Heinrich Vogeler: Die Erwartung (Träume II), 1912.
Joskus
kolmentoista tietämissä kirjoitin melkoista saippuaoopperaa teinien rakkaussuhteista,
ja ystäväni luki käsikirjoitusta sivu kerrallaan sitä mukaa kuin minä
kirjoitin. Ne olivat hauskoja hetkiä: kirjoittamisen iloa ja välitön
lukijakosketus. Ei ollut tietoakaan perfektionismista ja lamaannuttavasta
itsekritiikistä. Ei ollut aavistustakaan siitä, että se, mitä kirjoittaa, voisi
hävettää.
Vuotta myöhemmin
oli jo toisin. Halusin kirjoittaa hienon ja taiteellisen romaanin, ja siinäpä
se yritelmä tulikin sitten tuhoontuomittua – ”hieno” ja ”taiteellinen” kun
tuppaavat väkisinkin nostamaan riman aika ikävän korkealle. Olin neljätoista ja
perfektionismipeikon puraisema.
Peikko tuli ja
jäi. Miten lienee, onko se niin että siinä neljäntoista tietämissä sitä alkaa
olla se ihminen, joka tulee aina olemaan? Tai no, aina ja aina, mutta niin,
että niillä main sitä alkaa olla se peruspersoonallisuus kasassa?
Luulen, että
suunnilleen niin se ainakin minulla on. Neljätoistavuotiaana olin kiinnostunut
koko lailla niistä asioista, joista olen kiinnostunut myös nyt. Orastaa alkoivat myös ne arvot, jotka edelleen ovat minulle tärkeitä. No, Anthraxia en enää kuuntele.
Enkä käytä maihinnousukenkiä. Enkä kyllä taida Pimeyden kukkiakaan enää ikinä lukea. Mutta noin niin kuin yleensä.
Pidin kirjoittamisesta, kirjallisuudesta. Siitä en, että luontoa riistetään. Ja
halusin pukeutua helmoihin, en housuihin. Kaikki tuo pätee edelleen.
(Jaarittelet
sivurönsyjä, huomauttaa peikko, ja on oikeassa. Palaan asiaan.)
Niin: peikko
tuli ja jäi. Kirjoittamiseni ei loppunut vielä neljätoistavuotiaana, mutta
jossain vaiheessa, nuoressa aikuisuudessa, kävi sitten myös niin. Kesti kauan, ennen kuin aloin taas
kirjoittaa. Liian kauan, voisin myös sanoa, mutta en sano. Tämän matkan on ehkä
kuulunut mennä juuri näin.
Olen elämäni
varrella miettinyt perfektionismia paljon. Kai sitä väkisinkin miettii, kun
peikonrönttäle roikkuu itsepintaisesti mukana.
Ehkä on hyvä sanoa:
en ole mikään täydellisyyden ilmentymä todellakaan, en millään tavalla enkä
missään. Olen epätäydellinen, rosoinen ja säröinen, teen virheitä ja erehdyn. Olen
epätäydellinen, olen ihminen. Kaikki, mitä teen, on epätäydellistä. Niin: perfektionistikaan
ei koskaan saa aikaan mitään täydellistä.
Tiedän myös,
että täydellistä ei tulekaan, ei ikinä. Ja mitenpä tulisikaan, epätäydellisen
ihmisen tekemisistä.
No, sen
perfektionistikin siis ymmärtää. Kaikki on loputtoman ja väistämättömän
epätäydellistä. Paitsi ehkä omenankukka, juuri puhjennut ruusu, vastasatanut
lumi. Ihminen tai ihmisen tekemiset eivät sellaiseen täydellisyyteen yllä.
Perfektionistin
kurimus onkin aika kamala: sitä haluaa täydellisyyttä ja silti tietää, että
sitä ei ole eikä tule. Hullunkurinen yhtälö, oikeastaan.
Minua perfektionismi
on toisinaan estänyt. Toisaalta se on ehkä joskus johtanut myös hyvään. On
ollut onnistumisiakin, juuri siksi että olen vaatinut itseltäni paljon.
Parhaimmillaan
perfektionistipeikko on ehkä vähän niin kuin kannustava valmentaja. Vähän sellainen
vaativakin, hyvällä tavalla. Se piiskaa tekemään parhaansa. Tietysti sitä
sitten joutuu, taas kerran, kohtaamaan oman keskeneräisyytensä ja sen, että
täydellistä ei kumminkaan tule, ei mistään. Mutta silti. Ainakin sitä on
yrittänyt, tehnyt niin hyvin kuin on voinut. Ja toisinaan sitä sittenkin
ymmärtää, että se riittää. Juuri se.
Pahimmillaan peikonrönttäle
istuu tukkeeksi kaiken luovuuden ja toimintatarmon päälle. Heiluttelee
karvakinttujaan ja irvistelee. Määrää, että mitään ei tehdä, koska mikään ei
kuitenkaan onnistu. Ja niin sitä ei sitten tehdä. Ollaan tekemättä. Uskotaan
peikkoa ja sitä että ei osata. Että ei kannata. Ei kannata, koska tulos on
väistämättä epätäydellinen, riittämätön. Ihan niin kuin koko epätäydellinen,
riittämätön, kamala itse.
Minulla on tuon
peikon kanssa vähän opettelemista, edelleen. Tai paremminkin: minulla on tuolle
peikolle vähän opettamista, edelleen. Mutta luulen, että kyllä se tästä, pikku
hiljaa.
Olen kumminkin
vasta nelisenkymmentä. Kun olen kahdeksankymmentä, me ehkä istumme peikon
kanssa keinutuoleissa ja juomme sopuisasti iltapäiväteetä, mietimme että tähän
sitä on yhdessä tultu. Ei tullut täydellistä, mutta tuli elämä. Ajatella.
Kokonainen elämä. Ja tulihan kirjoitettua muutama kirjoitelmakin. Epätäydellisiä
nekin, kyllä, mutta kirjoitelmia. Ihan omia.
Kokonaan en ehkä
tahdokaan peikkoa pois häätää. Arvelen, että sillä on kyllä myös paikkansa ja
tehtävänsä. Joskus se voi ehkä olla jopa suojelusenkeli. Mutta kirjoittamisen
iloa ja paloa se rontti ei enää koskaan saa minulta viedä.
Tämän olen ehkä joskus
jo sanonutkin, mutta sanon taas: tämä pieni kamarini on ollut peikon ojentamisen
kannalta oivallinen paikka ja mahdollisuus. Keskeneräisyydensietokykyni on varmasti
vähitellen kasvanut. Monet kirjoitukseni joutaisivat kyllä tarkalleen ottaen
jorpakkoon, mutta annan niiden kuitenkin olla. Ne ovat terveellisiä
muistutuksia siitä, että maailma pysyy kummasti pystyssä minun ja tekeleideni
keskentekoisuudesta huolimatta.
Se, mitä tässä
ehkä eniten halua sanoa, on, että kirjoittaminen on aina ennen kaikkea mahdollisuus. Se on ilo. Voimavara. Matka. Ja että peikkojen ei saa antaa
sellaista mahdollisuutta, iloa, voimavaraa, matkaa, lyntätä.
Ehkä haluan sanoa
myös sen, että perfektionismi merkitsee toisaalta myös rakkautta, paloa,
intohimoa. Sitä, että haluaa tehdä parhaansa juuri siksi, että on itselleen
tärkeiden asioiden äärellä. Niinhän se on aina: asioilla on kaksi puolta,
ainakin.
Ja ei, en minä(kään)
ole koskaan ollut perfektionisti kaikessa.
Niissä asioissa vain, jotka ovat olleet tärkeitä. Ikinä en ole tähdännyt
mestarihiihtäjäksi. Itse asiassa en osaa hiihtää oikeastaan ollenkaan. Mutta
kirjoittaminen on rakasta, sanat. Minulla on ollut opettelemista siinä, että olen
antanut epätäydellisen itseni taas kajota kirjoittamiseen, sanoihin. Olen
onnellinen, että olen lopulta antanut, oppinut.
Elämä opettaa.
Minun tärkein oppini on varmasti äitiys. Äitinä sitä huomaa, koko ajan, oman
raakileisuutensa, sen että matkalla tässä vasta ollaan, koko ajan elämää
oppimassa.
Niillä on myös
yhteys, äitiydellä ja kirjoittamisella. Aino Kallas koki niin. Minä koen niin.
Moni muukin kokee niin. Sekä äitiys että kirjoittaminen ovat luovaa voimaa.
Minusta piti
tulla äiti, ennen kuin uskalsin palata kirjoittamisen äärelle. Luulen, että se
on tärkeä osa elämäni kaarta. Miten suuri lahja nuo lapset ovatkaan. Niin: opettivat
äitinsä rohkenemaan. Ei ihan pieni oppi.
Äitiys on
opettanut minulle armollisuutta itseäni ja epätäydellisyyttäni kohtaan. Olen
oppinut, että ihminen voi olla riittävän hyvä siinä mitä tekee, niillä kyvyillä
ja taidoilla joita hänellä juuri sillä elämänsä hetkellä on. Ja että ihminen
voi myös oppia ja kasvaa, koko ajan.
Todennäköistä
on, että en pääse perfektionismista koskaan. Kun tuo luonteenlaatu on mitä on,
niin se sitten on mitä on. Perfektionismipeikko kuuluu pakettiin, halusin tai
en. Mutta kuten sanottu, kyllä se saa mukana kulkea. Mutta kuitenkin niin, että
se saa vähitellen myös oppia yhä paremmille tavoille. Niin, että se ei latista
eikä lannista vaan ehkä rohkaisee, kannustaa yrittämään.
Kirjoitan – ja
julkaisen – tämän kirjoituksen, koska tiedän, etten ole ainoa. Koska tiedän,
että riittämättömyydenpelko estää monia kirjoittamasta. Ja koska tiedän, että
siellä peikon itsepintaisen irvistelyn takana odottaa vapauttava ja vahvistava,
ihana kirjoittamisen ilo.
Oma
kirjoittamisen iloni ei ehkä ikinä enää ole ihan sellaista kuin se oli
kolmetoistavuotiaana. Ei ihan niin vapaata, kahleetonta, vailla itselle
asetettuja odotuksia. Vaikka mistäs sen ikinä tietää. Voihan olla, että kaari
vielä joskus sulkeutuu. En tiedä, tietenkään. Juuri nyt nautin siitä ilosta ja
vapaudesta, mitä minulla on nyt, tässä. Peikko pomppii mukana, mutta siihen on ehkä oppinut jotenkin suhtautumaan. Välillä sitä onnistuu jopa tuuppaamaan vähän sivummalle.
Juuri nyt
matkani on tämän hetken kohdalla. Ihmisenä, kirjoittajana. Toivon, ja uskon,
että minulla on molempina vielä paljon mahdollisuuksia kasvaa. Kunhan vain muistan,
että sitä täydellisyyttä ei ole. Ja että täydellisyyden sijaan on kuitenkin
jotakin muuta, ehkä vielä parempaa: ilo. On ilo olla ihminen, ilo kirjoittaa. Ja
se riittää. Riittää hyvin. Oikeastaan se on aika paljon.
(Liian pitkä, sanoo peikko, ja edelleen sinä rönsyilet ja jaarittelet liikaa. Ymmärrät kai, että tämä on lähinnä luonnos. Tiedän, minä vastaan. Ja ymmärrän. Mutta tämä on kirjoitus epätäydellisyyden sietämisestä. Tämän kuuluukin olla epätäydellinen.)