Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014)

”Minä en ole niitä, jotka lukivat teini-iässä Edith Södergrania – hän ja hänen runonsa valitsivat minut, vaikken oikeastaan ollut siihen valmis enkä toivottanut häntä tervetulleeksi elämääni”, sanoo Agneta Rahikainen uuden Edith Södergran –elämäkertansa Edith – runoilijan elämä ja myytti (2014) aloitussanoissa. Minä sen sijaan olin: olin myöhäisteini, lukiolainen, niitä kaiketi hyvin tyypillisiä nuoria neitoja, jotka herkästi hurmaantuvat Södergranin vahvasta ja ilmaisuvoimaisesta runokielestä mitään ehkä ”ymmärtämättä” mutta silti sielua ja sydäntä myöten väristen. Ja kas, olen edelleen samanlainen: ehkä en edelleenkään ymmärrä mitään, mutta yhä vain värisen.

Niinpä tämä teos päätyikin lukulistalleni heti sen kohdattuani. Odotin siltä paljon, ja paljon myös sain: erittäin mielenkiintoisen ja sisäistä keskustelua herättelevän lukukokemuksen, joka tarjosi runsaasti ajatuksia (ja kysymyksiä!) niin tästä minulle tärkeästä runoilijasta ja hänen tuotannostaan kuin myös elämäkertakirjoittamisesta ja (sana)taiteen tekemisestä yleensä. Helppo lukukokemus ei kuitenkaan ollut. Teos on hyvin täysi ja vaatii siksi erityisen viipyilevää hitautta ja pysähtelemistä: se on tulvillaan tietoa, tulkintoja ja yksityiskohtia, joiden vastaanottamiseen on varattava aikaa. Ja kuten antoisa teos ainakin, tämäkin kestänee useamman lukukerran: antia ja ajateltavaa riittänee vielä moneen kertaan. Myös kirjoittaminen näin runsaasta teoksesta tuntuu vaikealta – arvelen, että tulen jälleen kerran kirjoittamaan aivan liikaa, koska asiaa ja ajatuksia on niin valtavan paljon.

Oma kirjani.

Alkuun on todettava, että Rahikaisen teoksessa ja kysymyksenasettelussa on paljon samaa kuin Minna Maijalan tänä vuonna ilmestyneessä Minna Canth -elämäkerrassa Herkkä, hellä, hehkuvainen (2014). Molemmissa tähdennetään, kuinka käsityksemme näistä kirjailijoista ovat rakentuneet pitkälti ensimmäisten tulkitsijoiden sepittelemiin fiktioihin, ja lähdetään sitten purkamaan näiden sepitelmien totuuksiksi kohotettuja myyttejä ja rakentamaan uutta, aikaisempaa monivivahteisempaa henkilö- ja kirjailijakuvaa. Södergranin ympärillä väreilevää myyttikehrää ovat olleet rakentamassa erityisesti hänen ystävänsä Hagar Olsson, joka tähdensi Södergranin elämän ja runouden symbioottista suhdetta ja kirjoitti hänestä ikään kuin ainoana todellisena ymmärtäjänä, sekä kirjallisuudentutkija Gunnar Tideström, jonka Södergran-monografia ilmestyi vuonna 1949. Merkittävässä osassa myyttien luomisessa ovat osaltaan olleet myös Södergranin toinen ystävä Elmer Diktonius sekä toinen kirjallisuudentutkija Olof Enckell. Kirjallisuushistoria on näihin päiviin asti jokseenkin kyseenalaistamatta toistanut näiden tulkitsijoiden tarjoamia käsityksiä, jotka siis Rahikaisen mukaan ovat pitkälti myyttejä ja siten fiktiota.

Näiden myytinrakentajien jalanjäljissä Södegranin runoutta on pitkään luettu ennen kaikkea elämäkerrallis-psykologisissa kehyksissä: on ajateltu, että Södegranin runot ja elämä ovat rikkomattomasti yhtä. Tämä tulkintatapa elää edelleen jokseenkin sitkeästi, mikä – kuten Rahikainen sanoo – on naiskirjailijoiden kohdalla merkillisen tavallista. Myyttien myötä Södergranista on myös rakentunut ikään kuin tuote, joka aktivoi mielessä juuri tietynlaiset, ”oikeat” kuvat: sairaus ja kuolema, köyhyys, yksinäisyys ja eristyneisyys, eroottiset pettymykset, horjuva mielenterveys, ulkoisista vaikutteista vapaa nerokkuus ja ehtymätön omasta itsestä ja todellisuudesta kirjoittaminen, visionäärin väistämättä kohtaama pilkka ja väärinymmärrys. Kaiken kärsimyksen ja kuoleman rinnalla kulkee myös eteerisempi kuva mystisestä metsänneidosta ja luonnonlapsesta, todellisuuden rajojen tuolla puolen liitelevästä satuolennosta, näkijästä, oraakkelista – henkilöstä, jolla oli ylimaallisia ja jumalallisia kykyjä.

Kuten tiedämme, Södergran on niitä ikinuoria runoilijattaria, jotka kuolivat liian aikaisin: hän syntyi vuonna 1892 ja kuoli vuonna 1923 vain 31-vuotiaana – eli liian lyhyen elämän, joka päättyi tuberkuloosiin, ajan surulliseen vitsaukseen. Rahikainen sanoo: ”Taiteelliset nerot muuttuvat entistä nerokkaammiksi, jos kuolevat nuorina.” Ehkä näin. Emme voi tietää, mitä Södergranista olisi vielä tullut tai mitä hän olisi vielä kirjoittanut, jos hän olisi saanut elää kauemmin. Varhainen kuolema on sulkenut hänet kääröön, joka surullisuudessaan on myös kiehtova ja ehkäpä todella lisää hänen lumovoimaansa entisestään.

Södergran ennätti kirjoittaa noin viisitoista vuotta, ja tuona aikana hän työsti nuoruusvuosien harjoitelmia, viisi runokokoelmaa ja aforismeja. Södergranin kaunokirjallinen tuotanto on siis melko suppea (yhdeksi niteeksi koottuna 375 sivua), mutta siihen mahtuu silti useita erilaisia tyylejä ja ideologioita: Södergran eteni romanttisista nuoruusrunoistaan symbolismiin ja dekadenssiin ja edelleen ekspressionismiin ja päätyi lopulta hillittyihin, uskonnollisia sävyjä omaaviin luonnonrunoihin. Totta on, että esikoiskokoelmastaan alkaen Södergran käänsi kirjallisuudessamme ennennäkemättömän lehden rikkoen runouden totuttuja rajoja ja tuoden lyriikkaamme uuden, omaehtoisesti toimivan naisen. Mutta kuka siis oli tämä sadunhohtoinen ja salaperäinen nuori nainen näiden kiehtovien runojensa takana?

Rahikainen itse haluaa lähestyä Södergrania ja hänen kirjailijakuvaansa myyteistä riisuttuina – purkaa näitä kirjallisuushistorian sitkeästi toistamia fiktiivisiä ja romantisoivia käsityksiä, jotka yksinkertaistavat Södergranin henkilö- ja kirjailijakuvaa leimaten hänet lähinnä sairaaksi ja kuolemaa tekeväksi itsestään kirjoittajaksi. Rahikainen myös onnistuu tavoitteissaan: hän osoittaa, että aikaisempi tutkimus on ollut lähdekriittisyydessään varsin ontuvaa ja että tietoisestikin väritelty elämäkertatyö on tuottanut koko lailla kuvitteellisia ”totuuksia”. Kuten Rahikainen sanoo: ”Runoista on tullut faktaa, josta on jälleen tullut runoja.” Todellisuus on kuitenkin sepitteitä huomattavasti rikkaampi ja monivivahteisempi.

Rahikaisen oma tutkimusote on reseptiohistoriallinen, lähdekriittinen ja aiempaa kontekstualisoivampi – hän haluaa asettaa Södergranin myös siihen laajempaan kulttuuriseen ilmapiiriin, jossa tämäkin tyhjiön sijasta toimi. Mukana on myös uutta aineistoa, jota aikaisemmassa tutkimuksessa ei ole huomioitu. Käytettävissä oleva lähteistö on kuitenkin edelleen ollut niukkaa, ja Rahikainen tähdentääkin Södergranin elämäkerturin väistämättä kohtaamia ongelmia, joista keskeisimpiä ovat juuri lähteiden vähyys ja olemassaolevienkin lähteiden mahdollinen epäluotettavuus: tutkimus rimpuilee yhä vähäisten kirjeiden, yksittäisten muistikirjojen ja värittyneiden muistelmien varassa. Toki on myös aikalaiskirjoituksia, kuten arvosteluja ja lehtiartikkeleita, jotka valottavat mm. Södergranin teosten vastaanottoa, mutta kaiken kaikkiaan lähteitä on kuitenkin vain vähän. Södergran ja hänen äitinsä myös tietoisesti tuhosivat paljon mahdollista lähteistöä, ja on mahdotonta tietää, mitä kaikkea on mennyt hukkaan.

Rahikainen jakaa teoksensa kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän kulkee Södergranin rinnalla tämän syntymästä kuolemaan ja toisessa seurailee kuoleman jälkeen kuljettuja myyttien rakentamisen polkuja aina vuoteen 1955 asti, jolloin Hagar Olsson julkaisi Södergranin itselleen lähettämät kirjeet omilla kommenteillaan varustettuina.

Edith ja Totti!

Södergranista rakentuu Rahikaisen tarkastelussa koko lailla aikaisemmasta poikkeava kuva: Södergran ei ollutkaan kärsivä ja yksinäinen satuolento, vaan elämäniloinen, huumorintajuinen, itseironinen ja epäsovinnainen nuori nainen, joka eli verraten laaja-alaisessa sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Hän oli myös tietyssä mielessä kirjailija(ttare)na etuoikeutettu: hänellä ei ollut perhettä huolehdittavanaan, ja äiti tuki häntä vakaasti ja uupumatta. Södergranin kirjalliset kunnianhimot olivat myös hyvinkin tietoisia, ja hän oli perillä aikansa aatevirtauksista, joista innoittavimpiin hän herkästi myös kiinnittyi. Södergran myös sekä luki paljon että harjoitti omaa kirjoittamistaan, eikä siis ollut yksinäinen ja eristäytynyt nero, kuten myös on haluttu nähdä. Södergran ei myöskään kirjoittanut omasta itsestään, vaan hänen runojensa minä on varsin yleispätevä. Rahikainen sanoo: ”Tosiasiassa Södergranin runominä on erittäin yleispätevä, sitä mieltä ovat monet tutkijat, myös minä.” Ja minä: myös oma ”todellinen” minuus heijastuu kirjoitettuun, mutta kirjoitetun minä ei koskaan ole sama kuin kirjoittajan todellinen minä.

Rahikainen osoittaa myös, että Södergran herätti kiinnostusta heti ensimmäisestä kokoelmastaan (Dikter, 1916) alkaen, ja vaikka teos vakiintuneita konventioita murtavana kohtasikin myös ymmärtämättömyyttä, huomasivat muutamat heti kirjoittajan poikkeuksellisen lahjakkuuden. Södergran sai aikalaisiltaan tunnustusta myös jatkossa, vaikka hänen tapaansa asetella sanottavansa ei aina ymmärrettykään. Ei siis ole totta, että Södergran olisi ollut vain ja ainoastaan väärinymmärretty nero, joskin taiteen kaavojen murtajana hänessä oli monelle sulattelemista.

Totta ei ole myöskään se, että Södergran olisi elänyt surkeassa köyhyydessä ja eristyneenä kaikesta mitä maailmalla oli tarjota. Köyhiä ja yksinäisiä olivat vain viimeiset vuodet, kun taas sitä ennen Södergranilla oli kyllä virikkeitä ja vilinää ympärillään. Kuolemansairaskin Södergran oli lopulta vain elämänsä viimeisen vuoden.

Rahikainen osoittaa hyvin onnistuneesti, kuinka hetteikköinen saattaa olla se polku, jota tulkitsijat ja elämäkerturit kulkevat: Södergranin ystävät Hagar Olsson ja Elmer Diktonius kirjoittivat kumpikin omia sepitteitään, jotka olivat pikemmin fiktiota kuin totta, ja siirsivät näihin varsin värittyneisiin tulkintoihinsa ennen kaikkea oman tarpeensa tulla kirjoitetuksi tämän suuren visionäärin vierelle, ja myös Gunnar Tideström ja Olof Enckell erehtyivät nojaamaan siihen arveluttavaan ja perusteettomaan kehykseen, jossa kirjailijan tuotantoa tarkastellaan tämän omaa elämää vasten. Aikaisempi tutkimus on siis ollut aivan liian lähdekritiikitöntä ja sortunut elämäkerrallis-psykologisissa kehyksissään ylitulkintoihin, mytologisointeihin ja suoranaisiin virheisiin. Myös elämäkertureiden ”tieteelliset” tulkinnat saattavatkin perustua hyvin löyhiin argumentteihin ja myös henkilökohtaisiin haluihin rakentaa tietynlaista narratiivia noudatteleva tarina.

Rahikainen siis osoittaa, että Södergran-kuvamme on rakentunut pitkälti fiktiivisistä myyteistä. Hän kuitenkin toteaa, etteivät myytitkään ole silkkaa valhetta, mutta ne yksinkertaistavat ja kätkevät taakseen huomattavasti monivivahteisemman totuuden. Olen samaa mieltä: myytit eivät kerro koko totuutta, vaan peittävät ihmisen (myyttejä kiehtovampaa) monitasoisuutta. Kuitenkin tuntuu myös siltä, että kukin aika tarvitsee omat käsityksensä ja kirjoituksensa, ja myös elämäkerrat kirjoitetaan aina ajan henkeä mukaillen. Kuten Rahikainenkin sanoo, ”kukin elämäkerta kertoo aina jotakin oman aikansa tavasta ottaa kirjailijan tuotanto vastaan.” Meidän aikaamme ei enää oikein tunnu sopivan neroudessaan myyttinen taiteilijahahmo merkillisine sisäisine voimineen, vaan nyt ollaan hyvin innokkaita ravistelemaan taiteen tekemisen myyttejä ja riisumaan romanttista hohdetta taiteilijoiden yltä – näkemään esimerkiksi kirjoittaminen arkisena askareena, työnä jota tehdään kahdeksasta neljään. Missä sitten lienee totuus? Ehkäpä jossakin myyttisyyden ja arkipäiväisyyden rajamailla, kultaisella keskitiellä? Sanomisen lahja ei ehkä ole silta jumaluuteen, mutta kirjoittaminen on sittenkin erittäin mielenkiintoinen prosessi, joka aktivoi merkillisen olennon nimeltä kirjoittava minä. Södergran ei varmastikaan ollut yli-ihminen, vaan hyvin inhimillinen nuori nainen, mutta hänen runojensa minä on kiistatta huikea ja vahva, ja hänen sanomisen lahjansa siten kiistatta erityislaatuinen. Ehkäpä mukana on sittenkin myös pienen pieni ripaus taikaa.

Mutta minkälainen kuva tai tarina meillä on Edith Södergranista nyt, uuden elämäkerran myötä? Onko kokonaista kuvaa tai tarinaa mahdollistakaan tavoittaa, kun lähteitäkin on niin kovin vähän? Södergran teostensa takana on kiehtova, mutta kuinka täsmällistä ja todellista kuvaa meidän on hänestä lopulta mahdollista saada? Kuten Rahikainenkin toteaa, Edith Södergranin elämäkerta ”ei tule koskaan valmiiksi – ratkaisevat palat puuttuvat.” Kokonaista totuutta ei koskaan tule, mutta ehkäpä Södergranin tenho perustuukin myös siihen, että me emme saa koskaan tietää kuka hän oikeastaan oli. Meillä on hänen runonsa, mutta elämästä vain pieniä kiehtovia palasia. Mutta ehkäpä tämä pirstaleinen arvoituksellisuus vain lisää Södergranin lumovoimaa entisestään – antaa meidän sittenkin nauttia myös fiktiivisten myyttien tenhosta ja oman mielikuvituksemme vapaista rajoista.

Rahikainen toteaa myös, että Södergran itse oli sitä mieltä, että jälkimaailmalle riittävät hänen runonsa. Kuten todettua, Södergran ja hänen äitinsä tuhosivat tietoisesti ehkä paljonkin sellaista, joka olisi auttanut paikkaamaan elämäkerran aukkoisuutta. Ehkäpä Södergran tällä tavoin itsekin tahtoi luoda itsestään myös myyttistä taiteilijahahmoa, mutta hän oli myös oikeassa. Mikä oikeus meillä loppujen lopuksi on ihmiseen, joka on antanut meille jo runonsa?

Södegranin kuulu lause kuuluu: ”Itsevarmuuteni johtuu siitä, että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen.” Edith Södergran oli omanarvontuntoinen nuori nainen, joka näki oman lahjakkuutensa ja ymmärsi olla siitä ylpeä. Hän ajatteli kirjoittavansa vain harvoille ja valituille, niille joilla on edellytyksiä ymmärtää hänen poikkeuksellisen vahvaa taidettaan, ja myös vastusti kipakastikin runojensa väärinlukemista. Ehkäpä taiteilijuus edellyttääkin aina myös hitusen narsismia – kuinkapa muuten voisi uskoa siihen, että omista tuotoksista olisi taiteeksi? Ja ehkäpä itsevarmuuden tavoittaminen perustuu juuri Södergraniin mainitsemaan oman ulottuvuuden löytämiseen: kun tunnistaa mahdollisuutensa, on helpompaa olla juuri sen kokoinen kuin on.

Kuten Rahikainen toteaa, 1800-luvulla voimistunutta nero-myyttiä voidaan syystäkin tarkastella kriittisesti: on selvää, ettei synnynnäisiä neroja juurikaan ole, vaan kaikki tarvitsevat tietoa ja taitojen harjoitusta voidakseen luoda jotakin uutta. Mutta eräs nykyisinkin käytössä oleva taiteellisen nerokkuuden määritelmä on, että nero taiteilija kykenee luomaan uutta luovia taideteoksia, joilla mahdollisesti on myös klassikon status. Ainakin tällainen nero Södergran minusta olikin – saattaa toki olla, että sisäinen kirjallisuudentutkijani on ikuisesti parantumaton romantikko, joka ei koskaan tule kykenemään täysin objektiiviseen tarkasteluun, vaan on aina myös romantisoivien kehystensä vanki. Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että romantiikassakin saattaa olla ripaus totta. Liika järkiperäisyys johtaa harvoin syviin totuuksiin. Tiedostan ja tähdennän, että taiteilijamyytit ovat pitkälti fiktioita, mutta kuten fiktiossa ainakin, myös tässä sepitteessä on ehkä sittenkin myös hitunen totta.

Niin kuin aina, taide (ja ihminen!) on tutkimuskohteena väistämättä tutkijan subjektiivisten kehysten vanki. Yhtä totuutta ei ole. Ja hyvä niin. Antoisa keskustelu avartaa enemmän kuin ehdoton totuus. Kiitos Agneta Rahikaiselle erittäin antoisasta ja ajatuksia herättävästä teoksesta! Ja Edith Södergranille siitä, että olet ollut – ”osa äärettömyyttä”, kuten runosi minä niin kauniisti sanoo.

PS. Södergranin kootut runot julkaistiin suomeksi vasta vuonna 1994, kun kooste nimeltä Elämäni, kuolemani ja kohtaloni ilmestyi: kooste sisältää kaikki viisi runokokoelmaa kokonaisuudessaan sekä kokoelmista pois jätettyjä runoja. Minun suhteeni Södergraniin on rakentunut paljon suppeamman valikoiman varassa: juurikin vuonna 1994 sain lahjaksi Södergranin runoja, mutta kyseessä oli Karri Kokon vuonna 1982 toimittama teos Kohtaamisia, joka sisältää vain Uuno Kailaan vuonna 1929 toimittaman valikoiman 77 runoa, ja näiden runojen rinnalla myös Helene Schjerfbeckin maalauksia. Siksi esimerkiksi runo Päivä viilenee oli minulle pitkään aivan toisenlainen kuin se todellisuudessa on: Kailaan suomentamana se käsittää vain yhden (ensimmäisen) säkeistön alkuperäisen neljän sijasta. Kohtaamisia on minulle kuitenkin hyvin rakas teos, sillä juuri se on tuonut Södergranin luokseni ja kulkenut mukanani pian kokonaiset kaksikymmentä vuotta. Nyt hyllystäni on jo jonkun aikaa löytynyt myös tuo Elämäni, kuolemani ja kohtaloni, mutta en ole lukenut sitä vielä kokonaan, vaan ainoastaan sieltä täältä. En siis ole Södergranin runouden etevin tuntija, mutta hänen runoutensa – sellaisena kuin se on minut jo kohdannut – on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.

PS2. Ja niin – Agneta Rahikainen ei valinnut Edith Södergrania vaan Edith Södergran valitsi hänet. Ehkäpä tässäkin voi halutessaan nähdä aavistuksen merkillistä mystiikkaa?

********************

Agneta Rahikainen: Edith – runoilijan elämä ja myytti. Suomentanut Jaana Nikula. 463 s. Schildts & Söderstöms, 2014.

Helmi Krohn: Eeva-Liisa – entisen koulutytön päiväkirja (1943)

Helmi Krohn (1871-1967) oli Aino Kallaksen vanhempi sisarpuoli – Julius Krohnin tytär tämän ensimmäisestä, vaimon kuolemaan päättyneestä avioliitosta. Kuten monet varmasti tietävätkin, Krohnien koti oli kirjallisille harrastuksille erittäin myötämielinen kasvuympäristö, ja kaikki kolme tytärtä – Helmi, Aino ja Aune – päätyivät työskentelemään kirjallisella alalla. Kulttuurin parissa toimivat myös tytärten vanhemmat veljet: Kaarlesta tuli kansanrunoudentutkimuksen professori ja Ilmarista musiikkitieteen professori ja säveltäjä (ks. esim SKS:n kansallisbiografian artikkeli Julius Krohnista).

Tunnetuin Krohnien sisaruksista on Aino Kallas, joka on jäänyt kirjallisuushistoriaamme vahvana ja voimakasäänisenä sanataiteilijana – Kallaksen taidonnäyte on erityisesti hänen 1920-luvulla kirjoittamansa Surmaava eros –trilogia, johon lukeutuu myös ikilumoava Sudenmorsian. Ainakin omalla kohdallani nämä kaksi sisarta ovat jääneet aivan Kallaksen kiehtovuuden varjoon, vaikka olenkin varmasti lukenut Helmi Krohnin työn tuloksia jo käännöksinä: onhan mm. F. H. Burnettin Pikku Lordi tämän kääntämä. Kallaksesta lukiessani olen kuitenkin kohdannut myös nämä kirjoittaneet sisaret, ja minua on alkanut kiinnostaa myös tämä kirjallisesti suuntautuneiden sisarten kiehtova kolmio. Sekä Helmi että Aune työskentelivät ennen kaikkea kääntäjinä, mutta he molemmat kirjoittivat myös itse, ja ainakin Helmi oli toimissaan myös hyvin monipuolinen: hän oli kääntäjä, kirjailija, toimittaja, kriitikko, lastenkirjallisuuden edistäjä ja elämäkertojen kirjoittaja (Leskelä-Kärki 2009).

Ensikosketukseni sisarten omaan kirjoittamiseen oli antikvariaatin tyttökirjahyllyssä sattumalta kohtaamani Helmi Krohnin Eeva-Liisa – entisen koulutytön päiväkirja (1943). Kirja oli pieni ja soma, ja juuri tämän kirjailijan nimeä kantaessaan se oli ehdottomasti otettava mukaan. Hetkisen kirja ennätti hyllyssä odotella, mutta nyt kaipasin juuri tällaista pientä ja suloista kirjaa – oli siis Eeva-Liisan vuoro. 

Otava, 1943.

 

Lukukokemus oli kerta kaikkiaan mielenkiintoinen. Alanimekkeensä mukaisesti kyseessä on (entisen) koulutytön päiväkirja: Eeva-Liisa käy koulun viimeistä luokkaa 1880-luvulla ja kertoo kirjassaan paitsi nykyisyydestään myös aikaisemmista muistoistaan. Kirja alkaa ”kotona, lokakuun 30 p. 188-”:

”Tänään täytän 16 vuotta. Isä sanoi toivottaessaan minulle onnea, että olen vasta hiirenkorvalla, mutta omasta mielestäni olen jo melkein täysikasvuinen. Onhan minulla jo pitkät hameet, ja hiuksetkin ovat nutturalla.”

Olen jo useammassakin kohtaa todennut, että haluan pitää kirjoittajien ”todellisuuden” erillään heidän kirjoittamistaan ”todellisuuksista”, vaikka elämällä ja fiktiolla olisikin jotakin yhteistä – esimerkiksi juuri Kallaksen Sudenmorsiamesta kirjoittaessani sanon, ettei sanataideteoksia pidä lukea tekijänsä elämän peileinä. Mutta omaelämäkerrallinen fiktio on tietysti asia erikseen. Eeva-Liisaa lukiessani huomasinkin väistämättä lukevani sitä juuri niin kuin totta: on ilmeistä, että Helmi Krohn kirjoittaa itsestään nuorena tyttönä, ja vieläpä niin, ettei oikeastaan tahdokaan tehdä eroa itsensä ja henkilönsä välille. Eeva-Liisa on siis selvästi omaelämäkerrallista fiktiota – ja fiktiota lähinnä vain siksi, että kertojan nimi on Eeva-Liisa eikä Helmi. Helmi Krohn antaa Eeva-Liisalleen itsensä ja perheensä, jopa syntymäpäivänsäkin yhden päivän heitolla.

Yhtäläisyydet Eeva-Liisan ja Helmin välillä ovat yksityiskohtiaan myöten selvät: Eeva-Liisa kasvaa suomenmielisessä kodissa, jossa isä kannustaa perhettään suomen kielen taitojen ahkeraan harjaannuttamiseen. Isä on myös ”viisaustieteen tohtori” ja erittäin kirjallisuusmyönteinen. Hän ostaa kotiin kaikki joulun uutuuskirjat ja lukee niitä sitten perheelleen ääneen – kotona luetaan siten mm. Juhani Ahoa ja Minna Canthia. Eeva-Liisan oma äiti on kuollut, ja nyt hänellä on ”toinen äiti” ja kahden isoveljen lisäksi myös kaksi nuorempaa sisarta, Maija ja Mallu. Kesää vietetään koko suvun voimin isovanhempien kartanossa Kiiskinhovissa. Eeva-Liisa myös kirjoittaa ja haaveilee kirjailijan urasta: ”Niin, se on suuri salaisuus, mutta minäkin kirjoitan.” Englanninopettaja ehdottaa, että Eeva-Liisa ryhtyisi tekemään käännöstöitä ja kääntäisi ensimmäiseksi Pikku Lordin.

Tietysti on mahdollista, ettei tätä hyvin kokonaisvaltaista omaelämäkerrallisuutta huomaa, ellei jo entuudestaan tiedä jotakin Krohnien perheestä. Lukiessani ajattelin esimerkiksi 1940-luvun nuorta tyttöä ja mietin, tiesikö hän. Tai tietääkö sellainen nykypäivän lukija, joka ei ole tullut tutustuneeksi Krohnien perheeseen? Omaelämäkerrallisuuden ja fiktiivisyyden suhde saattaa eri lukijoille olla hyvinkin erilainen, ja teoksen "tosi" saattaa myös hämärtyä fiktioksi, jollei lukija tunnista tätä "totta". Varmasti omakin lukukokemukseni olisi ollut erilainen, jos olisin lukenut tämän kirjoittajasta ja hänen perheestään mitään tietämättä. Nyt minua kummastutti hieman se, miksi tämä kirja oikeastaan on kirjoitettu ikään kuin fiktioksi kun se ei sitä ole? Miksi Helmi Krohn kirjoitti itsensä Eeva-Liisaksi eikä julkaissut tarinaansa Helmin päiväkirjana? Usein etäännytys on ymmärrettävää ja perusteltua, mutta tässä kaikki on niin samanlaista kuin kirjoittajan omassa elämässä, että etäännystystä ei ehkä ole tehty kuin nimen kohdalla – oman elämän fiktiointi on siis hyvin kevyttä, ja ”tosi” selvästi luettavissa.

Osansa päiväkirjan sivuilla saa myös kipeä sisarkateus: ”Kun kaikki kotona kehuvat Maijaa, joka on seitsemän vuotta minua nuorempi, ja sanovat, että hän on kaunis ja etevä, niin tuntuu se kovin ikävältä.” Maija on selvästi Aino, jonka varjoon Helmi koki usein jäävänsä. Eeva-Liisa (ja Helmi) kipuilee hieman myös äidittömyyttään: ”Onhan meidän toinen äitimme oikein hyvä, ja minä rakastan häntä, mutta sittenkään hän ei voi korvata minun omaa äitiäni.”

Olisi mielenkiintoista tietää, kirjoittiko 16-vuotias Helmi Krohn samantapaista päiväkirjaa kuin Eeva-Liisa. Eeva-Liisan isä, joka kirjan antaa, opastaa tytärtään: ”Päiväkirjan tulee olla --- autobiografia” – ”Sinun pitäisi kertoa omia kokemuksiasi, todellisia tapahtumia --- siitä sinulla voisi olla myöhemminkin iloa.” Kirjoittiko siis myös 16-vuotias Helmi Krohn tällaista kertovaa omaelämäkertaa, jonka pohjalta Eeva-Liisa on kirjoitettu vai rakentuuko tämä Entisen koulutytön päiväkirja vain kirjoittajansa mieleen tallentuneista muistoista? Eeva-Liisa miettii ajoittain myös sitä, että ehkäpä hänen lapsensa ja lapsenlapsensa aikanaan lukevat hänen kirjaansa. Hän kirjoittaakin selvästi paitsi itselleen myös lukijalle, mikä tekee päiväkirjasta nimenomaan kertovan: keskiössä on juuri ”omaelämäkerta”, eivät niinkään esimerkiksi henkilökohtaiset tunteet ja tunnelmat.

Päiväkirjakirjoittaminen on minusta äärettömän kiehtova kirjoittamisen muoto, enkä tätäkään pientä kirjasta lukiessani voinut olla pohtimatta päiväkirjan kirjoittamisen ulottuvuuksia yleisemminkin. Kenelle kirjoitamme, kun kirjoitamme päiväkirjaa? Itsellemmekö? Nyt ja/tai tulevaisuudessa? Ulkopuoliselle lukijalle? Lapselle, lapsenlapselle, kenelle tahansa joka kirjan löytää? Aito, toimittamaton päiväkirja on tietenkin eri asia kuin julkaistu saati fiktiivinen, mutta nämä kysymykset ovat kiehtovia yhtä kaikki.

Eeva-Liisa on suloinen pieni kirja, joka välittää 1800-luvun lopun ajankuvaa merkittävine nimineen (sivuilla esiintyvät mm. Europaeus, Lönnrot, Snellman, Topelius ja Ida Aalberg) ja mm. aikaan kuuluneine kotitanssiaisineen. Keskeisessä osassa on myös ajan kartanoelämä Eeva-Liisan kuvaillessa oleiluaan isovanhempiensa Kiiskinhovissa. Tyttöjen elämä sinänsä tuntuu aina olevan hyvin samankaltaista: on ystävyyttä, koulutyötä ja oman tien etsintää, ehkäpä pientä ihastumistakin.

Eeva-Liisaan rakentuvat menneisyyden kuvaukset ovat siinä mielessä aitoja, että kirjoittaja on itse kokenut kuvaamansa ajan, mutta silti lukiessa herää myös kysymyksiä siitä, onko viiden-kuudenkymmenen vuoden etäisyys kuitenkin jo ohjannut valikoimaan kirjoitettua ja ottamaan esille mm. nuo tietyt nimet tai esim. Venäjä-suhteet: 1880-luvulla murehdittiin Aleksanteri toisen murhaa ja siitä seuranneita vastoinkäymisiä, ja teoksen kirjoittamisajankohta 1940-luvun alussa oli taas enemmän kuin omiaan vahvistamaan näitä hankalia naapurisuhteita.

Itselleni kirjan suurinta tenhoa oli paitsi tämä 1800-luvun lopun ajankuva, myös ilmeinen yhtäläisyys Eeva-Liisan ja Helmin välillä. Entisen tytön päiväkirja tarjoaakin lukijalleen myös mielenkiintoisia matkoja omaelämäkerrallisen fiktion kiehtovaan maailmaan. Jos kaikki kirjassa ei olekaan aivan totta, on ilmeistä, että niin olisi ainakin voinut olla.

Kirja päättyy ”laivalla, 28 p. elokuuta 188-”:

”Elämä on kuin suuri seikkailu, siinä voi tapahtua vaikka mitä. Ei tarvitse muuta kuin odottaa.

Miten ihanaa on olla nuori!”

Ei tarvitse muuta kuin odottaa. Mikä ihana ajatus!

********************

KIRJALLISUUSLÄHDE:

Maarit Leskelä-Kärki 2009:  Sisaruuden kudelma. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Kukku Melkas & Ritva Hapuli (toim.): Aino Kallas. Tulkintoja elämästä ja tuotannosta.

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo (1813)

”Enkä ollut tuntenut teitä vielä kuukauttakaan, ennenkuin tiesin, että olitte viimeinen mies maailmassa, jonka kanssa koskaan suostuisin menemään naimisiin.”

Viimeinen mies maailmassa! Niinpä niin, neiti Elizabeth Bennett! Ylpeydessään ja ennakkoluuloissaan hurmaavat Mr. Darcy ja Miss Elizabeth ovat niitä rakastavaisia, jotka ovat kulkeneet mukanani liki puoli elämää, melkein kaksikymmentä vuotta – siitä asti, kun televisio ensimmäisen kerran lähetti Jennifer Ehlen ja Colin Firthin tähdittämän BBC-sarjan (1995, Suomessa ehkä 1996?). Kukapa nuori, romanttisuuteen taipuvainen neitonen ei olisi tästä lumoavasta rakkaustarinasta hurmaantunut! Ja kyllä, sama hurmio tuntuu yltävän vähän varttuneempaankiin romantikkoon...

Oma kirjani,  WSOY:n painos vuodelta 1953.

Suomennos S.- L. Norkko-Turja.

Tämän klassikon kohdalla BBC ennätti siis luokseni ennen itse teosta. Mutta myös teos lumosi – ja lumoaa! – yhtä lailla! En usko koskaan kyllästyväni tähän iki-ihanaan teokseen sen kummassakaan muodossa. Ja niin, juuri Ehle ja Firth ovat minulle ne ainoat oikeat kasvot, joita nämä rakastavaiset kantavat. Nuorempi polvi lumoutukoon halutessaan Keira Knightleystä ja Matthew Macfadyenistä, mutta minä en. Ehle ja Firth!!

Nämä ihanat kasvot silmissäni luin siis Ylpeyden ja ennakkoluulon jälleen kerran. Edellisestä lukukerrasta oli jo aikaa, mutta nyt tämän teoksen vuoro taas koitti. Ja ah – elämys oli yhtä lumoava kuin aina! Lukukokemuksen keskiössä on minulla(kin) aina Elizabethin ja Darcyn rosoileva mutta ah-niin-ihana suhde, mutta samalla saa nauttia myös toisesta romanttisen mutkittelevasta rakkaustarinasta Elizabethin siskon Janen ja Darcyn ystävän Mr. Bingleyn välillä sekä kahden vuosisadan takaisen seurapiirielämän kiemuroista yleisemminkin. Ja kaiken päälle teos tarjoilee vielä Jane Austenin (1775-1817) kuplivan ilakoivan kerronnan – tuntuu, kuin jo hänen tekstinsä rytmi hymyilisi, jopa nauraisi, heti ensimmäisistä sanoista alkaen:

      

”On yleisesti tunnustettu totuus, että naimaton varakas mies välttämättä tarvitsee rinnalleen vaimon.”

Välttämättäpä hyvinkin! Ja näin se siis alkaa, tämä iki-ihana teos kaikkine tarinoineen. Monet tämän varmasti jo tuntevatkin, mutta pääpiirteissään lähtökohta on tämä: Äiti, isä sekä viisi tytärtä, jotka pitäisi saada hyviin (eli varakkaisiin!) naimisiin. Naapuriin muuttava herrasmies ja tämän ystävä. Lisäksi lähistölle saapuva rykmentti sekä muuan sukulaismies, joka poikien puuttuessa saa periä talon. Herkullisen hersyvä keitos à la Austen on enemmän kuin taattu!

 

Ylpeys ja ennakkoluulo on siis rakkaustarina (tai oikeastaan kaksikin), mutta se on myös tarkkanäköistä ajankuvaa Austenin aikaisesta maaseudun seurapiirielämästä. Austen on kerrassaan erinomainen ihmiskuvaaja, joka kuvaa henkilöitään hyväntahtoisen ilkikurisesti, kujeileva pilke silmäkulmassaan. Austenin kohdalla puhutaankin usein ironiasta, mutta hänen ironiansa ei kuitenkaan ole ilkeää, vaan pikemminkin lempeän kiusoittelevaa. Austen taisi olla eräänlainen romantiikan ajan vastarannankiiski: hänen hyväntuulisen kiusoittelevat teoksensa eivät oikein noudata ajan kirjallisia ihanteita, mutta ne ovatkin siten hieno osoitus siitä, kuinka antoisan monivivahteista hyvä kirjallisuus voi olla. Yksinkertaisuuden vuoksi sijoitan itsekin tämän teoksen tunnisteissaan romantiikkaan, mutta tiedostan, ettei tällainen lokerointi ole aivan ongelmatonta.

Elizabeth ja Darcy!

Useimmat Ylpeyden ja ennakkoluulon henkilöistä ovat oikeastaan varsin raivostuttavia, mutta samalla sittenkin niin suloisen sympaattisia: hössöttävä ja kertakaikkisen typerä äiti (Mrs. Bennett), joka kuitenkin lopulta ajattelee vain lastensa parasta (ehkä silti ihan vähän myös omaansa); sarkastinen, puolianarkistinen ja kasvatusvastuutaan pakoileva isä (Mr. Bennett), jolla kuitenkin ehkä olisi viisautta jaettavana; auttamattomat hepsankeikat Kitty ja Lydia; filosofisuuteensa pakeneva Mary; mahtailevan mateleva Mr. Collins, katala Wickham; tuskastuttavan turhantärkeä Lady de Bourgh... Ja entäpä itse hurmaava päänelikko: leikkisä ja nokkelasanainen mutta kovin ennakkoluuloinen Elizabeth; ylpeä ja raskasmielinen mutta sittenkin avarasydäminen Darcy; kaunis ja seesteinen mutta aina turhan hyväuskoinen Jane; hilpeä ja hyväntahtoinen mutta liian johdateltavissa oleva Bingley. Omat suosikkini ovat – tietenkin – ennakkoluuloinen Elizabeth ja ylpeä Darcy! Nähtävästi en ole niin hyvä ja kiltti, että voisin samaistua Janeen, vaan pikkuisen kuriton Elizabeth sopii mielenmaisemaani paremmin...

Monet henkilöistä ovat karikatyyrimäisyydessään siis äärettömän ärsyttäviä, mutta silti niin hurmaavia: tottapa heissä kiteytyy jotakin niin olennaista ihmisyydestä, ettei heille sittenkään voi kuin hyväntahtoisesti nauraa. Tällaisia me olemme, me ihmiset: typeriä, vastuuta pakenevia, keikailevia, mukaviisaita, pokkuroivia, viekkaita ja tärkeileviä, ennakkoluuloisia, ylpeitä, hyväuskoisia ja harhaanjohdettavia. Mutta sentään ihania ja sittenkin rakastettavia! Paitsi tietysti Collins... ja Wickham... ja Lady de Bourgh... Ennakkoluuloinen? Minäkö? En kai, vaan ainoastaan tarkkanäköinen, leikkisä ja eloisa niin kuin rakas Elizabeth...

On aina mielenkiintoista lukea läpeensä tuttua tarinaa: kun valmiiksi tietää, mitä vielä tapahtuu, voi ihanasti viivähdellä kerronnassa, tarkkailla kuinka taidokkaasti kirjoittaja tarinaansa rakentaa. Tämä on varsin antoisaa – kirjailijantyö saa ikään kuin enemmän tilaa, kun ei tarvitse kiirehtiä tarinassa eteenpäin. Tämä onkin ehkä yksi syy siihen, miksi niin mielelläni palaan näihin vanhoihin rakkauksiini – vaikka toki niihin on palattava jo siksi, että ne ovat niin lumoavia!

 

Rakkaustarinat päättyvät valitettavan usein surullisesti: aina saa kyynelehtiä, kun rakastavaiset eivät saakaan toisiaan. Toki surullinenkin loppu on usein lukijalle antoisa: se herättää ajatuksia ja kysymyksiä, saa mielen askartelemaan kiehtovien kysymysten äärellä, pohtimaan rakkautta ja sen olemusta. Mutta on ihanaa lukea välillä tarina, joka on hieno, taidokas ja tasokas, ja päättyy sittenkin hyvin! Hieno tarina ei onneksi aina tarkoita onnetonta loppua.

Ylpeys ja ennakkoluulo on tulvillaan hersyviä repliikkejä ja toteamuksia, joita tahtoisin nostella esiin yksi toisensa jälkeen, mutta olkoon. Lukekaa ja nauttikaa! Siteeraan lopuksi kuitenkin erästä Elizabethin elämänviisautta, joka sopinee ohjeeksi meille kaikille:

”Ajattele mennyttä vain sikäli, kuin sen muisteleminen tuottaa sinulle iloa.”

Pois menneiden sanojen ja tekojen turhat murehtimiset! Kullatkoon aika muistot ja muistakaamme vain se, mikä tekee hyvää! Ylpeys ja ennakkoluulo sokaisevat joskus meidät kaikki, mutta onneksi saamme myös karistaa niitä silmistämme pois ja nähdä, kuinka katseemme kenties taas kirkastuu. Ja muistakaamme sekin, että myös itselleen on toisinaan (usein) hyvä nauraa. Ihana kirja!

PS. Ylpeys ja ennakkoluulo on onnellisesti päässyt myös muiden kesälukemiseksi. Teosta ovat lukeneet ainakin Kaisa ja Anna. Suosittelen lämpimästi muillekin raivostuttavan suloista romantiikkaa kaipaaville!

Enni Mustonen: Paimentyttö (2013)

Muutamia vuosia sitten luin Enni Mustosen ihastuttavan sarjan Järjeen ja tunteen tarinoita. Sarja oli minusta todella kiehtova ja antoisa, ja muistelen sitä erittäin lempeällä lämmöllä. Järjen ja tunteen tarinoiden jälkeen koetin lukea Mustoselta myös muuta, mutta ei – en pystynyt. Totesin, että Mustoseni saavat jäädä tähän yhteen ihanaan sarjaan, joka oli antanut minulle monta hyvää hetkeä, ja jonka lumoa en tahtonutkaan enää ikävänmakuisella yliannostuksella rikkoa.

Nyt kuitenkin innostuin tarttumaan Paimentyttöön (2013), joka on ensimmäinen osa Mustosen uutta sarjaa Syrjästäkatsojan tarinoita. Sarja kertoo 1800–1900 -lukujen taitteesta pienen piikatytön, Ida Erikssonin, silmin: Ida hääräilee kulttuurikotien keittiöissä tarkkaillen tahollaan myös aikansa tapahtumia. Luvassa olisi siis ihanaa vuosisadanvaihdetta parhaimmillaan: arkea ja kulttuuria! Täytyyhän tämä sentään lukea!

Vaan voi. Paimentyttö olikin minulle vaikein ja ristiriitaisin lukukokemus pitkään aikaan. Kyse ei ole siitä, että kyseessä olisi huono teos – ei ole, Paimentyttö on lajityypissään oikein hyvä! – vaan siitä, kuinka lukija ja teksti eivät aina oikein kohtaa. ”Vika” ei ole ehkä kummassakaan, ei tekstissä eikä lukijassakaan (eihän?), vaan kenties vain tekstin ja lukijan erilaisissa tarpeissa tai yksinkertaisesti vain hetkessä ja muussa äskettäin luetussa.

Olin jo useaan kertaan jättämässä kirjaa kesken, mutta jotenkin en sittenkään voinut: arvelen, että kuitenkin tarvitsin tämän ristiriitaisen lukukokemuksen ja sen herättelemät ajatukset.

Kiitos kirjastolle!

Paimentyttö kattaa vuodet 1893–1898, joina Ida on 12–17 -vuotias. Tarinan alussa Ida jää kokonaan orvoksi menetettyään isän jälkeen myös äidin. Yksinäinen köyhä tyttö jää osattomana kulkemaan vieraiden ihmisten keskelle, mutta aina hänelle sentään jokin piikapaikka löytyy. Muutaman mutkan ja murheen kautta Ida päätyy lopulta valtioneuvos ja satusetä Zachris Topeliuksen palvelukseen. Saavuttaapa orpo Ida-rukka eri palveluspaikoissaan runsaasti tunnustustakin olemalla ”reippain ja tottelevaisin kaikista”. Ida onkin ”hyvä” tyttö, kiltti, näppärä ja nopea oppimaan – oikeastaan jopa liiankin puhtoinen ollakseen syvällisemmin samaistuttava. Ida on toki suloinen ja herättää orpoudessaan myötätuntoa, mutta hänestä puuttuu suloisuuden tarpeellista vastavoimaa, inhimillistä säröä ja rosoa.

Ajan yhteiskunta, kulttuuri ja arki luovat Idan tarinalle tarkoin rakennetut kehykset. Mustonen on erinomainen historiantuntija ja rakentaa ajankuvaa hyvin taitavasti ja tarkasti. Tarina onkin täynnä historiallisten kehystensä yksityiskohtia, ehkäpä liikaakin. Tuntuu, että tieto tulee paikoin tarinan tielle ja kääntyy lopulta itseään vastaan: liian monet yksityiskohdat rikkovat todenkaltaisuuden harhaa sen sijaan että vahvistaisivat sitä.

Tarinan kehykset ovat toki sinänsä hyvin houkuttelevat. Rakastan tätä entistä aikaa, ja siksi olisin hyvin voinut ihastua tähän kirjaan kuten aikoinaan Järjen ja tunteen tarinoihin. Nyt nämä kiehtovat kehykset jättivät kuitenkin jotenkin tyhjäksi: aitoja vanhoja tarinoita taas luettuani tällainen historiallisuuden tietoinen rakentaminen tuntui lähinnä päälleliimatulta ja keinotekoiselta – siltä, että kerronnalla halutaan nimenomaan dokumentoida historiallista tietämystä, vaikka kyseessä on kuitenkin ennen kaikkea fiktio. Myös Idan tarina jäi minulle melko etäiseksi, kehyksiinsä tarkoituksellisen rakennelluksi – en saanut Idaan ollenkaan sellaista syvempää otetta, jota lukiessani kaipaan.

Arvelen, että lukukokemukseni hankaluus johtuu pitkälti siitä, että olen taas viime aikoina viipyillyt niin tiiviisti aidossa entisajassa (lukenut vanhoja klassikoita), että menneen rekonstruktio tämän lajityypin muodossa herätteli lähinnä hämmennystä ja tietoisen rakentamisen kavahtamista. Varmasti moni lukija nauttii juuri tästä historian tarkasta kuvittamisesta – ja minäkin olen siitä toisina hetkinä nauttinut, esim. tuon aiemmin lukemani sarjan kohdalla. Aikoinaan luinkin historiallisia viihderomaaneja pitkälti myös siksi, että saisin ammentaa niistä historiallista tietämystä, ja nautin juuri runsaista yksityiskohdista, jotka saattoi ottaa totena. Ehkäpä luin tätä kirjaa nyt jotenkin eri tavalla.

Ristiriitaisista tunnelmistani huolimatta olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Paimentyttö sai minut jälleen pohtimaan historiallisen romaanin kirjoittamista – sitä, kuinka se todella on tasapainoilua toisaalta toden ja toisaalta toden kulisseihin rakennetun kuvitelman välillä. Kirjoittajan on tunnettava faktat voidakseen kirjoittaa uskottavan tarinan, mutta faktojen limittäminen fiktioon on hyvin haastava laji.

Minusta ei ehkä tällä hetkellä ole lukemaan aivan tällaista historiallista viihdettä  – en saa siitä sitä lumoa, jota toisina hetkinä olen saanut. Janoan vanhaa aikaa, mutta tahdon saada sen autenttisena, aikalaistensa kuvaamana. On erilaista lukea aitoa, entisinä aikoina kirjoitettua ajankuvaa kuin jälkikäteen rakenneltua. Myös historiallinen fiktio kiehtoo minua kyllä, ja monet rekonstruktiot ovatkin äärettömän antoisia. Mutta ehkäpä kaipaan hieman toisin aseteltuja rakennelmia. Paimentytön kohdalla kompastuskivikseni kohosivat varmastikin paitsi liian tietoiset kehykset myös tietty viihteellinen kepeys. Kiehtovista lähtökohdistaan huolimatta tämä lukukokemus jäi minun kohdallani siis hyvin ohueksi. Tai ehkäpä ei sittenkään – herättelihän se sentään monenlaisia avartavia ajatuksia! Kannatti siis lukea!

Tähdennän, että tämä harhaileva kirjoitelma ei suinkaan ole moite Paimentyttöä kohtaan, vaan täysin subjektiivista pyörittelyä kohtaamattomuuden kokemuksesta. Monelle lukijalle tämä on varmasti hieno elämys ja erinomaisen mukavaa, kepeälukuista historian havinaa. Mutta minä kaipaan jo takaisin aitoon entisaikaan.

PS. Jäi Idan tarina sentään vähän kaihertelemaan: sarjan seuraavassa osassa Ida siirtyisi Topeliuksen talosta Sibeliuksen palvelukseen. Kyllä nämä kehykset aika houkuttelevat silti ovat! Ehkäpä jonakin hetkenä vielä luenkin myös sarjan seuraavan osan, Lapsenpiian (2014). Aika näyttää, ja nämä vaihtelevat tuulet.

********************

Enni Mustonen: Paimentyttö. Syrjästäkatsojan tarinoita 1. Romaani, 363 s. Otava 2013.

 

John Galsworthy: Omenapuu (1926)

”Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt – mitä hän tiesi siitä nyt?"

John Galsworthyn (1867-1933) teoksella Omenapuu (1926) oli sangen arvovaltainen suosittelija: kohtasin tämän teoksen taannoin Mika Waltarin opasklassikossa Aiotko kirjailijaksi? (1935), jossa Waltari antaa sen esimerkkinä mestarillisesta rakkausnovellista. Kuinkapa minä, rakkaudesta iäti kiinnostunut, olisin saattanut olla painamatta tätä(kin) teosta visusti mieleeni. Ja kas, eräällä onnellisella kirpputoriretkellä onnistuin kohtaamaan tämänkin hyllyyni jo hyvän aikaa haaveilemani teoksen. (Retki oli todellakin antoisa, sillä samalla kertaa mukaani lähti myös Ivan Turgenevin ihana teos Ensimmäinen rakkaus.)

WSOY:n painos vuodelta 1949.

Kaunis pieni kirjanen odotti lukuvuoroaan tovin – ensin hyllyssä, sitten kesän alussa keräilemässäni lukupinossa. Vaan nyt, lopultakin, oli sen aika. Ja voi, mitä kohtasinkaan: Kevään! Nuoruuden! Aran, itseään etsivän rakkauden! Ihanasti kukkivan omenapuun, joka on kuin nuoruus itse: niin herkkä ja kaunis! Mutta aina, aina nämä suloiset kukat varisevat niin surullisen pian.

Omenapuun tarina alkaa, kun Frank Ashurst ja hänen vaimonsa Stella ovat hopeahääpäivänään autoretkellä – matkalla paikkaan, jossa he ”kuusikolmatta” vuotta sitten ovat ensi kerran kohdanneet. On lounastauon aika, ja pari pysähtyy maisemaan, joka äkkiä saa Frankin kompastumaan ”haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen”. Tarinalla on siis kehys, hetki nykyisyyttä.

Varsinainen tarina sijoittuu aikaan juuri ”kuusikolmatta” vuotta sitten. Viimeisen ylioppilasvuotensa päättänyt Frank on jalkamatkalla ystävänsä kanssa, ja he saapuvat tähän samaan maisemaan, jossa Frank nyt vaimonsa kanssa pitää taukoa. Frankin jalka on ikävästi kipeytynyt ja ystävykset joutuvat pyytämään yösijaa tytöltä, joka sopivasti sattuu paikalle. Tyttö arvelee yösijan järjestyvän, ja niin Frank, ystävä ja tyttö – 17-vuotias Megan – lähtevät kulkemaan kohti tytön kotia.

Yösija löytyy. Ja ystävä jatkaa matkaansa jo seuraavana päivänä, mutta Frank jää vielä lepäämään, varmistamaan jalkansa paranemisen. Vaiko sittenkin vain ihailemaan Megania, joka on ihana kuin ”vapaa luonnon kukkanen”?

”Onko ainoaakaan miestä – minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen – joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? ----- Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen painuvan niitä vasten! Millainen hurma – mutta millainen huoli samalla!”

Rakkaus asettuu omenapuun alle, sen ”ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan”. Ja Frank tuntee, että Megan on hellämielinen ja haavoittuva, pelkää itseään tytöstä lumoutuneena – kenties sekä tytön että itsensä vuoksi. Sillä Megan on eri maailmasta kuin Frank, ei osaa ehkä edes lukea eikä kirjoittaa. Rakkaus herättääkin alusta alkaen repivää ristiriitaisuutta, kun Frank tuntee toisaalta täyttymystä, toisaalta epämääräistä levottomuutta.

Kun Frank sitten palaa kaupunkiympäristöön – valmistellakseen pakoa Meganin kanssa – ja tapaa erään toisen ystävänsä sekä tämän sisaret, hän äkkiä huomaa, kuinka kaikki koettu alkaa tuntua oudolta ja kaukaiselta. Rakkaus Meganiin olisikin ehkä vain hurjaa, luvatonta huumaa, joka sammuisi liian nopeasti. Luonto, luonnollinen hurma ja kiihko, asettuu epäilyttäväksi vastakohdaksi puhtaudelle, jota ”sivistys” tarjoaa. Ja niin – mitä merkitseekään se, että ihminen on ”hyvä”, tekee ”hyvin”? Entä se, että rakastaa? Frankin ratkaisu ei ole helppo, mutta onko se edes oikea?

Lopulta murheellinen Frank ajattelee: ”Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa.” Omenapuun keskeisenä kirjallisena kehyksenä ovatkin antiikin Kreikan runot, joita Frank lukee niin nuoruudessaan kuin varttuneena, sekä silloin että nyt. Näiden runojen parempi tuntemus varmasti avaisi teosta vielä syvemmin ja kietoisi sen vahvemmin tähän kantamaansa kirjalliseen perintöön. 

Minä huudahdan: Miten ihanaa kieltä! Niin kaunista ja lumoavaa! Ja miten tasapainoinen, eheä kerronta! Ei mitään liikaa eikä liian vähän. Hurmaantuneena totean, ettei Waltari suositellut tätä turhaan. Omenapuu on hyvin monitasoinen ja sanomassaan runsas, erittäin hieno taideteos! Ken ikinä tahtoo lukea riipaisevan kauniin ja koskettavan syvällisen rakkaustarinan, lukekoon tämän.

PS. John Galsworthy oli Nobel-palkittu (1932) kirjailija, eikä varmasti suotta. Olen aiemmin lukenut häneltä Forsytein tarun (julkaistu ensi kerran kokonaisuutena 1922), jota pidetään hänen sanataiteensa huipentumana, ja hyllyssäni odottaa sen jatko-osa Nykyaikainen komedia (kokonaisuutena 1929). Omenapuu varmasti vauhdittaa tarttumistani myös tähän vuoroaan vielä odottelevaan teokseen, ja kylläpä mieleni tekisi taas palata myös tuohon jo lukemaani (ja tv-sarjanakin useampaan kertaan katsomaani) Forsytein taruun.

Juhani Aho: Papin tytär (1885) & Papin rouva (1893)

Elli, Elli. Papin tytär, papin rouva. Kaksi tarinaa samoissa kansissa, kaksi mutta sittenkin yksi – Juhani Ahon (1861-1921) klassikkotutkielma naisen kasvusta, mielestä ja rakastamisesta.

Luin Ellistä ensimmäisen kerran kauan sitten – oli ensimmäisen opiskelukesän kesätentit ja istuin rannalla lempeässä auringonpaisteessa, tuulenvireitä ympärillä, en uinut mutta luin. Merkillistä, minkälaisia yksityiskohtia sitä muistaakaan. Samantapainen kaunis kesäpäivä oli nytkin, kun luin Papin rouvan loppuun. Ehkäpä tämä kirja tahtookin tulla luetuksi juuri kesällä – Papin tyttäressä vuodenajat vaihtuvat, mutta Papin rouvassa on siinäkin kesä. 

Kirjani on yhteisnide molemmista teoksista, 

WSOY:n painos vuodelta 1957.

 

Papin tytär (1885) ja Papin rouva (1893) ovat itsenäisiä, mutta sittenkin tiiviisti toisiinsa kytkeytyviä teoksia. Olen onnellinen, että minulla on nämä molemmat ja vieläpä samoissa kansissa, koska  teosten lukeminen yhtenä kokonaisuutensa tuntuu parhaiten avaavan niiden syvyyden. Aho suunnitteli Ellin tarinasta kaiketi yhtä teosta, mutta päätyi sittenkin julkaisemaan ensin sen alkuosan, ja jatkon vasta kahdeksan vuotta myöhemmin. Välissä Aho kirjoitti mm. teoksensa Helsinkiin (1899) ja Yksin (1890).

Tarinan ensimmäisessä osassa, Papin tyttäressä, Elli kasvaa pienestä tytöstä nuoreksi naiseksi. Pienestä pitäen Elli kaipaisi korkealle, kohti avaria näköaloja – tahtoisi kiivetä tikapuille ja katoille ja puihin, katsoa maailmaa niin pitkälle kuin se näkyy. Mutta äiti miettii ”mitä se merkitsee, että Elli ei maassa pysy” – pelkää, että lapsen tarve tavoitella korkeuksia tulee tälle vielä suureksi suruksi. Isä puolestaan ei ehkä pelkää, mutta pitää epäsopivana, hameetkin kiipeillessä repeävät. Ja niin isä nimittää Elliä lapselliseksi ja saa katseen tämän silmissä muuttumaan, eikä ”hän [Elli] enää kertaakaan pyytänyt päästä puuhun eikä katolle.” Mutta tarve nähdä ei sittenkään väisty.

Isä on ankara pappismies ja kasvatuksessaan karu, äiti ymmärtäväisempi mutta epävarmuudessaan heikko. Papin tytär näyttää, kuinka tytöt 1800-luvulla kasvatettiin naisiksi, joilla ei ollut omaa tahtoa eikä rohkeutta luottaa oman sydämensä ääneen. Äitikin onnistuu siirtämään tyttäreensä vain omat surunsa – jatkamaan samojen murheiden surullista kehää. Tyttärestä on kasvamassa kuin äitinsä kuva: heikko, tahdoton, omaa voimaansa tavoittamaton.

Elli pääsee kuitenkin kouluun. Mutta koulussakin on vaikeaa: Ellin luontainen tunteikkuus – erityisesti kyky iloita – vaihtuu häpeäntunteeksi, ystävyys ja ensi-ihastuminen kipeiksi suruiksi.

Myöhemmin, kun Elli on jo varttunut neidoksi, pappilaan saapuu vieraita: apulaiseksi tuleva maisteri Aarnio sekä tämän ystävä ylioppilas Kalm. Nämä kaksi miestä asettuvat heti toistensa vastakohdiksi: Kalm edustaa Ellille avaria näköaloja, Aarnio puolestaan arkista jokapäiväisyyttä. Kalm kiehtoo Elliä, herättää ihastusta, ehkäpä orastavaa rakkauttakin. Aarnio taas on tympeä, vastenmielinen. Mutta Kalm lähtee ja vain Aarnio jää.

Kun yhä tunteikas Elli rohkenee silti luottavaisesti uskoa, että avioliittoon mennään vain rakkaudesta, äiti opastaa tytärtään:

- Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.

Ja niin Elli ajautuu vaimoksi Aarniolle, vaikka mielessä liikahtaa ”ajatus kalasta, jonka ympärille nuotta on niin kireälle kiertynyt, ettei juuri muuta ole jälellä kuin heittäytyä pohjukkaan ja antautua.” Siksikö Elli itsensä antaa, että ”hän”, Olavi, on matkustanut vuosiksi ulkomaille?

**********

Papin rouvassa Ellin tarina jatkuu: on kulunut puolenkymmentä vuotta, ja Elli on nyt papin rouva, pastori Aarnion puoliso. Elli asuu miehensä kanssa Tyynelässä, talossa jota ympäröivässä maisemassa ”oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta.” Samalla siitä kuitenkin lähti ”kuin aavistus jostain selittämättömästä surumielisyydestä.”

Elli tuntee itsensä yksinäiseksi, surulliseksikin – kuin ”elävältä haudatuksi”. Kaihoten hän katselee järvellä seilaavia laivoja, odottaa muutosta. Ja eräänä päivänä kaivattu muutos tulee: Tyynelään saapuu vieras, Aarnion ystävä Olavi Kalm – sama ylioppilas, johon Elli jo aiemmin rakastui.

Ehkä Elli aina kaivannut Kalmia, kantanut sydämessään tämän muistoa ja haavetta onnesta, rakkaudesta – Ellille on onni, ”että oli olemassa joku, joka oli niin täydellinen ja jonka kanssa hän o l i s i  v o i n u t olla onnellinen”. Oma puoliso on yksitotinen ja kömpelö, Kalm taas hienostunut maailmanmies, joka osaa käyttäytyä ja puhua. Kalm tuntee kirjallisuutta, tekeepä väitöskirjaakin aiheesta ”nainen Ranskan nuoremmissa realisteissa”, ja osaa siksikin puhua naiselle kauniisti. Kalm  kuljeskelee maailmassa omilla ehdoillaan, kantaa mukanaan uusia aatteita ja puhuu vapaan rakkauden puolesta:

”Minä pidän sitä suurena onnettomuutena, että avioliitto on rikkomaton laitos, sillä eihän vihkiminen oikeuta avioelämään, vaan rakkaus.”

Pastorilla on kesälläkin kiireensä, on työasioita ja viikkoja kestäviä kinkereitäkin. Siksi Elli ja Olavi ovat talossa usein kahden – Olavi on kuin isäntänä, pitää hallussaan toisen omaa. Ja Ellin sydämessä myrskyää, mutta poukkoileva on myös Olavin sydän. Olavi kipuilee riippumattomuutensa, narsisminsa, liki aitojen rakkaudentunteidensa ja mustasukkaisuudestaan juontuvien tunnekuohujen ristiaallokossa. Olavin tunteet ovat äärettömän ristiriitaisia: yhtenä hetkenä hän tuntee Elliä kohtaan melkein puhdasta hellyyttä, toisena taas kokee olevansa kaikkien tällaisten tunteiden yläpuolella, syyttää hempeilevää itseään silkaksi narriksi. Aho tutkiikin teoksessaan paitsi naisen (Ellin), myös miehen (Olavin) mieltä.

Olavin tunteet ovat oikullisia, ailahtelevia: rakkaus on hänelle hetkellistä, totta sen aikaa kuin tuuli on myötäinen. Mutta Ellin rakkaus on pysyvää ja suurta, täyttymätöntä kaipuuta. Ellin rakkauden yllä on kuitenkin toiseen sitoutumisen varjo, ja heittäytyminen rakastetun syliin olisi siksi väärin. Mutta ehkäpä sielu saa sentään olla vapaa:

”Olkoon, että hän on kerran lupauksensa antanut – jonka lupauksensa hän tahtoo pitääkin – mutta sydäntään, sieluaan hän ei ole kenellekään luvannut. Se, jolle se olisi ollut tuleva, se ei sitä ole ymmärtänyt ottaa, ei sitä kaipaa eikä tule mitään kadottamaankaan. Miksei hän saisi siis rakastaa ja olla rakastettu?”

Lopulta Elli tahtookin antaa itsensä täydellisesti, itseään säästämättä – vain kehoaan hän ei saata antaa. Mutta Olavi kyllästyy pian pelkkään sieluun ja sydämeen, kiukuttelee kun ei saa sitä mikä ”on tunteittemme luonnollisin ilmaus”.

**********

Mitä Olavi siis lopulta tuntee? Onko hän kykenemätön rakastamaan? Pelkääkö oikeaa rakkautta? Onko rakkaus hänelle vain oman narsismin jatke, tapa saada osakseen ihailua? Entä Aarnio? Rakastaako tämä yksitotinen pastori vaimoaan? Vai onko vaimo on vain kuvaan kuuluva kaunistus, yhtä lailla pelkkä oman narsismin jatke?

Otapa näiden miesten tunteista selvää – ehkäpä he ovat lopulta kumpikin arvaamattomia, petollisia, omaa etuaan tavoittelevia. Mutta Elli, Elli-parka rakastaa kyllä. Rakastaa, ja siinä on hänen elämänsä suurin onni ja murhe.

Mutta mitä sitten on Ellin rakkaus? Hän tahtoo Olavilta puhdasta, ihanteellista rakkautta – tahtoo, koska ei voi tälle syliään avata. Vaatiiko Ellikin sittenkin liikaa? Rakastan kaikkia näitä kysymyksiä – rakkauden tematiikan pyörittelemistä kerta toisensa jälkeen.

Elli on ajautunut avioon Aarnion kanssa, vaikka ei tätä rakasta ja vaikka he eivät toisilleen sovi. Aarnio on kuitenkin sinänsä syytön vaimonsa pettymyksiin – hänen erheensä on ollut lähinnä se, että hän on osunut paikalle hetkenä, jona Elli on ollut altis ajautumaan avioliittoon ilman rakkautta ja sydämensä vakuutusta. Tämän kautta Papin rouva herättelee pohtimaan myös sitä, kenen ”syytä” rakkaudettomuus ja aviopuolisoiden harhapolut lopulta ovat. Senkö, joka on onneton? Senkö, jolla ei ole kykyä tai halua huomata toisen onnettomuutta, vaan joka pitää itsensä kuvitellussa onnen kuplassa – vai pitääkö? Tulijanko, joka (narsismissaan) tarttuu onnettoman puolison rakkaudennälkään?

Ellin tarina käsittelee samaa kolmiodraaman ja naisen rakkaudentarpeen tematiikkaa kuin Leo Tolstoin Anna Karenina (1875-77) ja Minna Canthin Salakari (1887). Ajan realistien tapaan kaikki nämä kolme teosta tutkivat naisen myllertävää mieltä ja edelleen sitä, mitä tapahtuu, kun nainut nainen kohtaa toisen miehen, joka ottaa hänet valtaansa. Anna Karenina on selvästi sekä Salakarin että Papin rouvan tärkeä interteksti, ja Papin rouvassa tähän teokseen viitataankin – Kalm on lukenut Anna Kareninaa ja tehnyt siihen lukuisia merkintöjä. Myös Salakariin Papin rouva vertautuu monessakin kohtaa. Onkin ilmeistä, että nämä teokset keskustelevat keskenään: molemmat teokset käsittelevät naisen rakkaudenkaipuuta, ja molemmissa avioliiton horjuttajaksi astuu kaunopuheinen kuljeskelija. Mutta toisin kuin Elli, Alma Karell oli miehensä kanssa aluksi ainakin jokseenkin onnellinen.

On äärettömän mielenkiintoista lukea näitä 1800-luvun keskenään keskustelevia teoksia pian toistensa jälkeen – pääsee ikään kuin piipahtamaan siinä kirjallisessa ilmapiirissä, joka tuolloin vallitsi. Kuten monet tietävätkin, Canth ja Aho olivat myös läheisiä ystäviä, joskin ystävyyttä repivät myös kipeät välirikot, kuten mm. Minna Maijalan (2014) uudessa Canth-elämäkerrassa kerrotaan. Osaltaan välirikkojen syynä olivat ystävysten erilaiset käsitykset sukupuolimoraalista: Canth oli absoluuttisen siveyden kannalla, kun taas Aho oli relativisti, so. nuorten miesten vapaat sukupuolikokemukset salliva kaksinaismoralisti (Liisi Huhtala 1996). Halutessaan Ahon näkemykset voi helposti lukea myös Papin rouvasta.

Ahon teosten kohdalla puhutaan realismin ohella tai sijasta myös naturalismista, joka oli realismia jyrkempi ja vielä totuudentahtoisempi suuntaus: kaikki tahdottiin näyttää kaunistelematta, ja naturalismin kohdalla puhuttiinkin myös inhorealismista. Ahon kauniiseen kerrontaan rakentuukin myös hyvin karua ja surullista naturalismia: Elli on elämänsä olosuhteiden vanki, joista hän ei saata vapautua.

Ajan kirjailijoilla on usein myös ollut tapana nimetä teoksiinsa niiden intertekstejä. Näin Ahokin tekee – esimerkkinä mm. aiemmin mainittu, Kalmin lukema Anna Karenina. Papin tyttäressä ja Papin rouvassa viitataan ylimalkaisemmin myös yleensä norjalaisiin, ruotsalaisiin, venäläisiin ja ranskalaisiin kirjailijoihin, lisäksi nimeltä mm. Ibseniin ja tämän teokseen Nora (myöhempi suomennos Nukkekoti). Aho viittaa teoksessaan myös Runebergin Hannaan (1836), jota hän siteeraa Papin rouvan kansilehdessä ja josta Elli ja Olavikin keskustelevat. Tämä kaikki on minusta hyvin kiehtovaa kuvastaessaan sitä pulppuilevaa lähdettä, josta kirjallisuus itseään ammentaa: kirjallisuus ei koskaan synny tyhjiössä eikä ”yksin”, vaan aina suhteessa aiemmin kirjoitettuun.

**********

Ellin tarina on taidokas kuvaus naiseksi kasvamisesta ja naisena olemisesta. En voi olla hämmästelemättä Ahon kykyä tutkia naisen mieltä – hänessä on samaa huikeaa taituruutta kuin Leo Tolstoissa. Ja Aho tavoittaa erinomaisesti paitsi naisen, myös tytön mielen: Papin tytär kuvaa hyvin tarkkanäköisesti tytön kasvua monine kipuineen, ja Papin rouva puolestaan tavoittaa onnistuneesti naisen mielessä liikahtelevien tunteiden laajan kirjon. Myös Ahon kieli on hyvin kaunista, ja mm. kerronnassa toistuvat kukat ja näköalapaikat tuovat tekstiin monitasoista estetiikkaa. Hieno kirjailija toden totta! Onneksi Aholla riittää tuotantoa, jota lukea.

PS. Papin tytär ja Papin rouva innoittavat minua hakeutumaan niissä siteeratun J.L. Runebergin Hannan äärelle. Tämäkin teos kuului aikanaan opintoihin, mutta sittemmin en ole siihen palannut. Nyt löysin sen ilokseni antikvariaatista, joten runoelma odottaa hyllyssäni sopivaa hetkeä. Lukulistalla odottavat vuoroaan myös Ibsenin Nukkekoti ja Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Ja kyllä, hyllyssäni huutelevat myös Ahon muut sinne ennättäneet teokset, mm. Yksin ja Helsinkiin.

********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET:

Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Otava.

Liisi Huhtala 1996: Alma Karellin tarina. – Esipuhe Minna Canthin teoksessa Salakari. SKS.

Rauhaa

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?

Mitä on tämä hiljaisuus?

Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,

tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat

ja metsässä puhuvat puut.

Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat

ja toivot ja tou'ot ja muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk' on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää. 

Eino Leino: Rauha (1898)

**********

Kuulkaamme mekin kuinka kukkaset kasvavat ja puut puhuvat 

- tuulta unelmien siipiin 

ja ihanaa Eino Leinon sekä runon ja suven päivää 

meille kaikille kirjallisuuden ystäville!