maanantai 20. heinäkuuta 2015

Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti (1840/2007)




Kirjeideni tarkoitus, hyvä Emilia, ei ole kuvailla vain itseäni, mistä tulisi pian aivan liian väsyttävää ja yksipuolista, vaan välittää sinulle tunteita, ajatuksia, vaikutelmia ja myös epämukavuuksia, joita olen tässä arkisessa ympäristössäni vuoroin kokenut. Älä kuitenkaan odota mitään romaanien kaltaisia seikkailuja, mitään epätosia olettamuksia, mitään salaisia harharetkiä ja labyrinttejä tässä mutkikkaassa mutta aivan liian vähän salaperäisessä arkielämässä, ja ennen kaikkea, älä edes arkielämän kuvauksia. Heitä mieluummin kirjeeni, jo tämä ensimmäinen, kamarissasi iloisesti räiskyvään takkatuleen!

Ensimmäinen suomalainen romaani oli tämä: Fredrika Wilhelmina Carstensin (1808–1888) vuonna 1840 ilmestynyt Murgrönan. Muiden varhaisten naiskirjailijoittemme tapaan tämäkin kirjailijatar on ensimmäisyydestään huolimatta jäänyt pitkäksi aikaa kirjallisuushistorian hämärään, ja tämä hänen ainoaksi romaanikseen jäänyt teos on suomennettukin vasta nyt uudella vuosituhannella. Eeva-Liisa Järvisen hieno suomennos vuodelta 2007 kantaa alkuperäisnimelle uskollisesti nimeä Muratti ja on Mari Siipolan käsissä saanut myös hyvin kauniit kannet:




Vuonna 2007 ilmestynyt kauniskantinen suomennos.

- kiitos kirjastolle -


Huom! Kirjoitus sisältää lukukokemuksen mahdollisesti pilaavia juonipaljastuksia, 
joten suosittelen pakenemaan paikalta, jos suunnittelet tämän lukemista 
etkä ole pikemmin tunnelma- ja tutkiskelu- kuin tarinavetoinen lukija :)


Ensimmäinen romaanimme on kirjeromaanin muotoon kirjoitettu romanssi: 32-vuotiaan säätyläisnaisen toisille säätyläisnaisille kirjoittama rakkauskertomus. Orpo Matilda-neito matkustaa seuraneidiksi tukholmalaiselle vapaaherrattarelle ja kirjoittaa näkemästään ja kokemastaan kirjeitä ystävälleen Emilialle. Kirjeet ovat hyvin runsaita ja tarkkoja, eikä Matilda kirjoita vain itsestään – kuten hän heti alussa lupaakin – vaan myös toisista ihmisistä joiden parissa liikkuu ja kaikesta sellaisesta mitä näissä seurapiireissä tapahtuu. Keskeistä sisältöä kirjeissä on tietenkin myös rakkaus ja lisäksi se neitojen välinen tiivis ystävyys, joka niihin kirjoittuu: myös Matildan ja Emilian ystävyys näyttäytyy kirjeissä hyvin läheisenä ja lämpimänä, mutta heidän ystävyytensä sijasta niissä korostuu kuitenkin ennen kaikkea Matildan ja ihanan, enkelimäisen Rosan ystävyys, sillä Matilda kirjoittaa Emilialle hyvin paljon tästä uudesta ystävättärestään, jonka hän tapaa jo matkalla uuden kasvattiäitinsä luo. Emilia jääkin kirjeiden vastaanottajana lukijalle lopulta etäiseksi, mutta herkästä ja kauniista Rosasta tule Matildan rinnalla hyvin tuttu.

Seurapiirielämän kuvailu tuntuu paikoin vähän liiankin perusteelliselta, mutta omana aikanaan sen lienee ollut tarkoitus – niin kuin myös esipuheen kirjoittanut Heidi Grönstrand toteaa – ennen kaikkea arvostella ylimpien yhteiskuntaluokkien pröystäilevää ja pintapuolista elämää ja vahvistaa keskiluokan puhtaampia ihanteita. Tämän päivän lukijalle nämä pitkät ja perusteelliset kuvailut välittävät tarkkanäköisesti myös aitoa ajankuvaa: kirjeissä liikutaan seurapiirisalongeissa ja tanssisaleissa, mutta aikansa keskiluokkaiseksi ihannekuvaksi asettuva Matilda ei niistä tietenkään niinkään innostu vaan puhuu mieluummin rehellisyyden, huomaavaisuuden ja sydämen sivistyksen puolesta:

Voi Emilia, minä en lainkaan ymmärrä näitä ihmisiä, jotka löytävät nautintonsa vain ja ainoastaan huvituksesta toiseen siirtymisestä! He ajattelevat vain tanssiaisia, kahvikutsuja, juhlapäivällisiä, illallisia ja helyjä. Minun aikani on myös viimeksi kuluneen viikon aikana mennyt täysin näissä sieluttomissa kokoontumisissa ---

Aidon romanssin tapaan teos on tietenkin tulvillaan romanttista rakkautta ja – luonnollisesti – myös kyyneleitä ja vastoinkäymisiä ennen ah-niin-onnellista loppua. Ja Matilda tosiaan on – tietenkin – aikansa ihanneneito: hyveellinen, puhtoinen, sivistynyt. Hän ei maailman turhuuksissa turmellu, vaan pysyy hyveilleen uskollisena, ja lopussa kuuliainen sankaritar saa arvatenkin palkinnon kaikesta kärsimyksestään...


Kyllä, minä rakastan häntä todellakin koko sielustani,
kaikesta sydämestäni minä rakastan häntä ---


2000-luvun lukijatar ei kylläkään voi olla kiinnittämättä huomiota kaikkeen siihen ohjailuun, jolle tämä puhtoinen sankaritar alistetaan. Vapaaherratar, jonka seuraneitinä Matilda teoksessa toimii, on rakastettava ja hyväntahtoinen, mutta haluaa myös ohjailla suojattinsa elämää ja asettaa tämän nykylukijattaren silmin hieman arveluttaviin uskollisuuskokeisiin. Mukana salailevassa juonessa on myös rakastettu. Matildan roolina onkin olla ennen kaikkea hyveellinen tytär ja hiljaa ja tahtomatta rakastava neito, jonka elämä on tyystin toisten käsissä. Se, että hän lopulta saa rakastamansa miehen, on palkinto juuri siitä että hän on osoittanut paitsi puhtoisuutta myös tahdotonta tottelevaisuutta. Niin: Matildan naiseus on juuri sitä 1800-luvun vaatimatonta naiseutta, joka ei tahdo eikä vaadi. Kuuliaisuus kasvattiäidille saa ohittaa myös romanttisesta rakkaudesta riutuvan sydämen äänen.

Kuinka voisinkaan, Emilia, kuinka voisin kynänvedoin kuvailla rajattoman tuskani! Et voi aavistaa, millaista piinaa koen, kuinka olen joutunut kokemaan kärsimyksen kaikessa kauhistuttavassa laajudessaan, vaikka hetki sitten olin onnellisin ihmislapsi auringon alla! – Etkö näe, kuinka sumein, itkettynein silmin kuljen morsiamena, joka on kihlattu murheelle, ja hänelle, jota silmäni eivät milloinkaan ole nähneet ja jota en koskaan voi rakastaa. Kuitenkin sydämeni kuuluu iäti hänelle, jonka nimeä en enää uskalla ääneen lausua ja jonka muistoa on rikos ajatella.


Niinpä niin – romanssin kaavat tunteva saattaa kyllä arvata kuinka lopulta käy:
ei se murheellinen kihlaus niin murheellinen olekaan.


Parasta teoksessa on tämän onnellisesti päättyvän romanssijuonen rinnalla kulkeva toinen rakkauskertomus. Omalla tahollaan rakastaa myös Emilia, mutta kerronnan keskiöön nousee Matildan rakkauden rinnalla Rosan rakastuminen. Rosan kertomus on Matildan kertomusta mielenkiintoisempi, sillä siihen nivoutuu sulhasen viettien myötä eräitä miehisiä (ja kenties naisellisiakin) paheita – niin, hyväilyjä ja tuhlailevia suudelmia... Morsian pysyy kyllä puhtaana ja koskemattomana, mutta vieteille löytyy toinen kohde. Kun siveä, puhdas, enkelimäinen Rosa saa tietää sulhasensa harharetkistä, on järkytys suuri: avioliitosta tulee mahdoton, eikä hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin hidas riutuminen kohti kuolemaa. Mielenkiintoista tämä on siksi, että se kertoo paljon sekä 1800-luvun puolivälissä vallinneesta ajattelusta että ajan kirjallisesta estetiikasta, jonka mukaisesti naisen oli romaanin lopussa joko mentävä naimisiin tai kuoltava*. Matildan ja Rosan kohtalot toistuivat sittemmin esim. Fredrika Runebergin romaanissa Rouva Katarina Boije ja hänen tyttärensä, jossa Margareta saa rakastamansa miehen, mutta Cecilia kuolee menetettyään kunnioituksensa sulhastaan kohtaan. Kuolema onkin omalla tavallaan myös naisen hiljainen vastalause. Rosan rakkauskertomus päättyy siis Matildan onnellisen avioliittolopun vastaisesti morsiamen murheelliseen kuolemaan. Myös romaanin nimi, Muratti, kantaa siten mukanaan monitasoisuutta: se viittaa toisaalta morsiusseppeleeseen ja toisaalta kuolinkruunuun.

Niin – tästä se siis alkoi, sekä kirjallisuutemme että naiskirjallisuutemme [edit: romaanikirjallisuuden osalta siis]! Muratti on – luonnollisesti – oman aikansa tuote: se on romanssi, sentimentaalinen ja viihteellinenkin, ja välittää myös aikansa ihannekuvia kuuliaisesta, hyveellisestä naisesta. Etenkin (kirjallisuus)historiallisena matkana tämä onkin hyvin mielenkiintoinen piipahdus 1800-luvun puolivälin säätyläisnaisen elämään, ja tällaisista matkoista kiinnostuneen kannattaakin tutustua teokseen sekä kirjallisuutemme ensiaskeleena ja esimerkkinä kyseisen ajan kirjallisesta estetiikasta että tuon jo historian kerroksiin tallentuneen ajan kuvana. Jos lisäksi pitää yltiöromanttisista rakkauskertomuksista ja osaa asettaa nöyrän päähenkilöneidon osaksi aikansa kontekstia hänen tahdottomuudestaan tuohtumatta, lukuelämys voi olla oikein soma. Rinnakkaiskertomuksen onnettomasta lopusta ja naisen ohjailtavuudesta huolimatta teos on ennen kaikkea romanttisen rakkauden ja neitojen välisen sydänystävyyden ylistys, jossa kenties on mukana myös ripaus Jane Austenia.

Itse en tällaista läpeensä puhtoista sankaritarta uudemmassa kirjallisuudessa oikein jaksa (roso antaa henkilölle aitoutta ja kiinnostavuutta), mutta tätä ensimmäistä sankaritartamme katselen hänen puhtoisuudestaan huolimatta hyväntahtoisesti, ennen kaikkea ensimmäisen romaanikirjailijattaremme luomuksena ja oman aikansa ihanteiden kontekstissa. (Ja niin – saattaa olla, että samalla henkäisen myös helpotuksesta, etten kaikesta vanhan ajan rakkaudestani huolimatta elänyt silloin vaan nyt...)

Kiitän lämpimästi suomentajaa ja kustantajaa teoksen saattamisesta myös suomenkielisen lukijakunnan saataville! Varhainen naiskirjallisuutemme voi löytää lukijansa vain, jos teokset lopultakin pääsevät kurkottelemaan pölyisten aarrekammioiden kätköistä päivänvaloon, ja tällä saralla taitaisi kyllä olla enemmänkin puuhaa!


***************


Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti. Romaani, 340 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Murgrönan ilmestyi vuonna 1840,
tämä Eeva-Liisa Järvisen suomennos Faros-kustannuksen julkaisemana vuonna 2007. 



***************


*Varhaisen kirjallisuuden konventionaalisista loppuratkaisuista kirjoittaa mm. 
Kati Launis tutkimuksessaan Kerrotut naiset. Suomen ensimmäiset naisten kirjoittamat romaanit naiseuden määrittelijöinä. SKS 2005.


***************


Kirjankansibingosta ruksin tällä ruudun kasvi.




6 kommenttia:

  1. Tämä täytyy pistää heti korvan taakse, kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta, vaikka en kovin tykästynyt olekaan kirjemuotoon kirjoitetuista kirjoista. Muratti on myös kasvina sellainen, jollaiseen tahtoisin ikkunalaudalla kukoistamaan, vielä en ole siinä onnistunut, vaan kaikki murattikokeiluni on päättyneet surullisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aino, ihanaa jos Muratti saa sinusta lukijattaren! Kirjemuotoa ei tässä kannata kavahtaa, se lähenee päiväkirjamaisuutta ja runsaudessaan kirjeet ovat selvästi myös "romaanimaisia" - kirjemuotoisuus ilmenee lähinnä päivämäärissä ja Emiliaan kohdistuvissa viittauksissa.

      Minäkin tahtoisin kukoistavan, vehreän muratin. Se, joka meillä joskus oli, kuoli hyvin nopeasti vaikka sanovat että muratti on helppo ;) En ole vielä tohtinut yrittää uudestaan vaan ehkä joskus!

      Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. Oi, ensimmäinen suomalainen romaani, tämähän on pakko lukea! Ja niin tavattoman ihana kirjoitus jälleen... Nostat näitä aarteita hienosti esille, kiitokset! <3

    P.S. Minulla on sinulle blogissani pieni haaste otsikolla kolme kirjaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Kaisa Reetta, sanasi aina ilahduttavat <3 Ilahduttavaa on sekin, jos joskus luet tämän romaanikirjallisuutemme airuen :)

      Ja oi, kiitos - tulenpa kurkistelemaan.

      Poista
  3. Onpa mielenkiintoinen kirja. Miten tämä bloggauksesi on jäänyt huomaamatta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kaikkea ehdi huomata :) Vinkkasin tästä sulle, kun sitä toista Fredrikaa tuumiessamme tuli mieleen, että sinua saattaisi kiinnostaa tämäkin <3

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!