Rikas elämä – Parempaa arkea hidastamalla (2015)

 Mikä on sinun unelmasi? Mitä tekisit mieluiten, jos sinulla olisi enemmän aikaa? Mikä estää sinua tekemästä sitä juuri nyt? Olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä on sinulle itsellesi tärkeää ja mieluista.

Aikoinaan, kun opiskelin avoimessa yliopistossa informaatiotutkimusta, perusopintojen tiedonhankintakurssilla kerrottiin, että eräs keskeinen syy etsiä tietoa on entisten käsitysten vahvistaminen. Tunnistan tämän ominaisuuden itsessänikin oikein hyvin: luen mielelläni sellaista, jonka äärellä saan nyökytellä ja hymistä hyväksyvästi. Näin toimi tiedonhankintaprosessini myös Leila Saarivirran ja Martta Kaukosen juuri ilmestyneen teoksen Rikas elämä – Parempaa arkea hidastamalla (2015) kohdalla.

- kiitos kirjastolle -

Olen teokselle siinä mielessä ehkä vähän huonokin lukija, että olen pyöritellyt sen välittämiä ajatuksia päässäni jo vuosikaudet ja myös elänyt melko hidasta elämää, johon on kuulunut myös pitkä kotiäitiys. Tästä johtuen teoksen sisältö on minulle monesta kohtaa jo moneen kertaan läpikäytyä, mutta toisaalta sain sitä lukiessani vahvistaa juuri niitä entisiä käsityksiäni ja samalla riemuita siitä, että maailmassa on samoin ajattelevia ihmisiä. Minulle, kuten Maijalle, tämä olikin ennen kaikkea mukava muistutus siitä, että hidas elämä on oikeasti hyvää, ja samalla myös tervetullutta vertaisajattelua toisilta hidastelijoilta.

Sellainen, jolle asia on uudempi, saa teoksesta kuitenkin varmasti vielä enemmän. Luonnehtisin teosta oikein hyväksi ja kattavaksi johdatukseksi hitaampaan elämään ja uskoisin, että se tarjoaa hidastamista kaipaavalle runsaasti ajattelupohjaa mahdollista muutosta varten. Kirjassa puhuu kokemus, sillä sekä Leila että Martta ovat itsekin valinneet hitaamman elämän: Leila, joka pitää myös monipuolista Pihin naisen elämää -blogia, on kahden lapsen kotiäiti ja Martta vakituisesta työpaikastaan luopunut freelancertoimittaja. Juuri kirjoittajien omat kokemukset tuovat teokseen tervetullutta omakohtaisuutta, josta ainakin itse aina kovasti pidän. Teoksessa on myös viiden muun hidastajan kertomukset valinnoistaan, mikä tuo siihen vielä lisää konkreettisuutta.

Kuten kirjassakin todetaan, on hyvä muistaa, että hitaus voi olla sekä valinta että esim. työttömyydestä tai eläköitymisestä aiheutuva pakko. Sanoisin kuitenkin, että myös pakon voi pyrkiä kääntämään hyvillä merkityksillä täytetyksi myönteiseksi olosuhteeksi, vaikka tiettyä sisäistä vahvuutta se esim. työttömyyden kohdalla vaatii. Yhteiskuntamme on edelleen itsepintaisen työ- ja kiireorientoitunut, vaikka sekä työ että kiire jakautuvat hyvin epätasaisesti, ja normista poikkeaminen voi siksi olla raskasta ja vaikeaa.

Hidastaja nähdään usein myös yhteiskunnan varoilla elävänä loisena (kuten Leila kertoo omalla kohdallaan tapahtuneen), mutta halu elää hitaasti ei useinkaan merkitse laiskuutta ja haluttomuutta tehdä työtä. Myöskään Leila ja Martta eivät tällaisia laiskimuksia ole, päinvastoin. Uskoisin, että useimmat hidastajat kaipaavatkin ennen kaikkea elämää, jossa heillä olisi omalla työllä hankittu kohtuullinen toimeentulo, sen mahdollistama riippumaton asema ja runsaasti aikaa elää omannäköistään elämää. Hullunkurista on, että hidastajaa saatetaan kuitenkin pitää myös jonkinlaisena elitistinä: hänen saatetaan ajatella haluavan omalla hyvinvoinnillaan ja epämaterialistisilla elämänarvoillaan asettua muiden ihmisten yläpuolelle. Kyllä maailma on aika hullu tai ainakin ihmiset (oho, olikohan tuokin ajatus nyt sellaista itsensä ylentämistä).

 

Paljon puhutaan siitäkin, että hidastaminen on hyvin luokkasidonnainen ilmiö, johon kaikilla ei ihan oikeasti ole mahdollisuutta. Totta on, että esim. moni naistenlehtitarina kertoo yksilöstä tai perheestä, joka väsyttyään vaihtaa kiireen idylliseen hitauteen ostamalla esim. maalaistorpan, ja että tämä elämänmuutos rahoitetaan usein aikaisemman (hektisen) elämän tuotoilla. Vaihtoehtoisesti kyseessä voi olla esim. perintötila, jollaisia kaikilla ei tietenkään ole kuten ei suuremmin rahaakaan. Uskon kuitenkin – Leilan ja Martan tapaan – että jokaisella on jollakin tavalla mahdollisuus tehdä valintoja hitaamman elämänrytmin puolesta. Omaksi ostettu maalaistorppa ei ole ainoa vaihtoehto.

Hidastaminen on matka kohti kohtuutta ja omia arvojaan vastaavaa elämää, sanovat kirjoittajat ja minä olen erittäin samaa mieltä. Keskeisiä sanoja ovat nimenomaan nämä: kohtuus, omat arvot ja matka. Siitäkin olen yhtä mieltä, että muutos onnistuu hyvin, jollei jopa paremmin, ilman äkkijarrutusta. Jos elää keskellä kiirettä ja härdelliä, tärkeintä on aluksi pysähtyminen ja omien ajatusten tutkiminen (ja kyllä, kupillinen teetäkin voi olla hyväksi). Sitten voikin vaikka siivota kalenterista jotakin pois, antaa itselleen hetken aikaa, ihmetellä vaahteran värejä ja tähtitaivasta. Ja jos se kiire on jo valmiiksi jossakin kaukana, voi vaikka vetää syvään henkeä ja ajatella miten hyvää elämä on. Joskus hidastelija saattaa kaivatakin pientä kiirettä, mutta on hyvä osata nauttia juuri siitä mitä on. Itse ajattelen, että parasta on juuri tekemisen ja tekemättömyyden tasapaino, se että elämässä on riittävästi sekä mielekästä tekemistä että tyhjää aikaa. Ja niin, ehkä usein on hyvä muistaa myös se, että elämään mahtuu erilaisia hetkiä, kiireisempiä ja hitaampia, mutta etsiä ja tavoitella silti juuri sitä itselle sopivaa tasapainoa. 

Leila ja Martta sanovat: Parhaimmillaan elämän hidastaminen on kokonaisvaltainen muutos, joka vaikuttaa positiivisesti sekä minäkuvaamme että elämäämme. Ja minä sanon kyllä. Lisäksi sanoisin vielä sen, että hitaudelle pitäisi olla tilaa paitsi yksilöllisellä myös yhteiskunnallisella tasolla. Oma humanistinen matematiikkani laskee, että esim. työn jakaminen hieman toisin ja perustulo mahdollistaisivat maailmassa paljon. Tylsä pessimisti minussa jurputtaa, että maailma ei koskaan muutu kuin entistä hullumpaan suuntaan, mutta se optimistipuoleni tahtoo sittenkin sitkeästi uskoa suunnan muuttumiseen. Näiden kahden keskusteluista seuraa kyllä toisinaan (usein) myös melkoista mesontaa, mutta vilahteleepa siellä aika hyviäkin ajatuksia siitä, millainen maailman pitäisi olla.

Niin: jos minulta kysytään, niin maailmassa pitäisi olla paljon enemmän hitautta ja mahdollisuuksia elää kiirettömämpää ja pehmeämpää elämää. Maapallo ei kestä kiireisen kulutuskulttuurin ympärille rakentunutta elämisen tapaa. Eikä ehkä edes ihmisen mieli.

 

Palataanpa siis vielä alkuun:

Mikä on sinun unelmasi? Mitä tekisit mieluiten, jos sinulla olisi enemmän aikaa? Mikä estää sinua tekemästä sitä juuri nyt? Olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mikä on sinulle itsellesi tärkeää ja mieluista.

Kiitos Leilalle ja Martalle hyvästä ja varmasti tervetulleesta kirjasta,

toivon sanoillenne paljon hidastamisen mahdollisuuksiin tarttuvia lukijoita!

**********

Leila Saarivirta ja Martta Kaukonen:

Rikas elämä – Parempaa arkea hidastamalla. 203 s.

readme.fi 2015

Edith Södergran: Ruusualttari (1919)

Missä jumalat asuvat? Minun sydämessäni,

riekaleiksi revityssä, tuskaisen autuaassa sydämessäni,

kun laulu kohoaa.

Oi jumalat, mihin pystyy ihminen vähinä tuokioinaan!

Minä olen tuntenut teidän koko voimanne...

(Runosta Missä jumalat asuvat...)

On jälleen ollut Edithin aika. Olen taas selaillut koottuja runoja, keskittynyt sitten lukemaan kokoelmaa Ruusualttari (1919). Sitä, joka alkaa:

Minä eroan teistä

sillä olen enemmän kuin te.

Olen hämärässä

temppelipapitar

vihitty vaalimaan

tulevaisuuden tulta.

(Runosta Ruusualttari)

En tiedä, jotenkin on alkanut ujostuttaa kirjoittaa Edithistä. Hänessä on sellaista paloa, että hän saa minut ehkä helposti hieman pateettiseksi. Toisaalta, haittaako se – en tiedä, sitäkään.

Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,

he luulevat olevansa köyhiä niin kuin he elämässä ovat,

eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan

tuntemattomina.

(Runosta Jumalat tulevat)

Mietin, taas, miten ihmeellistä on, että Edithin runojen lukeminen saa oloni aina myös vahvaksi. Ehkä vahva runominä saa lukijankin tuntemaan itsensä voimakkaaksi, uskomaan siihen että sielulla on tilaa kasvaa. Niin, jotakin taianomaista niissä on, Edithin runoissa: ihmisessä asuva jumaluus ja toisenlainen tietoisuuden taso, runojen profetia ja minän hehkuva henki. Runot eivät ehkä aina ole ”onnellisia”, mutta niissä on sellaista sanojen voimaa joka luo hurmosta, vahvoja tunnetiloja. (Olenkohan siellä taas, myyteissä joihin ei ”saisi” uskoa. Jos, niin olkoon, en tule pois: täällä mieli ja sielu lepäävät ruususateessa, pehmeästi putoilevien terälehtien alla. Pehmeästi, vaikka kaikki on samalla niin vahvaa vahvaa vahvaa.)

Minä näin kauneuden.

Se oli kohtaloni! Siinä on kaikki.

Miten siitä kiittäisin?

Tuoreita ruusuja sirottelen päivät päästään,

kuumin käsin katkottuja,

sinun patsaasi eteen

jotta hymysi lepää niiden yllä.

Mistä saisin ruusuja

jotka eivät turmelisi minun unelmiani.

Siinä minun osani –

mennä joka päivä kuningattaren luo ruusuineni

ja maata nyyhkyttäen hänen jaloissaan...

Milloin saan nousta keveänä kuin höyhen

hakemaan ruusun, sen ainoan, sen joka ei koskaan kuole.

(Kauneuden patsas)

Ehkä on niinkin, että Edithin sanat avaavat minussa kerroksia: ajallisia, olemuksellisia, kokemuksellisia. Ehkä mahdollinen patetiakin johtuu juuri siitä: hän tavoittaa jotakin sydämessäni ja syvyyksissäni ja vanha kieli minussa herää, se jota iästään huolimatta vaivaa nuoruuden hurma ja paatos.

Nuoruus! Niin! Sitäkö tämä on, sitäkö myös! Kyllä, kerroksia. Se, joka on lukenut Edithiä niinä hetkinä kun kasvoi neidosta naiseksi, ymmärtää ehkä miksi. Minä muistan sen tytön... vuoteen jolla hän huoneessaan istui... käänteli kaunista kirjaansa ja luki... Ja nyt! Tässä hän huutaa. Tarvitsee Edithiään yhä. Mutta sittenkin: kerrokset hänen ympärillään ovat tehneet hänestä, minusta, myös toisen ja hyvä niin.

Maailma on minun.

Minne kuljenkin

heittelen ruusuja kaikille.

Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa joka

tajuaa hänen sanansa.

Mikä on minulle kärsimystä, kurjuutta?

Kaikki romahti kerralla kasaan:

minä laulan.

Näin kohoaa kärsimyksen suuri hymni

onnellisesta rinnasta.

(Ruusuja)

Sellainen on Edith. Tai ei. Hän istuu jossakin ja nauraa. Poskellani tuntuu kuinka hän puhaltaa päivänkakkaroiden valkeita lehtiä pilvien puutarhasta. Luulen, että hänen hymynsä on hyväntahtoinen. Hänen sielunsa huusi itsensä runojen minään ja sai kasvaa ennen kuin lähti. Eikö se ole onnea, sielun tila?

Joskus silti mietin, minkälaisia runoja hän olisi kirjoittanut 40-vuotiaana. 60-vuotiaana. 80-vuotiaana. Suren, etten koskaan saa tietää. Sitten ajattelen, että se oli hänen kohtalonsa:

Kaikkivaltias,

ota minun elämäni

yhdeksi uniesi silmänräpäykseksi...

Haluan nähdä mitä sinä haluat – ja tuhoutua...

(Runosta Himalajan portailla)

Niin: olla silmänräpäys, joka näki.

Voisin kai koettaa kirjoittaa Edithistä myös toisin. Pohtia ja purkaa runojen ruusuja, jumalia, siskoja. Ehkä pohdinkin, luen niistä merkityksiä taiteilijuudesta, naiseudesta, ihmissydämestä. On kuitenkin kirjoja ja kirjailijoita, runoja ja runoilijoita, jotka saavat subjektiiviseksi, ajattelemaan omaa kokemusta ja suhdetta kirjoittajaan, ja minulle Edith on juuri niitä. Mutta kyllä: ruusuja, jumalia, siskoja, niistä on hänen runonsa tehty. Ruusualttari on voittoja ja papittaria, surua ja pettymystä, elämää ja kuolemaa, satulinnoja ja merta, paloa ja voimaa. Ja niin – kauneutta, sitä kuinka lempeä jumala ojentaa teille kätensä: ilman kauneutta ihminen ei elä sekuntiakaan (runosta Soihdut).

Onnellinen satuprinsessa,

sydämesi myrskyää rajummin kuin valtameren.
Turhaanko kantaisi sellaista sydäntä rinnassaan?
Aika, kuuntele lauluani!

(Runosta Muodonmuutos)

Ehkä joku lukee Edithin runoista myös pöyhkeyttä. En tiedä. Minä luen niistä runominän ja sielun vahvuutta, uskallusta, tahtoa. Ja hengitän syvään. Toivon, että naisiksi kasvavat nuoret neidot ojentavat kätensä ja avaavat hänen runojensa kirjat. Sanon, että runoja ei välttämättä tarvitse tulkita, riittää että ne elää. Ehkä siellä on vaikeitakin, surullisia, kummallisia, hämmentäviä runoja, mutta myös niitä joista saa tuulta. Sanoille, sielulle, sydämelle. Ajatella: niin suurta voi olla runous.

Jumallapsi istui luonani.

Kultalyyra lauloi käsissäni.

Jumallapsi katsoo loputtomiin hämäriin.

Laulu kiertelee hänen päänsä yllä laajoin siivin.

Mitä näet laulussa?

Se on sinun oma tulevaisuutesi joka kohoaa

jäisistä hämäristä,

oma kehottava, kutsuva, odottava tulevaisuutesi.

(Jumallapsi)

Siis mene.

Katja ja KonMari-Marie

 - kiitos kirjastolle -

MARIE: Jaahas, laitetaanpas sitten tuulemaan. Minä sanon ja sinä teet. Yhdessä hujauksessa tuloksena on koti, jossa kaikki tavarat tuottavat sinulle iloa!

KATJA: Mjaah... Enpäs tiedä. Luulen, että olet minulle vähän liian vauhdikas. Olen vähän kartellut sinua.

MARIE: Höpsistä. Nyt aloitetaan. Kerääpä ensin kaikki vaatteet kasaksi lattialle ja ota sitten jokainen yksi kerrallaan käteen ja mieti tuottaako vaate sinulle iloa.

KATJA: Mitäs kun se tuottaa minulle iloa joskus kymmenen kilon päästä?

MARIE: Ei käy. Sen pitää tuottaa iloa nyt.

KATJA: Niin mutta – minä tykkään esimerkiksi tästä. Se mahtuu kyllä minulle taas joskus ja sitten minä olen siitä hyvin iloinen. Tai sitten tytär voi käyttää tätä kunhan kasvaa.

MARIE: Sinulla on kirjoja kahdessa rivissä. Ainakin. Tai mitä pinoja nuo nyt sitten ovatkaan. Huomaatko että takana olevat eivät edes näy?

KATJA: Huomaan. Se on aika ikävää. Hyllyjä on liian vähän.

MARIE: Tai kirjoja liikaa.

KATJA: Ei kun hyllyjä liian vähän. Me ostetaan uusi hylly.

MARIE: Ja mihinkäs se mahtuu?

KATJA: Niin no... Tuota... Täytyy vähän miettiä. Ja järjestellä.

MARIE: Ja mitäs ne nämä ovat.

KATJA: Pussilakanoita.

MARIE: Nämä ovat rikki.

KATJA: Juu mutta vain toiselta puolelta. Niistä saa kivoja pöytäliinoja.

MARIE: Heitä pois.

KATJA: Kuules nyt, minulla on aika ärhäkkä ekologinen omatunto. Niistä rikkinäisistäkin puolista joku voi tehdä mattoja.

MARIE: Joku?

KATJA: Niin.

MARIE: Ja sitten tämä kaikki sälä.

KATJA: Kuule minä en enää jaksa. Minä olen enemmän semmoinen zen-järjestelijä. Tarvitsen välillä teetä ja meditaatiota. Sitä paitsi olen sentimentaalinen, tavaroiden plärääminen ja päätösten tekeminen väsyttää. Luopuminen on työtä.

MARIE: Niin ne kaikki sanovat. Jatketaanpas vaan.

KATJA: Eipäs. Minä taidan nyt ajatella niin että talletan mieleeni tuon ajatuksen ilosta mutta muuten etenen omalla tavallani. Etanavauhtia. Askel kerrallaan.

MARIE: Ei kun –

KATJA: Kyllä kun. Menehän nyt vaan, jossakin on varmaan joku puuhakkaampi. Kaikki eivät ole luonnostaan yhtä toimeliaita. Minä olen tämmöinen vähän hitaampi. Prosessoin liikaa. Väsyttää.

**********

Katja juo teetä ja istuu. Ajattelee, että alkaa tuntea itsensä sentään aika hyvin. Tiesi, että menetelmä KonMari ei olisi hänelle oikein sopiva. Se olisi aivan liian huikentelevainen ja höpsö. Miten niin kaiken voisi ensinnäkin vain heittää pois? Siis pois? Että ei kierrätykseen, lahjoitukseen, kirpputorille, johonkin. Ja toisekseen, miten sitä muka kykenisi käymään kaiken läpi tuosta vain. Toisaalta, kyllähän hänessä ripaus (tai ämpärillinen) hörhöäkin on, sellaista joka hyvinkin jo ennestään saattaa uskoa, että tavaroiden raivaaminen ja järjesteleminen käy siirtymäriitistä kohti kirkkaampaa ja seesteisempää tulevaisuutta. Sekään ei varsinaisesti ole uusi ajatus, että luopuminen ja järjesteleminen auttavat hahmottamaan, mikä oikeasti on tärkeää. Tietenkin niin.

Niin, ovathan he oikeastaan yhtä mieltä aika paljosta, Katja ja Marie. Esimerkiksi siitä, että ihmisellä tuppaa olemaan enemmän tavaroita kuin hän oikeasti tarvitsee tai edes haluaa (sellaisellakin, joka ei oikeastaan edes ole mikään ostelija). Siitäkin, että tavaroitaan on hyvä arvostaa ja että niitä arvostaa parhaiten kun ne ovat oikeasti tärkeitä ja rakkaita (no joo, Katja ei kyllä omilleen välttämättä jutustele, Marie sen sijaan sanoo kengilleen että ”kiitos kovasta työstä”). Siitäkin, että olisi tietenkin luonnollista omistaa ainoastaan rakkaita ja tarpeellisia tavaroita, sellaisia jotka tuottavat juuri sitä ihanaa iloa. Ja kyllä, onhan siinä siivouksessa taikaa, on. Eikös nyt jokainen tiedä että se puhdistaa ja kirkastaa, sekä kodin että mielen. Mutta melkein Katja rohkenisi silti väittää, että se elämän mullistaminen vaatii kyllä myös istahtamista teekupin äärelle, näennäiseen toimettomuuteen joka antaa ajatuksille vapaan virran. Roipekasat ympärillä häiritsevät kirkastumista kyllä, mutta jos niitä ei juuri sillä hetkellä jaksa setviä, voi vaikka sulkea silmät. Ties mitä sitä näkee. Järjestellä ehtii sitten kun taas jaksaa. Kun tulee se tuuli.

**********

MARIE: Jos aiot laittaa kotisi järjestykseen, tee se nyt.

(hiljaisuus)

KATJA: Juu, mutta pikku hiljaa. Omaan tahtiini ja omalla tavallani.

Minulle on sitä paitsi selvinnyt jo yksi tärkeä juttu:

kirjoittaminen ja lukeminen on minulle paljon tärkeämpää kuin siivoaminen.

**********

Marie Kondo: KonMari. Siivouksen elämänmullistava taika.

222 s. Bazar 2015.

**********

Jos olet kiinnostunut kotisi järjestelemisestä ja turhasta luopumisesta sekä riittävän hyväntahtoinen Marien, tämän puuhakkaan touhuneitosen höpsötyksiä kohtaan, kirja saattaa olla tutustumisen arvoinen. Höpsö se on, siitä ei pääse, mutta höpsöyden takana on jokunen hyväkin ajatus. Minulle kirja ei varsinaisesti tarjonnut mitään mullistavaa, mutta olihan se taas yksi sellainen kepeä töytäisy kohti kauniiden ja tarpeellisten tavaroiden sopivan väljästi täyttämää kotia. Niin: päämäärä johon pyrin, mutta joka taitaa edelleen häämöttää jossakin hamassa tulevaisuudessa... Mmm, hyvää tämä tee ja mukavaa tämä kirjoittaminen ;)

Syysvärejä ja kirjallisia hajamietteitä

Pöydällä hehkuu kehäkukkakimppu. Ja syksyn ensimmäiset mandariinit. On niillä se oikeakin nimi, mutta minä sanon niin kuin lapsena: mandariini. Leikin, etten tiedä. Niillä on toisinaan hauska leikkiä, tietämisen rajoilla.

Maisema ikkunan takana on toisenlainen, harmaa. Sataa, melkein minäkin. Mietin mitä jos kirjoittaisin sateesta runon. Siinä voisi lukea ainakin tuo: melkein minäkin. Ehkä sekin, kuinka hetkittäin kuuluu syysukkosen jyrähdys.

Keskiviikon Aamulehdessä (16.09.2015) oli Matti Kuuselan juttu Anna-Leena Härkösestä. Härkönen kulkee omaa tietään ja hyvä niin, niin kaikkien pitäisi kyetä ja saada tehdä. Jutussa mainittiin myös Eeva Kilpi, sanottiin että ”myös Kilpi on niin suosittu ja ”helppo” runoilija, että korkeakirjalliset piirit eivät ole häntä suuresti arvostaneet”. Ajattelin taas hieman hämmentyneitä ajatuksia, sitä miten merkillisiä nuo korkean rajat ovat. Päätin, jälleen kerran, että minulle, yksityisenä lukijana, saa olla korkeaa ja kaunista ja tärkeää juuri se mikä on. Senkin, että menen pian kirjastoon ja lainaan lisää Kilven runoja. Tai mitä jos ostaisin omaksi. Härkönen muuten kirjoittaa seuraavaksi naiskirjailijasta, taidan lukea kirjan. Niin: kaikki eivät kai pidä kirjailijakuvauksista mutta minä kyllä pidän.

**********

Romaanihenkilö S alkaa vaatia huomiota. Hän on ollut olemassa jo hyvän aikaa, mutta joutunut vielä enimmäkseen odottamaan vuoroaan. Oikeastaan haluaisin jo kirjoittaa juuri häntä, mennä sinne, hänen maailmaansa, se on kai jotenkin syksyinen ja siksi tähän hetkeen sopiva. Tuntuu kuitenkin siltä, että Romaanihenkilö I ansaitsee tulla valmiiksi ennen kuin on tämän toisen aika. (Ajattelenko minä tarinani henkilöinä? Niin kai. Ainakin osittain ja toisaalta.)

Mieli ja sormenpäät käyvät loputonta keskustelua, kyselevät toisiltaan mitä se tarkoittaa, ”valmis”. Saattaa olla, että minäkin osallistun. Ehkä mietin sitäkin, miksi ihminen aina välillä kohtuuttomasti vaatii itseltään että olisi valmiimpi, mutta saattaa silti ymmärtää että romaanihenkilö, ihmisyyden representaatio, on aina jossain määrin kesken.

On hiljaista ja hämärää. Ihanaa. Kuuluu vain sade, ukkosen satunnaiset äännähdykset. Tänään taidan taas kirjoittaa. Ja lukea. Etsiä ajatuksia tai antaa niiden tulla. Eihän sitä tiedä, ehkä romaanihenkilöistä ja minusta vielä joskus tulee valmiita. Tai ainakin käsikirjoituksista. Olisihan sitä siinäkin.

Ajatuksia kirjoittamisesta, kiireestä ja tähtitaivaasta

Mistä ajatukset tulevat? Sanat? Tavat asetella se minkä tahtoo kertoa? Kaikesta mitä on jo ajateltu ja aseteltu, tietenkin. Niistä merkillisistä liikeradoista joita se kaikki käynnistää ja ruokkii, ihmisen halusta sanoa jotakin kaiken jatkoksi. Toisinaan tunnen silti oloni kummalliseksi, mieleni käy itsensä kanssa ihmettelevää keskustelua. Tänään olen lukenut tutkimuskirjallisuutta ja eksynyt ajattelemaan myös omaa kertomustani ja sen piirteitä. Miettinyt miten merkillistä olisi jos siitäkin joskus tulisi kirja ja joku purkaisi sen analyysiksi. Ajatella: Joku sanoisi, että tämä on kertomus tästä ja tästä. Että tässä on käytetty tällaista kertojaa. Tällaista rakennetta. Tällaisia tasoja. Syntyisi tulkinta, luenta.

Mietin, miksi kirjoitan niin kuin kirjoitan. Onko kirjoittamiseni tietoista vai intuitiivista, onko se ennemmin tavoitteellista halua löytää oikea sisältö ja oikea muoto vai alitajunnan purkauksia joista askel askeleelta rakentuu kokonaisuus jota voi kutsua tarinaksi ja josta ehkä voi nimetä myös tiettyjä kerrontaratkaisuja, kysymyksenasetteluja, teemoja? Miten tietoisesti etsin sisällön ja muodon oikeaa suhdetta? Tiedänkö oikeastaan juuri mitään siitä miten kirjoitan? Kirjoitanko vain? Ehkä kysymys on jonkinlaisesta vuoropuhelusta, jossa jokainen vuoro vie prosessia eteenpäin. Tietoisesti tai tiedostamatta. Onko sillä oikeastaan edes väliä? En tiedä, mutta jotakin kiinnostavaa siinä on, sanojen ja ajatusten ja ratkaisujen syntyhistoriassa.

On maanantai ja siksi kai ajattelen sitäkin, kuinka kiireen tuntu yrittää tehdä itseään tykö – elämässä on niin paljon. En taida kuitenkaan ottaa sitä vastaan, koetan ajatella että ehdin minkä ehdin. On ehkä asioita jotka jäävät tekemättä, kesken, odottamaan. Kaappeja jotka pysyvät sotkussa, kirjoja jotka kertyvät pinoiksi, kirjoituksia joista ei vieläkään tule valmiita. Ihmettelen, mitä se kaikki oikeastaan haittaa. Keitän lisää teetä ja otan omenapiirakkaa, katselen kynttilää.

Saattaa olla, että tunnen myös halua palata maalle öisen tähtitaivaan alle, hämmentymään lohdullisen pienuuteni edessä. Päiväksi menisin takaisin metsään, silittelemään sammalpeitteitä joilla lepää punaisia puolukkaterttuja. Kertoivat, että lähellä on ehkä ollut karhu. Minä ajattelin, kuinka mielelläni kirjoittaisin karhun kertomukseen mutta kuinka kovasti toivon, ettei se koskaan osu kohdalle.

Toivotan tähtiä, kaunista alkavaa viikkoa.

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä (2014)

Syksyllä, huomattavasti enemmän kuin uutenavuotena, valtaa mielen tunne jostakin uudesta. Ikään kuin uuden elämän aloittamisesta. Seistään jonkin kynnyksellä. Tähyillään eteenpäin ja odotellaan tuulen nousua.

Juuri siltä minustakin tuntuu, joka syksy: kynnykseltä, askelilta, tuulelta. Mutta samalla syksy on aina myös syventymistä, mietiskelemistä, ajatusten järjestelemistä. Se on samaan aikaan vastaanottamista ja käpertymistä, maailman tuiverrusta ja kotipesän pehmeyttä. Ja hiljalleen syksy etenee, eikö niin, kalenterin vuosi hiipii kohti loppuaan. Hämärä tulee yhä lähemmäksi, kietoutuu ympärille, suutelee ja halaa. Niin, minä olen niitä, jotka rakastavat syksyä ja syksyn hämärää ja siksi myös niistä kauniisti kirjoitettuja sanoja.

Hämärä ei ole valottomuutta, vaan eräs valon monista elementeistä. Hämärässä valo on herkimmillään. Se tekee kohteensa näkyväksi ja peittää samaan aikaan suojaavaan huntuun. Hämärä on hetki valon ja pimeyden välissä.

- kiitos kirjastolle -

On ollut juuri oikea aika lukea tätä kirjaa, Hannu-Pekka Björkmanin kirjoituskokoelmaa Välähdyksiä peilissä (2014) (Kiitos kaimani, joka sanoit, että tämä teos sopisi hyvin juuri syksyyn <3) Hämärät syysillat, hiljainen, pehmeävaloinen koti ja minä, syksysieluinen lukijatar, olemme siis tuuditelleet itseämme Björkmanin mietteliäissä sanoissa. Olen iloinnut alkaneesta syyskuusta, hengitellyt tätä lempeää rajahetkeä ja sen uusia tuulia, ja keskustellut iltaisin lukemani kanssa muistoista, arvoista, kaipauksesta. Ehkä hieman myös kirjoittamisen tavoista.

Oletko nähnyt vesipisaran putoavan räystäältä maahan?

Se on aika, joka tarvitaan onnen kokemiseen.

Me, minä ja Björkman, ajattelemme monista asioista samalla tavalla. Emme ehkä kaikesta mutta sittenkin niin monesta, että usein minusta tuntuu kuin lukisin hänen sanoistaan omia ajatuksiani. Ajattelemme esimerkiksi uskaltamisen välttämättömyyttä:

Syvyydet houkuttavat. Ja samalla kasvaa tietoisuus siitä, että jokaisen ratkaisun ja jokaisen epäröinnin hintana on elämä. Kuluva elämä. Vuosi, kuukausi, viikko, päivä, tunti, minuutti, sekunti. Ehdinkö vielä? Onko valintani oikea? Ainoa ratkaisu on uskoa ja ottaa askel. Luottaa ja ottaa toinen askel.

Niin: elää, kokeilla, rohjeta.

Taidamme molemmat olla myös vähän vanhanaikaisia. Ehkä vähän elitistejäkin, omalla tavallamme kumpikin (kyllä, sana on vaikea ja aina hieman arvaamaton käyttää, mutta käytän sitä silti, viitaten lähinnä tiettyyn nirsoiluun pinnallisuuden, kaupallisuuden ylivallan ja pysähtymättömyyden äärellä). Ihailemme vanhoja rakennuksia ja kummastelemme monia nykymaailman ilmiöitä. Emme usko siihen, että teknologinen kehitys kulkisi käsikkäin ihmisen henkisen kehityksen kanssa, vaan oikeastaan taidamme olla vähän vastarannankiiskejä. Ja niin, arvostamme taidetta. Hän tuntee sen monet maailmat toki minua paremmin, mutta rakkaus minullakin on – erityisesti kirjallisuutta, mutta myös muuta taidetta kohtaan.

Tiedäthän:

Tässä kohtaa astuu näyttämölle se totuus, 
että elämä jäljittelee enemmän taidetta kuin taide elämää.

ja

Taiteen tehtävä on herättää se ihmeenkaltainen tunne, jota elämme unissamme. Osoittaa, miten runollista ajattelumme ja olemassaolomme loppujen lopuksi on. 
Miten arjen keskellä elää ihme.

Oi niin, juuri niin.

Ja kyllä: tuskailemme eettisten ja ekologisten kysymysten äärellä. Yhden juustokilon tuottamiseen kuluu 5000 litraa vettä. (5000! Häpeän hedonismiani. Silti tiedän, etten lopeta juustonsyöntiä, en ainakaan tänään enkä huomenna.) Ja niin, toisinaan myös ne hyvän tekemisen esteet kiusaavat, ne kummalliset ajatusradat jotka tekevät asioista muka jotenkin vaikeita. (Mutta miten voisi pelastaa kaikki maailman nälkää näkevät? Miten pelastaa maailman kaikelta vääryydeltä ja epäoikeudenmukaisuudelta?) Maailmantuska painaa hartioita ja lähes kaikista arkisista valinnoistaan voi tuntea huonoa omaatuntoa. Edes kaupassa valittu reilun kaupan banaaniterttu ei ehkä ole oikein (entä jos järjestelmä ei oikeasti toimi? ja banaanit tuodaan joka tapauksessa maailman ääristä. tarvitseeko ihminen banaania? mutta lapset pitävät siitä ja kyllä me isotkin. itse syön sitä paitsi liikaa suklaata. ei se reiluus taida pyhittää sitäkään. mutta mitä jos kukaan ei enää ostaisi banaania eikä suklaata?). Entä ne talviset tomaatit, olen syntinen.

**********

Sanoilla synti ja katumus tuntuu olevan mitätön painoarvo yhteiskunnassamme. Ei siis ihme, että suuri osa ihmisistä ei tunne minkäänlaista tarvetta katumukseen tai muutokseen. Tähän kehityksemme ihmisenä pysähtyy.

Tästä en kyllä tahtoisi olla samaa mieltä. Tahtoisin uskoa ihmisen pyrkimykseen kohti parempaa, eettisempää, oikeampaa. Yksilönä ja lajina. Ja huomautan: omassa ajattelussani synnin ja katumuksen käsitteet eivät liity niinkään yksittäiseen maailmankatsomukseen vaan pikemminkin siihen, miten olemme toisillemme tässä maailmassa. Joskus siihenkin, miltä tuntuu ostaa se talvinen tomaatti.

Mutta ei, ravistellaan hartioita. Mennään aikaan, ihmiseen.

Siihen,

miten ajan kerrokset tekevät meissä temppuja ja kuinka  
menneisyydestä meidät erottaa vain ohut kaistale aikaa.

Siihen,

miten hetket ja tunnelmat rakentavat koko ihmisyytemme, muokkaavat meistä sen mitä olemme. Joka hetki me kannamme ihmisyytemme salaisuutta, 
ratkaisematonta arvoitusta.

**********

Björkman kertoo senkin, että hän oli koulun hiihtokilpailuissa aina toiseksi viimeinen. Minä olin viimeinen. Enkä minäkään koskaan oppinut kunnolla luistelemaan. Lapsena ja nuorena sellaisesta kärsii, nyt siitä jo vähät välittää – ymmärtää, että ne omat taidot ovat olleet ja ovat toisaalla. Ja ei, talviurheilu ei edelleenkään ole sydäntäni lähellä, vaikka talvi onkin (myös Björkman kertoo sittemmin hylänneensä talvilajit). Minä osaan edelleen vain kävellä, hengittää pakkashuurua ja kuunnella narskuntaa jalkojen alla. Mutta se riittää minulle.

Keski-ikä on hyvin armollinen, silloin on yleensä sekä kykyä että taitoa.

Ja jos Luoja suo, myös hitunen viisautta.

Ehkä ikä todella tekee ihmiselle hyvää. Talviurheilun taitoja lukuunottamatta minäkin ajattelen olevani hitusen valmiimpi kuin nuorempana. Muistelen lämmöllä nuorta minääni, mutta enää en haluaisi olla hän: olen mieluummin tämä, liki nelikymmenvuotias minä. Joskus sitä tietenkin miettii, mitä elämässä on vielä mahdollista ehtiä ja ehkä pelästyykin ajan rajallisuutta, mutta silti – en antaisi vuosiani pois. Toivotan sydämellisesti tervetulleiksi myös kaikki tulevat vuodet, nekin joina joskus olen vanha. Jotenkin ajattelen kai niin, että suurinta viisautta on oman viisautensa rajallisuuden ymmärtäminen, tietty elämänkokemuksen antama nöyryys, ja jos ihminen pitää mielensä avoimena, hänen on mahdollista se ymmärrys saavuttaa.

Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi elän, sitä vähemmän tiedän itsestäni ja ylipäänsä kenestäkään tuntemastani ihmisestä. Mutta helpottuneena voin todeta, että Dostojevski tuntui tietävän minusta melko paljon, kuin myös alankomaalainen taidemaalari Pieter Brueghel.

Jokohan pian luen Dostojevskia? Tahtoisin tietää,
tietääkö hän jotakin minustakin.


Niin:

Taiteilijan tärkein kyky on empatian kyky. Astua sisään toisen ihmisen kohtaloon ja elää se. Siinä on hyvin pitkälle taiteen voima. 
Sieltä nousee tieto itsestämme.


Ah taide!

Ja voi, kyllä. Ihastuin Björkmanin tekstiin jo lukiessani hänen Valkoista valoaan (2007). Myös Kadonneet askeleet (2011) kosketti ja puhutteli. Mutta nyt, tämän kolmannen Björkmanin teoksen luettuani, ymmärrän oikein todella, miksi pidän hänen teksteistään niin paljon: minua puhuttelee aito ja henkilökohtainen, se jokin todellinen joka kurottuu sillaksi kirjoittajan ja lukijan välille. Arvostan sitä, että Björkman on tekstissään läsnä ja olemassa, että hän antaa itsensä hengittää siinä mitä sanoo. Sitä, kuinka oma yksityiseni saa kohdata hänen yksityisensä. Se ei tee meistä toisillemme tuttuja, mutta ihmisiä kyllä.

Tekstit ovat tässä teoksessa lyhyitä, hieman toisenlaisia kuin kahdessa edellisessä, mutta sama tunnelma on edelleen olemassa pienempinä annoksina. Ja niin, se tapahtuu taas: pohdiskellessaan ja muistellessaan Björkman herättää myös lukijassaan halun pohtia ja muistella. Toivon, että hän kirjoittaa lisää. Siihen asti jatkan keskusteluani hänen tähänastisten sanojensa kanssa. Sillä ihmisyys, aika, etiikka, taide ja kaipaus ovat asioita, joita mieleni ei kai koskaan voi työstää loppuun.

Toivotan tämän  teoksen myötä myös oikein ihanaa syksyä: kuulasta valoa ja pehmeää hämärää <3

**********


Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. 171 s. Kirjapaja 2014.

(Tunnisteissa annan kirjoituksille nimen essee,
vaikka nämä taitavat olla alun perin kolumneja.)


**********

Lumiomenan Katjan ohella teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Sara ja Maria.

Lemmen ilot ja sydämen salat – suomalaisen rakkauden historiaa (2015)

Minä naitan sinulle tyttäreni kunnialliseksi emännäksi, jolle kuuluu puoli vuodetta, lukot ja avaimet ja kolmannes irtaimistosta, jonka Te omistatte tai voitte tulla omistamaan, ja kaikki se oikeus, joka on Uplannin lain mukainen ja jonka Pyhä Erik antoi; nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen. 

(Kuningas Kristoferin maanlaki, Naimiskaari, 8. luku.)

Tiesitkö, että joskus ennen vanhaan esiaviollinen sukupuolielämä oli kelpo tapa valmistautua avioliittoon? Tai että kirkollinen vihkiminen määrättiin Suomessa pakolliseksi niinkin myöhään kuin vuonna 1734? Että katolinen kirkko sanoi jo liki tuhatkunta vuotta sitten, että tärkeintä avioliiton solmimisessa on paitsi kirkollinen vihkiminen myös morsiamen ja sulhasen oma suostumus? Että vaikka avioliitot perustuivatkin pitkään perheiden ja sukujen sopimukseen, puolisot saattoivat silti myös ihan oikeasti pitää toisistaan, ehkäpä rakastaakin? Että eivät ne entisaikojenkaan ihmiset kaikessa käytännöllisyydessään sentään tunteettomia olleet vaan kuohuivat rakkaudentunteissaan siinä missä mekin, modernin romanttisen rakkauden ja sielunkumppanuuden ylistäjät ja ylistäjättäret? Ja niin, entäpä sen, että 1700-luvulla tiedemiehetkin pitivät halutonta naista kerta kaikkiaan sairaana, vaikka 1800-luvulla haluttomuus olikin äkkiä hyveellisen naisen ehdoton ominaisuus?

Tämä teos, Kirsi Vainio-Korhosen ja Anu Lahtisen Lemmen ilot ja sydämen salat – suomalaisen rakkauden historiaa (2015), kertoo sen ja paljon muuta. Lukijalle selviää myös kaikenlaisia hauskoja rakkauden historian yksityiskohtia: mm. se, milloin sydämestä tuli romanttisen rakkauden symboli ja mihin perustuu se vanha sanonta vispilänkaupasta. Tekisi niin mieleni kertoa tämän sisällöstä paljon muutakin hykerryttävää, mutta enpäs nyt kerrokaan vaan laitan sormet somasti sutturalle ja jätän kiltisti lopun kerrottavan kirjan tekijöille. (Mutta tämä on kyllä ihan pakko: tiesitkö, että säädylliset naiset eivät vielä 1700-luvulla käyttäneet kevytkenkäisten sirkusnaisten suosimia alushousuja? Kyllä me olemme hurjia me jälkipolvet.)

Teos on ajalliselta rajaukseltaan laaja ja kattaa monta vuosisataa keskiajalta nykypäivään, mutta pääpaino on ajassa ennen 1800-luvun puoliväliä. Mukaan mahtuu siten mm. ritariromantiikan kaikuja, kurkistuksia 1700-luvun säätyläisten eroottiseen iloitteluun ja 1800-luvun porvarillisiin ja siveisiin perheidylleihin. Mielenkiintoista aaltoliikettä se on tämä rakkaudenkin historia, lue vaikka.

Niin:

Suomessa on lähes tuhat vuotta vaihdettu mielipiteitä rakkaudesta, seksuaalisuudesta, avioliitosta ja vihkimisestä. Osapuolina siinä keskustelussa ovat olleet Ruotsin kruunu, Suomen valtiovalta,
 katolinen ja luterilainen kirkko ja kansa vanhoine tapoineen.

Saapa nähdä, miten keskustelu jatkuu. Uusia keskustelunkäänteitä odotellessaan voi tosiaan vaikka lukaista tämän, yleisesityksen siitä mitä on tapahtunut tähän asti. Lähteinä teoksessa on käytetty mm. kirjeitä, päiväkirjoja, avioerodokumentteja, runoja ja kansanperinnettä, joten elävällä elämällä edetään. Elävyyttä ja elämäntuntua teokselle antavat myös oikeat tarinat oikeista rakastavaisista. 

Lemmen ilot ja sydämen salat on kepeälukuinen, mutta samalla myös vahvasti asiantäyteinen opus rakkauden historiasta. Aiheeltaan laajahkona se ei toki pureudu syvimpiin syvyyksiin, mutta nimenomaan yleisesityksenä se on oikein oivallinen. Lähdeviitteet ja -luettelo ohjaavat lukijan myös eteenpäin, jos aiheesta sattuu enemmänkin innostumaan. Hankalia käsitteitä ja mutkikasta kieltä teoksessa ei näy, vaan päinvastoin mukavan leppoisasti ja paikoin sopivan iloittelevastikin etenevää raikasta kerrontaa.

Erityiskiitoksen tämä teos ansaitsee kauneudestaan: esteetikon silmä lepää teoksen teemaan hienosti sopivassa ulkoasussa, joka tekee siitä myös viimeistellyn ja ajatellun tuntuisen.

**********

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen:

Lemmen ilot ja sydämen salat – suomalaisen rakkauden historiaa.

Graafinen suunnittelu Anna Makkonen. 265 s. WSOY 2015.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.