William Kay Blacklock: Summertime, 1914.
Hei. On kauan
siitä, kun kirjoitin viimeksi. Kovin kauan. Kokonainen vuosi ja vähän ylikin.
Ihanaa, jos siitä huolimatta olet vielä kuulolla.
Arvaat ehkä,
että on vaikeaa kirjoittaa näin pitkän ajan jälkeen. En oikein tiedä, mitä
sanoisin. Tuntuu, että välillemme kasvanut vuoden kokoinen aukko on valtava. On vaikeaa tarttua mihinkään, aloittaa mistään. Ja silti nyt haluan, tuntuu että on oikein koettaa sanoa jotakin, pysäyttää hiljaisuus.
En missään
vaiheessa ole oikeastaan päättänyt olla enää kirjoittamatta. Päivät ovat vain
kadonneet toistensa lomaan ja jatkoksi, kesä muuttunut syksyksi ja edelleen
talveksi ja kevääksi ja taas uudeksi kesäksi. Viimeksi olen näköjään kirjoittanut
jotakin juhannusruusuista ja niin voisin kirjoittaa nytkin, ne kukkivat taas ja ovat
kohta jo lumena nurmella. Haluaisin, että aika hidastuisi, edes vähän.
Vuoden aikana on tapahtunut
paljon. Elämä on ollut täyteläistä ja kiireistäkin, on ollut hyviä asioita ja
välillä raskaitakin, sellaisia joita elämässä tapaa olla. Kamarille ei ehkä
vain ole ollut aikaa eikä tilaa.
Välillä olen
miettinyt, annanko kamarin
vain olla, annanko ajan sataa sen ylle. Välillä taas sitä, että en haluaisi kadota noin vain ja että ei se jotenkin ole oikeinkaan,
kaikkien näiden vuosien jälkeen – että vaikka emme oikeastaan tunne
toisiamme, olemme kuitenkin jollakin tavalla toisillemme olemassa, sinä
ja minä. Ja sitten olen miettinyt, kirjoitanko ehkä jonkinlaisen jäähyväisviestin, päätänkö siis lopettaa kokonaan. Mutta sitten, toisaalta, olen miettinyt sitäkin, että
tekisi sentään mieli kirjoittaa tänne vielä edes jotakin, edes joskus. Että en
sittenkään haluaisi, että kamarini hiljenee kokonaan, nukahtaa menneisyydeksi.
En, vaikka joskus asioille vain käy niin, väistämättäkin.
Ehkä on mahdollista aloittaa hiljalleen taas? Sana sanalta, tunnustellen.
Väkisinkin sitä
kyllä tässäkin kohtaa taas ajattelee, miten äkkiä kokonainen vuosi katoaa. Miten
totta se on, että vuosi vuodelta vuodet muistuttavat yhä enemmän
silmänräpäystä.
Haluaisin osata
sanoa jotakin enemmän, mutta en osaa. Ehkä en siis yritäkään kirjoittaa mitään kummempaa, ehkä yritän vain sanoa, että täällä olen, taas, ja
että saattaa olla, että alan taas kirjoittaa tänne jotakin. Ja että olen iloinen,
jos sinäkin olet, siellä.
