Edith Södergran: Ruusualttari (1919)

Missä jumalat asuvat? Minun sydämessäni,

riekaleiksi revityssä, tuskaisen autuaassa sydämessäni,

kun laulu kohoaa.

Oi jumalat, mihin pystyy ihminen vähinä tuokioinaan!

Minä olen tuntenut teidän koko voimanne...

(Runosta Missä jumalat asuvat...)

On jälleen ollut Edithin aika. Olen taas selaillut koottuja runoja, keskittynyt sitten lukemaan kokoelmaa Ruusualttari (1919). Sitä, joka alkaa:

Minä eroan teistä

sillä olen enemmän kuin te.

Olen hämärässä

temppelipapitar

vihitty vaalimaan

tulevaisuuden tulta.

(Runosta Ruusualttari)

En tiedä, jotenkin on alkanut ujostuttaa kirjoittaa Edithistä. Hänessä on sellaista paloa, että hän saa minut ehkä helposti hieman pateettiseksi. Toisaalta, haittaako se – en tiedä, sitäkään.

Ihmiset eivät tiedä itsestään paljon,

he luulevat olevansa köyhiä niin kuin he elämässä ovat,

eivätkä he tiedä jumalien asuvan povessaan

tuntemattomina.

(Runosta Jumalat tulevat)

Mietin, taas, miten ihmeellistä on, että Edithin runojen lukeminen saa oloni aina myös vahvaksi. Ehkä vahva runominä saa lukijankin tuntemaan itsensä voimakkaaksi, uskomaan siihen että sielulla on tilaa kasvaa. Niin, jotakin taianomaista niissä on, Edithin runoissa: ihmisessä asuva jumaluus ja toisenlainen tietoisuuden taso, runojen profetia ja minän hehkuva henki. Runot eivät ehkä aina ole ”onnellisia”, mutta niissä on sellaista sanojen voimaa joka luo hurmosta, vahvoja tunnetiloja. (Olenkohan siellä taas, myyteissä joihin ei ”saisi” uskoa. Jos, niin olkoon, en tule pois: täällä mieli ja sielu lepäävät ruususateessa, pehmeästi putoilevien terälehtien alla. Pehmeästi, vaikka kaikki on samalla niin vahvaa vahvaa vahvaa.)

Minä näin kauneuden.

Se oli kohtaloni! Siinä on kaikki.

Miten siitä kiittäisin?

Tuoreita ruusuja sirottelen päivät päästään,

kuumin käsin katkottuja,

sinun patsaasi eteen

jotta hymysi lepää niiden yllä.

Mistä saisin ruusuja

jotka eivät turmelisi minun unelmiani.

Siinä minun osani –

mennä joka päivä kuningattaren luo ruusuineni

ja maata nyyhkyttäen hänen jaloissaan...

Milloin saan nousta keveänä kuin höyhen

hakemaan ruusun, sen ainoan, sen joka ei koskaan kuole.

(Kauneuden patsas)

Ehkä on niinkin, että Edithin sanat avaavat minussa kerroksia: ajallisia, olemuksellisia, kokemuksellisia. Ehkä mahdollinen patetiakin johtuu juuri siitä: hän tavoittaa jotakin sydämessäni ja syvyyksissäni ja vanha kieli minussa herää, se jota iästään huolimatta vaivaa nuoruuden hurma ja paatos.

Nuoruus! Niin! Sitäkö tämä on, sitäkö myös! Kyllä, kerroksia. Se, joka on lukenut Edithiä niinä hetkinä kun kasvoi neidosta naiseksi, ymmärtää ehkä miksi. Minä muistan sen tytön... vuoteen jolla hän huoneessaan istui... käänteli kaunista kirjaansa ja luki... Ja nyt! Tässä hän huutaa. Tarvitsee Edithiään yhä. Mutta sittenkin: kerrokset hänen ympärillään ovat tehneet hänestä, minusta, myös toisen ja hyvä niin.

Maailma on minun.

Minne kuljenkin

heittelen ruusuja kaikille.

Taiteilija rakastaa jokaista marmorikorvaa joka

tajuaa hänen sanansa.

Mikä on minulle kärsimystä, kurjuutta?

Kaikki romahti kerralla kasaan:

minä laulan.

Näin kohoaa kärsimyksen suuri hymni

onnellisesta rinnasta.

(Ruusuja)

Sellainen on Edith. Tai ei. Hän istuu jossakin ja nauraa. Poskellani tuntuu kuinka hän puhaltaa päivänkakkaroiden valkeita lehtiä pilvien puutarhasta. Luulen, että hänen hymynsä on hyväntahtoinen. Hänen sielunsa huusi itsensä runojen minään ja sai kasvaa ennen kuin lähti. Eikö se ole onnea, sielun tila?

Joskus silti mietin, minkälaisia runoja hän olisi kirjoittanut 40-vuotiaana. 60-vuotiaana. 80-vuotiaana. Suren, etten koskaan saa tietää. Sitten ajattelen, että se oli hänen kohtalonsa:

Kaikkivaltias,

ota minun elämäni

yhdeksi uniesi silmänräpäykseksi...

Haluan nähdä mitä sinä haluat – ja tuhoutua...

(Runosta Himalajan portailla)

Niin: olla silmänräpäys, joka näki.

Voisin kai koettaa kirjoittaa Edithistä myös toisin. Pohtia ja purkaa runojen ruusuja, jumalia, siskoja. Ehkä pohdinkin, luen niistä merkityksiä taiteilijuudesta, naiseudesta, ihmissydämestä. On kuitenkin kirjoja ja kirjailijoita, runoja ja runoilijoita, jotka saavat subjektiiviseksi, ajattelemaan omaa kokemusta ja suhdetta kirjoittajaan, ja minulle Edith on juuri niitä. Mutta kyllä: ruusuja, jumalia, siskoja, niistä on hänen runonsa tehty. Ruusualttari on voittoja ja papittaria, surua ja pettymystä, elämää ja kuolemaa, satulinnoja ja merta, paloa ja voimaa. Ja niin – kauneutta, sitä kuinka lempeä jumala ojentaa teille kätensä: ilman kauneutta ihminen ei elä sekuntiakaan (runosta Soihdut).

Onnellinen satuprinsessa,

sydämesi myrskyää rajummin kuin valtameren.
Turhaanko kantaisi sellaista sydäntä rinnassaan?
Aika, kuuntele lauluani!

(Runosta Muodonmuutos)

Ehkä joku lukee Edithin runoista myös pöyhkeyttä. En tiedä. Minä luen niistä runominän ja sielun vahvuutta, uskallusta, tahtoa. Ja hengitän syvään. Toivon, että naisiksi kasvavat nuoret neidot ojentavat kätensä ja avaavat hänen runojensa kirjat. Sanon, että runoja ei välttämättä tarvitse tulkita, riittää että ne elää. Ehkä siellä on vaikeitakin, surullisia, kummallisia, hämmentäviä runoja, mutta myös niitä joista saa tuulta. Sanoille, sielulle, sydämelle. Ajatella: niin suurta voi olla runous.

Jumallapsi istui luonani.

Kultalyyra lauloi käsissäni.

Jumallapsi katsoo loputtomiin hämäriin.

Laulu kiertelee hänen päänsä yllä laajoin siivin.

Mitä näet laulussa?

Se on sinun oma tulevaisuutesi joka kohoaa

jäisistä hämäristä,

oma kehottava, kutsuva, odottava tulevaisuutesi.

(Jumallapsi)

Siis mene.