Montgomeryn päivä

Ihana marraskuun tyttö, 

Lucy Maud Montgomery (30.11.1874–24.4.1942),

jonakin vuosisadanvaihteen päivänä.

**********

”Paina tämä sydämeesi, lapseni.

Niin kauan kuin voit vähänkin ilahduttaa muita

ja tuoda lohtua heidän elämäänsä,

oma elämäsi on elämisen arvoista.”

Lucy Maud päiväkirjassaan 24.9.1938,

siteeraus Sisko Ylimartimon teoksesta

Anna ja muut ystävämme, Minerva 2008. 

**********

Lämmin ajatus suosikkityttökirjailijalleni siellä jossakin ♥

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015)

Tervehtii jo meitä

joulu ihanin!

Tuli kylmän teitä

juhla kuitenkin.

Kaikki kauniit aatteet

tullessaan se toi,

yllään juhlavaatteet

lapset karkeloi.

Kynttilät ne hohtaa,

kirkkaan tuikkeen luo:

mielemme jo johtaa

Betlehemin luo.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, ensimmäinen säkeistö.

**********

Ihanaa, ensimmäinen adventti. Ympärillä kynttilöiden tuike ja joulun kukkien hehku, sydämessä hymy ja joulun rakas odotus...

Me, satusetä Topelius ja minä, olemme molemmat jouluihmisiä. Hiljattain ilmestynyt Topeliuksen joulu – satuja ja runoja (2015) kertoo, että ”Sakari Topelius rakasti joulua pienestä pojasta vanhuuteen”, ja niin, myös minä olen rakastanut joulua koko tähänastisen elämäni enkä oikein osaa muuta itsestäni kuvitellakaan. Niinpä satusetä on satuillut ja runoillut myös jouluisia runoja ja tarinoita, ja minä puolestani niitä joulu- ja kirjallisuudenhistoriaihastuksissani mielelläni luen.

Kuten monet varmasti tietävätkin, Zacharias Topelius (1818–1898) oli yksi 1800-luvun tärkeimmistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikuttajistamme, ja se, joka halusi kirjoittaa myös lapsille. Tässä uudessa, kauniskantisessa kirjassa armas satusetämme puhuu meille nyt kouluneuvos Kirsti Mäkisen uudelleenkerrontojen kautta. Satujen ohella teoksessa on myös Topeliuksen rakkaita runoja ja lauluja sekä Rudolf Koivun lumoava kuvitus. Lisäksi mukana on kurkistuksia 1800-luvun joulunviettoon maalla, kaupungissa ja Topeliuksen omassa kodissa, ja kurkistelenkin myös näihin näkymiin koko lailla ihastuneena, vaikka olen jo ennestään kerännyt itseeni aimo annoksen joulun historiaa... Joulu ja sen perinteet ja historia taitavat olla niitä aiheita, joihin en (toivottavasti!) koskaan kyllästy. Tässäkin nämä kurkistukset kertovat mukavasti siitä, mikä joulussa on pysynyt samana ja samalla siitäkin, mitä menneestä on jo jäänyt taakse, historian hämyisiin kätköihin. Topeliaaniseen henkeen sopien joulun historiasta kertova osuus myös muistuttaa, että joulu oli entisinäkin aikoina eri kodeissa hyvin erilainen: toisissa kodeissa vallitsi yltäkylläisyys, mutta toisissa oli joulunakin puute ja nälkä.

Ja entäpäs ne tarinat? Tähtisilmä, armelias torppari, yksinäinen Vanha herra ja Pyhän yön lapsi. Joulukuusen hakumatka ja Tuulitukka ja Pilviparta. Sampo Lappalainen, joka päätyy vuoren kuninkaan luo ja Valtteri, joka laskee kelkallaan hieman liian lujaa ja joutuu lumikuninkaan hoviin. Veljekset, joista toinen rakastaa raikasta ilmaa ja toinen tarinoiden sepittelyä ja sekin pieni ja raisu rosvopäällikkö Rasavillius. Entäs Peikkojen joulu, se jonka keskelle Fredrik ja Lotta joululahja-ahneuttaan oikuteltuaan äkkiä joutuvat... Ja niin, satujen lomassa myös niitä aina yhtä kauniita lauluja ja runoja: Varpunen jouluaamuna ja Sylvian joululaulu, sekin Joululaulu jossa joulu oveen kolkuttaa...

Kyllä, Topeliuksen sadut ja runot ovat samaan aikaan sekä viehättävän vanhanaikaisia että ihmeen ajattomia. Ne välittävät Topeliuksen hienoja arvoja ja hyveitä, niitä joita soisi yhä edelleen kunnioitettavan: sosiaalista oikeudentuntoa, luonnonsuojelua, sovinnollisuutta, avarakatseisuutta, rakkautta.

Kuunnellaanpa vaikka Tähtisilmää:

Ja minä muistin, miten Jumala on siunannut meitä siitä lähtien, kun otimme vieraan lapsen kotiimme. Ennen olimme sairaita ja köyhiä, halla turmeli sadon, karhu ja sudet tuhosivat karjaamme. Mutta armeliasta Jumalakin armahtaa, ja Hänen enkelinsä ovat viattomien lasten turvana.

Ja Tuulitukkaa ja Pilvipartaa:

Sydämeni suli ilosta, niin kuin aina kun tapaa viattoman, hyväsydämisen ihmisen. Silloin sulaa jää ikkunaruuduista ja lumi nietoksista ja hallan huurre ihmisten kylmästä sydämestä, keskelle talvea tulee kevät, kuiva aita alkaa kukkia ja leivoset laulaa korkealla taivaalla. Niin suuri on ilon ja hyvyyden valta maailmassa.

Kuitenkin minusta satuja lukiessani tuntuu, että toiset niistä ovat uudelleenkertomisesta huolimatta nykylapselle kummallisia. Että ne kiehtovat ehkä enemmän hieman isompaa lukijaa – sellaista, joka on kenties kiinnostunut myös kirjallisuuden historiasta ja siitä, millaisia sadut joskus ovat olleet ja miksi. Näissä saduissa on omanlaisensa tunnelma ja maailma, jotka toisenlaisiin tarinoihin tottuneelle nykylapselle saattavat välillä tuntua vierailta – siitäkin huolimatta, että satujen takana vaikuttavat myös ne monet ajattomiksi toivomani arvot. Joulupukin kuvaaminen oikeaksi pukiksi, joka itsekkyytensä vuoksi on tuomittu kiertelemään vuodesta toiseen lahjoja jakaen, saattaa hymysuiseen lastenystävään tottunutta nykylasta hämmentää. Myös Tähtisilmän avoin loppu, epätietoisuus siitä kuinka pienelle viattomalle lapselle lopulta kävi, on pienelle kuulijalle tai lukijalle ehkä kummallinen ja huolestuttavakin ainakin jos asiasta ei sadun jälkeen yhdessä keskustella.  Monet saduista ovat myös avoimen kristillisiä, mikä tietenkin kuuluu Topeliuksen satuhenkeen, mutta saattaa korosteisuudessaan joitakin nykylukijoita ihmetyttää. Toisaalta monet saduista ovat hyvällä, perinteisellä tavalla lempeän opettavaisia ja muistuttavat muun muassa armeliaisuuden, hyväntahtoisuuden ja toisten huomioonottamisen tärkeydestä. Sellaisina ne sopivatkin erittäin hyvin luettaviksi myös omina aikoinamme.

Luulen, että ainakin meillä minä, kirjallisuuden aikamatkaaja, olen se, jota nämä sadut toistaiseksi kiinnostavat eniten. Silti haluan näiden satujen kautta sopivina hetkinä ja annoksina tarjoilla myös lapsille pieniä piipahduksia kirjallisuuden historiaan ja samalla myös jutustelua ja tuumiskeluja, yhteisiä pohdintoja siitä miksi nämä sadut ovat toisenlaisia kuin uudemmat tarinat. Monet saduista ja tarinoista kaipaavat yleensäkin lukemisen oheen myös keskustelua, ja Topeliuksenkin sadut ovat juuri sellaisia. Jos luet näitä satuja lapselle, varaa siis hetki myös lapsen ajatuksille ja kysymyksille ja sille, että haluat ehkä itsekin sanoa jotakin.

Tuo nyt mieleen rauha,

joulu armahin!

Talven juhla lauha,

vieras herttaisin!

Keijut ilakoivat

kuusta kiertäen,

ympärillä soivat

laulut enkelten.

Lapset lauluun innoin

ääntään kohottaa,

kaikki riemurinnoin

kiittää Jumalaa.

Zacharias Topelius:

Joulun juhla, kolmas säkeistö.

**********

Topeliuksen joulu – satuja ja runoja. Kertoja Kirsti Mäkinen, kuvat Rudolf Koivu. 140 s. WSOY 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

**********

PS. Toivotan näin ensimmäisenä adventtina

myös kaunista ja tunnelmallista alkavan joulun aikaa ♥

Ruokaisia haastevastauksia

Kaisa Reetta ihanainen ilahdutti minua tunnustushaasteella ja siihen liittyvillä yhdellätoista kysymyksellä. Ruoanlaittoaiheisina kysymykset olivat minulle hieman konstikkaitakin vastattavia, sillä niin herkkusuu ja hengetär kuin olenkin, en ole keittiössä erityisen luova tai kokeileva tai aina edes kovinkaan aikaansaava (niin, se leivänleipojaihanneminäni uinuu aina vain ja korvapuustitkin tuoksuvat aivan liian harvoin). Pienestä hankaluudestaan huolimatta kysymyksiin oli hykerryttävän herkullista vastailla, joten kiitos kaunis Kaisa Reetalle <3 Tässäpä nämä, vastaukseni:

1. Onko sinulla lempikeittokirjaa?

Ei oikeastaan, mutta pidän muutamista eri syistä erityisen paljon. Vuonna 1920 ilmestynyt Kasviskotiruoka on ihana kulttuurihistoriallinen elämys, jossa voi hierotaan ja makaroonit pätkitään. Uudemman Kotiruoka-kirjan ohjeilla teen herkullisia uunijuureksia ja joululaatikot ja hieman soveltaen myös piparkakkuja ja pikkuleipiä. Martan joulukirjassa puolestaan on maailman parhaan joululeipomuksen, syntisen hyvän Amorin maustekakun ohje, ja lisäksi kirja on lahja äidiltä ja siksikin erityinen. Tuija Ruuskan Aurinkomaan mansikkakakkuohjeesta olen mukaillut oman herkullisen täytekakkumme (spelttijauhoja ja intiaanisokeria, nam!), ja saman kirjan reseptillä syntyy myös herkullista linssidahlia. En yleisesti ottaen kokkaile kovinkaan paljon kirjojen mukaan ja tyypillistä on, että keittokirjasta on käytössä yksi tai kaksi hyväksihavaittua reseptiä muiden odotellessa sitä luovaa ja kokeilunhaluista olotilaa, jossa myös muistetaan että jossakin oli se joululeivän resepti ja ai niin, se eräskin pöperö...

2. Millainen olisi unelmiesi keittokirja?

Kaunis. Kasviksinen. Ehkä myös vuodenaikainen. Sellainen ihanasti vanhanaikainen ja samalla sopivan mutkaton.

3. Oletko törmännyt romaaniin, jossa ruoasta ja/tai ruoanlaitosta kerrotaan erityisen houkuttelevasti?

Miksi minun pääni itsepintaisesti helisee tyhjää? Taitaa olla niin, että ruoka ja ruoanlaitto jäävät minulle kirjoissa koko lailla sivuseikoiksi, vaikka varmasti kiinnitän niihin lukiessani ainakin jonkinlaista huomiota. Lähinnä muistan, että lapsuuden Viisikoissa syödään koko ajan. Ihana Annakin tekee kyllä ainakin erään epäonnisen kakun. Mutta ei, mikään teos ei kai toistaiseksi ole vaikuttanut minuun erityisesti juuri ruokapuolellaan.

4. Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit kutsua lounaalle tai päivälliselle. Millainen olisi menuu?

Mjaah... Koska jo vähän toivoin taivaallista teehetkeä Aino Kallaksen kanssa, niin jospa nyt kutsuisin samantapaiselle päivälliselle L. Onervan. Tiedän, että hän osti omat ruoka-annoksensa usein valmiina, joten otaksun, ettei hän odota sanoja rakastavalta sisareltaankaan mahdottomia. Ehkä Onervalle maistuisivat näin marraskuun lopulla vaikkapa uunipunajuuret pähkinöiden ja fetajuuston kera? Salaattiakin voisi olla ja hyvää leipää, ja ehkäpä maistelisimme myös hieman punaviiniä... Jälkiruoaksi voisimme syödä sitä syntisen hyvää Amor-kakkua. Oi, kunpa Onerva tulisi! Maailma olisi päivällisemme jälkeen varmasti paljon, paljon parempi.

5. Sama kysymys kuin edellä, mutta tällä kertaa kestityksen kohteena olisi haluamasi romaanihenkilö. Kenet kutsuisit?

Tulisikohan Miss Elizabeth Bennett? Voisin sujuvasti vaihtaa päivällispöydän katjakutoiseen kello viiden teehen :) Leipoisin jälleen yhden Amorin maustekakun ja kun kerran joulualusaikaa elellään niin vaikka joulutorttujakin ja pipareita. Suolaiseksi syötäväksi loihtisin vaikka feta-pinaattipiirakkaa. (Pitäisikö olla jonkinlaisia sarviakin, taipuisinkohan?) Raikastukseksi meillä voisi olla myös hedelmiä ja ehkä pähkinöitäkin, ne ovat aina niin hyviä. Ehkäpä me näillä eväillä jaksaisimme hetken aikaa jutustella Mr. Darcysta ja leningeistä ja hieman myös ylpeydestä ja ennakkoluulosta.

6. Pidätkö romaaneista, joissa kokkaillaan tai syödään paljon?

Pähkäityäni näitä kysymyksiä nyt tovin jos toisenkin alan otaksua, että kokkailu on minulle romaaneissa tosiaan aika lailla sivuseikka... Tarinan lomaan sopivasti aseteltu ruokapuuhailu saattaa kuitenkin lukuhetkellä ilahduttaa, mutta itsessään kokkailu ei taida riittää lukemiseni motiiviksi. (Mainittakoon, että omien tarinoideni henkilöt ovat kyllä aika usein myös laittaneet ruokaa ja syöneet. Jo se kolmetoistavuotiaana kirjoittamani esikoisneitokaiseni söi ainakin tomaattia... Mitenkäs tämä nyt tulkitaan?)

7. Syötkö lukiessasi, luetko syödessäsi?

Kirjojen äärellä juon lähinnä teetä (no joo, tunnustan: toisinaan myös syön suklaata mutta EN sotke). Syödessäni luen pikemminkin lehtiä, aamupalalla Aamulehteä ja yksin ollessani lounaallakin jotakin, jos sopiva lehtinen sattuu lähettyvillä olemaan. Päivällispöydässä ei lueta vaan jutellaan.

8.Nimeä yksi tai useampi kirjailija, jonka/jotka haluaisit tutustuttaa suomalaiseen perinneruokaan, vaikkapa lanttulaatikkoon tai mämmiin. Minkälaista vastaanottoa uumoilet?

Tulisikohan L. M. Montgomery syömään karjalanpiirakoita ja rönttösiä? Eivätköhän ne maistuisi teen kanssa aika makoisille. (Ai niin, hänkin on jo taivaassa. Onko minussa taas jokin omituinen mutterivika?)

9. Jos sinun olisi seuraavan vuoden ajan valittava päivä viikossa ilman ruokaa tai ilman kirjoja, kumman valitsisit?

Olisi tietysti houkuttelevaa esiintyä henkevänä ja valita päivä ilman ruokaa. Mutta ei, olen aito, nälkäinen itseni ja valitsen päivän ilman kirjoja. Kirjat ovat mielessäni aina, niinäkin päivinä kun en lue (kyllä, sellaisiakin joskus on!), mutta ilman ruokaa minusta tulee vain väsynyt ja vihainen.

10. Minkä kirjan kannen valitsisit ruokapöytäsi kanteen tai lautasesi koristeeksi?

En taida valita mitään. Ruokapöytääni saa koristaa ihan vain liina ja lautasiani ruusut. Kirjankansista nautiskelen sitten muuten :)

11. Oletko törmänyt kirjaan, joka vastaa vaikutuksiltaan tulisinta chiliä tai täyteläisintä, ihaninta suklaaelämystä?

Hmmm.... Sanotaanko vaikka nimeämättä niin, että hyvä kirja on monesti niin kuin kerroksellinen suklaarasia... Sellainen, jonka saan toisinaan muiden maiden tuliaisina: käsintehtyjä tummasuklaisia konvehteja, jotka pitäisi malttaa syödä hitaasti ja ahmimatta, yksi kerrallaan... Ne maistuvat usein ennenkokemattomille, joskus hieman hämmentävillekin, mutta samalla niissä on aina se ihana, tuttu, täyteläinen suklaan maku ja tuntu...

Koska olen jo laittanut haasteen eteenpäin täällä, en nyt tällä kertaa haasta ketään. Sen sijaan toivotan näiden Kaisa Reetan herkullisten kysymysten myötä oikein makoisia lukuhetkiä :)

Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita (2015)

”Olen kova pakottamaan itseäni. Kaikkein hirveintä on uuden kirjan aloittaminen. Joka kerta minut valtaa hirveä epäusko ja pelko siitä, etten sittenkään osaa kirjoittaa. Työskentely on niin tappavan hidasta ja päämäärä tuntuu olevan äärettömän kaukana.” 

(Anna-Leena Härkönen)

Mieli ja maisema (2015), syysiltojeni teehetkiä sulostuttanut ihana ja inspiroiva luku- ja katseluteos, tarjoaa alaotsikkonsa lupauksen mukaisesti näkymiä kirjailijoiden työhuoneisiin. Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen, joilta on jo aiemmin ilmestynyt kertakaikkisen hurmaava, aiempien kirjailijasukupolvien koteja esittelevä Haltiakuusen alla – suomalaisia kirjailijakoteja (2013), ovat tässä uudessa teoksessaan nyt kurkistelleet vuorostaan nykykirjailijoiden (mielen)maisemiin. Teoksessa on mukana kaikkiaan parisenkymmentä kirjailijaa työtiloineen ja ajatuksineen, muun muassa Aino Havukainen ja Sami Toivonen, Virpi Hämeen-Anttila, Anna-Leena Härkönen, Tuija Lehtinen ja Johanna Sinisalo. Ja kyllä, myös tämä teos on edeltäjänsä tapaan koko lailla kiehtova kurkistus kirjallisiin mieliin ja maisemiin.

”Kirjoittaminen on aina ollut työni. Joskus olen tehnyt projektitöitä kyllä. Vapaana kirjoittajana ja kirjailijana minulla on enemmän omaa aikaa. En tarvitse paljon rahaa. Oma aika ja merkityksellinen työ ovat 
minulle tärkeämpiä.” 

(Risto Isomäki)

Niin, millainen se siis on? Nykykirjailijan työtila? Voi, monenlainen: on omakotitaloja ja kerrostalokoteja ja kahviloitakin, on kaupunkeja ja maaseutua, meren rantaa ja Lapin lumoa, on omenapuita ja ikkunoita, on kokonaisia huoneita ja pieniä työpisteitä, on puusohvia ja keksimistuoleja, tiloja jotka ovat järjestyksessä ja toisia joissa kaikki on hieman hujan hajan ja kas kummaa, joka paikassa on aika paljon kirjoja.

”Kirjailijan työ on dialogia kaiken se kanssa mitä aikaisemmin on kirjoitettu.” 

(Leena Lehtolainen)

(Eikö vain Leena – juuri siksi pitää lukea ja lukea ja lukea. Ja kirjoittaa.)

Iloitsen, tietenkin, että kauniiden kuvien ohella kirjassa kuuluu myös kirjailijoiden ääni, se että he kertovat kirjoittamisestaan, omista tavoistaan tehdä työtään. Siksi myös suosittelen teosta kaikille, joita kiinnostaa kirjoittaminen kirjojen takana. Ja niin – jos satut itsekin kirjoittamaan, kirjailijoiden kuvaukset kirjoittamisestaan saattavat parhaimmillaan olla hyvin helliviä.

”Jos haave on tarpeeksi vahva, sillä on taipumus toteutua. Ei siinä sen kummempaa mystiikkaa ole. Ihminen tekee tiedostamattaankin ratkaisuja 
kohti haavettaan.” 

(Seppo Saraspää)

Kirjan loppupuolelle ehdittyäni myös suren, sillä toisinaan tarinankertojat lähtevät pois liian aikaisin ja loput tarinat jäävät kertomatta. Mutta kuten hän, Seita Vuorela, Karikossaan kirjoitti: ”Täysin en lähde pois koskaan. Olenhan minä tarinankertoja.”

”Kirja ei siis saisi olla jotain helposti ja ammattitaidolla syntynyttä, vaan sen täytyisi olla taiteilemista onnistumisen ja epäonnistumisen nuoralla. Sen tulisi olla yritystä astella lähellä pudotusta. ----- Kirjoittaminen voi tehdä mahdolliseksi jonkin valinnan, kohtalon käänteen, jota ei olisi tapahtunut ennen kirjan aloittamista. Kirjoittamalla luo elämää.” 

(Seita Vuorela)

Minulle Mieli ja maisema on ollut parhaimmillaan vähän kerrallaan katseltuna ja luettuna, vain yhden tai kahden kirjailijan maisemat ja ajatukset yhden iltateen hetkellä. Sillä tavalla jokaisen kirjailijan ajatukset ovat saaneet tarpeeksi tilaa ja sitä ne juuri ansaitsevat, tilaa.

”Taiteen tehtävänä on ihmisen inhimillistäminen, sen hyvän löytäminen mihin ihminen on kykenevä. Taide kantaa vastuuta luomalla kauneutta [ja] etsimällä hyvän ja kauniin lainalaisuutta maailmassa.” 

(Raija Oranen)

 

Minä, kirjoittaja vaikka en kirjailija, nostan katseeni ja katselen keveitä verhoja ikkunani edessä. Niiden takana on marraskuun ilta, jossa vielä hetken viipyilee ihana valkeus. Työpöytäni ikkunan äärellä on täysi, mutta hiljattain siivottuna myös melko siisti. Näen kirjoja ja vihkoja ja kauniita kortteja, erivärisiä muistilappuja, ajatuksia.

”Niin vaarallinen laji on kirjallisuus, että jos kymmenvuotiaana lukee jotakin, joka jysäyttää tosissaan, se voi määrätä koko loppuelämän.” 

(Seppo Saraspää)

Niin... Mutta onneksi kuitenkin luin ne, Annat <3

**********

Anne Helttunen, Annamari Saure ja Jari Suominen:

Mieli ja maisema – kirjailijoiden työhuoneita. 264 s.

Avain 2015. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Ensilumen päivänä

Ensilumen päivässä on aina jotakin erityistä. Sellaista, että sen tahtoo merkitä muistiin. Ja ellei merkitsekään, niin toisinaan se silti jää. Sitä miettii ehkä vielä vuosien päästä, muistaa miten siinä käveli, ensivalkeassa. Miten oli pieni tyttö, nuori nainen, äiti. Ehkä lumihiutaleet keräävät itseensä tunteita, tunnelmia, elämän hetkiä. Niin myös nämä, tänään sataneet. On ollut hyvä päivä, kaunis.

Ja samalla, aina, ne tuntuvat lupaavan jotakin. Niissä on tulevaisuus. Talvi, joulu, mutta myös valo, toivo, maailman pehmeys ja kauneus, ihmisen syli. Kiitos lumi, talven ensimmäinen.