Syksyllä 2013 olin kirjamessuilla, elämäni ensimmäisillä.
Paikkana oli Helsinki, kirjarakkauttaan kuhisevien kirjanystävien täyttämä
messukeskus. Minun mieleni, pientä ja hiljaista rakastava, hämmentyi, mutta toki
myös iloitsi: ahnehdin kaiken kiehtovaa loputtomuutta, kirjoja ja keskusteluja...
Lopulta ehkä väsyin kaiken paljouteen, siihen miten liikaa kaikkea oli. Väsyin, vaikka toisaalta kaipasinkin heti takaisin. Tänä vuonna en huumaavaan humuun vielä palannut, vaan valitsin messujen sijasta hiljaisuuden. Saattaa silti olla, että joskus
menen sinne taas. Ehkä jo ensi vuonna tai sitä seuraavana, jonakin. Tuulet kertonevat aikanaan tämänkin.
Messut antoivat toki paljon. Sain mukaani kiehtovia
kirjoja ja avartavia ajatuksia ja voi, ihania muistoja ihanista teehetkistä,
joihin kuului myös rakas ystävä ja suklaakakkua. Ja kyllä, sain myös tämän: Erkka
Filanderin teoksen Heräämisen valkea myrsky
(2013). Ostin kirjan vasta messujen jälkeen, mutta kohtasin sen juuri siellä,
kuunnellessani Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaita – ehdokkaita, joista
kaikki paitsi yksi, juuri Filander, olivat paikalla. Antti Majander sanoi
jotenkin niin, että nuorukaista, joka on päässyt matkalle, ei pidä sieltä pois
tahtoa. Hän sanoi myös matkan kohteen, mutta se on minulle jo hieman hämärä.
Ehkä se oli Rooma, en muista. Muistan vain sen, kuinka ajattelin Filanderin
olleen oikeassa siinä, ettei hän ollut paikalla. Hänen kirjansa oli.
Ja se voitti, tuo runokirjanen, joka kantoi niin kaunista
nimeä: heräämistä, valkeutta ja myrskyä. Se voitti, sillä siinä ”ei ole sijaa kyynisyydelle tai ironialle” vaan se on ”elämänilon pulppuavaa ylistystä”
(lainaukset täältä, HS 14.11.2013). Tiesin kohdanneeni kirjan, jonka
tahtoisin lukea.
Ja niin minä jo pian ostin sen, omakseni, ja kurkistelin
siihen. Ehkä varoen, tunnustellen. Luin kuinka
”Heräämisen valkean myrskyn annoin kulkea ylitseni.
Otsan hetkittäin läikkyvä aurinkokello
on puhdas varjosta
ja nyt kaikki raunioni riisuutuvat,
sängyn kupoli vielä puolillaan unta.”
Kuinka
”Ympärilläni aukio joka kerää valoa kuin vettä
istun nurmikolla,
talo ei varjosta.
Näkemisen kupoli vielä puolillaan unta.”
Kuinka
”Hallitsimme toisiamme
sinulla profeetan lapsisilmät, minulla nuoruus
joka maistui suussa röyhkeältä kuin painisi,
poimisi painimalla enkeleitä pensaista
ja minä painin kanssasi, pensaasta jokeen
jossa puit veden yllesi.
Jokin kiertyvä väreili aamukuiskauksesi raoissa.
Tällainen aamu avaa hengenvetojen portaikot.”
Ja ehkä minä täytyin aamulla, joka avasi henkeni kulkea.
Ehkä kohtasin kupolin, joka oli puoliksi unta. Aukion, joka keräsi valoa. Tuulen, joka jo kypsytti itseään valkeaksi myrskyksi. Mutta minä laitoin kirjan
odottamaan, sillä ei ollut sen aika, ei juuri silloin. Sillä tällaiset kirjat,
heräämisen valkeat myrskyt, tarvitsevat juuri oikeanlaisen hetken – sellaisen,
jona silmät ovat valmiit ottamaan vastaan kaiken niiden valon.
Ja valo odotti. Odotti, kunnes se taas hiipi
tuulessa luokseni, tahtoi jo tulla luetuksi, antaa myrskynsä valkeuden. Ja minä
aloitin taas, palasin aamuun, kupoliin, aukioon. Astuin myrskyyn, sen
huikaisevaan häikäisyyn. Oli oikea aika. Ja niin
”Iho luuli sukeltavansa, naurunpaisteen
paljaat jalat seisoivat syvällä ikkunassa.
Äkkiä huone kaappasi silmäsi
ja näki ihmeellisiä asioita.”
ja
”Hän jakoi yönkuuman ruumiinsa meren kanssa,
antoi sen herkästi syttyville puille.
Käsi piti lehtiä hyvänään, suuteli ne
väkeviksi
terälehtien rotkot sormia vasten
ja omisti ruumiinsa ilon lihaksille.”
Mutta voi, yhäkin tämä teos on tarvinnut aikaa. En ole
voinut lukea tätä nopeasti, en ehkä kerralla, enkä heti toista kertaa. Ei, minun on
täytynyt pitää taukoa ja palata, lukea myöhemmin uudestaan ja ehkä vielä
kerran. Sillä
”Muinainen punainen on hengittänyt luolien seinissä
kasvot, käden, meriviivan,
siirtynyt soimaan ylemmäksi kaulalle,
kahlannut miehen ja naisen.
Lause kiipeää ensimmäisen ymmärretyn jälkeen
loputtomasti.”
eikä se tahdo nopeutta, se tahtoo hitautta, kaikki tämä
sanojen ihana, hämmentävä laulu. Hitautta, vaikka se itse onkin kuin kiihkeää liikettä,
sillä
”He juoksevat metsässä, he eivät välitä oksista
jotka tahtovat heidän hiuksiaan.
Valkoiset paidat jätetty merkiksi lähdöstä.
Kummalla enemmän iloa: heillä
vai maalla jota he tallaavat?”
Ja ehkä elämä on kuin juoma ja
”Juoma avaa sinulle polun omenapuiden väliin:
tie näkemiseen on avoin,
yksikään kangastava viileys
ei seiso tielläsi.”
tai ehkä se on
”unia jotka nautitaan
kuin liian suurista maljoista.”
Unia, heräämisiä. Maljoja. Elämän aamua ja iltaa, mutta
aina valoa. Ja nuoruus – se on heräämistä, syntymistä, kurkottumista kohti sitä
itseä joka on, siinä kehossa, siinä mielessä. Kysymystä siitä että
”Jos syntyvä lapsi osaisi puhua, lausuisiko
heti ennustuksen,
ilmoittaisi miltä tuntuu saapua.”
Ja voi, heräämisen kokonaisvaltaisuus on
valoa ja kirkkautta, aistien iloa ja hengen riemua, kehon ja sielun
yhteensulautuvaa hurmosta. Sitä kuinka
”Vartalon raskaus valahtaa yltä kuin kylpyvesi
ja olen valmis ihmeisiin jotka liplattavat ihon rannoilla,
paljastavat syntyneen syntyneelle
ja tihkuen tanssivat maisemassa.
Kutsut kyyhkysiä ylleni.
Kuorettomaksi riehuttu hedelmä
maistuu mehulta joka vihki tuulen hiuksille.
Kohtaamme saman kokemuksen kärjellä.”
Ei, kyynisyyttä ei ole, ei ironiaa. On vain se kuinka
”Omistin keuhkollisen ilmaa
jonka olin muuttanut iloni tuoksuiseksi.”
kuinka
”Kokemasi ja sinä kohtasitte harvinaisen valon hetkellä”
ja kuinka
”Näinä päivinä herään täynnä ihmeellisiä lahjoja.”
Ehkä me tiedämme, millaisina hetkinä me näemme valkeaa
valoa. Ehkä tiedämme, milloin herääminen on valkeaa myrskyä. Pitäkäämme niistä
kiinni, hetkistä joissa hehkuu elämän valkea, myrskyisä valo. Ja astukaamme
maailmaan joka on avoinna edessämme – astukaamme, kun olemme heränneet,
hengittäneet. Sillä on
”Hän joka on löytänyt raon itsensä ja maailman välillä,
joka on auringosta nauttien
valmistautunut loppuelämälleen.
Etsi hänet itsestäsi, aloita alusta
yksinkertaisilla henkäyksillä
uuden itsesi ilmaa.”
Ja ei, en ole edelleenkään lukenut tätä loppuun. Tämä alkaa,
kun tämän avaa, mutta ei lopu, kun sen sulkee. Eikä tämä ole yksi runo eikä
monta, vaan loputon. Loppua ei ole. On vain herääminen. Valo ja liike, ”ei pimeää edes varjossa”.
Minä olen tämän myrskyn jälkeen häikäistynyt ja
hämmentynyt. En tiedä, olenko nähnyt kaiken kirkkauden läpi. Uskoisin, että en.
Ei, olen siitä varma. Mutta toisaalta: miten paljon runouden lukemisessa – ja
kirjoittamisessa – on kysymys vastauksista. Ehkäpä kaiken ytimessä on
vastauksen sijaan sittenkin kysymys, ihmettelemisen ihana ihme.
Myös sanat, jotka matka tämän myrskyn läpi on luonut, ovat
ehkä enemmän kiinni kuin auki. Minusta ei ole tätä myrskyä avaamaan, minusta on
vain kokemaan. Hiuksissani tuulee ja ihollani, sydämeni lentää pyörteiden
mukana, myrskyn valkeassa valossa. Ja sellaisina hetkinä
”Elävä aavistus lyö sinusta,
näyt alkavat oman elämänsä kuin refleksit.”
Ah valo! Näyt! Elämä!
********************
Erkka Filander: Heräämisen valkea myrsky. Runoja, 61 s.
Poesia 2013.
********************
Ja huomenna kääntyy taas esiin uusien päivien aika.
Tämän teoksen myötä tahdon myös toivottaa onnen myrskyjä tulevaan vuoteen
– olkoon se valoa ja helliviä heräämisiä täynnä ♥