sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)


»Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?»

Näin kutsuu Aaloa susi, metsän hukka, eikä Aalo voi kuin mennä. Ja minä – minä menen Aalon mukana tähän kiehtovaan, taianomaiseen tarinaan, joka kerta toisensa jälkeen vahvistaa ja värisyttää yhtä lailla. Astun kauas kaukaisuuteen, metsien ja soiden suunnattomaan syvyyteen, naisen mielen kerroksiin ikiaikaista valoa ja pimeää täynnä. Kun tarina loppuu, on Aalo jo tuulessa, mutta minä tunnen oman naiseuteni kaikessa sen voimassa. Ehkäpä keskikesän hehku sai minut taas etsiytymään Aalon tarinaan...





"Sudenmorsian" – sudelle lupautunut, metsien hukalle itsensä antanut, niin kehonsa kuin sielunsa suden syliin sulkenut. Aino Kallaksen (1878-1956) Sudenmorsiameksi nimetty mestariteos vuodelta 1928 tuntuu kantavan koko tarinansa jo nimessään. Mutta voi, tarina on silti luettava, yhä uudestaan ja uudestaan: tämä on niitä kirjoja, jotka eivät lakkaa kiehtomasta, vaikka ne lukisi kuinka monta kertaa tahansa. Kallaksen upea, arkaainen ilmaisu ja balladimaiseksi kronikaksi rakennettu vahva keskiaikainen tarina viehättävät jokaisella lukukerralla yhtä paljon – tai jopa kerta kerralta enemmän.
 
Priidik, metsävahti, ottaa vaimokseen ihanan piikaisen, Aalon. Avioliitto on kuin raja luonnon ja yhteiskunnan välillä: se luo vieteille turvalliset kehykset, joiden puitteissa ihmisen sopii olla myös eroottinen olento. Jo vajaan vuoden kuluttua häistä Aalolle ja Priidikille syntyykin tyttölapsi, Piret. Mutta metsävahdin pirtti – Priidikin ja Aalon koti – on aivan liki susia, arvaamatonta luontoa.

Keväisten sudenajojen koittaessa Aalo kuulee suden kutsun ensimmäisen kerran: ”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?” Ja ”niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että häntä riivattiin.” Mutta mitä tapahtuu todella? Onko se Daimoni, paha henki, Saatana itse, Perkele? Vai onko vain heräävä kevät, sielun riipaiseva itku, kehon ja mielen kurkottuminen kohti luontoa, omaansa?

Kutsun kuultuaan Aalo jakautuu kuin kahdeksi: iltaisin hän kuuntelee lumoutuneena sutten ulvontaa ja se koskettaa ”hänen korvaansa niinkuin suloisin soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli”, mutta pyytää kuitenkin Priidikiä telkeämään navetan entistä paremmin ja varoo visusti lähtemästä yksin suolle tai etäämmälle metsään. ”Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi, niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.” Suden kutsu on vahva, mutta Aalo pelkää: oma tiedostamaton, oma pimeä, on arvaamaton ja pelottava.

Tulee juhannusyö ja Priidik on poissa. ”Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta.” Noituuttako vai luonnon viettien vastustamatonta voimaa? Nuoret etsiytyvät toistensa luokse naimaonnea ennustamaan, vanhat vartioivat tupiaan yön pahoilta taioilta. Mutta Aalo, vaimo, on yksin tässä taikojen kiihkeässä yössä. Hän istuu aitan kynnyksellä, katselee vilpenevää iltaa. Ja taas kuulee samat sanat: ”Aalo, Aalo, – piikaiseni Aalo, – tuletkos sudeksi suolle!” Ja nyt ne kuuluvat kuin ”vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseenkin veisi”.

Aalo lähtee suota kohti avojaloin, kuin alastomana. Taittaa oksan tuomipuusta, heilauttaa sitä kolmasti yli suonsilmän, näkee kuinka sananjalka puhkeaa siniseen kukkaan. Kohta Aalo jo näkee sudet, saa harteillensa nahan, ja ”niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt.”

Siirtymähetket ovat merkityksellisiä: keväinen aamu, juhannusyö. Hetkissä hehkuu valo, vaikka ne ovat vievinään pimeään. Voittaako siis valo pimeän vai pimeä valon?

Aalosta rakentuu kaksoispersoona, joka on itsensä vastakohtia täynnä. Hän on toisaalta päivä, toisaalta yö, toisaalta puhdas kuin vastapesty lammas, toisaalta villi ja suontuoksuinen kuin metsien susi. Pinnalle näkyy päiväpuoli: päivän valoa vasten Aalo on säyseä ja lempeä, hyvämielinen ja auttamaan altis. Mutta metsässä, pimeässä, on toinen puoli, yö. Ja juuri tämä toinen, pimeä, tekee Aalosta vahvan ja kokonaisen – pimeässä hän elää enemmän, kiihkeämmin, täydemmin:

Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.






Ihana, rakas kirjani - Otavan ensipainos!



Aalo, metsävahti Priidikin vaimo, on kahden maailman rajalla: toisella puolella ovat yhteiskunta, avioliitto ja säädetyt normit, toisella luonto, vietit ja ihmisen rajoista vapaa sielu. Kallaksen kerronta on paitsi vanhahtavuudessaan omaleimaisen kaunista, myös kiehtovan monitasoista: tarinan ja yksityiskohtien pintarakenne kantaa mukanaan kätkettyjä syvätasoja, suuria huomioita ihmisenä olemisesta. Kertojanääni on (tuomitsevan) yhteiskunnan, mutta toinen ääni tämän takana ajattelee toisin – asettuu Aalon puolelle, ymmärtää sutta joka hänen mieleensä pesii.

Aalo on kuin kuka tahansa nainen: päivä ja yö, valo ja pimeä, selitettävissä ja selittämätön. Naisen minuus ei koskaan ole vain yksi, vaan se jakautuu (ainakin) kahdeksi – pinnalle näkyväksi arkiminäksi ja kiihkeäksi, sisäiseksi pimeäksi. Ollakseen eheä ja kokonainen naisen on saatava toteuttaa myös luovuuttaan, purkaa sisäisen pimeänsä kiihkeää voimaa. Naisen on saatava olla kokonainen, monikasvoinen itsensä.

Eräs historiallisen kertomuksen keskeinen merkitystä välittävä tehtävä löytyy kertomuksessa kuvatun historiallisen miljöön ja nyky-yhteiskunnan rajapinnasta, siitä kohdasta jossa nämä kaksi maailmaa sulautuvat yhdeksi. Historiallinen kertomus ei useinkaan kuvita vain sitä aikaa, josta se kertoo, vaan kätkee itseensä myös havaintoja nykyisestä – piirtää historian rinnalle myös nykyisyyden kuvan.

Näin on myös Kallaksen kertomuksissa: hänen keskiaikaan sijoittuvat historialliset tarinansa pureutuvat erottamattomasti hänen oman aikansa kipukohtiin ja perinteisten arvojen ravistelemiseen – siihen, kuinka nainen etsi uutta asemaansa yhteiskunnassa ja mahdollisuuksiaan toteuttaa itseään modernin naisidentiteetin avarammissa rajoissa. Kuten L. Onerva, myös Aino Kallas kirjoitti aikana, jolloin moderni maailma oli naiselle vasta avautumassa.

Daimonin riivaamiksi tulkitut ihmissudet ovat yhteisön silmissä pahoja henkiä, Saatanalle itsensä antaneita. Ja ei, Aalo ei kulje ihmissutena yksin, vaan susien laumassa kulkee myös muita. Mielenkiintoisen – ja oivaltavan – lisäsävyn tarinaan tuokin myös se, kuinka yksi sudeksi tunnistettu tahtoo rangaistuksen myös toiselle, ja edelleen se, kuinka suuri on ihmisen tarve osoittaa syyllinen. Uhrituli roihuaa, kun yhteisö koettaa kamppailla käsittämätöntä vastaan. Mutta luonto vaikertaa omaansa.


                      Sillä kirjoitettu on: Homo homini lupus.


Sudenmorsian lukeutuu Kallaksen 1920-luvulla kirjoittamaan ns. Surmaava eros –trilogiaan, joka on hänen kirjailijantyönsä kiistaton huipentuma. Kuten Barbara von Tisenhusenissa (1923) ja Reigin papissa (1926), myös Sudenmorsiamessa on teemana luvaton rakkaus – naisen pyristeleminen irti miehisen ylivallan kahleista. Kaikki nämä kolme teosta on kirjoitettu samantapaiseen arkaisoivaan muotoon, ja kaikissa on myös hiotun symboliikan rakentamaa monitasoisuutta. Viimeisimpänä valmistunut Sudenmorsian on näistä kuitenkin minusta syvätasoisin – se on huikea ja huumaava teos, joka tekee syvälle luotaavan tutkimusmatkan naisen monitasoiseen mieleen.

Sudenmorsianta on luettu ja tulkittu myös Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhteen purkautumana – tässäkin Kallaksen kirjailijantyö vertautuu L. Onervaan: nämä molemmat lahjakkaat kirjailijat olivat myös Eino Leinon muusia, ja Leino on tahdottu nähdä myös heidän omissa teoksissaan. On selvää, että oma elämä kertyneine kokemuksineen heijastuu häivähdyksinä taiteeseen joka syntyy, mutta on taiteilijan luomiskykyä aliarvioivaa nähdä hänen teoksensa vain eletyn elämän peileinä. Taiteen tekeminen edellyttää ennen kaikkea taiteen tekemisen lahjaa, mukaan lukien kykyä kääntää kertyneet elämänkokemukset itsestä ja omasta elämästä etäännytettyyn taideteokseen. Sitäpaitsi mielikuvituksen mahti on todellisuutta suurempi: juuri se tekee taiteilijasta taiteilijan, joka ei pelkästään esitä todellisuutta vaan myös luo jotakin vielä suurempaa. Tarua ihmeellisempi tosi onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.

Kyllä – minä ihailen Aino Kallasta ja hänen lumoavaa luomisen voimaansa!


15 kommenttia:

  1. Sudenmorsian on yksi hienoimmista suomalaisista kirjoituksista. Muistan vieläkin, miten sen ensimmäistä kertaa luin ja vaikutuin. Kirjoituksesi on kiinnostava!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Ja kyllä - Sudenmorsian lukeutuu ehdottomasti kirjallisuutemme hienoimpien kirjoitusten joukkoon! Siinä on ikiaikaista tenhoa!

      Poista
  2. Sudenmorsian on hieno valinta juhannuskirjaksi! Kirja on silkkaa taikaa alusta loppuun.

    Ihanaa, että löysin blogisi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Sudenmorsian on todellakin taikaa alusta loppuun! Mukavaa että löysit tänne, minäkin olen jo ilokseni löytänyt sinun blogisi :)

      Poista
  3. On outoa, että olen ohittanut Kallaksen romaanit, vaikka hänen laajat päiväkirjansa luin niin, että kun viimeiset sivut olivat menossa, piti lähteä esikoista synnyttämään ja minä totesin, että 'minä en lähde mihinkään ennen kuin tämä kirja on luettu'. Se moniosainen päiväkirja tuli loppuunsa illalla ja vauva tuli maailmaan seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen. Lukuhullut ovat ihan oma lajinsa;)

    Olen ihan hulluna Onervaan! ja Leinoon!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi Leena! Oma tutkimusmatkani Kallaksen tuotantoon jatkuu, mutta juuri nämä 1920-luvut upeat teokset ovat ihastuttaneet minua jo kauan, Sudenmorsian erityisesti. Päiväkirjoihinkin olen hiljakseen sukellellut viime aikoina, hyllystä löytyy ihana punainen rivi...

      Ihanan ymmärtäväinen pieni maailmaantulija sinulla oli, kun antoi lukea kirjan loppuun :)

      Oi Kallasta! Oi Onervaa! Oi Leinoa! Oi kirjallisuutta <3

      Poista
  4. Meillä 9-luokan kirjallisuustehtävänä sain itse tämän teoksen analysoitavaksi(, tai itseasiassa valittavista kirjoista tämä oli ainoa joka herätti mielenkiintoni). Kirja oli yllättävän vaikuttava ja ajatuksia herättävä, sekä kerronta kaunista. Uskon saavani paljonkin irti siitä. Pitäisi kai lukea uudelleenkin ihan vain nautinnollisen lukukokemuksen vuoksi, ja poimia hienoja katkelmia osaksi esitelmää, niitä kun kirjasta jäi useampikin mieleen.

    Kiitos paljon kirjoituksestasi, se auttoi huomattavasti saamaan pohjaa ja uusia näkökulmia siihen, mitä voisin itse kirjoitella Sudenmorsiamesta. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taru, onpa kiva kun jätit käynnistäsi näin mukavan jäljen. Hienoa, että olet jo nyt päässyt tämän huikean teoksen äärelle. Kirja kestää kyllä monen monta lukukertaa, ja aina se saattaa tarjota uutta. Minusta tuntuu, että tänään saattaisin kirjoittaa tästä vähän toisinkin kuin tässä olen kirjoittanut. Parhaita ovat ne kirjat, jotka antavat aina uutta ajattelemista. Antoisia hetkiä sinulle, kun tästä kirjoittelet :)

      Poista
    2. Kirjoituksesi oli upea <3 Johanna Kurkelan samanniminen kappale sai minut googlaamaan myös tämän kirjan, ja taidan laittaa nimen ylös. :)

      Poista
    3. Kiitos Pearl Clover ja pahoittelut vastaamisen venymisestä - olen ollut jonkin aikaa blogitauolla, mutta jospa nyt taas vähän heräilen :) Sudenmorsian kannattaa kyllä ehdottomasti lukea, minulle tämä on yksi rakkaimmista ja tärkeimmistä kirjoistani ja lumoaa aina vain.

      <3

      Poista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Hello Katja and everyone,
    Aino Kallas was my great-grandmother. I am just now starting to write a story/book/memoir about her and our family, so I have been doing a lot of research, which made me find your blog. I actually haven't read much of Aino's writing myself, because I don't speak Finnish or Estonian :( but I am so happy whenever I see how much people admire her.
    Best wishes,
    Lisa Downey (Boston, USA)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hello Lisa and very nice that you found my blog! Thank you for your comment, which made me very glad :)

      It really is a pity that not too many works of Aino Kallas are translated into English. Fortunately at least the trilogy Eros the Slayer (including this Wolf’s Bride) and a short story -collection The White Ship should be translated, but these ones you probably already know? Your great-grandmother was a very admirable lady, and she really is one the most important writers to me. I have read most of the fiction she wrote and her published diaries as well. Her oeuvre is also still actively studied here in Finland and in Estonia too. Her writings, both fiction and personal texts, tell us very much about the time she lived, and at same time they are very timeless.

      I hope you will have great and rewarding moments with your project! You belong to a special family, which in many ways has been significant in Finnish history :)

      Best wishes to you too,
      Katja


      Poista
  7. Vastaukset
    1. Anonyymi, kiteytetystä mielipiteestäsi päätellen näillä kirjoituksilla ei ole sinulle annettavaa. Älä suotta tuhlaa aikaasi näiden lukemiseen.

      Poista



Kiitos kommentistasi - keskustelu avartaa!