tiistai 12. heinäkuuta 2016

Anna-Maria Isola & Esa Suominen: Suomalainen köyhyys (2016)







Kun työtön tekee päivän töitä, työmarkkinatuen maksaminen viivästyy ja hän miettii, millä rahalla maksaa lääkärimaksun. Itsensätyöllistäjistä liki kolmannes on köyhiä, koska työtä ei ole riittävästi mutta työtön työnhakijakaan ei voi ”yrittäjänä” olla eikä toimeentulotuella ole tarkoitus maksaa ”kannattamatonta yritystoimintaa”. Yhteiskunnan kelkasta pudonneella nuorella ei ole muuta tarttumapintaa kuin pelien virtuaalitodellisuus: ihmisten välisessä maailmassa hän ei ole merkityksellinen, siinä toisessa on. Terveysaseman lääkäri toteaa pitkäaikaissairaalle: Taidat olla vain työhaluton. Ja nainen, joka kuiskaa ystävälleen olevansa niin raukka etten uskalla edes tappaa itseäni, jätetään päivystyksessä oman onnensa nojaan. Kyllä, Suomalaisen köyhyyden (2016) kertomia ihmiskohtaloita tämän päivän Suomesta.

Yhteiskuntamme kovenee kaiken aikaa. Tuloerot kasvavat, kansa jaetaan menestyjiin ja syrjäytettyihin. Niillä, jotka pitävät käsissään vallan avaimia, ei juuri tunnu olevan aitoa poliittista tahtoa vähempiosaisten hyvinvoinnin lisäämiseksi. Päinvastoin, köyhältä halutaan viedä yhä enemmän. Tämä on maailma, jossa ratkaisevat ”kilpailukyky”, pääoma ja – jälleen – yhä enemmän myös se, millaiseen perheeseen on sattunut syntymään. Luokkaretkeily on jonkin aikaa ollut yhteiskunnassamme jossain määrin mahdollista, mutta nyt näyttää jälleen siltä, että se on taas entistä hankalampaa ja että köyhien lapset tulevat olemaan myös köyhiä aikuisia. Sosiaalinen tausta sanelee taas entistä herkemmin yksilön tulevaisuuden.

Taantuuko yhteiskunta, joka oli eräs niistä harvoista, joissa näkyvä köyhyys jo kerran pystyttiin miltei hävittämään, takaisin luokkayhteiskunnaksi?

Solidaarisuus- ja empatiavaje ovat päivän ilmiöitä. Mitäpä sitä köyhistä ja heikoista välittämään, ne ansaitsevat kohtalonsa koska ovat itse sen aiheuttaneet. Niin, työtön on työtön omasta syystään ja sairaskin varmaan sairastui tahallaan. Masentunutkin on ihan varmasti vain laiska. Luusereita ne ainakin ovat kaikki eikä minun verorahoillani loisia elätetä. Minä ansaitsen itse tämän kaiken, jonka olen omaa etevyyttäni itselleni saanut.

Kyllä: Suuren köyhyyskyselyn mukaan köyhyyttä pidetään ihmisen omana syynä.

Jo lapset jakavat toisensa sisä- ja ulkopiiriin. Sosiaalinen stigma on suurta ja painavaa, ja köyhien lapset suurimmassa vaarassa tulla kiusatuiksi. Merkkitavaroilla ja -vaatteilla ostetaan tehokkaasti statusta. Ihan itsestäänkö lapset tämän oppivat?

Pitkäaikaistyöttömiä ”aktivoidaan” kuntouttavalla työtoiminnalla, mikä valitettavan usein on täysin työkykyisten ihmisten nöyryyttämistä. Läheskään aina ihmiseltä ei puutu työkykyä työhalusta puhumattakaan, vaan häneltä puuttuu ainoastaan palkkatyö. Mutta [s]iitä ei juurikaan puhuta, että työmarkkinat tai vallitsevat talousjärjestelmät vaatisivat korjaamista. Eipä tietenkään.

Suomalainen köyhyys puhuu paljon nimenomaan työttömistä. Haastavassa työmarkkinatilanteessamme erityisesti pitkittyvä työttömyys onkin merkittävä köyhyyden syy. Kirjassa kuitenkin muistetaan, että köyhiä ovat myös monet pienipalkkaiset ja muut pienituloiset, muun muassa pitkäaikaissairaat. Marginaaliin on sysätty monenlaisia ihmisiä, joiden toimijuus, osallistuminen ja omanarvontunne on kutistettu olemattomiin. Siellähän vikisevät! Tai parempi kun olisivat hiljaa, mitäs eivät ole osanneet pelata korttejaan oikein ja mitäs eivät ole niin pystyviä ja kykeneviä kuin me.

Ei, suomalaisessa yhteiskunnassa ei juurikaan ole absoluuttista köyhyyttä, vaikka kyllä sitäkin valitettavasti tuntuu välillä vastaan tulevan. Harva kai sitä uskoo, mutta taitaa tässäkin maassa ihan oikeasti olla ihmisiä, jotka miettivät ostavatko välttämättömät lääkkeensä vai ruokaa, ja jokainen sellainen elämäntilanne on yksiselitteisesti liikaa. Absoluuttista köyhyyttä enemmän yhteiskuntamme kärsii kuitenkin suhteellisesta köyhyydestä ja vaikka kukaan suhteellisesti köyhä ei kuole nälkään, myös tällainen köyhyys merkitsee usein vakavaa menetystä sekä yksilölle että yhteiskunnalle, ennen kaikkea siksi että se romuttaa ihmisen kyvyn olla se joka hän oikeasti on ja voisi olla. Suhteellinen köyhyys johtaa kykyjen alikäyttöön ja stressiin, jolloin ihminen ei kykene hyödyntämään omaa potentiaaliaan täysimääräisesti. Ennen pitkää se koituu niin yksilön kuin koko yhteiskunnan tappioksi.

Niin. Suomalainen köyhyys kysyy tärkeitä kysymyksiä: Mitä köyhyys maksaa yhteiskunnalle? Mikä on köyhyyden takia käyttämättä jätettyjen kykyjen ja taitojen hinta? Miten köyhät ihmiset reagoivat, jos heidät eristetään yhteiskunnasta? Kuinka paljon yhteiseksikin hyväksi kanavoituvaa lahjakkuutta jää hyödyntämättä?

On sanomattoman surullista, että yhteiskunnastamme puuttuu aito halu pyrkiä takaamaan jokaiselle yksilölle aidosti tasavertaiset osallistumisen mahdollisuudet, jokaisen yksilöllisten kykyjen mukaan. Ja kyllä, normaalin empatiakyvyn omaava ihminen tuohtuu tällaisesta eriarvoistamisesta ja siitä, että yhä kasvavampi osa kansasta ajetaan yhä ahtaammalle. Onko todella ihmisen oma syy, että hän sairastuu, fyysisesti tai psyykkisesti? Ja rakenteellinen työttömyys, onko sekin ihmisen oma vika? Entä se, että talousjärjestelmäämme ei oikeastaan taida edes kuulua täystyöllisyys, koska se tekisi työn teettämisestä liian kallista? Entä onko ihan oikeasti lapsen syytä, että hän syntyy köyhään perheeseen, jolla ei ole tarjota taloudellista pääomaa eikä niitä tänä päivänä niin tärkeitä verkostoja?

Toiminta kertoo ihmisen olemuksesta ja siihen kätketyistä merkityksistä. Todeksi tulemiseen tarvitaan tila, jossa ihmiset kohtaavat ja liittyvät yhteen, ja jos se riistetään ihmiseltä, häneltä viedään myös todellisuus.

Kyllä: ihminen on toiminnanhaluinen olento, joka haluaa tehdä työtä. Työtä, josta hänelle maksetaan palkkaa tai – jos (ja kun) palkkatyötä ei ole – jota hän voi tehdä vapaaehtoisesti omista mielekkyydenkokemuksistaan käsin ja tilanteessa, jossa hänen päivittäinen toimeentulonsa on muulla tavoin ja syrjäytetyksi leimaamatta turvattu. Ihminen tarvitsee kokemuksen merkityksellisestä tekemisestä ja siitä, että saa seistä omilla jaloillaan. Nykyisellään köyhän kohtalona on kovin usein se, että häneltä anastetaan omaa elämäänsä koskeva määräysvalta ja että hänet leimataan omaa huonouttaan ja laiskuuttaan syrjäytyneeksi. Unohdetaan, että syrjäytyminen ei ole ihmisen henkilökohtainen ominaisuus, kuten teoksessa siteerattu Yrjö Kallinen muistuttaa, vaan että yhteiskunnan sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset prosessit eriarvoistavat ihmisiä. Niin: ei muisteta, että ihminen ei olekaan ihan vain oman onnensa seppä vaan että kunkin yksilön elämänkulkuun vaikuttavat myös kovin monet muut asiat kuin ihmisen oma tahto ja takomisen kyvyt.

Kuten kirjoittajat huomauttavat, ihmisen tulotaso ja onnellisuus eivät tietenkään ole yksioikoisessa suhteessa keskenään, ja pienilläkin tuloilla voi tulla toimeen jos kulut mitoittaa niiden mukaan ja elämässä on hyviä ihmissuhteita ja muita onnellisuuteen liittyviä tärkeitä asioita. Köyhyys ja osattomuus ovatkin enemmän kuin vain kysymyksiä tulotasosta, vaikka köyhyys jo sinänsä haavoittaa ja heikentää koettua hyvinvointia. Köyhyyteen liittyy hyvin vahvasti nimenomaan osattomuutta, tunnetta siitä että ei kuulu tarpeellisten ja sananvaltaisten joukkoon. Ei, ihmistä ei saa kutistaa syrjäytetyksi, vaan hänelle tulee taata mahdollisuus osallistumiseen ja toimijuuteen.

Olennaista on tehdä ihmisten maailmasta sellainen, jossa kukin omilla synnynnäisillä ominaisuuksillaan pystyy liittymään sellaisiin suhteisiin, jossa monin tavoin tuotetaan hyvinvointia ja neuvotellaan sen jakamisesta. Meidän on voitava elää yhteiskunnassa, jossa voi tulla arvostetuksi, ja jokaisen on saatava mahdollisimman suuri osa synnynnäisiä ominaisuuksia, olivatpa ne millaisia tahansa, omaan ja yhteiseen käyttöön.

Kirjoittajat ja kustantajat, jotka antavat köyhille ihmisille äänen, tekevät arvokasta työtä. Kuten tämän teoksen kirjoittajat sanovat, [l]iian usein köyhien elämästä käyttävät puheenvuoroja vain tutkijat, virkamiehet tai poliittiset toimijat seminaareissaan. Hedelmällisempää saattaa kuitenkin olla kuulla – ja kuunnella – heitä itseään. Todella toivon, että tämän teoksen lukisivat muutkin kuin ne, joilla jo valmiiksi on halua ja kykyä ymmärtää mitä on olla köyhä ja osaton. Että tämä avaisi edes yhdet silmät ja korvat. Että hiljalleen aito ymmärrys, hyvä tahto ja empatia tässä maailmassa kasvaisivat.

Niin. En voi olla kysymättä, minkälaisessa maailmassa me haluamme elää. Sellaisessako, jossa toiset kukoistavat ja toiset kärsivät vai sellaisessa, jossa jokaisella yksilöllä on mahdollisuus kokea elävänsä juuri sitä omaa elämäänsä, omana täysivaltaisena itsenään. Onko todella niin, että haluamme vain vahvojen ihmisten kylmän maailman? Niin, että haluamme kannattaa paluuta siihen kansan kahtiajakamiseen, josta joskus olemme pyrkineet irti? Niin, että tietoisesti lytistämme allemme kaiken sen potentiaalin, mikä rahavirtojen hallitseman kukoistuksen ulkopuolelle potkituissa ihmisissä piilee? Sillä ei, kaikki potentiaali ei ole siellä missä se näyttää olevan. Osa siitä makaa katuojassa. Epätoivossa, ahdistuksessa, arvottomuuden tunteessa.


*****

Anna-Maria Isola ja Esa Suominen: Suomalainen köyhyys. 235 s.
Into Kustannus 2016. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

*****


Huom. Köyhällä tarkoitetaan tässä teoksessa ja kirjoituksessa yksilöä, jonka rahat eivät riitä välttämättömien ja kohtuullisten tarpeiden tyydyttämiseen aineellisella ja aineettomalla tasolla. Esimerkiksi vapaaehtoinen vaatimattomuus ja kohtuullisuus on eri asia, joka pakotetusta köyhyydestä poiketen on monin tavoin suotavaa ja kannatettavaa. Köyhyys ahdistaa ihmisen liian usein näköalattomuuteen ja arvottomuuden tunteeseen, ja kysymys on nimenomaan pakosta ja syrjäyttämisestä, joka runtelee yksilön mahdollisuutta itsenäiseen toimijuuteen. Vapaaehtoisesti vaatimattoman elämäntavan valinnut on sen sijaan oman elämänsä herra tai herratar aineellisesta niukkuudesta huolimatta.

10 kommenttia:

  1. Köyhyys ja tuloerot, ihmisryhmien välisten kuilujen kasvu on mielestäni yksi suurimmista suomalaisen yhteiskunnan ongelmista. Ja se näkyy jo merkittävästi (vai onko se joskus ollut näkymättä?). Kiitos tästä kirjavinkistä ja hyvästä tekstistä, tämä kirja on ilman muuta luettava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, kuilut ihmisten välillä kasvavat ja se on todella valitettavaa. On surullista ja järkyttävää, että niin monet hyväosaiset eivät kykene ymmärtämään vähempiosaisten ahdinkoa. Yhteiskuntamme on monin tavoin jakautunut ja jakautuu entisestään, vaikka sitä ei aina haluta tunnistaa ja tunnustaa. Ja ei, eivätpä nämä kuilut koskaan ole näkymättömiä olleet. Nyt vaan taas tuntuu, että niitä syvennetään entisestään. Kiitos Suketus ja hienoa, jos luet kirjan.

      Poista
  2. Kuulostaapa mielenkiintoiselta kirjalta, vaikka köyhyys ja jonkinlainen luokkajako on alkanut tulla yleiseen keskusteluun vasta nyt, kun kaikesta leikataan, vaikka oikeasti se on paljon pitkäaikaisempi ongelma. Jo jotkut ala-astelaiset ovat ns. luokkatietoisia. Valitettavasti ongelmiin ei huomata/haluta tarttua ennen kuin niiden vaikutukset alkavat näkyä lähes kaikkialla.

    Myöskin tuo työttömien ja työkyvyttömien, etenkin masentuneiden syyttely on raakaa ja kohtuutonta. Masennus on oikea sairaus eikä mikään asennevamma.

    Pitäisi ehkä lukea tämä kirja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luokkajako on tosiaan pitkäaikainen, ei vain tämän päivän ongelma. Jonkin aikaa tuntui silti olevan hieman tasapainoisempaa, nyt railot ihmisten välillä taas syvenevät ja laajenevat, sekä köyhien ahdinkoa lisäävän politiikan että ihmisten kovien asenteiden vuoksi. On tosiaan järkyttävää, miten jo pienet koululaiset ovat tietoisia omasta ja toisen "asemasta" ja miten sitä myös käytetään heikompia ja vähempiosaisia vastaan. Voi kun tämä touhu ja asenneilmasto muuttuisivat.

      Työttömiä, työkyvyttömiä ja masentuneita kohdellaan monesti todella huonosti. Onneksi masentuneita sentään myös hoidetaan ja periaatteessa ymmärretään, että masennus on oikeasti mielen sairaustila. Mutta kyllä niitä asennevamma-ajattelijoitakin vielä riittää. Mitähän he sitten ajattelevat, jos itse sattuvat masentumaan?

      Kiitos kommentistasi Ethell Red ja suosittelen kyllä lukemaan kirjan.

      Poista
  3. Kysymyksesi ovat kaikki aiheellisia. Kyllä minustakin nyt on käynnissä arvojen alasajo, kun ainoa kieli mitä käytetään yhteiskunnallisista asioista puhuttaessa on talouden kieli ja näkökulma on ahdas. On käynnissä ikiaikainen eliitin ja 'kansan' välinen taistelu. Osa kansasta valuu populistien lyhytnäköiseen ansaan ja kasvava osa joutuu sinnittelemään ja keräämään päivittäin omanarvontuntonsa rippeitä. Tuota kehitystä pitää vastustaa, olla hereillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä maailmassa tarvittaisiin kyllä aika paljonkin kysymyksiä ja aitoa halua vastata niihin. Tuntuu, että monet tärkeät kysymykset jäävät liian usein juuri sinne rahan kielellä puhumisen alle. Rahan vallasta ei taida juuri voida hyvää seurata.

      Taistelu eliitin ja "kansan" välillä on tosiaan aika ikiaikainen, surullista kyllä. Eliitti ei ymmärrä kansaa, ja kansa sitten tietenkin tuntee mukaankuulumattomuutta ja toiseutta. Ja suurimpia ongelmia on tosiaan juuri tuo, että köyhän omanarvontunne romuttuu.

      Populistien tarjoamat ansat ovat katalia, viekoittelevat ajattelemaan kaiken keskellä niinkin että muille hädänalaisille ei apua pidä antaa... Ei tätä maailmaa kyllä oikein jaksaisi aina käsittää, kun kaikille tarvitseville kyllä riittäisi jos vaan jaettaisiin toisin.

      Kiitos Leena kommentistasi ja toivotaan, että mahdollisimman moni pysyy hereillä ja että jokunen uusikin aina välillä silmänsä avaa.

      Poista
  4. Tärkeä kirja! Näiden asioiden luulisi olevan poliitikkojemme sydämessä ensimmäisinä, mutta ei - Köyhät ovat valtatyhjiössään niin vaarattomia: arjen uuvuttamalla yksinhuoltajalla tai työttömyys- pätkätyökurjimuksessa sinnittelevällä ei monestikaan ole yksinkertaisesti energiaa lähteä barrikadeille vaatimaan oikeuksiensa ja ihmisarvonsa perään. 'Vallattomat' on niin tavattoman helppo sivuuttaa...

    Tuntuu kuin Suomessa elettäisiin tällä hetkellä jonkinlaista piilofeodalismin aikaa...

    Hienoa että toit teoksen blogiisi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tärkeä kirja! Todella hienoa, että täma on kirjoitettu ja että tästä aiheesta nyt puhutaan. Kun vaan vielä puhe johtaisi tekoihinkin, saisi päättäjät (ja äänestäjät) ymmärtämään, että asioiden pitää muuttua. Köyhien valtatyhjiö tekee heistä tosiaan niin helposti sivuutettavia ja saa monen köyhän myös ajattelemaan, ettei esim. äänestäminenkään kannata. Kyllä ihmisellä pitäisi olla tunne siitä, että hän voi vaikuttaa omaan elämäänsä sekä omalta osaltaan myös yhteiskunnan yleiseen ajatteluun. Ja niin, milloinkahan ihminen oppii historiastaan - ja nimenomaan virheensä?

      Kiitos Kaisa Reetta <3 Toivottavasti tämä teos saa laajemminkin näkyvyyttä ja herättää asianmukaista keskustelua.

      Poista
  5. Nostit esiin nipun relevantteja kysymyksiä, joihin monet meistä toivosivat tietävänsä vastauksen. Tämä alasajo sai alkunsa 1990-luvun lamasta kaikkinensa, jolloin mm. devalvaatio ja pankkituki leikkasivat pk-yrittäjäkunnan niitokoneen lailla. Siinä yhteydessä tapahtui suuri omaisuuden uusjako ja luotiin pohja suurimuotoiselle periytyvälle syrjäytymiselle ja köyhyydelle sekä laaja rattaita pyörittävä keskiluokka kutistettiin.

    Yhteisöllisyys, moraali ja arvomaailma ovat rapautuneet ja välittämisen kulttuuri kuihtunut. Raha puhuu. Alati pitenevät leipäjonot puhuvat omaa karua kieltään. Suuret tarinat ovat kuolleet. Historian sivu on yhteiskuntia kaatunut pitkälti näistä syistä.

    Näen asian niin, että yhteiskunta on tasan niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Yhteiskunta, joka ei huolehdi heikompiosaisistaan, ei voi kutsua itseään sivistysvaltioksi. Suuri kysymys on: kuinka tästä eteenpäin ja parempaan suuntaan? Korjaavat toimenpiteet vaatisivat ratkaisunteko- ja vastuunkantokykyä, suoraselkäisyyttä omien etuuksien kahmimisen sijaan; mutta, mutta...

    Nuoret ovat pääsääntöisesti fiksuja,avoimia, innovatiivisia ja rohkeita, siksi haluankin uskoa ja toivoa, että tunnelin päässä kajastaa valo:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, tämän päivän taustalla vaikuttavat myös kaikki menneet päivät. Ajat ovat olleet hankalia ennenkin, enemmän ja vähemmän aikaa sitten. Yhä hullummaksi vaan tuntuu tämä meno taas menevän.

      Raha puhuu, valitettavasti. Arvot ovat kovia, ja heikompien asemaa heikennetään entisestään. Ja olen erittäin vahvasti samaa mieltä: sivistynyt valtio ei jätä heikompia oman onnensa nojaan vaan pyrkii takaamaan kaikille ihmisarvoisen elämän. Onneksi tämä järkyttävä empatiavaje on sentään joillakin tahoilla huomattu, vaikka valitettavan moni tuntuukin olevan haluton sitä myöntämään saati aidosti paikkaamaan. Ajatus siitä, että jokainen on oman onnensa seppä, kukoistaa ja voimistuu yhä vaan enemmän.

      Kyllä minäkin silti uskon siihen, että asiat muuttuvat. On pakkokin uskoa, koska ei tätä maailmaa muuten jaksa. Jokainen, joka ajattelee tätä kovaa rahan valtaa vastaan, on tärkeä. Ehkä meillä jonakin päivänä on oikeasti parempi maailma.

      Kiitos paljon kommentistasi Takkutukka!

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!