielua, jolle voi uskoa salaisimmat tunteensa. Sellaista ystävää olen ikävöinyt koko elämäni ajan. En ole koskaan uskaltanut toivoa, että löytäisin hänet. Mutta nyt on jo niin monta ihanaa unelmaani toteutunut, että ehkä tämänkin käy samoin. Luuletko?

- Diana Barry asuu Mäntymäessä, ja hän on jokseenkin sinun ikäisesi. Hän on hyvin herttainen tyttö. Ehkäpä saat hänestä leikkitoverin, kun hän palaa kotiin.

***

- Voi, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, luuletko... luuletko että voit pitää minusta edes hiukan, niin paljon, että meistä voi tulla ystävät.

Diana nauroi. Diana nauroi aina ennen kuin sanoi jotain.

- Varmasti luulen, hän sanoi epäröimättä. - Olen hirveän iloinen, että sinä asut Vihervaarassa. Tulee oikein hauskaa, kun on joku jonka kanssa leikkiä. Täällä lähistöllä ei ole asunut yhtään tyttöä, ja sisareni ovat vielä pieniä.

- Vannotko olevasi minun ystäväni aina ja ikuisesti? kysyi Anna innokkaasti.

Diana näytti kauhistuneelta.

- Vannominen on hirveän rumaa, hän sanoi moittivasti.

- Äh, ei - ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. 
Vannomista on kahta lajia, tiedäthän.

[----]

- Ojennamme toisillemme kätemme, kas näin, sanoi Anna vakavasti. - Sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli. Kuvitellaan että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen parhaalle ystävälleni Diana Barrylle niin kauan kuin aurinko ja kuu kiertävät rataansa. Sano nyt sinä samoin 
ja pane minun nimeni omasi tilalle.

Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:

- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että sinä olet merkillinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta oikein paljon.

(L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet, 1908. Suomennos Hilja Vesala.)

Oi Anna, Dianan tapaan minäkin tulin pitämään sinusta oikein paljon  ♥

Ja näin ystävänpäivänä on tietenkin oikein ihanaa muistaa myös
rakkaita kirjallisia sukulaissielujaan

- niitä, jotka pysyvät aina mukana, hetkestä hetkeen...

Lämmin ystävänpäiväajatus rakkaalle Annalle ja kaikille kamariini piipahtaville! 

Helena Anhava: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)

Maailmaa voi katsoa mustavalkoisena kaavakuvana,

elämää ja ihmistä ei,

siihen tarvitaan vivahteita ja paljon tunnetta,

eläytyvää, ei opetettua,

»ei elämää kuin peltoa voi ylittää», sanoo Pasternak.

Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.

Aina, kun ryhdyn kirjoittamaan runoista, 

huomaan että haluaisin siteerata lukemani runot yksi toisensa jälkeen. 

 Niin käyn tälläkin kertaa: Helena Anhavan runot kokoelmassa 

Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa (1971)  

puhuisivat puolestaan niin paljon paremmin kuin minun
mahdollinen puheeni niistä.

Itseään on turha lähteä pakoon,

se tulee mukana.

Voinhan minä tietysti sanoa, 

että Anhava kirjoittaa muun muassa 

yksinäisyydestä ja ulkopuolisuuden tunteesta.

Se on se tunne

että ei kelpaa

ei mihinkään

eikä kenellekään.

Voin sanoa, 

että runoista välittyy usein myös suru ja luopuminen, 

elämän väistämätön rajallisuus.

Kun se jolta sait elämän

on kivulla lähtenyt,

on kuin keinu pysähtyisi,

maailma humahtaisi kuulumattomiin.

Voin sanoa, 

että runoissa on aforistisia tiivistymiä...

Mitä elämä enemmän kysyy

kuin näyttelijänlahjakkuutta.

...ja että niissä hengittää humaanisuus ja herkkyyden puolustus.

Tämä on niin harhautunut laji

että kun muoti määrää

se telkeää tunteensakin komeroon

kuin suippokärkisen kengän.

Voin sanoa, 

että runoissa on

syvää ymmärrystä ja tarkkanäköisyyttä...

Joskus epäilen että ne ne vasta häiriintyneitä ovat jotka eivät 
koskaan suistu kiskoiltaan.

...ja vaikka senkin, että Anhava puolustaa rohkealla viisaudella 

myös äitiyden viettiä, äidin ja lapsen suhdetta.

Juuri kun aloimme päästä omistavista vanhemmista, 

tulivat nämä napakat naiset jotka tahtovat omistaa toistenkin lapset.

Nainen vapautetaan lapsen orjuudesta todistamalla 
että äidin ja lapsen välillä ei ole mitään suhdetta. 

Ainahan muutama jesuiitta yhden vietin kuristaa.

Mutta mitäpä minä mitään oikeastaan sanomaan, 

Anhavan runot riittävät kyllä puhumaan puolestaan. 

Silti minä tietysti sanon, vähän jotakin, sinne siteerausten lomaan taas, 

sillä en kai minä voi pelkistä siteerauksistakaan kirjoitustani koostaa.

Kun on oikein onneton

tai oikein onnellinen

ei tarvitse mitään.

Ja toivon, tietenkin, että joku muukin löytää Anhavan runot jos ei ole jo löytänyt. 

Siinä kai se juuri on, tämä runoistakin kirjoittaminen: 

toiveessa, että omalla pienellä ja haparoivalla kirjoituksella voi sittenkin 

olla edes pieni merkitys.

*****

Kirjailijoita, joiden tuotantoon tulee tarttuneeksi merkillisen myöhään, riittää ainakin omalla kohdallani varmasti elämäni ääriin asti. Myös Helena Anhava on ollut minulle tällainen: olen tietenkin tiennyt hänestä ja ehkä myös arvellut, että hänellä voisi olla minullekin sanottavaa, mutta silti tartuin hänen teoksiinsa vasta aivan hiljattain. Nyt kuluvan talven mittaan olen kuitenkin lukenut häneltä useampiakin runokokoelmia ja huomannut, että hänen runoissaan on hiljaista viisautta, juuri sitä sellaista jota tämä maailma niin kipeästi tarvitsee. Anhavan runoissa toteutuu myös se vaivattomuuden ja syvyyden liitto, jota runoudessa suuresti arvostan ja josta kovasti pidän. Anhavan tuotantoon tutustumiseni siis myös jatkuu ja varmasti muun muassa novellienkin puolella. Kamariin tallennettavaksi valikoitui tällä erää tämä, Anhavan esikoiskokoelma, josta luin viidennen, vuoden 1977, painoksen. 

Haastevastaus: Yhdessä parempi maailma

 

Kaunista ja syvällisen mietteliästä katveita-blogia kirjoittava kaimani haastoi pohtimaan mahdollisuuksiamme toimia paremman maailman puolesta. Tämä on todella hieno ja tärkeä avaus, johon minäkin soisin mahdollisimman monen tarttuvan. Tartuthan siis sinäkin ♥

Päätin, että itse vastaan tähän haasteeseen äitinä. Kuten kaimanikin sanoo, erityisen tärkeitä askeleet kohti parempaa maailmaa ovat siellä, missä on lapsia ja nuoria. Onhan maailmamme tulevaisuus juuri lapsissa, uusissa sukupolvissa, ja viisaiksi, luontoa kunnioittaviksi ja sydämeltään avariksi aikuisiksi kasvavat lapset ovat paras ja samalla ainoakin toivo, mitä meillä on.

Me kaikki tiedämme, että maailma on kaikessa kauneudessaankin monella tavalla vaikea paikka ja että ihmiskunnan pimeät puolet näyttäytyvät toistuvasti myös lapsille. Uutisotsikot kertovat omaa karua tarinaansa, ja myös lasten oma maailma on joskus surullisen julma, aikuistenkin maailman kovia arvoja ikävästi heijasteleva peili. Äitinä toivon, että maailmasta tulisi kasvaville lapsillemme parempi paikka elää ja että maapallomme kauneus ja elinvoima säilyisivät niin heille kuin myös tuleville sukupolville.

Oma muistilistani pienistä, tärkeistä askeleista itselleni ja samalla kaikille muillekin tämänkaltaiset mietteet omikseen kokeville vanhemmille ja/tai kaikille lasten ja nuorten parissa työskenteleville on  tämäntapainen:

Kerro lapselle, että luonnon hyvinvointi on myös ihmisen hyvinvointia. Kerro, että jokainen pienikin teko luonnon puolesta on hyvä teko. Kerro, että ilmastonmuutos ja muut luonnon tasapainoa heikentävät asiat ovat totta, mutta yhdessä ihmiset voivat tehdä luonnon hyväksi paljon.

Kerro, että me kaikki voimme antaa omastamme sille, jolla on vähemmän. Kerro, että onnellisempi on se, joka ei tavoittele vain omaa etuaan ja voittoaan, vaan ymmärtää empatian ja ihmisten tasavertaisuuden arvon.

Kerro, että ihmiset tarvitsevat toisiaan ja että kukaan ei jaksa yksin. Kerro, että rakkaus ja ystävyys ovat tärkeintä maailmassa. Kerro, että toisia ihmisiä pitää kohdella hyvin, mutta ei niin, että antaa toisten kävellä päältään. Kerro, että toisia ei saa kiusata, ei mistään. Kerro, että ketään ei saa jättää yksin. Kerro, että kaikkien kanssa ei voi olla sydänystävä, mutta kaikkia pitää arvostaa ja kunnioittaa.

Kerro, että hyvillä ja lämpimillä sanoilla saadaan aikaan paljon hyvää. Kerro, että hyvät sanat ja hymy eivät maksa mitään. Kerro, että onnistumisista kannattaa iloita, sekä omista että toisten.

Kerro, että onnellisen elämän avain ei ole siinä mitä omistaa vaan siinä mitä tekee. Kerro, että kenenkään arvoa ei mitata siinä, minkälaisia tavaroita hänellä on. Kerro, että kohtuullisuus riittää.

Kerro, että vaikka uutiset ovat usein huonoja, maailmassa on myös valtavan paljon hyvää. Kerro, että terroristien teot eivät kerro mitään niistä kaikista ihmisistä, jotka tulevat samoilta seuduilta kuin ne jotka tekevät väärin. Kerro, että ihmiset ovat aina yksilöitä ja että joukkojen leimaaminen yksittäisten yksilöiden vuoksi on aina väärin. Kerro, että on ihana asia, jos lapsella on mahdollisuus tutustua toisista kulttuureista tuleviin ihmisiin ja saada heistä ystäviä.

Kerro, että ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla. Kerro, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä ja myös oikeus niihin. Kerro silti sekin, että olisi tärkeää, etteivät ihmiset loukkaisi tai pahoinpitelisi mielipiteillään toisia ihmisiä, kohtelisi väärin mitään muutakaan elävää eivätkä tuhoaisi mielipiteidensä kautta planeettaa jolla elämme.

Kerro, että asioista voi ja pitää keskustella. Kerro, että hyvään keskusteluun kuuluu kyky kuunnella toista. Kerro, että siihen kuuluu myös se, että sinua itseäsikin kuunnellaan.

Kerro, että ihminen tarvitsee myös omaa rauhaa ja että ihmisellä on oikeus hiljaisuuteen. Kerro, että ei ole itsekkyyttä kerätä voimia myös hiljaisuudessa, keskittyä lepoon ja itselle tärkeisiin asioihin.

Kerro, että jokainen voi tehdä vähän ja että jokainen voi välittää paremman maailman sanomaa omalla tavallaan. Kerro, että toiset ovat valmiimpia julkiseen vaikuttamiseen ja toiset hiljaisempiin arjen tekoihin. Kerro, että kaikki tavat ovat hyviä ja oikeita. Kerro, että kun saa olla omanlaisensa, pystyy tekemään parhaansa omalla tavallaan. Kerro, että ihmiskunnan rikkaus on juuri erilaisuudessa ja että kaikkia erilaisia ihmisiä tarvitaan.

Kerro, että on hyvä olla rohkea juuri sillä tavalla, joka tuntuu omalta. Kerro, että usein on suurempaa rohkeutta kuunnella itseään kuin mennä joukon mukana. Kerro, että rohkeita voidaan silti olla myös yhdessä.

Kerro tämä kaikki lapselle sopivalla tavalla, sopivankokoisin askelin, ja ole valmis myös pohtimaan yhdessä, vastaamaan parhaasi mukaan kun lapsi kysyy. Kerro niin, että kaikessa korostuu toivo ja valo epätoivon ja pimeän sijaan. Lapsi ei tarvitse maailmantuskaa, vaan maailmaniloa.

Ja ennen kaikkea: näytä tämä kaikki parhaasi mukaan myös siinä, mitä itse teet. Ole itsellesi armollinen ja hyväksy rajallisuutesi, mutta pyri olemaan niin hyvä esimerkki ja muistamaan omat opetuksesi niin hyvin kuin juuri nyt voit. Pidä itsestäsi huolta että jaksat, tee kauniita asioita. Parempi maailma alkaa pienistä ajatuksista, pienistä teoista, halusta nähdä maailmassa valoa ja hyvän mahdollisuuksia, uskosta siihen että se kaikkein pieninkin on tärkeää.

Ja vielä se tärkein: Ota lapsi syliin. Rakasta.

***

Kaimani kysyy haasteessaan näin: Miten elää tällaisessa maailmassa? Miten säilyttää mielenrauha ja elämänilo, näky toivosta? Jos maailma on tällainen, mikä on tärkeää tässä maailmassa? Kysymykset ovat suuria, mutta vastaan niihin parhaani mukaan: Elä siten kuin sinusta on oikein, olet ainoa jonka elämän voit elää. Puhu ja toimi tärkeiden asioiden puolesta omalla tavallasi. Luota uusiin sukupolviin ja siihen, että hyvän on mahdollista kasvaa. Katsele, miten aurinko nousee ja laskee, joka päivä. Muista, että tärkeää tässä maailmassa on ennen kaikkea toivo, rakkaus ja luottamus. 

Kiitos kaimalleni hienosta ja tärkeästä haasteesta! Ja sanon vielä: toivoisin, että tähän tarttuisi mahdollisimman moni, myös juuri sinä. Tartuthan siis – siksi että haluat ♥ Alkuperäisen haasteen näet täältä. Parempaa maailmaa kohti, yhdessä eikö niin, pienin ja suurin askelin ♥