Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma (2021)

 

Pauliina Vanhatalon Tuntemani maailma (2021) päättää hänen omaelämäkerrallisen trilogiansa, joka alkoi teoksesta Keskivaikea vuosi (2016) ja jatkui teoksella Toinen elämä (2018). Keskivaikea vuosi kertoo omakohtaisesta masennuksesta, Toinen elämä keski-ikäisen naisen elämänkysymyksistä.

Tämän uusimman teoksensa keskiöön Vanhatalo on kirjoittanut tunteet – sen, miten herkästi tunteva, empaattinen ihminen jatkuvasti kantaa mukanaan tunteidensa painoa. Samalla teoksessa kohdataan epävarman ja ravistelevan aikamme vaikeat kysymykset, ilmastonmuutos ja pandemia. Teoksen nimi onkin kaksoismerkityksessään mitä mainioin.

Väsyminen omien tunteiden kuormaan saa Vanhatalon kiinnostumaan myös psykopaateista – siitä, millaista on elää ilman jatkuvia tunnemylläköitä. Minulle tämä psykopaattien osuus jää teoksessa etäiseksi, vaikka toki hahmotan heidät (liikaa) tuntevan ihmisen kiinnostavanakin vastakuvana. Enemmän saan irti Vanhatalon muista ajatuksista – ja niin, tunteista – ja kaikkein eniten saan, juuri tässä ajassa, kiinni sellaisista lauseista kuin nämä:

”Koetan selviytyä.

Suojelen omaa ja läheisteni hyvinvointia, tavoittelen myös onnea ja mielihyvää.

Olen ihminen.”

Sillä niin, juuri tältä näinä aikoina tuntuu (!): Koetan selviytyä pandemiasta ja peloistani sen keskellä ja koetan selviytyä ekologisen omatuntoni välillä musertavista äänistä. Koetan ajatella, että saan – ja minun pitääkin – suojella omaa ja läheisteni hyvinvointia ja tavoitella myös onnea ja mielihyvää, olla ihminen.

Olemme todellakin koko planeetan kokoisten kysymysten ja samalla oman pienuutemme keskellä. Silti tai juuri siksi meidän kannattaa tehdä niin kuin Vanhatalokin arvelee, meidän kannattaa tosiaankin toistaa:

”Toivoa on.

Toivoa voi luoda.

Toivoa ei tarvitse koskaan täysin menettää.”

Pidetään siis toivosta kiinni, kaikki ♥

Ja lopuksi sanon vielä tämän:

Vanhatalo on tällä omaelämäkerrallisella trilogiallaan osaltaan näyttänyt, että samalla kun omaelämäkerrallinen teos ehkä keskittyykin henkilökohtaisten elämänkriisien pyörittelemiseen, se voi olla  – ja on – aina myös henkilökohtaisen ulkopuolelle laajenevaa ihmisenä olemisen sanoittamista ja avaamista ja Kirjallisuutta isolla koolla. Kukka sille (ja tähän sellainen kaunis kukan kuva).

*

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. S&S, 2021. 

 

Veera Vaahteran Sattumalta sinun (2015) ja vähän vielä Vaahterasta yleensäkin

- kiitos kirjastolle -

Kuten aiemminkin jo hehkutin, Pauliina Vanhatalon viihteellinen alter ego Veera Vaahtera kirjoittaa täydellistä täsmähömppää juuri minulle. En ihan ole vielä päässyt perille siitä, mikä kumma yhteys minun ja Vaahteran välillä oikein vireilee, mutta arvelen, että tällä hurmaantumisellani on jotakin tekemistä ainakin Vaahteran tarinarakennelmien ja omien viimeaikaisten lukutarpeitteni kanssa. KAIKISSA Vaahteran teoksissa on ollut jotakin, joka on tavalla tai toisella tullut lähelle, ja viime kuukaudet ovat erilaisista syistä johtuen olleet sellaisia, että minussa on selvästi ollut tilaus myös tällaiselle ihanalle, hellivälle kepeydelle. Ihan varmasti on myös niin, että Vaahtera kirjoittaa oikeasti laadukasta ja tasokasta hömppää (ja ehkä pitäisikin nyt kartella koko tuota kategorisoivaa sanaa, mutta koska se kumminkin on oikeastaan sanana aika suloinen, vaalin sitä nyt silti). Vaikka en viihdekirjallisuutta erityisen laajasti tunnekaan, rohkenen reteästi sanoa, että Vaahteran teokset ovat lajityyppinsä aatelia: hyvin ja kauniisti kerrottuja tarinoita, joissa on kepeyden rinnalla myös jotakin syvempää.

Tuttavuuteni Vanhatalon kirjallisen tuotannon kanssa alkoi viime keväänä teoksesta Keskivaikea vuosi (2016), joka koostuu Vanhatalon omakohtaisista masennuskokemuksista, ja jatkui hetimiten myös kirjailijan kaunokirjalliseen tuotantoon. Ensimmäinen Vanhatalolta lukemani romaani oli Pitkä valotusaika (2015), joka – samoin kuin tuo Keskivaikea vuosi – kuuluu ehdottomasti kuluvan vuoden parhaisiin lukukokemuksiini. Vanhatalo hurmasi minut näillä molemmilla teoksillaan niin, että tunsin vastustamatonta vetoa tutustua myös tähän hänen viihteelliseempään kirjoittajapuoleensa ja kas, kuinkas kävi: vaikka minusta ei oikein ole ollut lukemaan hömppää pitkään aikaan, Vaahtera otti ja koukutti, ja keväästä tähän hetkeen olen lukenut kaikki Vaahteran neljä teosta ilman että on tullut edes ähky. Onnellisesti eksyksissä (2012) sulostutti vappuani, Rakkautta, vahingossa (2013) ja Kevyesti kipsissä (2016) luin kesällä, ja koska kamarini juuri niihin aikoihin vietti hetken aikaa hiljaiseloa, en niitä täällä tullut hehkutelleeksi. Nyt sitten onkin niin, että ihan jo periaatteesta hehkutan tätä viimeksi lukemaani Sattumalta sinun (2015) ja samalla – tai ennen kaikkea – vielä kerran (no joo, ei ole ehkä viimeinen :)) Veera Vaahteraa noin niin kuin yleensä. (Nyt minulla vaan onkin sitten ikävä ongelma: mitäs minä nyt mahdolliseen hömpäntarpeeseeni luen, kun kaikki Vaahteran kirjat on jo ahmatoitu? No, onneksi on toivoa, että hän kirjoittaa lisää...)

Sattumalta sinun kertoo Karoliinasta, joka parisuhdekoukeroidensa keskellä painiskelee myös akateemisen pätkätyöläisyyden kurimuksessa: väitöskirja on kirjoitettu ja pätkä sieltä pätkä täältä aina välillä saatu, mutta eläkevirkaa ei ole juuri ollut näköpiirissä ennen kuin ehkä nyt, kun pieni pelastusprojekti filosofian laitoksella toimii kenties siltana myös eteenpäin. Huolia Karoliinalla aina vaan riittää, rakkauden ja työn ja vähän kaiken muunkin suhteen, ja unta sitä myöten oikein ei. Yliopistomaailmaa (ja samalla työelämää laajemminkin) teoksessa katsellaan pehmeästi pilke silmäkulmassa, vähän pohdiskellenkin, ja filosofian laitoksen miljööseen sopien mukana on myös mukava ripaus filosofiaa :) Romanttisella rintamalla Karoliinan elämässä pyörivät entinen poikaystävä Ville, josta Karoliina edelleen saa lounasseuraa, sekä filosofian laitoksen sohvalla rentoileva Matias. Luvassa on juuri sopivasti koukeroita ja romanttiselle tarinalle tarpeellisia väärinkäsityksiä, kunnes lopussa kaikki on ihanasti kohdallaan.

Siispä, pitemmittä puheitta: suosittelen lämpimästi Vaahteran teoksia laatuhömpän nälkään!

Kevätharmaata, ruuhkaa ja luettua (Gallup, Onnellisuudesta, Ujon urakirja)

Kesäiset päivät ovat välillä vaihtuneet harmaaseen. Omenapuu ei siitä piittaa, se on vaaleanpunaisia nuppuja tulvillaan ja pian se antaa niiden ryöpytä ihanana valkeana huntuna. Minä odotan, oi kyllä! Eikä minuakaan sade haittaa, ei, se huuhtelee ilmasta siitepölyjä ja ravitsee maata, antaa sille kesän tuoksun.

Elämässä on ruuhkaa. Joskus se on hyväkin, niin nytkin. Ruuhka syntyy asioista, jotka ovat tärkeitä. Silti se tarkoittaa väistämättä myös priorisoinnin välttämättömyyttä. En ehdi kirjoittaa ”kunnollisia” ja ”oikeita” kamarikirjoituksia, kirjoitan vain mitä sattuu, tällaisia. Olkoon sitten niin juuri nyt.

Lukea sentään ehdin myös huvittelukirjallisuutta (öö? miten pitäisi tehdä ero ”välttämättömän” ja ”vapaaehtoisen” lukemisen välille, etenkin kun raja niiden välillä on loppujen lopuksi aika häilyvä? no olkoon, ajatellaan vain pragmaattisesti että ”työ” ja ”leikki” ja jätetään laajempi problematisointi), vaikka niin, tokihan sekin, siis huvittelukirjallisuuden lukeminen, on sitten aina jostakin muusta pois. Mutta täytyyhän sitä! Ja kas, niin: elämä on paketti, johon lukeminenkin toisinaan olennaisesti kuuluu. Mitenkä siis oikeastaan mikään on mistään pois, jos kaikki on samaa pakettia vaan. No niin, tämä tästä.

Olen lukenut muun muassa lisää Pauliina Vanhataloa, tällä kertaa oli vuorossa Gallup (2009), joka kertoo Arista, Kaisasta, mielipiteistä, ihmisistä ja ihmisten välisistä suhteista, siitäkin mitä merkitsee se että ihminen näkyy ja on todellinen. Gallup ei ollut samalla tavalla sielua ravisteleva kokemus kuin Pitkä valotusaika (2015), mutta jälkimmäinen olikin sielukirja. Myös Gallup on hyvä teos, eheästi ja eheäksi rakennettu, ja suosittelen kyllä kirjailijattaren tuotantoa edelleen. Minulle Vanhatalosta tuli tänä keväänä kertaheitolla supersuosikki ja aion nauttia koko hänen tuotantonsa sitä mukaa kun siltä tuntuu.

Tommi Melenderin esseet Onnellisuudesta (2016) päättyivät nekin tässä jonakin iltana, ja siinäpä kirja josta oikeastaan tahtoisin kirjoittaa ihan kunnolla mutta kun en nyt veny niin en sitten veny. Onneksi ainakin Omppu on kirjoittanut teoksesta erinomaisen hyvin. Sen silti sanon, että kyllä vain oli mielenkiintoista keskustella Melenderin kanssa muun muassa porvarillisesta onnellisuusnarratiivista, kirjailijan idioottimaisuuksista ja kysymyksestä kirjallisuuden jalostavuudesta. Senkin kyllä sanon, että olen ihan uhallanikin onnellinen. Niin: jos en muutenkin olisi, niin olisin ihan vaan markkinafundamentalistien kiusaksi. Onnea kun ei osteta, se eletään. Senkin sanon, että koen ilkikurista ja itseironistakin riemastusta kun luen että jokainen kirjailija kokee tietysti olevansa erityinen ja että taiteellisen työn julkilausumattomiin ennakkoehtoihin kuuluu oman merkittävyytensä yliarvioiminen ja että kirjojen julkaisemisessa on väistämättä mukana aimo annos turhamaisuutta. Toisaalta luulen, että hyvin monelle taiteellisen työn tekijälle oma työ näyttäytyy samaan aikaan myös jatkuvana riittämättömyyden kohtaamisena ja yhä uutena itsensä voittamisena. Sellaista euforian ja epäuskon ristivetoa se. Niin ja sanonpa vielä senkin, että jos joskus olen sanonut jotakin sellaista, että kirjallisuuden lukeminen tekee hyväksi ihmiseksi (ei hyvänen aika, en kai ole?), tunnen itseni kauniisti sanoen typeräksi. Ei se ketään hyväksi tee. Kirjallisuus avartaa ja tarjoaa näkökulmia, mutta ei todellakaan takaa sydämen sivistystä, empatiaa ja lämpöä eikä ylipäätään ole niiden ennakkoedellytys. Jos lukeva ihminen harrastuksensa jalostavuudella kohottelee itseään ja implikoi samalla lukemattomien ihmisten harrastusten henkisen alempiarvoisuuden, käy oikeastaan täysin päinvastoin: hän osoittaa olevansa sydämeltään ahdas, epäempaattinen ja kylmä. Kyllä vain, suosittelen lukemaan Onnellisuudesta, jos olet halukas pohtimaan onnellisuuden olemusta ja vähän muutakin ja käymään antoisaa (päänsisäistä) keskustelua. PS. Meidän kaltaisiamme paskahousuhumanisteja repii jatkuva sisäinen ristiriita. Emme voisi elää ilman kirjallisuutta, mutta emme tule koskaan täysin vakuuttuneiksi lukemisen ja kirjoittamisen mielekkyydestä. Aamen.

Olen lukenut myös Kati Tiirikaisen Ujon urakirjan (2016). Jos olet ujo/introvertti/herkkä (joko kaikkia tai vain jotakin), niin suosittelen, sillä vaikka tuo kolmikko ei olekaan synonyymisuhteessa keskenään, niin niissä, jotka mieltävät itsensä niistä joksikin, saattaa sittenkin olla jotakin hyvin samaa. Esimerkiksi itsensä markkinoiminen/tuotteistaminen/brändääminen/mikä lie ei useimmille näihin ominaisuuksiin samaistuville liene sitä luontaisinta saati mieluisinta puuhaa, vaikka juuri sellaisia kykyjä tässä nykymaailmassa kai kovasti tarvittaisiin. Ujon urakirja on oikein hyvä lisä siihen viime aikoina ilmestyneeseen kirjallisuuteen, jossa nyt kiitettävällä tavalla tuodaan esille, ettei ole yhtä ainoaa tapaa olla oikeanlainen vaan että myös ne aremmat/hiljaisemmat/herkemmät ja hennommat kyynärpäät omaavat yksilöt ovat omalla tavallaan ihan oikeasti aika kelpoja, vaikka eivät ehkä osaakaan itseään mainostaa ja kehua. Tasapaino syntyy ihmisten erilaisuudesta, ei siitä että kaikkien pitäisi olla samanlaisia. Se kun tässä maailmassa muistettaisiin niin olisi monella mukavampi olla.

Nyt on meneillään muun muassa E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä (1908), jota luen uudestaan pitkän ajan jälkeen. Muistin kyllä, että teos on hyvä (siksihän uusintaluku!) mutta en että näin hyvä: On niin vaikeaa – minusta ainakin – ymmärtää ihmisiä jotka tarkoittavat sitä mitä puhuvat. Ja: Onko teidän mielestänne luonnon ja ihmisen kevään välillä eroa? Silti me ylistämme toista ja tuomitsemme toisen häpeillen sitä että samat lait toteutuvat molemmissa. Niin: elämän ja heräämisen keväiset lait.

Hyvää ja kaunista kevätviikkoa! Taitaa edelleen olla luvassa pilveilevää, mutta elämän vehreyttä riittää. 

Toukokuu, vähän Vaahteraa ja jotakin Onnellisuudestakin

Taas ollaan toukokuussa. Aurinko kylvettää omenapuuta, minä odotan sen kukkia. Vapunaatoksi sain portaalle kevään ensimmäiset orvokit, tummanvioletit kukat hehkuvat jo kesää. On aika jona lämpö on lempeää ja valokin kirkkaudestaan huolimatta ihmeen pehmeää. Aika ihanaa. Ja taitaa tosiaan olla niin, että toisinaan syksyihmisestäkin saattaa kuoriutua myös kevätihminen. Ehkäpä minä olenkin ihan kokonainen vuodenaikaihminen!

Luin viikonloppuna Veera Vaahteraa. Olen niin Pauliina Vanhatalon kirjoitusten lumoissa, että minulle tuntuu sopivan ihan kaikki mitä hän kirjoittaa, myös höpsähköt romanttiset tarinat. Kröhöm, korjaan itseäni heti, höpsähkö on kaikin puolin huono sana. Tekee melkein mieli kirjoittaa pitkä päivitetty pohdiskelma erilaisten kirjallisuudenlajien eri tavalla tärkeistä funktioista. Valintani vappukirjaksi oli sitä paitsi erittäin tietoinen: vuosi sitten luin uudestaan Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiilin, nyt halusin lukea nimenomaan Vanhatalon alter egoa. Onneksi on kirjasto, josta etsimänsä löytää. Ja hyvää teki. Ehkäpä aloitankin itseni kanssa ihan perinteen: aina vappuisin jotakin mukavan kepeää. Vaahtera-Vanhatalon Onnellisesti eksyksissä (2012) sisälsi muuten myös hyvää pohdiskelua humanistien työllisyystilanteesta ja uskosta omiin kykyihin. (Plus että sankaritar Emma väsäsi suomen kielen gradua, oi niitä aikoja!) Niin että! Höps pöps kaikki kirjallisuuden keinotekoiset kategorisoinnit viihteeseen ja siihen toiseen. Kun sille tuulelle satun, luen ehkä toisenkin Vaahteran.

Olen keskustellut viime aikoina myös Tommi Melenderin kanssa Onnellisuudesta (2016). Olen tähän mennessä päässyt lukuun ”Kirjailijaidiootti” asti. Luvussa sanotaan esimerkiksi näin: Kunnianhimonsa vallassa kirjailija uskottelee itselleen, että hänen keskeneräisissä tiedostoissaan muhii jotain taianomaista... [Tähän lämmintä, hersyvää, hieman itseironistakin naurua.] Aika mainiota, kyllä vain, ja lukeminen muistuttaa todellakin antoisaa keskustelua hyvän ystävän kanssa. On kiehtovaa, miten melkein tulee puhutuksi päälle. Etenen kuitenkin tarkoituksella hitaasti, pysähdyn välillä mietiskelemään. Eli eipäs tästä nyt toistaiseksi enempää.

Toivotan hyvää ja kaunista toukokuuta!

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika (2015)

 

Pääasia kai se on, että löytää jonkun ajatuksen, jonka avulla jaksaa ellää. Onko sillä sitten niin väliä, onko se tottakaan.

- kiitos kirjastolle -

Keväinen lauantai, taivas epävakaa. Eilen, perjantaina, olen aloittanut uuden kirjan. Nyt istun taas lukunurkassani, lampun valo kirkastaa sivut, joilta nostan katseeni kohti ikkunaa (nurkassa tarvitaan lisävaloa myös päivällä, ellei ulkona ole erityisen kirkasta, tänään ei ole). Täytyy pysähtyä, hengittää. Miettiä, millainen olento ihminen oikeastaan on. Niin: miten todellista on kaikki se, mitä ihminen elämänsä merkityksiksi mielessään asettelee. Ja sitten, niin, onko sillä sitten niin väliä, sillä todella. Kysymykset kasvavat yhä uusien ihmiselämien kokoisiksi tai ehkä hälvenevät yksilöistä yleensä ihmisyyteen.

Jo ihan puhdas todennäköisyys sanelee, että suurin osa meistä tekee ihan tavallista duunia, elää ihan tavallisen elämän. Mä olen täysin tavallinen ihminen, jolla on tavallisia banaaleja haaveita.

Ja taas. Katse nousee, ajatus. Kevättaivas tahtoo ehkä sataa, en muista, voi olla että tämän vain kuvittelen. Ajattelen, että tämä on maailma, jossa on kaksi koulukuntaa. Toinen puhuu unelmiin uskomisen puolesta, toinen sen että meidät on valheellisesti opetettu uskomaan, että kaikki on kaikille mahdollista ja että juuri se aiheuttaa meille niin monta ongelmaa. Kumpi sitten lienee milloinkin totta. Unelmiin on lohdullista uskoa, kyllä, mutta maailma ja/tai olosuhteet eivät aina ole niille myötäiset, eivät. 

Entä tavallisuus, mitä se oikeastaan on. Kuka tässä maailmassa loppujen lopuksi on tavallinen, kuka erikoinen. Eikö jokainen ole tavallinen ja erikoinen yhtä aikaa. Mutta niin, toki tiedän silti mitä hän tarkoittaa, Lumi. Silläkin tavallisella elämällä, joka joskus saattaa tuntua niin kovin vähältä.

Sori, mä liioittelin. --- Se oli mulle vain joskus liian tärkeää, että mä alkaisin nyt huorata ja opettaa lapsille jotain piirileikkejä. Mä olen valinnut että mä en yritä, niin mä en sitten yritä.

En yritä. En sitten yritä. Niin hän ajattelee, sama Lumi, Aarnin tytär. Aarni, Lumi, isä, tytär, niin kauniit nimet ja niin kipeänkaunis tarina. Enkä voi olla ajattelematta, että tätä on kirjoitettu silloin kun kirjoittajan vuosi oli keskivaikea. Sitä, miten ihmisen mieli toimii ja tekee toisinaan ihmeitä vaikka ei oikeastaan jaksaisi.

Mä en erotu tarpeeksi, enkä mä tahdo olla lopun ikääni pettynyt ja tavoitella jotakin, mistä ei kuitenkaan tule mitään.

Ne kaikki sanat ja ajatukset ja tunteet, jotka takertuvat kiinni ja kasvavat niin suuriksi että kätkevät alleen sen mistä joskus piti tulla oma elämä. Minkä ihminen itselleen tekee, minkä kaikelle siinä ympärillä.

Valokuvat, musiikki. Unelmat, todellisuus, Tahto, maailma. Ihminen, ihmiset. Kaipaan näille sanoille ehkä jonkinlaista visuaalista asettelua, sellaista jossa ne saisivat ympärilleen tilaa, mutta olkoot näin. Ajattelen, että ehkä tila kulkee sittenkin mukana niissä itsessään.

Se on nuoren ihmisen ajatus, että pittää olla joku. Kukkaan ei pysty ottamaan multa pois sitä, että mää saan kuvata.

Ei, Aarni, ei pysty. Kukaan ei voi ottaa pois sitä mikä on. Ei vaikka – ei.

Kun teki oikeita asioita, syntyi tilaisuuksia ja pääsi eteenpäin. Lopulta tuli nähdyksi sinä ihmisenä joka oli aina tiennyt olevansa.

Tai sitten käykin vain niin, että sisään astuu mies, jolla on komia sika, sika josta hän haluaisi kuvan. Niin: sika. Ja niin Aarni

sulki silmänsä ja tiesi, että kun hän avaisi ne jälleen, ne eivät enää tulisi katsomaan maailmaa niin kuin ennen. Niillä olisi varaa etsiä ympäriltä vain asioita, joiden kuvaamisesta joku olisi valmis maksamaan.

On jo sunnuntai, ilta. Olen nostanut ja laskenut katseeni monta kertaa, pysähdellyt ajatusten painoon. Huomannut, että tänään taivas on ollut kirkkaampi kuin eilen. Kun lopulta suljen kirjan, on kuitenkin jo pimeää, on tullut melkein yö. Silmäkulmissani on kyyneleet, jotka ovat tehneet tuloaan pitkin kirjaa. Mies, rakas, tulee kysymään jotakin, en hetkeen taida ymmärtää maailmasta mitään. Sanon vain, että on ihmisiä jotka kirjoittavat käsittämättömän hienoja kirjoja. 

Ja huomenna on maanantai, viikonlopun jälkeinen arki. Ajattelen omaa todellisuuttani, elämääni, päiviäni jotka ovat itseni näköisiä, juuri niin tavallisia ja niin erityisiä, ehkä vähän niitä unelmiakin.

Ei ihiminen kadu jos tekkee sitä mitä rakastaa.

Ei, ei kadu. Se täytyy vain tietää, oma rakkautensa, tärkeänsä.

Nyt, kun tätä kirjoitan, on taas perjantai, ja päivä on kallistunut taas iltaan. Takana on hyvä viikko, kevätvaloinen. Viikon mittaan minua lumonnut kevättaivas on tänään taas ollut pilveilevä. Ilmassa on kummaa koleuttakin vaikka on jo ollut niin lämmin, ulkona tuuli tulee takin alle. Julkaiseminen odottaa aamua, minä myös aamun taivasta, sitä millainen se on.

Minussa risteävät valo ja pilvet. Kirja hengittää minussa yhä, on ollut vaikeaa tarttua toisiin kirjoihin, sivut ovat kääntyilleet vain vähän ja jotenkin huolimattomasti. On kuin minussa olisi tämän jäljiltä jonkinlaista melankolista kirkkautta, joka tahtoo viipyä vielä. Onneksi toiset kirjat odottavat.

Ajattelin, että tästä kirjasta olisi vaikeaa kirjoittaa. Kirja on liian kaunis ja kipeä. Melkein ajattelin niinkin, etten kirjoittaisikaan. Siksikin, että tämä on sellainen, jonka toisaalta tahtoisin pitää omanani vain. Kirjoitan kuitenkin, haluan että kirja pääsee kamariin ja että joku, joka ei ole lukenut sitä vielä, löytää sen. Kerään sitaatteja, turvaudun niihin ja toivon etten ylitä hyvätapaisen lainaamisen rajoja tai kerro liikaa. Koetan kirjata sitaattien välille myös muutaman ajatuksen, joita lukiessani ajattelin. Taivas tulee mukaan ehkä väistämättä. Olen taivaan alla. Tämä kirja on. Tunnen, miten sormenpäissä kaiken aikaa kutittaa se sana, jonka ne tahtoisivat kirjoittaa, mutta joka ehkä on hieman uskalias. Ehkä annan sen kuitenkin tulla, sanan joka on varattu vain kirjoista erityisimmille: sielukirja. 

**********

Pauliina Vanhatalo: Pitkä valotusaika. Romaani, 223 s. Tammi, 2015.

********

Kävi niin, että sain Pitkän valotusajan mukaani kirjastosta samalla reissulla,

 kun palautin Keskivaikean vuoden. Se on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ainakin siitä asti kun  luin Ompun kirjoituksen, mutta tänne asti kesti ennen kuin kirja ja minä kohtasimme toisemme.
Toisaalta tuntuu, että nyt kohtaamisen hetki oli juuri oikea. 

Suosittelen mitä lämpimimmin Vanhatalon tuotantoon tutustumista,
jos se ei jo tuttua ole. Omakin tutustumiseni jatkuu. 

Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016)

Maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.

Näin alkaa Pauliina Vanhatalon teos Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta (2016), jonka keskiössä nimensä mukaisesti on kirjoittajansa masennus, "keskivaikeaksi" diagnosoitu rimpuilu mielen alakuloisessa myllerryksessä. Ja sanon heti: pidän erittäin tärkeänä, että masennuksesta mielenterveyden kiputilana keskustellaan avoimesti ja ymmärrykseen pyrkien – juuri siten kuin Vanhatalo tässä hienossa ja rohkeassa teoksessaan tekee. Lisäksi sanon tämän: en ole itse koskaan ollut sen masentuneempi kuin tietynlaisen temperamentin omaava ihmisolento (tai ihmisolento ylipäätään) ehkä väkisinkin toisinaan on. Välillä synkistyttää, ja sehän on myös ihan vain elämää, varmaan enemmän tai vähemmän meillä kaikilla, vaikka kuinka katselisimme maailmaa valoisin silmin. Se, että onnistuu kiertämään ilottomuuden syöverit, ei kuitenkaan merkitse mitenkään suurempaa sisäistä vahvuutta kuin se, että tunnistaa ja tunnustaa mielensä väsymyksen ja tarpeensa saada ammattitaitoista apua. Ajattelen myös niin, ettei tässä maailman tuulten tuiverruksessa koskaan tiedä, kenen mieli ei enää jaksa, vaikka varmasti onkin asioita, jotka auttavat laittamaan masennukselle hanttiin.

- kiitos kirjastolle -

Niin. Miksi toiset masentuvat ja toiset eivät? Kenellä on riski masentua ja kenellä ei? Onko esimerkiksi introvertti väistämättä ekstroverttiä alttiimpi masentumaan? Niin tai näin, ainakin introverteillä on tiettyjä ominaisuuksia, jotka juuri heidän kohdallaan vahvistavat masentumisen mahdollisuutta. Lainaan tähän yhteenvetoa, jonka Vanhatalo on näistä ominaisuuksista kirjallisuuden pohjalta tehnyt ja joka varmaan osaltaan osuu oikeaan, vaikkei koko totuutta kerrokaan: 1) yritys olla toisenlainen kuin on, 2) jatkuva päänsisäinen ajatusvirta ja 3) liiallinen eristäytyminen.

Introverttiys on paketti, johon sisältyy paljon ja jota saajansa täytyy kantaa mukanaan kaikkine hyvineen (ja huonoineen).  Viime aikoina myös introversiosta (ja erityisherkkyydestä, joka siihen osittain vaikkei saumattomasti liittyy) on kirjoitettu ja puhuttu aika paljon, mikä sekin on erittäin hyvä, sillä keskustelu avaa introversion olemusta ja auttaa varmasti monia ymmärtämään itseään entistä paremmin. Introverteillä (samoin kuin ekstroverteillä) on omat kipupisteensä, mutta uskon, että oman ominaislaatunsa tunnistaminen, tunnustaminen ja arvostaminen auttaa ihmistä elämään itselleen hyvää elämää ja pitää siten maailmankin valoisampana. Ja eikö vain, että juuri ihmisten erilaisuus mahdollistaa sen, että maailma pysyy tasapainossa.

No niin. Koetan olla harhailematta liikaa (se jatkuva päänsisäinen ajatusvirta, pahoittelen) ja palaan Vanhataloon, vaikka tokihan tämä hienoinen harhailukin hänen kirjaansa liittyy. Vanhatalo on siis introvertti, kyllä. Lisäksi hän on nainen. Nainen, joka haluaa sekä menestyä työssään että olla hyvä äiti. Masennuksen taustalla lienee siis ainakin osaltaan sekä synnynnäisen temperamentin että aina vain yhtä ajankohtaisen naisen moninaisuuden aiheuttama kipuilu. Ja koska se ajatusvirtani ei vaan lakkaa, sanon vielä sen, että kyllä myös meissä tämän päivän naisissa vaikuttavat hyvin monet historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuneet käsitykset naisena olemisesta ja niiden ohella kaikki se, mitä luonto on meille naisina antanut. Niin: olemme henkilökohtaisten halujemme ja toiveidemme, luonnollisten viettiemme ja vaistojemme ja monenlaisten sosiaalisesti määrittyneiden odotusten tiivistymiä. Ja samalla yksilöitä, tietenkin, omanlaisiamme kaikki. Toisinaan sitten kolahtelee, tai ehkäpä useinkin. Mutta kas, se siitä(kin). Palataan asiaan, Keskivaikean vuoden kertomuksiin.

Tarina viettelee. Se houkuttelee kirjoittamaan koko elämästä sairauskertomusta, vaikka todellisuus ei onneksi ole juoniromaani. Elämä on sallivampaa, jokainen aamu on sille uusi eikä osa armottomasti etenevää syyseuraussuhdetta.

Teos on siis kertomus masennuksesta, kyllä. Mutta se on myös kertomus paljosta muusta. Introverttiydestä ja herkkyydestä, perfektionismista ja syyllisyydentunteesta. Kykenemättömyydestä kohdata loputonta hälyä ja ihmisten virtaa. Syvästä haluttomuudesta soittaa puhelimella ventovieraille. Valtavasta, pakottavasta hiljaisuuden ja yksinolemisen tarpeesta. Rakkaudesta. Lapsista. Äitinä olemisesta ja riittämättömyydestä. Introverttikirjoista. Kirjoittamisesta.

Ja vielä: Vanhasta talosta. Tuiskahduksista ja kiitollisuuksista. Kustantajan järjestämästä mediakoulutuksesta (niin: [m]äärittele itsesi ja media-arvosi). Päänsisäisestä moitteesta itsestä itselle. Huikeasta opintomenestyksestä ja -tahdista. Toinen toistaan seuraavista ei-kiitos-kirjeistä ja lopulta siitäkin, joka on toisenlainen. Oman polun etsimisestä, tavoittelusta ja epäuskosta.

Ja juuri siksi, kaiken mainitsemani ansiosta, tämä on kerta kaikkiaan ihana kirja. Niin rohkea ja rehellinen. Tarpeellinen ja tervetullut. Ja myös niin hersyttelevän lämmin, sellainen oikeasti ihmisen ja elämän tuntuinen. Sellainen, että vaikka lukee masennuksesta, ei masennu vaan nauttii lahjakkaan kirjoittajan taidokkaasta kerronnasta ja huikeasta uskalluksesta. Sitä paitsi minusta on kovasti kiehtovaa lukea ihmisten kertomuksia itsestään. Sitä, miten ihminen itseään sanoittaa. Tarkkailee ja tutkiskelee. Kokee ja kertoo. Kyllä: jos antaisin pisteitä, antaisin monta.

Suosittelen teosta lämpimästi kaikille masentuneille ja introverteille ja kaikille niille jotka (oikeasti) haluavat ymmärtää masentuneita ja introverttejä vaikka eivät itse sellaisia olisi, ja kaikille äideille, isille, vaimoille, miehille, kirjoittajille ja kirjoittamisesta muuten kiinnostuneille ja ylipäätään kaikille, joissa on lämpöä lukea elämästä sellaisena kuin se on.

Ja lopuksi vielä lempisitaattini:

Suurin valta ihmisellä on oman elämänsä kertojana ja tulkitsijana, ja sen aion pitää itselläni, mitä tahansa sitten tapahtuukin.

Juuri näin!


**********


Pauliina Vanhatalo: Keskivaikea vuosi – muistiinpanoja masennuksesta. 236 s. S&S, 2016.

**********

PS. Senhän me kaikki tiedämme, että aina on ihmisiä, jotka elävät toisten elämän paremmin kuin nämä itse. Ihmisiä, jotka ihastuksekseen kokevat itsensä onnistuneemmiksi ja paremmiksi, kun huomaavat toisessa jotakin omasta mielestään epäkelpoa ja moitittavaa. Varmasti on siis ihmisiä, jotka mesovat ja puhisevat tästäkin teoksesta ja sen kirjoittajasta. Mutta uskon – ja toivon – että enemmän on niitä, jotka pitävät teosta tärkeänä puheenvuorona, jossa yksi rohkea kirjoittaja uskaltaa antaa nimen ja kasvot monille sellaisille asioille, joista ei aina rohjeta puhua. Kyllä vain, introverteissä on toisinaan merkillistä rohkeutta.