Ajatus L. Onervalle ja muille huhtikuun hengettärille

Auringon ruusu, keltainen umppu,

suortuvi täyteen kukkaan.

Syttyös, suuri punainen päivä,

taikka se heräsi hukkaan!

Hetehet helmien helinää nuokuu,

silkkinen hipiä hiipuen huokuu:

paista, jumalan punainen päivä!

Ensimmäinen säkeistö
L. Onervan runosta Auringon ruusu,

kokoelmasta Runoja (1908)

Huhtikuu on monien kirjallisuuden hengettärien kuukausi. Alkukuusta oli Edithin päivä, tänään on Onervan. Niin: Edith syntyi 4. huhtikuuta 1892, Onerva 28. huhtikuuta 1882. Ikäeroa oli melkein tarkalleen kymmenen vuotta, syntymäkuukausi yhteinen.

Viime viikolla, 21.4., tuli myös kuluneeksi tasan 200 vuotta Charlotte Brontën syntymästä. Toisin kuin Onerva ja Edith, joiden syntymähetki ja elämä kurkotteli jo kohti uutta vuosisataa, Charlotte syntyi ja eli 1800-luvun alkupuolella. Myös maa oli tietenkin eri. Mutta palo oli yhteinen: kirjoittaa!

Charlotten komea merkkipäivä meni kamarissani ikävä kyllä kokonaan ohi, mutta onneksi asia päätyi minunkin tietoisuuteeni, kun sitten luin Sheferijm-blogin Ainon juhlavuoden kunniaksi järjestämästä Kaksisataa sanaa Charlotte Brontësta -haasteesta. Haaste sai meidän myöhäisheränneiden ja -innostuneiden iloksi vielä vuoden verran jatkoaikaa, aina 21.4.2017 asti, joten kamarissakin kirjoitellaan vielä vuoden sisään, ehkäpä sentään jo tänä vuonna, jotakin myös Charlottesta. Ainakin Kotiopettajattaren romaaniin onkin ollut tarkoitus pitkästä aikaa tarttua.

Niin, huhtikuun ihania hengettäriä... Minussa elää itsepintainen uskomus, monien havaintojeni vuoksi kai, että syntymähetkemme vuodenaika vaikuttaa siihen, millaisia ihmisiä meistä tulee. En tiedä, onko horoskooppeihin uskomista, mutta vuodenaikaan jotenkin on. Ja ei, en sentään tohdi yleistää, tiedän että poikkeuksiakin on, mutta kyllä: hyvin usein ihmisessä on hänen vuodenaikansa tuntu. 

Kevään lapsissa tuntuu usein olevan aivan omanlaistaan paloa. Heissä paistaa aurinko, vahvana ja valoisana. Kun huhtikuun lapset syntyvät, maassa kukkivat ehkä jo ensimmäiset uskaliaat kukkaset, heidän kaltaisensa... Sellaisia myös Edith ja Onerva minulle sanojensa kautta ovat: huhtikuun rohkeita tyttäriä, jotka pakkasenpelkoa uhmaten kurkottavat valoa kohti. Ja Charlotte, kyllä, on heidän sisarensa ajan, maan ja meren takaa.

 Muistatko muitakin huhtikuun hengettäriä?

Lauantai

Vaaleat aamut herättävät aikaisin myös viikonloppuisin, uni karkaa silmistä väkisinkin ja piiloutuu tyynyn alle iltamyöhää odottamaan. Se on hyvä, edessä oleva päivä on pitkä ja avara ja siihen mahtuu paljon, sitäkin että ihan vain on.

- kirjaston aarteita -

Luin eilen illalla loppuun Leo Tolstoin teoksen Perheonni (1894). Halusin lukea saman teoksen, jota nuori Aino Krohn luki Oskar Kallaksen kanssa kihlausaikanaan, tietääkseen mitä tämä siitä ajattelee. Jotakin tenhoavaa siinä aina vain on, ajatuksessa että kokee saman kirjallisen maailman kuin joku toinen joskus kauan sitten. Siinä, miten sen maailman eri aikoina ja erilaisina elämän hetkinä kokee, minkälaisia ajatuksia se herättää.

Nuori Aino katseli kirjan loputtua Oskariin ja tämä katseli takaisin. Aino ajatteli: Voisiko meidänkin ehkä käydä samalla tavalla, voisiko suhteemme noin vähitellen, ilman suurempaa syytä, kadottaa tuoreutensa, elinvoimansa, ja vihdoin rikkoutua, sulautuakseen sitten vanhuuden, ennenaikaisen vanhuuden resignaatioksi? (Aino Kallaksen päiväkirja, 21.7.1900.) Minulle tuo teos näyttäytyy nyt ehkä ennen kaikkea osana Ainon Kallaksen kokemusmaailmaa, se kuuluu häneen hetkiinsä juuri ennen avioliittoa ja jotakin siitä häneen ehkä jää. Samalla se on kuitenkin omakin kokemukseni, hänen jalanjäljissään minäkin olen sen nyt liki nelikymmenvuotiaana lukenut. Maria ja Sergej ovat meille molemmille tuttuja, heidän kohtaamisensa, rakastumisensa, alkava arkensa, tuiskahduksensa. Ja jotenkin minua nyt kiehtoo tässä juuri tuo ajatus lukukokemuksen jakamisesta, vaikka Tolstoi mielenliikkeineen on toki itsessäänkin kovasti kiinnostava, niin kuin myös elämä ja elämän kirjalliset esitykset.

Niin: kirjallisuus luo aikaan siltoja, monella tavalla. Ehkä juuri se on siinä myös kaikkein parasta. Tai ainakin yksi sen monista parhauksista.

Tänään aion ainakin kirjoittaa. Viikonloput ovat viime aikoina olleet kirjoittamisen kannalta hyviä, välillä illatkin. Hetkittäin on tuntunut rohkeasti siltä, että tästä tulee jotakin valmista. Että aika ja kypsyminen ovat tehneet tehtävänsä. Että jotakin on kirkastunut, täsmentynyt, syventynyt. En tiedä onko se totta, mielipiteeni on eri hetkinä erilainen, vaihtelee ehkä valon kulmien ja taivaan pilvikuvioiden mukaan tai ihan vain omia aikojaan. Mutta jatkan maailman rakentamista silti. Tai ehkä se on jo viimeistelyä, pyrkimystä toisiaan seuraavien hetkien ja sanojen eheyteen, sana kerrallaan.

Toivotan hyvää viikonloppua, kirjallisuuden ja kevään lumoa <3

Takashi Hiraide: Kissavieras (2016/2001)

- kiitos kirjastolle -

Kissa tuli kylään. Pieni ja siro, suippokorvainen. Sipsutti luokseni neljällä valkealla tassulla ja kiersi nurkat, jalat, teki hetkeksi pesän. Olisin tahtonut ottaa syliin ja silittää, mutta se pysyi mieluummin hieman etäällä, katseli vain, minä katselin takaisin. Hiljainenkin se oli, mutta jotakin se kertoi. Ja ei, se ei ollut minun mutta oli sittenkin. Mentyään jätti jälkeensä hieman hämmennystä, ehkä ymmärrystäkin. Ajatuksia, kyllä.


Esimerkiksi:

Päivittäiset tekomme muodostavat toistuessaan yhtenäisen virran, 
ja nuo kovin pienet purot yhdistyvät aikanaan suureksi joeksi.

Saattaa olla, että tärkeintä on pysähtyä välillä katselemaan pieniä kissoja. Ja korentoja. Ja ehkä on niinkin, että ihminen ihan oikeasti tarvitsee jonkun josta pitää huolta. Jonkun, joka samalla herättää näkemään maailman laajemmin, tulemaan ulos omien ajatusten kuoresta. Jonkun, joka kertoo kenties senkin, että kaikkea emme voi tietää.   

*****

Takashi Hiraide: Kissavieras. Romaani, 152 s. Japaninkielinen alkuteos Neko no Kyaku, 2001. Suomentanut Raisa Porrasmaa. S & S, 2016.

Kaunis kansi ja ulkoasu: Satu Kontinen.

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (2015)

 

Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa ellää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.

- kiitos kirjastolle -

Keväinen lauantai, taivas epävakaa. Eilen, perjantaina, olen aloittanut uuden kirjan. Nyt istun taas lukunurkassani, lampun valo kirkastaa sivut, joilta nostan katseeni kohti ikkunaa (nurkassa tarvitaan lisävaloa myös päivällä, ellei ulkona ole erityisen kirkasta, tänään ei ole). Täytyy pysähtyä, hengittää. Miettiä, millainen olento ihminen oikeastaan on. Niin: miten todellista on kaikki se, mitä ihminen elämänsä merkityksiksi mielessään asettelee. Ja sitten, niin, onko sillä sitten niin väliä, sillä todella. Kysymykset kasvavat yhä uusien ihmiselämien kokoisiksi tai ehkä hälvenevät yksilöistä yleensä ihmisyyteen.

Jo ihan puhdas todennäköisyys sanelee, että suurin osa meistä tekee ihan tavallista duunia, elää ihan tavallisen elämän. Mä olen täysin tavallinen ihminen, jolla on tavallisia banaaleja haaveita.

Ja taas. Katse nousee, ajatus. Kevättaivas tahtoo ehkä sataa, en muista, voi olla että tämän vain kuvittelen. Ajattelen, että tämä on maailma, jossa on kaksi koulukuntaa. Toinen puhuu unelmiin uskomisen puolesta, toinen sen että meidät on valheellisesti opetettu uskomaan, että kaikki on kaikille mahdollista ja että juuri se aiheuttaa meille niin monta ongelmaa. Kumpi sitten lienee milloinkin totta. Unelmiin on lohdullista uskoa, kyllä, mutta maailma ja/tai olosuhteet eivät aina ole niille myötäiset, eivät. 

Entä tavallisuus, mitä se oikeastaan on. Kuka tässä maailmassa loppujen lopuksi on tavallinen, kuka erikoinen. Eikö jokainen ole tavallinen ja erikoinen yhtä aikaa. Mutta niin, toki tiedän silti mitä hän tarkoittaa, Lumi. Silläkin tavallisella elämällä, joka joskus saattaa tuntua niin kovin vähältä.

Sori, mä liioittelin. --- Se oli mulle vain joskus liian tärkeää, että mä alkaisin nyt huorata ja opettaa lapsille jotain piirileikkejä. Mä olen valinnut että mä en yritä, niin mä en sitten yritä.

En yritä. En sitten yritä. Niin hän ajattelee, sama Lumi, Aarnin tytär. Aarni, Lumi, isä, tytär, niin kauniit nimet ja niin kipeänkaunis tarina. Enkä voi olla ajattelematta, että tätä on kirjoitettu silloin kun kirjoittajan vuosi oli keskivaikea. Sitä, miten ihmisen mieli toimii ja tekee toisinaan ihmeitä vaikka ei oikeastaan jaksaisi.

Mä en erotu tarpeeksi, enkä mä tahdo olla lopun ikääni pettynyt ja tavoitella jotakin, mistä ei kuitenkaan tule mitään.

Ne kaikki sanat ja ajatukset ja tunteet, jotka takertuvat kiinni ja kasvavat niin suuriksi että kätkevät alleen sen mistä joskus piti tulla oma elämä. Minkä ihminen itselleen tekee, minkä kaikelle siinä ympärillä.

Valokuvat, musiikki. Unelmat, todellisuus, Tahto, maailma. Ihminen, ihmiset. Kaipaan näille sanoille ehkä jonkinlaista visuaalista asettelua, sellaista jossa ne saisivat ympärilleen tilaa, mutta olkoot näin. Ajattelen, että ehkä tila kulkee sittenkin mukana niissä itsessään.

Se on nuoren ihmisen ajatus, että pittää olla joku. Kukkaan ei pysty ottamaan multa pois sitä, että mää saan kuvata.

Ei, Aarni, ei pysty. Kukaan ei voi ottaa pois sitä mikä on. Ei vaikka – ei.

Kun teki oikeita asioita, syntyi tilaisuuksia ja pääsi eteenpäin. Lopulta tuli nähdyksi sinä ihmisenä joka oli aina tiennyt olevansa.

Tai sitten käykin vain niin, että sisään astuu mies, jolla on komia sika, sika josta hän haluaisi kuvan. Niin: sika. Ja niin Aarni

sulki silmänsä ja tiesi, että kun hän avaisi ne jälleen, ne eivät enää tulisi katsomaan maailmaa niin kuin ennen. Niillä olisi varaa etsiä ympäriltä vain asioita, joiden kuvaamisesta joku olisi valmis maksamaan.

On jo sunnuntai, ilta. Olen nostanut ja laskenut katseeni monta kertaa, pysähdellyt ajatusten painoon. Huomannut, että tänään taivas on ollut kirkkaampi kuin eilen. Kun lopulta suljen kirjan, on kuitenkin jo pimeää, on tullut melkein yö. Silmäkulmissani on kyyneleet, jotka ovat tehneet tuloaan pitkin kirjaa. Mies, rakas, tulee kysymään jotakin, en hetkeen taida ymmärtää maailmasta mitään. Sanon vain, että on ihmisiä jotka kirjoittavat käsittämättömän hienoja kirjoja. 

Ja huomenna on maanantai, viikonlopun jälkeinen arki. Ajattelen omaa todellisuuttani, elämääni, päiviäni jotka ovat itseni näköisiä, juuri niin tavallisia ja niin erityisiä, ehkä vähän niitä unelmiakin.

Ei ihiminen kadu jos tekkee sitä mitä rakastaa.

Ei, ei kadu. Se täytyy vain tietää, oma rakkautensa, tärkeänsä.

Nyt, kun tätä kirjoitan, on taas perjantai, ja päivä on kallistunut taas iltaan. Takana on hyvä viikko, kevätvaloinen. Viikon mittaan minua lumonnut kevättaivas on tänään taas ollut pilveilevä. Ilmassa on kummaa koleuttakin vaikka on jo ollut niin lämmin, ulkona tuuli tulee takin alle. Julkaiseminen odottaa aamua, minä myös aamun taivasta, sitä millainen se on.

Minussa risteävät valo ja pilvet. Kirja hengittää minussa yhä, on ollut vaikeaa tarttua toisiin kirjoihin, sivut ovat kääntyilleet vain vähän ja jotenkin huolimattomasti. On kuin minussa olisi tämän jäljiltä jonkinlaista melankolista kirkkautta, joka tahtoo viipyä vielä. Onneksi toiset kirjat odottavat.

Ajattelin, että tästä kirjasta olisi vaikeaa kirjoittaa. Kirja on liian kaunis ja kipeä. Melkein ajattelin niinkin, etten kirjoittaisikaan. Siksikin, että tämä on sellainen, jonka toisaalta tahtoisin pitää omanani vain. Kirjoitan kuitenkin, haluan että kirja pääsee kamariin ja että joku, joka ei ole lukenut sitä vielä, löytää sen. Kerään sitaatteja, turvaudun niihin ja toivon etten ylitä hyvätapaisen lainaamisen rajoja tai kerro liikaa. Koetan kirjata sitaattien välille myös muutaman ajatuksen, joita lukiessani ajattelin. Taivas tulee mukaan ehkä väistämättä. Olen taivaan alla. Tämä kirja on. Tunnen, miten sormenpäissä kaiken aikaa kutittaa se sana, jonka ne tahtoisivat kirjoittaa, mutta joka ehkä on hieman uskalias. Ehkä annan sen kuitenkin tulla, sanan joka on varattu vain kirjoista erityisimmille: sielukirja. 

**********

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Romaani, 223 s. Tammi, 2015.

********

Kävi niin, että sain Pitkän valotusajan mukaani kirjastosta samalla reissulla,

 kun palautin Keskivaikean vuoden. Se on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ainakin siitä asti kun  luin Ompun kirjoituksen, mutta tänne asti kesti ennen kuin kirja ja minä kohtasimme toisemme.
Toisaalta tuntuu, että nyt kohtaamisen hetki oli juuri oikea. 

Suosittelen mitä lämpimimmin Vanhatalon tuotantoon tutustumista,
jos se ei jo tuttua ole. Omakin tutustumiseni jatkuu. 

Kevättaivas ja kukkakimppuja

Miten kaunis onkaan tuo kirkas kevättaivas, joka näinä päivinä minua katsoo. Kyllä, huomaan että olen taivaan lumoissa: aloitan sillä jo toisen kamarikirjoituksen tällä viikolla... Jotenkin se saa tahtomaan itsestään kirjoittamista, sitä että se tulisi sanoihin tallennetuksi, sanoissa muistetuksi. Tekisi mieli katsella taivasta takaisin kaiken aikaa, unohtaa kaikki mitä olen tekemässä ja etsiä sille runollisia sanoja. Mikä tässä keväässä saa minut niin rakastamaan tuota taivasta? Minut, hämäräisen? On sellainen olo, että maailmassa on niin paljon kaunista että sen päälle sopiikin sataa valoa. 

Jos tulevan viikonlopun tuuliin sopii, kirjoitan menneen viikonlopun ihanasta kirjasta. Jos tuulet pitävät toisaalla, kirjoitan siitä myöhemmin. Arvelen, että kirjasta kirjoittaminen tulee olemaan läheistä sukua sen lukemiselle: sydäntä kipristelevää.

Ja niin, taas olen ostanut kukkia... Kimpun punaisia neilikoita ja toisen, jossa on valkoisia krysanteemeja ja vaaleanpunaisia gerberoita. Minusta on viime vuosina jotenkin vahingossa tullut leikkokukkahullu. Välillä kyllä kiukuttelen itselleni: tuontikukkia, turhuutta, maailma tuhoutuu koska minä olen niin holtiton, esteetikko muka, ja viikon kukkarahat voisi kyllä antaa myös maailman nälkäänäkeville... Sitten taas muistan, että ihmisellä saa ja pitää olla kohtuullisessa määrin myös kaunista turhuutta. Sitäpaitsi: olen kokemusperäisesti itselleni todistanut, että kukkien kauneus lisää toiveikkuutta, luottamusta ja mielen ja maailman valoa. Voidaanko siis enää puhua turhuudesta? Ehkä kukat ovatkin kaunista välttämättömyyttä?

 Kevättaivaan valoa, kukkien hellivää kauneutta ja lempeää lähestyvää viikonloppua ♥

Maanantaiajatuksia

Aamun kirkas kevättaivas on iltapäiväksi kerännyt kevyttä pilveä. Tuntuu päivän rytmiltä: aamulla heleää, iltapäivällä hieman uneliasta... On maanantaiolo, sellainen hyvä. Viikko on aluillaan ja kaikki mahdollista. On aikaa, päiviä, kevät. En aina ole maanantaina erityisen tarmokas, mutta saatan silti olla jotenkin hyväntuulinen ja toiveikas, niin kuin tänään.

Takana on ihana, hellivä, hyvä viikonloppu: kirjoittamista, kevättuulta, uusia ajatuksia, ja niin ihana kirja että tekee kipeää. Tuntuu melkein siltä että en tahtoisi kirjasta ollenkaan kirjoittaa. Tahtoisin kätkeä sen sydämeeni, kantaa sitä mukanani hiljaisella palavalla rakkaudella, omanani. Ehkä silti kirjoitan, se on kirjoja jotka ansaitsevat päästä näkyville.

Kun eilen illalla luin kirjan loppuun, sydän sen surumielisestä kauneudesta kipeänä, ajattelin taas sitäkin, että sitähän voisi tuntea jonkinlaista kateutta niitä kohtaan jotka ovat kirjoittaneet kaikki maailman hienot kirjat. Mutta en tiedä, osaan tuntea vain riemua ja onnea siitä, että on niin hyviä kirjoittajia ja että he kaikki osaltaan mahdollistavat myös sen, että kirjoittaminen jatkuu.

Entä minun käsikirjoitukseni? Onko se hyvä? Onko mikään minun aluistani hyvä? Onko millään, mitä haluan kirjoittaa, missään minkäänlaista tilaa? Mistä minä sen tiedän. Mutta kirjoitan silti. Kirjoitan, koska minulle minun kirjoitukseni ovat tärkeitä. Niinpä ajattelen taas Woolfia ja sitä, että niin kauan kuin kirjoitat sitä mitä haluat kirjoittaa, vain se merkitsee jotain. Jos kirjoitus toimii, hyvä. Jos ei, ainakin olen kirjoittanut niin kuin on kirjoittamisen hetkellä oikealta tuntunut. Etsinyt tapaa sanoa se, minkä haluan sanoa. Tehnyt itselleni jollakin tavalla tärkeän matkan. Saanut ehkä myös harjoitusta kirjoittaa seuraava oikealta tuntuva kirjoitus hieman paremmin.

Tiedän, että kun aika on kypsä, omatkin sanani lähtevät taas matkaan. Milloin, sitä en tiedä. Tiedän sitten kun niin on. Sitäkään en tiedä, kohtaavatko sanani myötätuulta. Sen tiedän, että todennäköisyys on pieni, melkein olematon. Senkin, että se ei ehkä sittenkään haittaa. Niin: kirja on edelleen unelmani, mutta kirjoittaminen on sitä suurempi. Ja se, kas vain, on jo totta. Jokainen saa joka tapauksessa olla oman elämänsä kirjailija, eikö vain, kirjoittaa ainakin itselleen. Valo, pilvien välistä pilkahteleva, osuu silmiin kun tätä kirjoitan. Tuntuu, että sillä on jotakin kerrottavaa.

Kaunista alkanutta viikkoa teille kamarissani piipahtaville ♥

Naisten aakkoset: B

Emily Brontë Patrick Branwell Brontën maalaamana, noin vuonna 1833.

Kuva Wikimedia Commons.

Margitin ideoima Naisten aakkoset -sarja jatkuu tänään kamarissani
kirjaimella B. 

Tarkoituksena on siis edetä aakkonen kerrallaan ja kolmeen kysymykseen vastaillen kohotella näkyville naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella.

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Emily Brontë. Siksi, että Humiseva harju (1847) on yksi kirjallisuushistorian hienoimmista helmistä ja siksi, että hetkeen jona sen ensi kertaa luin, liittyy ihania, rakkaita muistoja. On huikeaa ajatella, että 29-vuotias 1800-luvun nainen jätti jälkeensä tällaisen luomuksen − mitä hän olisikaan meille vielä kirjoittanut, jos ei olisi kuollut jo seuraavana vuonna, aivan liian varhain. Niin, mikä ihana sydämen ja kirjoittamisen palo: Minä rakastan kuitenkin omaani ja vien hänet mukanani: hän on minun sieluni. Ja: En voi elää ilman elämääni! En voi elää ilman sieluani! Oi ihana kamala lempi ja voi kaikki se, mitä särkynyt sydän ja repaleinen mieli saattaa ihmiselle tehdä.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Elsa Beskow. Ja ei, en huijaa: minua ihastuttavat myös Beskowin satusanat, mutta tässä kohtaa haluan nostaa esille erityisesti hänen kauniit kuvituksensa ja ajatella hänet kuvataiteilijaksi. Aikojen halki matkannut sieluni lepää hänen suloisissa piirroksissaan, joissa tätien helmat heilahtelevat ja lapsuus on ihanaa satua.

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä 
(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): 

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? 
b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät. 

Tällä kertaa valitsen kysymyksen b:

Marion Zimmer Bradleyn. Siksi, että Avalonin Morgaine oli seitsemäntoistavuotiaalle samantapainen kokemus kuin Vihervaaran Anna kymmenvuotiaalle: en olisi ihan minä, jos en olisi Avalonin usvia (1982) silloin lukenut. Toisin kuin Annoja, Avalonin usvia en ole kuitenkaan lukenut enää pitkään aikaan. Epäröin tarttua siihen, koska luulen että minun on parempi antaa usvien leijailla mielessäni sellaisina kuin ne silloin kauan sitten olivat. Mutta niin tai näin, teos on ja pysyy hyllyssäni elämäni pyhänä kirjana.


A-vastaukseni löytyvät täältä.

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016)

Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.

Näin alkaa Pauliina Vanhatalon teos Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016), jonka keskiössä nimensä mukaisesti on kirjoittajansa masennus, "keskivaikeaksi" diagnosoitu rimpuilu mielen alakuloisessa myllerryksessä. Ja sanon heti: pidän erittäin tärkeänä, että masennuksesta mielenterveyden kiputilana keskustellaan avoimesti ja ymmärrykseen pyrkien – juuri siten kuin Vanhatalo tässä hienossa ja rohkeassa teoksessaan tekee. Lisäksi sanon tämän: en ole itse koskaan ollut sen masentuneempi kuin tietynlaisen temperamentin omaava ihmisolento (tai ihmisolento ylipäätään) ehkä väkisinkin toisinaan on. Välillä synkistyttää, ja sehän on myös ihan vain elämää, varmaan enemmän tai vähemmän meillä kaikilla, vaikka kuinka katselisimme maailmaa valoisin silmin. Se, että onnistuu kiertämään ilottomuuden syöverit, ei kuitenkaan merkitse mitenkään suurempaa sisäistä vahvuutta kuin se, että tunnistaa ja tunnustaa mielensä väsymyksen ja tarpeensa saada ammattitaitoista apua. Ajattelen myös niin, ettei tässä maailman tuulten tuiverruksessa koskaan tiedä, kenen mieli ei enää jaksa, vaikka varmasti onkin asioita, jotka auttavat laittamaan masennukselle hanttiin.

- kiitos kirjastolle -

Niin. Miksi toiset masentuvat ja toiset eivät? Kenellä on riski masentua ja kenellä ei? Onko esimerkiksi introvertti väistämättä ekstroverttiä alttiimpi masentumaan? Niin tai näin, ainakin introverteillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka juuri heidän kohdallaan vahvistavat masentumisen mahdollisuutta. Lainaan tähän yhteenvetoa, jonka Vanhatalo on näistä ominaisuuksista kirjallisuuden pohjalta tehnyt ja joka varmaan osaltaan osuu oikeaan, vaikkei koko totuutta kerrokaan: 1) yritys olla toisenlainen kuin on, 2) jatkuva päänsisäinen ajatusvirta ja 3) liiallinen eristäytyminen.

Introverttiys on paketti, johon sisältyy paljon ja jota saajansa täytyy kantaa mukanaan kaikkine hyvineen (ja huonoineen).  Viime aikoina myös introversiosta (ja erityisherkkyydestä, joka siihen osittain vaikkei saumattomasti liittyy) on kirjoitettu ja puhuttu aika paljon, mikä sekin on erittäin hyvä, sillä keskustelu avaa introversion olemusta ja auttaa varmasti monia ymmärtämään itseään entistä paremmin. Introverteillä (samoin kuin ekstroverteillä) on omat kipupisteensä, mutta uskon, että oman ominaislaatunsa tunnistaminen, tunnustaminen ja arvostaminen auttaa ihmistä elämään itselleen hyvää elämää ja pitää siten maailmankin valoisampana. Ja eikö vain, että juuri ihmisten erilaisuus mahdollistaa sen, että maailma pysyy tasapainossa.

No niin. Koetan olla harhailematta liikaa (se jatkuva päänsisäinen ajatusvirta, pahoittelen) ja palaan Vanhataloon, vaikka tokihan tämä hienoinen harhailukin hänen kirjaansa liittyy. Vanhatalo on siis introvertti, kyllä. Lisäksi hän on nainen. Nainen, joka haluaa sekä menestyä työssään että olla hyvä äiti. Masennuksen taustalla lienee siis ainakin osaltaan sekä synnynnäisen temperamentin että aina vain yhtä ajankohtaisen naisen moninaisuuden aiheuttama kipuilu. Ja koska se ajatusvirtani ei vaan lakkaa, sanon vielä sen, että kyllä myös meissä tämän päivän naisissa vaikuttavat hyvin monet historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuneet käsitykset naisena olemisesta ja niiden ohella kaikki se, mitä luonto on meille naisina antanut. Niin: olemme henkilökohtaisten halujemme ja toiveidemme, luonnollisten viettiemme ja vaistojemme ja monenlaisten sosiaalisesti määrittyneiden odotusten tiivistymiä. Ja samalla yksilöitä, tietenkin, omanlaisiamme kaikki. Toisinaan sitten kolahtelee, tai ehkäpä useinkin. Mutta kas, se siitä(kin). Palataan asiaan, Keskivaikean vuoden kertomuksiin.

Tarina viettelee. Se houkuttelee kirjoittamaan koko elämästä sairauskertomusta, vaikka todellisuus ei onneksi ole juoniromaani. Elämä on sallivampaa, jokainen aamu on sille uusi eikä osa armottomasti etenevää syyseuraussuhdetta.

Teos on siis kertomus masennuksesta, kyllä. Mutta se on myös kertomus paljosta muusta. Introverttiydestä ja herkkyydestä, perfektionismista ja syyllisyydentunteesta. Kykenemättömyydestä kohdata loputonta hälyä ja ihmisten virtaa. Syvästä haluttomuudesta soittaa puhelimella ventovieraille. Valtavasta, pakottavasta hiljaisuuden ja yksinolemisen tarpeesta. Rakkaudesta. Lapsista. Äitinä olemisesta ja riittämättömyydestä. Introverttikirjoista. Kirjoittamisesta.

Ja vielä: Vanhasta talosta. Tuiskahduksista ja kiitollisuuksista. Kustantajan järjestämästä mediakoulutuksesta (niin: [m]äärittele itsesi ja media-arvosi). Päänsisäisestä moitteesta itsestä itselle. Huikeasta opintomenestyksestä ja -tahdista. Toinen toistaan seuraavista ei-kiitos-kirjeistä ja lopulta siitäkin, joka on toisenlainen. Oman polun etsimisestä, tavoittelusta ja epäuskosta.

Ja juuri siksi, kaiken mainitsemani ansiosta, tämä on kerta kaikkiaan ihana kirja. Niin rohkea ja rehellinen. Tarpeellinen ja tervetullut. Ja myös niin hersyttelevän lämmin, sellainen oikeasti ihmisen ja elämän tuntuinen. Sellainen, että vaikka lukee masennuksesta, ei masennu vaan nauttii lahjakkaan kirjoittajan taidokkaasta kerronnasta ja huikeasta uskalluksesta. Sitä paitsi minusta on kovasti kiehtovaa lukea ihmisten kertomuksia itsestään. Sitä, miten ihminen itseään sanoittaa. Tarkkailee ja tutkiskelee. Kokee ja kertoo. Kyllä: jos antaisin pisteitä, antaisin monta.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille masentuneille ja introverteille ja kaikille niille jotka (oikeasti) haluavat ymmärtää masentuneita ja introverttejä vaikka eivät itse sellaisia olisi, ja kaikille äideille, isille, vaimoille, miehille, kirjoittajille ja kirjoittamisesta muuten kiinnostuneille ja ylipäätään kaikille, joissa on lämpöä lukea elämästä sellaisena kuin se on.

Ja lopuksi vielä lempisitaattini:

Suurin valta ihmisellä on oman elämänsä kertojana ja tulkitsijana, ja sen aion pitää itselläni, mitä tahansa sitten tapahtuukin.

Juuri näin!


**********


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta. 236 s. S&S, 2016.

**********

PS. Senhän me kaikki tiedämme, että aina on ihmisiä, jotka elävät toisten elämän paremmin kuin nämä itse. Ihmisiä, jotka ihastuksekseen kokevat itsensä onnistuneemmiksi ja paremmiksi, kun huomaavat toisessa jotakin omasta mielestään epäkelpoa ja moitittavaa. Varmasti on siis ihmisiä, jotka mesovat ja puhisevat tästäkin teoksesta ja sen kirjoittajasta. Mutta uskon – ja toivon – että enemmän on niitä, jotka pitävät teosta tärkeänä puheenvuorona, jossa yksi rohkea kirjoittaja uskaltaa antaa nimen ja kasvot monille sellaisille asioille, joista ei aina rohjeta puhua. Kyllä vain, introverteissä on toisinaan merkillistä rohkeutta.

Edithin päivä

Minä kasvan, hyasintti, raudankovasta maasta.

Taita minut väkevine, mehuisine käsinesi – Elämä.

Suutelen kättäsi, joka on mehuisampi minua.

Taita minut koristukseksi kuningattarelle.

Jos on olemassa suruton ja huoleton kuningatar,

hän pitäköön hyasintin kädessään valtikan tavoin,

kevään hauraan symbolin, joka on auringon sukua.

Edith Södergran: Hyasintti

Edith, sydämeni runoilijatar ja kevään kukka. Sinun syntymäpäivästäsi on tänään kulunut 124 vuotta. Minä hengittelen kevätilmaa ja ihmettelen taas aikaa, ihmisiä siinä. Ajattelen, miten merkillistä on että ihmiset aikojen takaa puhuvat suoraan sydämiimme. Sitä, miten sinä puhut. Mietin, millainen minä olisin ollut sinun aikanasi, millainen sinä olisit minun. Sitäkin, mitä tapahtuu kun sielumme kohtaavat runojen sanoissa.

Onnea sinulle rakas, palava Edith ♥

(Hyasinttia minulla ei sinulle nyt ollut,
mutta ehkäpä myös tämä punahehku sopii sinun päivääsi koristamaan...)

Huhtikuu

Huhtikuun ensimmäinen aamu alkoi hymyllä: viereen kömpinyt pikkukoululainen, joka joskus oli pieni maailmaan kiirehtinyt vauva, säteili lämmintä kevätvaloaan ja ilmoitti kuinka kauan omaan juhlapäivään vielä on. Muistutti samalla jälleen, niin kuin jokaikinen päivä, siitä miksi myös huhtikuu on oikeasti ihanakuu. Aamu jatkui, tietenkin, hyväntuulisella keppostelulla ja ilolla siitä miten pienistä asioista lapset osaavat riemuita. Tarjolle asetetut väärät vaatteet naurattivat, äidiltä kätkettiin appelsiinit ja selkään tuli lappu olen hassu (aika ihanaa muuten, saada olla hassu). 

Myöhemmin kävelin harmaan taivaan alla, satoi hentoa räntää. Katselin huhtikuuta, seisovaa rapalammikkoa, kuolleita lehtiä ja likaisia tienpientareita, sitä kaikkea mikä niin usein on tehnyt tästä vuodenajasta minulle niin ruman. Nyt ajattelin, että ei, ei se olekaan rumuutta, sehän on vain paljautta, jota kaikki uusi elämä herätäkseen vaatii. Sitäkin ajattelin, että luonto vuodenaikoineen on ihmisen kuva. Tai ihminen on luonnon kuva, ehkä paremminkin niin. Ja sitten sitä, että on ehkä luonnollista että kevät kaikessa paljaudessaan ja valoisuudessaan toisinaan myös väsyttää tai säikäyttää. Kevään valo valaisee meidät sellaisina kuin olemme.

Lapseni iloitsevat siitä, että saavat laittaa päälleen kevätvaatteet. Siitä, että saavat ajaa pyörällä. Siitä, että tulee kesä. Minä puolestani iloitsen heistä ja ajattelen, että lapsissa on suurta viisautta: he osaavat nauttia hetkestä ilman sen suurempia filosofioita. Tai ei, heidän filosofiansa ovat suuria, mutta ne ovat heissä itsessään. Minä, niin, minä olen aina ollut syksyihminen. Sellainen hämäräinen, joka pitää hiljaisuudesta ja käpertymisestä. Ja sellaisena varmaan aina pysyn. Mutta ehkä nämä kertyvät vuodet vähitellen opastavat huomaamaan kaikkien hetkien arvon, ihan oikeasti. Senkin, että ne kaikki voi ottaa vastaan juuri sellaisena kuin on.

Monissa blogeissa, myös täällä kamarissa, on viime aikoina pohdittu onnellisuutta, kiitos Pearl Cloverin ja hänen ystävänsä ideoiman ihanan Sieluni hymyt -haasteen. Minä olen jatkanut onnen pohdiskelemista hiljaa mielessäni. Miettinyt, taas, miten paljon onni on kiinni kyvystä nähdä oman elämänsä hyvä. Siitä, että ymmärtää iloita siitä mitä jo on sen sijaan että näkee vain puutteet. Tietenkin olisi valhe väittää, että jokainen hetki on minulle onnea. Ei tietenkään ole. Mutta myös tänään, huhtikuun ensimmäisenä päivänä, minä olen onnellinen. Minussa on vähän väsymystä, kaaosta, epätietoisuutta, mutta tartun silti kevättä kädestä ja iloitsen kaikesta siitä hyvästä mitä minulla on, juuri nyt. Muistan myös, että kaiken tämä paljauden alla kypsyy kuohuva kukkameri, elämän ihana hehku.

Siispä: kaunista huhtikuuta ♥