Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015)

Tunnustan: tunnen toisinaan tiettyä epäluuloa jatko-osia kohtaan. Ajattelen, että taivaallistakaan hipova kokemus ei välttämättä kaipaa jatkoa vaan lumouksen säilymisen kannalta olisi parasta pysähtyä jo olemassaolevaan. Myös tähän, Lena Anderssonin (s. 1970) uuteen teokseen Vailla henkilökohtaista vastuuta (2015), suhtauduin pienellä varauksella, vaikka sen edeltäjä Omavaltaista menettelyä (2014) olikin minulle yksi viime vuoden hienoimmista lukukokemuksista. Toisaalta kuitenkin odotinkin hienolle teokselle jatkoa: mietin, miltä uusi kohtaaminen Esterin ja Anderssonin tarkkanäköisen tekstin kanssa tuntuisi, ja tartuin kirjaan sittenkin enemmän uteliaisuudella ja hyväntahtoisuudella kuin ennakkoluuloilla. Mutta ristiriitainen olen, kyllä. Vähän niin kuin Esterin ihmissuhde jälleen kerran: kinasteleva sekoitus halua ja haluttomuutta, myöntymistä ja kieltämistä, aloittamista ja lopettamista.

- Minä olen ollut ennenkin rakastajatar. Enää en aio olla.

Kiitos kirjastolle!

Tunnustan myös, että lukemiseni käynnistyi hitaasti ja hieman vaikeasti: ei taas, ei Ester, tiedänhän minä että ihminen tarvitsee rakkautta, mutta eikö sinulla kuitenkin voisi olla jo hieman enemmän ymmärrystä ja omanarvontuntoa. Myös teksti, joka edellisen teoksen kohdalla lumosi minut filosofisella vahvuudellaan, tuntui jotenkin koetulta. Kirja saikin ensimmäisten sivujen jälkeen odottaa päivän, toisen, kolmannen, aika monta.

Kaikki oli hyvin hienovaraista, kuten oli tarkoituskin. Vähitellen Ester tottuisi Olof Stenin kieltäviin myöntöihin ja hänestä tulisi niiden taitavin selittäjä.

Kuitenkin minusta tuntui, että Ester ansaitsee koko kirjan kokoisen mahdollisuuden. Että se, että hän vuotta aiemmin merkitsi minulle tärkeää kirjallista kohtaamista, on suositus jonka puitteissa voi antaa anteeksi myös tietyt jälleennäkemisessä ilmenevät hankaluudet. Päätin siis lukea kirjan loppuun, kuulostella Esteriä ja Anderssonin toista tutkielmaa rakkaudesta – tunnustella, muuttaisiko alun vastahankainen kokemus vielä muotoaan.

Toisin sanoen tilanne näytti lupaavalta, mutta silti se ei tuntunut lupaavalta. Asiat tapahtuivat liian hitaasti. Olof oli liian verkkainen. Ester halusi päästä aloittamaan heidän yhteisen elämänsä.

(Ehkä myös Katja olisi tahtonut, että Olofissa olisi ollut hieman enemmän potkua 

– ihan vain Esterin vuoksi.)

Niin: viimeksi Esterillä oli Hugo, nyt Olof. Olof on naimisissa oleva näyttelijä, jonka kanssa Esterillä on tiettyä kaavaa uskollisesti noudattava suhde: kevään kynnyksellä kohtaaminen, juhannuksena ero, syksyllä korjaaminen ja jälleenrakennus, keväällä taas kohtaaminen. Niin, suhde, vaikka Olofin mielestä sellaista sanaa ei voi heidän kohdallaan käyttää. Olof todella ärsyttää, tympii, raivostuttaa. Ja Ester, joka tälläkin kertaa roikkuu, roikkuu ja roikkuu. (Kyllä minä ymmärränkin sinua Ester, rakkaus on sokea ja kuuro ja kaikkea muuta turruttavaa mutta silti, oikeasti: Ei siitä kutaleesta ole mihinkään. Ei se ole edes mies, vaan saamaton ja tahdoton nahjus. Aivotonkin se on. Ja erittäin vahvasti vailla henkilökohtaista vastuuta. Niin Ester, sitähän sinä sitä paitsi itsekin mietit – että voivatko fatalisti ja eksistentialisti koskaan ymmärtää toisiaan?)

- Sinä siis sanot, että haluat olla minun kanssani, mutta luulet ettei se ole moraalisesti oikein jonkin sellaisen mittapuun mukaan, johon et välttämättä itse usko mutta joka silti ohjaa sinua?

Ester osaa kysyä Olofilta hienoja ja syvällisiä kysymyksiä, ja hetkittäin hän osoittaa myös kirkasta oivalluskykyä (tottakai, onhan hän Ester). Kuitenkin hän tulkitsee kaikki Olofin sanat ja teot omien itsepintaisten toiveidensa kehyksessä: kyllä, hän on mestari kääntämään asiat oikeanlaisiksi silloinkin kun ne eivät sitä todellakaan ole. Ihmettelen tätä, onhan Ester ilmeisen älykäs ja omaa sekä kyvyn elämän filosofiseen havainnointiin että poikkeuksellisen tarkan psykologisen silmän. Mutta niin kai se on, että rakkaudenkaipuu vie järjen järkevimmältäkin. Tai sitten niin, että liika älykkyys merkitsee lopulta vain liiallista ajatustenlentoa ja ylivilkasta mielikuvitusta. Se vanha ja tuttu ystävätärkuorokin laulaa yhä, ja toiset veisaavat taas oikein, toiset väärin  – riippuen luonnollisesti siitä, kuka näkee Esterin rakkauden onnellisen mahdollisena. Ainahan on niitä, jotka sanovat että jos hän haluaisi olla sinun kanssasi, hän olisi sinun kanssasi, eivätkä ymmärrä asioiden mutkikkuutta.

Jossakin vaiheessa Ester kuitenkin

punnitsi mahdollisuutta, että Olofin aivoissa oli oikeasti vikaa, 
että hänellä todella oli ruuvi löysällä.

(On Ester, on, ihan oikeasti Olofilla on ruuvi löysällä, luultavasti useampikin. Karkuun!!!)

Kyllä: Ester on kaikessa rakastuneen järkeilevässä typeryydessään yhä surullisen koskettava ja täydellisen inhimillinen olento ja Anderssonin teksti edelleen painokasta ja oivaltavaa. Ester ei ole muuttunut eikä Anderssonin tapa kirjoittaa, ja se on sekä hyväksi että pieneksi pahaksi: Elämä, niin kuin Esterin, on toisinaan juuri sellaista, itseään kiertävää surullisentympeää kehää, ja Anderssonin kirjoittajanääni on vatkaavan kiteyttelevässä tarkkanäköisyydessään vahva ja vakaa. Tiettyä toisteisuuden tuntua ei kuitenkaan voi välttää, jos on lukenut myös sen Omavaltaista menettelyä. Toisteisuudellakin silti on, kuten tiedämme, myös hyvät puolensa – sen turvin tietää, mitä saa (ja, hmm, tämä pätee ehkä sekä luottokirjailijoiden kirjoihin että toistuvasti onnettomiin rakkaussuhteisiin). Tiivistämisen varaa tässä olisi kyllä saattanut paikoin olla, tarinan ydin olisi tullut selväksi vähemmälläkin soutamisella ja huopaamisella, ja Anderssonin teksti olisi ehkä näyttänyt pohdiskelevan toteavuutensa paremmin hieman tiivistetyissä mitoissa.

Niin, epäluuloni osoittautuivat siis osittain oikeutetuiksi. Tämä lukukokemus ei himmentänyt Omavaltaisen menettelyn kirkasta loistoa, mutta ei se myöskään yltänyt aivan samalle tasolle. Edellisellä kerralla olin huikaistunut, nyt koen lukeneeni jotakin hyvää mutten ehkä enää nerokasta. Uutuudenviehätyksen lumovoima on kai väistämättä laantunut ja Esterin surullisenraivostuttava mielenliikehdintä on kaikessa puhuttelevuudessaankin jo hieman liian tuttua. Parhaimmillaan Esterin itseään kääntelevät ajatukset kuitenkin tempaisivat taas mukaansa, aiheuttivat kasvoille herkullisen pöyristyneitä ilmeitä ja ymmärtäväisiä päänpuisteluita, ja kyllä, saivat myös riemastumaan Anderssonin rakkautta, rakkaudenkaipuuta ja ihmisen käsittämättömyyttä koskevista oivalluksista. Tekisipä mieleni ehkä sittenkin toivoa myös vielä yhtä jatko-osaa – tosin sellaista, jossa Esterin elämässä tapahtuisi vaihteeksi jotakin toisenlaista. Luulen kuitenkin, että se ei ehkä käy päinsä, sellainen kirja. Esterin kohtalona on ehkä olla Ester. Vaikka ehkä – ehkä

Jos hän vain yrittäisi riittävän monta kertaa, niin jonakin kauniina päivänä todellisuus vastaisi hänen käsitystään maailmasta.

 Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomenan Katja, Leena Lumi ja Suketus. 

**********

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta. Romaani, 332 s. Ruotsinkielinen alkuteos Utan personligt ansvar (2014). Suomennos Sanna Manninen. Siltala 2015.

 

**********

 PS.  Jos Andersson kirjoittaa Esteristä vielä yhden samantapaisen kirjan, 

saattaa olla että kaikista jälleen aktivoituvista epäluuloistani huolimatta luen myös sen. On tässä epäonnisessa sankarittaressa kuitenkin jotakin kumman koukuttavaa...

**********

Ja kas vain: saan kirjalla ruksin myös kirjankansibingoon! Ruksin siis kohdan kengät.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä - Romaani rakkaudesta (2014)

Lena Anderssonin romaani Omavaltaista menettelyä on niitä kirjoja, joita lukiessaan ymmärtää miksi kirjoja oikeastaan lukee: siksi, että ”sanoilla ei ainoastaan sanota asioita vaan myös tehdään asioita”. Andersson tekee sanoillaan jotakin, joka vahvistaa kirjallisuuden olemassaolon perusmerkityksen: kertoo tarinan, joka antaa lukijoille kiteytettyä ymmärrystä itsestään, toisesta ja maailmasta. Samalla Andersson näyttää, kuinka riipaisevan riippuvainen ihminen on rakkaudesta ja kielestä.

Lainasin kirjan kirjastosta, 

mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi.

Eräänä päivänä runoilija ja esseisti Ester Nilsson saa tehtäväkseen pitää esitelmän taiteilija Hugo Raskista. Jo kirjoittaessaan Esteristä alkaa tuntua, että hän kuuluu yhteen aiheensa kanssa. Ehkä Ester rakastuukin jo omien sanojensa voimasta, sillä tavatessaan Hugon tilaisuudessa, jossa esitelmänsä pitää, hän on jo kuin tunteidensa kahleissa. Alkaa rakkaustarina, joka on – kenties alusta alkaen – tuhoon tuomittu.

Tarve tulla rakastetuksi on ihmisyyden perusta: ”Etsimme rakkautta, jotta tuntisimme että joku näkee meidät.” Rakkaus on elämämme valo, mutta samalla kaikki sen pimeä, sillä se vetää ihmisen itseensä kuin musta syöveri: olemme valmiita antamaan sille jopa minuutemme. Vai olemmeko? Hugo ei osaa antaa itseään, ei osaa rakastaa, tähyilee vain kohti vapautta, mutta osaako myöskään Ester? Ester on valmis kieltämään itsensä, kieltämään sen minkä tuntee ja tietää. Onko se sitten itsensä antamista, rakastamista? Osaako Esterkään antaa muuta kuin oman pakottavan tarpeensa saada rakkautta? Onko toisen todellinen kohtaaminen lopulta mahdottomuus?

Kuitenkin rakastuminen on totaalista: kaikki muu paitsi rakastaminen lakkaa olemasta merkityksellistä. Rakastava on rakastettunsa vallassa ja armoilla, sillä se, joka haluaa enemmän, on aina heikompi. Samalla rakastunut on silti myös häikäilemättömän itsekäs: rakkaus tahtoo omistaa, saada toisen omaksi, sellaisena kuin tahtoo tämän nähdä. Rakastunut näkee koko maailman ainoastaan oman rakkautensa valossa, ajattelee ajatuksia, jotka ovat väistämättä täysin subjektiivisia. Tosiasiat lakkaavat olemasta tosiasioita. Toisaalta rakastunut itsekin tietää, etteivät hänen ajatuksensa vastaa todellisuutta – mutta ”tiedon ja toivon ikuisessa taistelussa toivo voitti, koska tiedon omaksuminen olisi tullut liian kalliiksi ja toivossa oli helpompi elää.”

Mitä rakkaus siis oikeastaan on? Pelkkää kieltämistä, näkemättä jättämistä? Nieltyjä kysymyksiä ja itsensä peittämistä? Kevytmielisenä hypähtelevää turhaa toivoa? Kenties kaikkea tätä, mutta sittenkin se on myös puhtaan sydämen puhdas tunne. Rakkaus on mieletöntä, tuhoavaa, kaikennnielevää, mutta myös puhdasta, aitoa, todellista. Kaiken takana on rakastuneen rehellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu, ja Ester on rakastuneen hauraudessaan sittenkin kaunis, pökerryttävän aito ja todellinen.

Omavaltaista menettelyä on romaani rakkaudesta, mutta se on myös romaani kielestä. Ja kuten kaikki, myös rakkaus on valitettavan sidottu sanoihin ja niiden tuskalliseen epätäsmällisyyteen. Ihmisellä ei ole muuta mahdollisuutta maailmansa käsittelemiseen kuin kieli, mutta tämäkin mahdollisuus on lopulta rajallinen, epätäydellisyydessään riittämätön. Samalla tavoin kuin rakkaus, myös kieli jättää Esterin sittenkin yksin, avuttomaksi. Rakkaus ei riitä, kieli ei riitä.

Rakastunut käsittelee, pyörittelee, tunnustelee rakkauttaan loputtomiin, ja juuri kieli on se lohdullinen väline, jolla rakkauttakin voi yrittää ymmärtää. Mutta ”kuten kaikki rakastuneet, Ester Nilsson painotti liikaa kielen sisältöä ja sanojen kirjaimellisuutta ja liian vähän kohtuutta ja kokonaisarviointia.” Ehkäpä toisaalta onkin näin: ”Niiden [sanojen] ei ole tarkoitus edustaa todellisuutta kielen ulkopuolella.” 
 
Omavaltaista menettelyä on erinomainen romaani. Se on sellainen kuin hyvän romaanin pitää ollakin: kysymyksiä ja ajatuksia herättävä. Lukija huomaa asettuvansa keskusteluun kertojan kanssa: nyökkäilemään, hämmästelemään, odottamaan lisää. Sanomisen tapa on teoksessa enemmän kuin kohdallaan – muoto palvelee sisältöä niin kuin pitääkin. Anderssonin ilmaisu on mykistävää: täsmällistä, tiivistä, kompuroimatonta. Tyhjiä sanoja ei ole. Huikeinta on kuitenkin se, että kaikki on niin totta: rakastunut ihminen voi olla äärettömän typerä, mutta kaikessa typeryydessään sittenkin hämmentävän paljas ja aito. Mainittakoon vielä, ettei teoksen rakkauskäsitys ehkä ole se suloisin, mutta kylläkin mielen kerroksia aktivoiva.

Omavaltaista menettelyä on osoitus siitä, että toisinaan myös keskittyminen ”vähään” riittää: syvällinen, monitasoinen tarina ei välttämättä edellytä laajaa henkilögalleriaa tai ajallista pituutta, vaan saattaa riittää, että kirjailija keskittää huomionsa yhteen ainoaan, oman lyhyen aikansa kestävään ihmissuhteeseen. Monet nykyromaanit (joskin vanhemmatkin) pursuilevat henkilöitä ja sivupolkuja ja - näitä yhtään moittimatta - on välillä virkistävää lukea kirjaa, joka pursuilemisen sijasta menee hyvin syvälle siihen, mistä se keskittyy kertomaan.

Teos näyttää myös sen, että tärkeimmät asiat sopii kyllä sanoa yhä uudestaan ja uudestaan: yksipuolinen rakkaus ei ole aiheena uusi, mutta taitavasti kerrottuna siitä saa yhä uusia koskettavia ja syvällisiä tarinoita. Omavaltaista menettelyä sopii luettavaksi kaikille sydämensä joskus särkeneille tai muuten rakkautta turhaan toivoneille, mutta myös mielen avartajaksi niille, jotka ovat onnistuneet pysymään onnellisina. Aika monelle siis, otaksun. Lukijalle, jolle sisällön ohella myös muoto on keskeinen osa esteettistä lukuelämystä, teos tarjoaa kokonaisvaltaisesti voimakkaan kokemuksen. Sanat sekä maailma niissä ja niiden takana on loputtoman kiehtova tutkimisen aihe. Myös kerronnan hetkittäinen polkuilu taiteenfilosofian puolelle rikastaa sekin jo entisestään rikasta lukukokemusta.

Lopuksi vielä yksi siteeraus, joka kenties kiteyttää koko tarinasta jotakin olennaista:

”Rakkaus tarvitsee sanoja. Sanattomaan tunteeseen voi luottaa vain lyhyen hetken. Pitkällä aikavälillä ei ole rakkautta ilman sanoja eikä pelkästään sanoilla.”

Ei - ei ole rakkautta ilman sanoja, eikä rakkautta pelkästään sanoilla. Samalla tavalla ei ole myöskään erinomaista kirjaa ilman sanoja, eikä pelkästään sanoilla: tarvitaan sanat, joilla rakentaa tarinan merkityksellinen maailma, mutta myös ajatus - tunne - maailman takana.

Lainasin kirjan kirjastosta, mutta minun täytynee hankkia se myös omaksi: tuntuu, että tahdon taas taitella hiirenkorvia, vedellä viivoja, piirrellä huutomerkkejä - ja ennen kaikkea lukea kirjan uudestaan. Näin huikeita romaaneita ilmestyy valitettavan harvoin. Toisaalta ne ovat juuri siksi kuin kimmeltäviä helmiä: hohtavat kirjallisuuden syvyyttä ja elinvoimaa. Tätä kirjaa ei voi olla rakastamatta.

 ******************************

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Romaani rakkaudesta. Suom. Sanna Manninen. Romaani, 214 s. Siltala 2014.