Sanoja ja metsäpolkuja

Istuin koneeni ääressä melkein koko sateensekaisen päivän – luin levännyttä käsikirjoitustani, hetkittäin katsoin harmaata taivasta ikkunan takana. Eilen ajattelin, että ehkä olisi taas aika lukea kirjoitettua, katsella sitä, ajatella. On hyvä, että luin.

Mutta niin kuin aina, liian monen tunnin jälkeen ajatus taas väsyi. Tahto olla tekstin äärellä on toisinaan kohtuuton, kyky ei siihen vastaamaan yllä – en pysty lukemaan/kirjoittamaan/työstämään tekstiäni niin kauan kuin tahtoisin. On osattava myös irtautua, mennä lepäämään, tekemään muuta. Tänään irtautuminen oli taas erityisen vaikeaa, ehkä siksi että olimme olleet erossa, minä ja tekstini.

Lopulta päätin kuitenkin lähteä kävelylle – satoi koko ajan, mutta oli ihanaa, raikasta. Kaipasin tosin myös tuulta, tuiverrusta. Lempeässäkin sateessa ajatukset silti kirkastuivat, askeleet antoivat niille vauhtia. Mikä onni olla ihminen, kävellä ja kirjoittaa.

Käsikirjoitukseni on vaiheessa, jossa se on jo kokonaisuus, mutta ei aivan eheä vielä.  Tuntuu, että viimeisten repeämien siloittelu on vaikeinta, että niiden kohdalla punnitaan kaikki: kyky, kehittymiskelpoisuus, kärsivällisyys. Toisaalta hetki on huumaava – päivä, jona kirjoituksesta on lähetettäväksi, on kenties lähellä. Mitä se sitten tarkoittaakaan, viikkoako, vuodenajan vaihtumista, kokonaista vuottako vielä. Mahdotonta sanoa. Mutta luulen, että se hetki on sittenkin jo pian. Jatkan tekemistä, tunnustelen tuleeko tekstistä valmiinkaltaista.

Aika ajoin on hyvä pitää lomaa tarinastaan, antaa sen nukkua, tuuditella uneen myös omia ajatuksiaan – olla ajattelematta, ajatella muuta. Alitajunta jossakin mielen takana tai alla tai rinnalla jatkaa silti työn tekemistä, rakentaa omia kudelmiaan vaikka tietoisuus ei tekisi mitään. Ja etäisyyttä otettuaan sitä näkee kaiken toisin: sekä heikkoudet että vahvuudet on taas helpompi huomata.

Omaa tekstiään on mahdotonta katsoa kirkkaasti. Se on liiaksi itsessä kiinni – itse synnytettyä, oman tajunnan ja alitajunnan toisiinsa limittyvistä liikkeistä luoduksi tullutta. On mahdotonta itse sanoa, tekeekö tekstillä mitään. Silti siihen on koetettava luottaa, uskoa siihen mitä tekee, sanoihinsa. On, koska uskomatta oleminen merkitsisi maailman menemistä kiinni – sitä, että vetäytyisi itseltäänkin piiloon.

Minä kirjoitan, koska rakastan kirjoittamista. Koska kirjoittaessani tunnen itseni merkillisen elinvoimaiseksi ja olemassa olevaksi: minun jalkani ovat vahvat ja mieleni maisemat avarat. Jokainen lause, joka rakentuu oikeanlaista lähenteleväksi, muodon ja sisällön suloiseksi syleilyksi, tekee onnelliseksi. Silti minun kirjoituksillani on myös toive – sanani kaipaavat avaraan maailmaan, eivät tahdo tyytyä minuun. Kai ne ovat kuin lapsia: kasvavat aikansa kanssani, mutta tahtovat sitten jo mennä, nousta omille jaloilleen. Ja koska minä olen äiti, minun tehtäväni on niihin luottaa, uskoa. On, vaikka kuinka pelkäisin miten niiden käy. Ja ei, en minä pelkää. Miksi pelkäisinkään – jos sanani kompuroivat, ne nousevat kyllä taas ylös.

Minä luotan sanoihini, en luota, luotan. Uskon niihin ja en usko. Mielipiteet vaihtuvat päivästä toiseen ja päivien sisällä. Mutta luotan enemmän kuin olen luottamatta, uskon enemmän kuin olen uskomatta. Silti mielen tuulet tuivertavat. Ehkä en tyyni osaisi ollakaan, ehkä tarvitsen kaikki nämä muuttuvat tuulet. Ja minä jatkan – kirjoitan, työstän, hion. Ehkä myös hetken vielä tänään.

Anni Swan: Iris rukka (1916)

”Täällä lapsi on kasvanut yksin kuin taivaan lintu.”

Katala kesäflunssa vaati viltin, teetä ja ennen kaikkea rakkaan sydänystävän hellää hoitoa – onneksi hamsterin hyllystä löytyy myös näitä suloisia sielunsisaria, joiden seura on aina mitä parhain parantaja. Tämän flunssamokoman selätti iki-ihana metsälintunen Iris rukka ja ah, kaikki ne puhdistavat kyyneltulvat, jotka hänen hurmaava seuransa taas kerran kirvoitti.

On kirjoja, joiden lukeminen tuntuu herättävän koko monikerroksisen minuuden, tavoittavan syvän sisimmän kaikkien mieleen kertyneiden kerrosten alla. Lapsuudesta asti rakkaat sydänystäväkirjat tuntevat lukijansa kuin läpikotaisin, kantavat tarinoissaan lukijansakin tarinat. Ehkäpä kyyneleet kumpuavatkin paitsi tarinan omasta koskettavuudesta myös kaikista niistä hetkistä, joina kirjaa on lukenut – miten monta minua pienestä tytöstä aina äidiksi asti onkaan tämänkin kauniin ja herkän kirjan kokenut. Sydänystäväkirjojen hellä hoito perustuukin kenties juuri siihen, että ne osaavat silittää ja helliä juuri oikealla tavalla ja yltävät syvälle, syvälle sydämeen asti.

Vasta aikuisena omaksi ostettu kirja,
WSOY:n painos vuodelta 1994.

Iris, luonnonlapsi, kasvaa veden äärellä, tuulessa ja metsäpoluilla. Sielu on vapaa ja rajaton, kahleita vailla. Mutta eräänä päivänä kaikki muuttuu: Metsälinnun vapaus kasvattivanhempien luona päättyy, kun helsinkiläiseno kutsuu Iriksen kaupunkiin koulua käymään. Iris, metsien vapaa lintu, joutuu äkkiä vangituksi ”sivistyksen” ahtaisiin rajoihin ja tapoihin – kaupunki on pienelle linnulle kuin ahdistava häkki. Mutta toisaalta, häkin ovet ovat myös auki ja kaupunki antaa myös uutta, avaa näkymiä maailmaan, joka on avara, mahdollisuuksia täynnä.

Tarinan kuvat ovat piirtyneet mieleeni lähtemättöminä: Iris tuulen tuivertamana metsäpirtin rannalla ja kohta jo hienojen serkkujensa tanssiaisissa, kömpelönä ja kummallisena, mukaankuulumattomana; Iris vaivoin kasvatettavaksi taipuvana vapaana sieluna, suuresti ja syvästi tuntevana; Iris yksinäisenä, orpona lapsena, jolle ei tahdo sydäntä riittää, mutta sentään Ullan rakastettuna ystävänä; ja ah – Iris kuuntelemassa oopperaa haltioituneena ja kohta jo laulamassa Preciosan roolia kauniina ja ihanana, silmissä ennennäkemätön säihke. Niin, kuvat ovat hyvin tutut, mutta silti – tai juuri siksi – ne on katseltava aika ajoin uudestaan. Ja aina, aina ne avautuvat eteeni yhtä suloisina.

”Tyttö oli todella erikoinen. Seisoessaan siinä yksinkertaisessa puvussaan siron, huolitellusti puetun serkkunsa rinnalla, hän herätti huomiota, vaikka ei ollutkaan kaunis. Hänessä oli sielua ja henkevyyttä ---”

Sielua ja henkevyyttä! Suloa ja syvyyttä! Sydämen puhtautta ja sielun vapautta! Luonnonlapsen aitoutta ja taiteilijan herkkyyttä! Monivivahteisuutta ja säröisyyttä! Kuinka häntä voisi olla rakastamatta! Ja kyllä: samat tunteikkaat kohdat koskettavat yhä uudestaan, niin suru kuin onni syöksee silmiin vuolaat kyyneleet. Irikseltä viedään ensin kaikki, kaikki, mutta voi, lopussa sittenkin valkenee.

Iris rukka noudattelee satujen kaavaa, ja kerronnassa Iris rinnastetaankin Tuhkimoon. Myös Iris on orpo, yksinäinen tyttö, jonka tarina kulkee osattomuudesta eheytymiseen oman itsensä löytämisen ja rakkauden kautta. Ja kuten Tuhkimolla, myös Iriksellä on omat satujen haltiattarensa, jotka pitävät hänestä huolen – antavat jopa puvun tanssiaisiin. Lopussa Iristä ei nouda prinssi, vaan isä, mutta samankaltaisuus sadun Tuhkimon kanssa on tässäkin ilmeinen: isä vie Iriksen kotiin, pois kylmien ja halveksivien vieraiden luota. Sitä, miksi isä on ollut poissa niin kauan, ei tarvitse (lapsi)lukijalle selittää, riittää että sen kirjoittaa rivien väliin. Tärkeintä on, että isä tulee ja ottaa mukaansa, sulkee rakastavaan syliinsä.

On oikeastaan mielenkiintoista, että muistan kirjan lapsuudestakin vain ihanana – onhan siinä valtavan paljon surua ja menetystä. Ehkä Iriksen valo on kirkastanut kaiken, puhtaan sydämen voitto puhutellut lapsen mieltä niin, että tämä ihana sankaritar on jättänyt lukijansakin sydämen lämpimäksi ja vahvaksi, tulevaan luottavaksi: lopulta kaikki aina sittenkin valkenee. Ja voi, juuri näin pitää hyvän lastenkirjan tehdäkin – jättää lukijansa rohkeaksi ja luottavaiseksi. (Toimii sitäpaitsi erinomaisen hyvin isommallekin lukijalle, oli flunssa tai ei.)

Anni Swan oli erittäin taitava ja lahjakas kirjailija: satujen haltiatar, jonka kerronta on kaunista, vivahteikasta ja (lapsi)lukijaa arvostavaa. Toki myös teoksen kasvattava sanoma on ilmeinen: Swan kietoo tarinaansa eettistä eetosta hyväntekemisestä, sivistyneisyydestä ja oikean ja väärän problematiikasta, onpa mukana hitunen luonnonsuojeluaatettakin. Ja mikä ihana lumo onkaan sadan vuoden takaisessa ajankuvassa! Kerta kaikkiaan ihana kirja!

Ja ei – ei sydänystäviään pidä liiaksi tutkia, niitä pitää rakastaa vain!

Riikka Takala: Ole hyvä (2014)

”Ja niin he kävelivät sen iltapäivän, kävelivät hiljaa niin kuin ihmiset, joilla ei ollut varaa puhtaaseen omaantuntoon, koska he eivät voineet maksaa askelistaan.”

Aava, Elli, Viola – kolme naista, kolme kohtaloa, kaikki erilaisia mutta sittenkin toistensa kaltaisia: Aavalla taidehistoria, Ellillä arkkitehtuuri, Violalla kielet, mutta ei paikkaa maailmassa kenelläkään. Aavan tulevaisuus on piirtynyt kuvioiksi alastomalle vatsalle, Ellin kaulalle kiertyviksi näkymättömiksi sormiksi, Violan sijaisuuksien, palkkatukien ja työelämävalmennuksen surulliseksi viidakoksi.

Nyt Aava on nainen, jonka on oltava ainakin laihin, koska ei voi olla pätevin: tietokoneen käyttöjärjestelmät ovat muuttuneet niin, ettei kauan sitten aloitettua gradua saa enää koneesta ulos. Elli puolestaan piirtää neurologilla kolmiulotteisia kuvia, jotka eivät muistuta mallia, eivät ollenkaan. Ja Viola – Viola ”meditoi, kunnes kauniit sanat risteilivät hänen päässään, kaikki ne erikieliset sanat, joita hän oli joskus rakastanut.” Mutta ”paremmassa baarissa” hän sanoo aina olevansa kielenkääntäjä – nimeää itsensä tavalla, joka antaa hänelle normeihin sopivat kehykset.

Joka viikko naiset menevät tanssitunnille, antavat kehonsa afrikkalaisten liikkeiden rytmiin. Violalle keho on kuitenkin jotenkin hallitsematon, Aavalle jatkuvan itsetarkkailun kohde, Ellille hidas, myöhästelevä. Vain opettaja, kaukaa toisenlaisesta tullut Florence, tekee virheettömiä hyppyjä. Mutta Florencen täydellisten liikkeiden vastakohtana ovat vakavat, lähes tuskaiset kasvot.

Kiitos kirjastolle!

Oman elämänsä häilyvissä kehyksissä askeltavat naiset päättävät auttaa Florencea, jonka arvelevat olevan apunsa tarpeessa. Sillä kuten Viola sanoo: ”--- minä en ainakaan suostu elämään maailmassa, jossa vain rikkaat ovat hyviä.” Niin alkaa yritys olla hyvä.

Aava, Elli ja Viola ovat nyky-yhteiskunnan näkymättömiä: niitä, jotka eivät mahdu valmiisiin rajoihin. He ovat työttömiä, osallistumisella tavoitettavan täysivaltaisuutensa menettäneitä. Rahaa ei ole kuin Aavalla, mutta Aavankaan raha ei ole omaa. Tarve tehdä ja osallistua – olla hyvä  – ei kuitenkaan poistu.

Ruumillisuus, suhde omaan kehoon, tulee teoksessa vastaan kaiken aikaa: Pyrkimyksessä auttaa Florencea avun kohteena on nimenomaan tämän keho. Ja tanssitunnin jälkeen Aava pesee itsensä hartaasti, Elli vimmaisesti hangaten, Viola kevyesti – Aava purkaa kehoonsa tarpeensa tavoitella täydellisyyttä, Elli kantaa kehossaan kärsimänsä pahan, ja Viola ei näe itseään, mutta kaipaa lasta kantaakseen. Ehkä keho on se, jonka kautta voi kokea olevansa olemassa, kun kaikki muu ympärillä on liian hämärää. Mutta myös keho, ruumis, herättää pelkoa: naiset pelkäävät ruumiitaan ja ruumiit naisia, joita ne kehystävät. Onko kehon epätäydellisyys myös elämän epätäydellisyyden ja vajauden kuva?

 **********

Seuraan säännöllisesti kustantamoiden uutuuskatalogeja etsiäkseni lukulistalleni myös kiehtovimpia uutuuksia, mutta aina joku kirja jää sittenkin huomaamatta. Onneksi ovat kuitenkin antoisien kirjastoretkien sattumanvaraiset kohtaamiset, jotka saavat tarttumaan sellaisiinkin kirjoihin, joita ei ole osannut odottaa tai kaivata.

Viimeisin kirjastoretkeni tartutti käteeni tämän Riikka Takalan uutuuden Ole hyvä (2014). Pieni kirja värikkäine kansineen ja kultaa huutavine nimineen houkutteli koskettamaan ja kääntämään esiin myös takakannen. Päätös valita kirja mukaanotettavaksi syntyi nopeasti: takakannen teksti lupaili puheenvuoroa monista yhteiskuntamme kipukohdista, mm. hyvän tekemisen vaikeudesta ja työttömyydestä. Lopussa teksti kiteytti teoksen näin: ”Yhteiskunnallinen ja suorapuheinen romaani näyttää tämän päivän Suomen, jossa elää usko, että hyvälle ja ahkeralle löytyy töitä. Ei löydy.” 

Nykymaailma on mutkikas paikka, ja näistä kimuranteista mutkista sopii toden totta kirjoittaa. Vierastan hieman liian ronskeja, maailman rumuutta uhkuvia nykykirjoja, mutta tämä ei kuitenkaan tuntunut solahtavan tuohon karsastamaani kategoriaan, kun sitä kirjastossa katselin. Teos tuntui ennen kaikkea tarpeelliselta – sellaiselta, että se puhuu jostakin oikeasti tärkeästä. Arvelen, että mielikuvina virinneet odotukseni osuivat jokseenkin oikeaan: Ole hyvä puhuu todellakin paljosta tärkeästä, yltää pienuudessaan hyvin laajalle alueelle. Lukukokemus jätti minut kuitenkin myös merkillisen hämmentyneeseen tilaan, joka ei oikein ota väistyäkseen: teos jätti mieleeni huomattavasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tämä oli minulle hämmentävä kirja, vaikeakin. Viimeisen sivun jälkeen tunsin tiettyä tyhjyyttä, kyvyttömyyttä hahmottaa lukukokemustani  – ja suruakin, epätietoisuutta. Selvää on, ettei Ole hyvän ole tarkoitus helliä lukijaansa, vaan ennen kaikkea ottaa kantaa ja herättää ajatuksia, näyttää kuinka vaikea ja monimutkainen paikka maailma on. Teos todellakin on tärkeä puheenvuoro niistä monista kipeistä ja vaikeista asioista, joille yhteiskuntamme ei pitäisi kääntää selkäänsä vaan näkevä katse: se nostaa esille työttömyyden, toiseuden ja yhteenkuulumattomuuden kipeät tunteet ja samalla myös yksinhuoltajuuden, lapsettomuuden ja maahanmuuttajakokemuksen. Se osoittaa, kuinka monella tavalla yhteiskunnassamme on mahdollista syrjäytyä, joutua ulkopuolelle hyvien kehästä: on vaikeaa olla hyvä maailmassa, jossa ”hyvän” käsite on liian usein kova ja poissulkeva, tai ainakin tuskallisen hämärä. Ei ole ollenkaan yksiselitteistä, mitä "hyvä" lopulta tarkoittaa. Tapa, jolla teos käsittelee tätä hankalaa käsitettä, on monitasoisuudessaan erittäin ansiokas.

Teoksen ilmaisussa on pientä rosoa – so. sellaista ronskiutta, jota tällainen sadan – kahden sadan vuoden takaisissa tunnelmissa liihotteleva lukija hieman vieroksuu – mutta ei niin paljon, että se häiritsisi tärkeää tematiikkaa. En tosin oikeastaan osaa sanoa, ”pidinkö” kirjasta vai en: olen lähinnä hämmentynyt, kysymyksiä täynnä. Mutta se, että Ole hyvä ei päästä lukijaansa helpolla, on ehdottomasti tunnustettava ansioksi: ajatuksia aktivoidessaan se toimii juuri kuten kantaa ottavan kirjan kuuluukin. Se ei myöskään anna vastauksia vaan lähinnä näyttää. Niin – ehkäpä tämä on nykyaikaista yhteiskunnallis-psykologista realismia, joka pökerryttävällä voimalla kuvaa liiankin monta kipukohtaa samalla kertaa. Ja kyllä: "hyvän" problematiikka tuntuu monilla erilaisilla tasoillaan myös kovin tutulta. Me näemme maailman väistämättä oman ympäristömme kehyksissä, ja nämä kehykset rajaavat myös sitä tapaa, jolla käsitteet käsitämme. Kiitos Riikka Takala, että kirjoitit tämän tärkeän, hämmentävän teoksen!

********************

Riikka Takala: Ole hyvä. Romaani, 152 s. Atena 2014.

Aino Kallas: Sudenmorsian (1928)

»Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?»

Näin kutsuu Aaloa susi, metsän hukka, eikä Aalo voi kuin mennä. Ja minä – minä menen Aalon mukana tähän kiehtovaan, taianomaiseen tarinaan, joka kerta toisensa jälkeen vahvistaa ja värisyttää yhtä lailla. Astun kauas kaukaisuuteen, metsien ja soiden suunnattomaan syvyyteen, naisen mielen kerroksiin ikiaikaista valoa ja pimeää täynnä. Kun tarina loppuu, on Aalo jo tuulessa, mutta minä tunnen oman naiseuteni kaikessa sen voimassa. Ehkäpä keskikesän hehku sai minut taas etsiytymään Aalon tarinaan...

"Sudenmorsian" – sudelle lupautunut, metsien hukalle itsensä antanut, niin kehonsa kuin sielunsa suden syliin sulkenut. Aino Kallaksen (1878-1956) Sudenmorsiameksi nimetty mestariteos vuodelta 1928 tuntuu kantavan koko tarinansa jo nimessään. Mutta voi, tarina on silti luettava, yhä uudestaan ja uudestaan: tämä on niitä kirjoja, jotka eivät lakkaa kiehtomasta, vaikka ne lukisi kuinka monta kertaa tahansa. Kallaksen upea, arkaainen ilmaisu ja balladimaiseksi kronikaksi rakennettu vahva keskiaikainen tarina viehättävät jokaisella lukukerralla yhtä paljon – tai jopa kerta kerralta enemmän.

 

Priidik, metsävahti, ottaa vaimokseen ihanan piikaisen, Aalon. Avioliitto on kuin raja luonnon ja yhteiskunnan välillä: se luo vieteille turvalliset kehykset, joiden puitteissa ihmisen sopii olla myös eroottinen olento. Jo vajaan vuoden kuluttua häistä Aalolle ja Priidikille syntyykin tyttölapsi, Piret. Mutta metsävahdin pirtti – Priidikin ja Aalon koti – on aivan liki susia, arvaamatonta luontoa.

Keväisten sudenajojen koittaessa Aalo kuulee suden kutsun ensimmäisen kerran: ”Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?” Ja ”niin tänä hetkenä meni häneen Daimoni, niin että häntä riivattiin.” Mutta mitä tapahtuu todella? Onko se Daimoni, paha henki, Saatana itse, Perkele? Vai onko vain heräävä kevät, sielun riipaiseva itku, kehon ja mielen kurkottuminen kohti luontoa, omaansa?

Kutsun kuultuaan Aalo jakautuu kuin kahdeksi: iltaisin hän kuuntelee lumoutuneena sutten ulvontaa ja se koskettaa ”hänen korvaansa niinkuin suloisin soitto, että hänkin heidän henkensä heimoa oli”, mutta pyytää kuitenkin Priidikiä telkeämään navetan entistä paremmin ja varoo visusti lähtemästä yksin suolle tai etäämmälle metsään. ”Mutta vaikka hän näin kauvan aikaa pelvon ja halun vaiheilla viipyi, niin hän kuitenkin kypsyi kaipauksensa tulessa, niinkuin laiho helteessä sitä tiimaa varten, kuin tuleva oli.” Suden kutsu on vahva, mutta Aalo pelkää: oma tiedostamaton, oma pimeä, on arvaamaton ja pelottava.

Tulee juhannusyö ja Priidik on poissa. ”Mutta Juhannusyö on jo pakanuuden ajoista ollut täynnänsä noituutta.” Noituuttako vai luonnon viettien vastustamatonta voimaa? Nuoret etsiytyvät toistensa luokse naimaonnea ennustamaan, vanhat vartioivat tupiaan yön pahoilta taioilta. Mutta Aalo, vaimo, on yksin tässä taikojen kiihkeässä yössä. Hän istuu aitan kynnyksellä, katselee vilpenevää iltaa. Ja taas kuulee samat sanat: ”Aalo, Aalo, – piikaiseni Aalo, – tuletkos sudeksi suolle!” Ja nyt ne kuuluvat kuin ”vääjäämätöin käsky, jota totella täytyi, vaikka se kuolemaan ja kadotukseenkin veisi”.

Aalo lähtee suota kohti avojaloin, kuin alastomana. Taittaa oksan tuomipuusta, heilauttaa sitä kolmasti yli suonsilmän, näkee kuinka sananjalka puhkeaa siniseen kukkaan. Kohta Aalo jo näkee sudet, saa harteillensa nahan, ja ”niin hän villillä ja riemullisella ulvonnalla toisten susien seuraan liittyi, niinkuin kauvan kaivattujensa, että hän vihdoin viimein oli kaltaisensa löytänyt.”

Siirtymähetket ovat merkityksellisiä: keväinen aamu, juhannusyö. Hetkissä hehkuu valo, vaikka ne ovat vievinään pimeään. Voittaako siis valo pimeän vai pimeä valon?

Aalosta rakentuu kaksoispersoona, joka on itsensä vastakohtia täynnä. Hän on toisaalta päivä, toisaalta yö, toisaalta puhdas kuin vastapesty lammas, toisaalta villi ja suontuoksuinen kuin metsien susi. Pinnalle näkyy päiväpuoli: päivän valoa vasten Aalo on säyseä ja lempeä, hyvämielinen ja auttamaan altis. Mutta metsässä, pimeässä, on toinen puoli, yö. Ja juuri tämä toinen, pimeä, tekee Aalosta vahvan ja kokonaisen – pimeässä hän elää enemmän, kiihkeämmin, täydemmin:

”Niin autuus, jolla ei määrää ole, ja joka ei maallisiin mahdu, tuli Aalon ylitse, ja hänen sieluunsa vuodatettiin ylönpalttinen onni, jolle ei ihmiskielessä ilmausta löydy sen ihmeellisen ja ylön runsaan riemun tautta, jolla se janoovaisen juottaa. Vaan tänä hetkenä hän oli yhtä Metsän Hengen kanssa, sen väkevän Daimonin, joka hänet sudenhahmossa oli valinnut ja valtaansa ottanut, ja kaikki rajat raukesivat heidän väliltänsä, niin että he toinen toiseensa sulivat, niinkuin yhtyy kaksi kastepisaraista, ettei kenkään taida enää toista toisesta eroittaa.”

Ihana, rakas kirjani - Otavan ensipainos!

Aalo, metsävahti Priidikin vaimo, on kahden maailman rajalla: toisella puolella ovat yhteiskunta, avioliitto ja säädetyt normit, toisella luonto, vietit ja ihmisen rajoista vapaa sielu. Kallaksen kerronta on paitsi vanhahtavuudessaan omaleimaisen kaunista, myös kiehtovan monitasoista: tarinan ja yksityiskohtien pintarakenne kantaa mukanaan kätkettyjä syvätasoja, suuria huomioita ihmisenä olemisesta. Kertojanääni on (tuomitsevan) yhteiskunnan, mutta toinen ääni tämän takana ajattelee toisin – asettuu Aalon puolelle, ymmärtää sutta joka hänen mieleensä pesii.

Aalo on kuin kuka tahansa nainen: päivä ja yö, valo ja pimeä, selitettävissä ja selittämätön. Naisen minuus ei koskaan ole vain yksi, vaan se jakautuu (ainakin) kahdeksi – pinnalle näkyväksi arkiminäksi ja kiihkeäksi, sisäiseksi pimeäksi. Ollakseen eheä ja kokonainen naisen on saatava toteuttaa myös luovuuttaan, purkaa sisäisen pimeänsä kiihkeää voimaa. Naisen on saatava olla kokonainen, monikasvoinen itsensä.

Eräs historiallisen kertomuksen keskeinen merkitystä välittävä tehtävä löytyy kertomuksessa kuvatun historiallisen miljöön ja nyky-yhteiskunnan rajapinnasta, siitä kohdasta jossa nämä kaksi maailmaa sulautuvat yhdeksi. Historiallinen kertomus ei useinkaan kuvita vain sitä aikaa, josta se kertoo, vaan kätkee itseensä myös havaintoja nykyisestä – piirtää historian rinnalle myös nykyisyyden kuvan.

Näin on myös Kallaksen kertomuksissa: hänen keskiaikaan sijoittuvat historialliset tarinansa pureutuvat erottamattomasti hänen oman aikansa kipukohtiin ja perinteisten arvojen ravistelemiseen – siihen, kuinka nainen etsi uutta asemaansa yhteiskunnassa ja mahdollisuuksiaan toteuttaa itseään modernin naisidentiteetin avarammissa rajoissa. Kuten L. Onerva, myös Aino Kallas kirjoitti aikana, jolloin moderni maailma oli naiselle vasta avautumassa.

Daimonin riivaamiksi tulkitut ihmissudet ovat yhteisön silmissä pahoja henkiä, Saatanalle itsensä antaneita. Ja ei, Aalo ei kulje ihmissutena yksin, vaan susien laumassa kulkee myös muita. Mielenkiintoisen – ja oivaltavan – lisäsävyn tarinaan tuokin myös se, kuinka yksi sudeksi tunnistettu tahtoo rangaistuksen myös toiselle, ja edelleen se, kuinka suuri on ihmisen tarve osoittaa syyllinen. Uhrituli roihuaa, kun yhteisö koettaa kamppailla käsittämätöntä vastaan. Mutta luonto vaikertaa omaansa.

                      ”Sillä kirjoitettu on: Homo homini lupus.”

Sudenmorsian lukeutuu Kallaksen 1920-luvulla kirjoittamaan ns. Surmaava eros –trilogiaan, joka on hänen kirjailijantyönsä kiistaton huipentuma. Kuten Barbara von Tisenhusenissa (1923) ja Reigin papissa (1926), myös Sudenmorsiamessa on teemana luvaton rakkaus – naisen pyristeleminen irti miehisen ylivallan kahleista. Kaikki nämä kolme teosta on kirjoitettu samantapaiseen arkaisoivaan muotoon, ja kaikissa on myös hiotun symboliikan rakentamaa monitasoisuutta. Viimeisimpänä valmistunut Sudenmorsian on näistä kuitenkin minusta syvätasoisin – se on huikea ja huumaava teos, joka tekee syvälle luotaavan tutkimusmatkan naisen monitasoiseen mieleen.

Sudenmorsianta on luettu ja tulkittu myös Aino Kallaksen ja Eino Leinon suhteen purkautumana – tässäkin Kallaksen kirjailijantyö vertautuu L. Onervaan: nämä molemmat lahjakkaat kirjailijat olivat myös Eino Leinon muusia, ja Leino on tahdottu nähdä myös heidän omissa teoksissaan. On selvää, että oma elämä kertyneine kokemuksineen heijastuu häivähdyksinä taiteeseen joka syntyy, mutta on taiteilijan luomiskykyä aliarvioivaa nähdä hänen teoksensa vain eletyn elämän peileinä. Taiteen tekeminen edellyttää ennen kaikkea taiteen tekemisen lahjaa, mukaan lukien kykyä kääntää kertyneet elämänkokemukset itsestä ja omasta elämästä etäännytettyyn taideteokseen. Sitäpaitsi mielikuvituksen mahti on todellisuutta suurempi: juuri se tekee taiteilijasta taiteilijan, joka ei pelkästään esitä todellisuutta vaan myös luo jotakin vielä suurempaa. Tarua ihmeellisempi tosi onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.

Kyllä – minä ihailen Aino Kallasta ja hänen lumoavaa luomisen voimaansa!

Ihana Kukkiva maa!

Maa kuohuu syreenien sinipunaisia terttuja,

pihlajain valkeata kukkahärmää,

tervakkojen punaisia tähtisikermiä.

Sinisiä, keltaisia, valkeita kukkia

lainehtivat niityt mielettöminä merinä.

Ja tuoksua!

Ihanampaa kuin pyhä suitsutus!

Kuumaa ja värisevää ja hulluksijuovuttavaa,

pakanallista maan ihon tuoksua!

Elää, elää, elää!

Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,

terälehdet äärimmilleen auenneina,

elää ihanasti kukkien,

tuoksustansa, auringosta hourien –

huumaavasti, täyteläästi elää!

Mitä siitä, että kuolema tulee!

Mitä siitä, että monivärinen ihanuus

varisee kuihtuneena maahan.

Onhan kukittu kerta!

On paistanut aurinko,

taivaan suuri ja polttava rakkaus,

suoraan kukkasydämiin,

olemusten värisevään pohjaan asti!

Katri Vala: Kukkiva maa (1924)

************

En aio kirjoittaa runoa auki, eikä minun tarvitsekaan:

jokainen kokee sen elämyksenä omassa mielessään.

************

Katri Valan kuolemasta tuli toukokuussa kuluneeksi 70 vuotta. Rohkenin siis siteerata hänen ihanan runonsa kokonaisuudessaan. Kiitos huumaavista sanoistasi Katri, joka ikuisesti kukit näissä elämän riemua julistavissa runoissasi! Niin kuin toisessa runossasi, Maan povella (1924), sanot:

-----

Tee minut kaltaiseksesi, maa,

alituisesti uudistuvaksi,

alituisesti uutta luovaksi

loppumattomalla, ihanalla hurmiolla!

Kun tulee aika,

jolloin silmäni ovat väsyneet

ja sydämeni kylmä ja äänetön,

kajahuta ihana kutsusi,

villi, vauhko huutosi,

joka virtaa läpi olemukseni

kuin sula, räiskyvä kulta

ja herättää minut riemuitsevana maailmaan,

joka on nuori ja kukkiva ja säteilevä!

Sinä elät, elät, elät!

Nuorena, kukkivana, säteilevänä!

************

Muistan, kuinka aikoinaan tein ensimmäistä Suomen kirjallisuuden harjoitustyötäni Katri Valan esikoiskokoelmasta Kaukainen puutarha (1924), johon myös yllä lainatut runot lukeutuvat. Tutkin, tunnustelin, selitin. Koin tehtävän haastavaksi, vaikka se olikin myös innoittava – ehkä pelkäsin, ymmärränkö mitään ”oikein”.

Sittemmin olen oppinut ajattelemaan, ettei mitään "oikeaa" tapaa lukea olekaan – tai on, mutta oikeita tapoja on niin monta kuin on lukijoitakin. Jokaisen lukijan lukutapa on aivan yhtä oikea, sillä elämys ja kokemus tulevat juuri sellaisina kuin tulevat – ja tämä pätee niin runouteen kuin kaikkiin muihinkin kirjallisuuden lajeihin. Juuri tässä on myös kirjallisuuden rikkaus ja elinvoima.

Minulle runot ovat ennen kaikkea esteettisiä elämyksiä: sanojen tenhoa, piirtyvien kuvien lumoa, heräileviä tunteita. Proosaa lukiessani olen myös tutkivampi, runoja luen lähinnä tunteella. Myönnän, että olen lukenut vain harvoja runoilijoita, mutta näistä harvoista minulle on kuitenkin löytynyt muutama suuri rakkaus, erityisesti juuri Katri Vala ja Edith Södergran.

Tämän kirjoitelman idea kumpusi varmasti Mustikkakummun Annan ihanasta Edith Södergran –runopostista. Kiitokset siis Mustikkakumpuun, ja huumaavaa, hurmoksellista keskikesän juhlaa kaikille - eläkäämme raivokkaasti tämä elämän korkea hetki!

 

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja (2013) sekä aloittelijan ajatuksia

Höyhenet pörhöllään hiipi hapuileva untuvikko hämmentävän avaraan maailmaan: jokainen kurkistus kulman taakse johti yhä uusiin avautuviin oviin ja voi - kyllä tässä maailmassa vielä ihmeteltävää riittää!

Astuin kirjablogien maailmaan ykskaks ja nurinkurin. Ajatus omasta kirjallisuusaiheisesta blogista keräili itseään hetken aikaa, mutta kypsyi lopulta toteuttamista vaativaksi merkillisen äkkiä - oli tartuttava toimeen, vaikka en omannut juurikaan kokemusta kirjablogien lukijana: muutamaa satunnaista poikkeamista lukuunottamatta en ennen oman blogini perustamista ollut kirjablogeissa vieraillut. Jokusessa kirjailijablogissa sekä aivan muiden aiheiden taholla olin sen sijaan jo toisinaan piipahdellut.  Kirjablogeista tiesin, että niitä on, että niissä kirjoitetaan kirjoista ja että ne ovat yhä merkittävämpi kirjallisuuskeskustelun areena, mutta siinäpä se.

Koko tämä kirjablogien kiehtova maailma on siis ollut minulle jokseenkin outo ja tuntematon. Niinpä en oikeastaan aivan tarkkaan tiennyt, mihin olin ryhtymässä. Toisaalta tämä on ehkä ollut hyvä: olen tullut tänne ihan vain sellaisena kuin olen. Toisaalta olisi toki saattanut olla hyväkin omata jonkinlaista etukäteistuntumaa tästä monipolkuisesta maailmasta. No mutta, alkutaival on ollut antoisa ja avartava ja uskon, että samoissa tunnelmissa matkani myös jatkuu. Paljon on varmasti vielä löytämättä - ne (ainakin) liki kaksisataa kirjablogia ovat minulta yhä suurimmaksi osaksi kartoittamatta, mutta askel askeleelta löytänen joukosta ne "omani". Hiljalleen tieni onkin jo kulkenut muutamien innoittavien kirjabloggaajien sivustoille.

Eräällä näistä hapuilevan harhailevista tutkimusretkistäni osuin Leena Lumin blogiin, jossa kohtasin Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen teoksen Rivien välissä - kirjablogikirja (2013), ja innostuin heti tekemään siitä kirjastovarauksen -  kiitos siis tälle äärettömälle blogiavaruudelle ja erityisesti Leena Lumille!

Kiitos kirjastolle! 

Saatuani kirjan maanantaina luettavakseni keitin pannullisen teetä ja luin sen suunnilleen yhdeltä istumalta. Rivien välissä on kerta kaikkiaan erinomainen opus kaltaisilleni aloittelijoille - ja varmasti myös pitkän linjan bloggaajille: aloittelijalle se kiteyttää ja tarkentaa vasta rakenteilla olevaa kuvaa, konkarille taas pitkäaikaista rakasta harrastusta. Muillekin kiinnostuneille se luo kelpo kuvan tästä kirjablogien varsin monivivahteisesta maailmasta.

Katja ja Hanna ovat itsekin useiden vuosien kokemuksen omaavia bloggaajia, joten he tietävät mistä kirjoittavat: Katja pitää Lumiomena-blogia ja Hanna Kirjainten virrassa -blogia. Teoksessaan he poikkeavat niin blogien historiaan kuin tulevaankin ja kartoittavat laajasti välille asettuvaa nykyisyyttä. Teoksen sisältö perustuu kyselyaineistolla, haastatteluilla ja autenttisella kenttätutkimuksella kerättyyn tietoon - tuloksena on rikas, raikas ja tervetullut kuva bloggaamisen ulottuvuuksista. Ja lisäbonusta tuo toden totta loppupuolelle liitetty lista kirjan julkaisuhetkellä toimineista kirjablogeista - tervetullutta suunnistusapua todellakin!

Minä tahollani jo ihmettelen, miksen aiemmin ole etsiytynyt kirjablogien äärelle? En kirjoittamaan enkä lukemaan? Tämähän on oikeastaan perin merkillistä - ovathan kirjat ja kirjallisuus minulle erityisen läheisiä aihealueita, joita jaksan pyöritellä loputtomiin. No, vastaus on ilmeinen: olen vanhanaikainen, kuljen vähän viiveellä. Luultavasti olen epäillyt myös sitä, voiko tämä kiihkeätahtinen virtuaaliympäristö todella sopia yhteen lukemisen ja kirjoittamisen viipyilevän hitauden kanssa. Mutta kuten Katja ja Hanna kirjassaan toteavat, "kirjabloggauksen voi nähdä myös eräänlaisena kummallisuutena: hitaan ja nopean kulttuurin yhdistelmänä." Myönnänkin epäluuloni jo auliisti erheellisiksi. Ei minun tarvitse olla nopeampi kuin olen, ja itse asiassa omat lukukokemukseni ovat vain hyvällä tavalla entisestään hidastuneet ja syventyneet blogin perustamisen myötä. Huomaan, että kirjabloggaajien laajassa joukossa on hitaampia ja nopeampia, kukin omaan tahtiinsa toimivia lukijoita ja kirjoittajia. Hyvin tunnen mukaan mahtuvani.

Ja kas, minulle on ominaista, että innostun siitä mihin ryhdyn - niin on käynyt nytkin. Ah tätä kiehtovaa maailmaa! Kirjoista kirjoittamista! Kirjoista lukemista! Aikaa tämä uusi harrastus kyllä vie, mutta sille annettu aika on sentään erinomaisen antoisaa.

Kiitos Katjalle ja Hannalle hienosta kirjasta!

PS. Pikainen haku teoksen nimekkeellä osoitti, että teos on - arvatenkin - pian sen ilmestymisen jälkeen nostettu esille hyvin monessa kirjablogissa: kävin kurkkaamassa mm. Marian, Jonnan, Amman,  Morren, Annamin ja Liisan kirjoituksia.

********************

Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä - kirjablogikirja. 168 s. Avain 2013.

Minna Canth: Salakari (1887)

”Rakkaudessa on nainen orja, mies herra vaikka pitäisi olla juuri päinvastoin.”

Tällaisin sanoin sekoittelee maisteri Nymark Alma Karellia, rehtorinrouvaa ja neljän lapsen äitiä. Nymark on galanteeri, kaunopuheinen liehittelijä, joka uskoo uuden ajan vapaisiin aatteisiin ja tahtoo niihin mukaan myös kauniin rehtorinrouvan. Nymark jatkaa:

”Nainen joutuu tappiolle rakkaudessaan vaan sentähden, että hän antaa miehen päästä voitolle.”

Nymark tarkoittaa, että naisen pitää olla vapaa, kieltäytyä antamasta itseään miehelle kokonaan, olla koskaan sanomatta ”minä olen sinun”. Naisen viehätysvoima miehen silmissä perustuu juuri saavuttamattomuuteen, siihen että nainen pysyy vapaana miehen vallasta.

Alma, elämäänsä jokseenkin tyytyväisenä elellyt nuori rouva, menee Nymarkin puheista vähitellen pyörryksiin, alkaa ajatella niitä kuin suuria totuuksia ja ajautua kohti liehittelijänsä käsivarsia. Alma hurmaantuu ihailusta, mutta kenties kaipaa enemmän huomiota myös (tai ennen kaikkea) omalta mieheltään. 

Alma ja John Karellin avioliitto tuntuu alkuun olevan melko onnellinen: Alma rakastaa miestään ja mies Almaa. Mutta Johnin elämä on kodin ulkopuolista toimintaa täynnä, kun taas Alman elämä on vaimona ja äitinä olemista lukuunottamatta toimetonta ja tyhjää. Siksi Alma tarvitsisi enemmän huomiota kuin Johnista on antamaan. John on lempeä, vakaa ja rakastava mies, mutta kuitenkin kykenemätön vastaamaan Alman tarpeisiin tämän tarvitsemalla tavalla - Alma kaipaa rakkautta, romantiikkaa ja nähdyksi tulemista, mutta ei kuitenkaan osaa sitä Johnille sanoa. Sinänsä onnellisen liiton ongelmakohtana onkin juuri puolisoiden keskinäinen kohtaamattomuus ja kyvyttömyys tunnistaa ja tunnustaa omia ja toisen tarpeita:

”Oli hän [Alma] koettanut katkeria tunteitaan hallita. Hoiti lapsia ja ompeli. Mutta ajatukset menivät väkistenkin aina siihen. Hän laski, kuinka monta sanaa John oli hänelle puhunut, kuinka kauvan hän oleskeli kamarissaan ja kuinka kiireesti hän aina vetäytyi pois perheen ja hänen luota. Ja kun John sitten sattui tulemaan, hänen juuri näitä ajatellessaan, ei hän parhaalla tahdollakaan voinut olla iloinen ja ystävällinen.”

Syy Alman ja Johnin kohtaamattomuuteen ei siis ole yksin Johnin – Alma ei itsekään osaa puhua Johnille oikein, kertoa tunteitaan ja toiveitaan sellaisina kuin ne ovat, vaan peittää pahan mielensä äksyilyyn. Maatessaan eräänä riidan jälkeisenä iltana hiljaa miehensä vierellä, nukkuvaa teeskennellen, Alma ajattelee: ”Siinä hän [John] nyt oli, niin likellä ja kumminkin samalla niin kaukana.” Kenties juuri tässä tiivistyy yksi tarinan tärkeimmistä ajatuksista: Alma on miehensä vierellä kovin yksin.  

Kun John ei omilta kiireiltään ennätä kulkea vaimonsa seurana sosiaalisissa riennoissa, hän antaa tämän kulkea niissä Nymarkin kanssa – ajattelee, että mustasukkaisuus olisi vain alentavaa sekä Almaa että häntä itseään kohtaan. John sanoo Almalle: ”Tee aivan kuin tahdot.” Ja Alma tekee, kulkee yhä kiihtyvämpänä Nymarkin rinnalla, sillä Nymark vastaa Alman kasvavaan tarpeeseen tulla nähdyksi:

”Mielihyvällä hän sen ohessa muisteli Nymarkin hienoja kasvon piirteitä, hänen sorjaa vartaloaan ja hänen hehkuvia silmäyksiään – silmäyksiä, jommoisia ei John hänelle enää pitkään aikaan...”

Mutta lopulta, kun Alma lankeaa, on syyllisyys hirvittävää: mieli ei kestä tehtyä rikosta vaan huutaa houreita. Nymarkia suhde ei tunnu lopulta koskettavan juuri lainkaan – hän on rakkauden poluilla huolettomasti kuljeskeleva liehittelijä, jolle kehojen kohtaaminen on luonnollista riemunpitoa, mutta Almalle se on – avioliittonsa ulkopuolella – synneistä suurin. Alma ei sittenkään kykene olemaan sellainen uuden ajan rajoista vapaa nainen, jollaiseksi Nymark häntä koettaa lietsoa.

 

Painokseni on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
klassikkopokkari vuodelta 1996.

Tartuin tähän kirjaan tarkoitushakuisesti, kahden kimmokkeen houkuttelemana: toisaalta siihen innoitti hiljattain lukemani Anna Karenina ja toisaalta Minna Maijalan uusi Canth-elämäkerta, jossa sivuttiin Annan ja minulle ennestään tuntemattoman Alman yhteyttä. Kuten Maijala toteaa, jo Alman nimi – Alma Karell –  rinnastaakin hänet kirjalliseen sisareensa Annaan (Maijala 2014, s. 220). Yhtäläisyyksiä on muitakin, ja Salakari asettuu siten selkeästi keskustelemaan myös Anna Kareninan kanssa. Alma Karell on kuitenkin ennen kaikkea itsenäinen kirjallinen hahmo, joka ansaitsee arvonsa yhtenä Canthin merkittävistä henkilökuvista.

Maijala totesi elämäkerrassaan, että Salakari edustaa Canthin tuotannossa niitä teoksia, jotka kytkeytyivät ajan realistien ja naturalistien halukkuuteen tutkia naisen psyykettä ja eroottisuutta: nainen nähtiin merkillisenä mysteerinä ja poikkeamana normista eli miehestä (2014, s. 219). Eräs psykologisen realismin riemuvoitto oli juuri Leo Tolstoin Anna Karenina, ja samalle psykologisen realismin saralle asteli myös Canth teoksellaan Salakari.

Liisi Huhtala toteaa painokseni esipuheessa, että Salakari asettuu Canthin tuotannossa kahden kauden rajamaille: se on ”enimmäkseen ohjelmarealistinen mutta osin uutta enteilevä”. Ja niin se onkin: Ohjelmarealismi näkyy teoksessa selkeinä viittauksina ajan yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuten kielikysymykseen ja vähäosaisten asemaan. Uuden enteily puolestaan ilmenee voimistuvana psykologisena kuvauksena Canthin tutkiessa naisen rakkaudentarvetta ja sitä raskasta syyllisyydentunnetta, jota tämän tarpeen (narsistinen) tyydyttäminen naisen mielessä herättää.

Alman tarina on epäilemättä yksi kirjallisuushistoriamme traagisimmista naiskohtaloista. Hänen tragediansa takana on ennen kaikkea toimettomuus ja yksinäisyys – Alma kaipaa miehensä huomiota liian tyhjien päiviensä täytteeksi, mutta koska ei sitä saa, on altis ajautumaan toisen miehen ihailtavaksi. Se, että Alma tulee joutuneeksi Nymarkin pauloihin, selittyy toisaalta Nymarkin kaunopuheisuudella ja liehittelyllä, toisaalta Alman jo olemassaolevalla tarpeella saada osakseen huomiota. Kuten Huhtala sanoo, Nymark edustaa ns. uutta miestä, joka on toisaalta ”dekadentti esteetti”, mutta toisaalta myös ymmärtää naista ja osaa puhua ja liehakoida naisen kaipaamalla tavalla.

Sovitus, joka Almalta aviorikoksestaan vaaditaan, on raskas, mikä kenties ilmentää kertojan näkemystä Alman lankeamisesta. Toisaalta kertojan ääni kuitenkin myös ymmärtää Almaa – sitä, että Alman elämän kehykset ovat omiaan ajamaan tämän hermoiltaan heikon naisen liehittelijän syliin. Maijalan mukaan Canth itse korostikin ennen kaikkea Alman hysteerisyyttä ja heikkohermoisuutta – Alma siis ajautuu tekemään sen minkä tekee siksi, että on mieleltään epävakaa ja johdateltavissa. Toisaalta Alma on kuitenkin myös kuva aikansa naisesta, jota ei ole opetettu ajattelemaan itse. (Maijala 2014: 221-223.) Tällaisena Alma asettuukin myös kritiikiksi ajan naiskasvatukselle: Almalla ei ollut kykyä täyttää elämäänsä mielekkäällä tekemisellä, joka olisi antanut hänen elämäänsä muutakin merkitystä kuin naisena olemisen.

John on se, joka teoksessa näyttää ”oikeamieliseltä”, so. siltä, joka kannattaa oikeita aatteita eli erityisesti suomen kielen ja vähäosaisten aseman parantamista – juuri näitä aatteitahan Canth itsekin halusi edistää. Se, mihin John ei sitten kykene, on vaimonsa riittävä huomioiminen. Salakarissa keskustellaan paljon myös kirjallisuudesta, mm. Balzacista, Zolasta ja Ibsenistä – ja liehittelijä Nymark kehuu näiden kirjailijoiden tuotoksia, kun taas John sanoo niiden olevan hyviä jos niitä osaa lukea oikein, siten että ”näkee pahan seuraukset” – ehkä Salakarikin on siis osattava lukea oikein, nähtävä mitä sillä tahdotaan sanoa?

Aikalaiskritiikeissä (painokseni liitteenä on kolme arvostelua vuosilta 1887–1888) epäiltiin Alman ”psykoloogillista” uskottavuutta ja nähtiin rehtorinrouvan aviorikos pöyristyttäväna ja mahdottomana. Ehkäpä Canth oli tässäkin aikaansa edellä – näki jo sen mitä muut eivät nähneet tai olleet näkevinään.

 

Vanhoja teoksia lukiessa onkin aina kiehtovaa ajatella myös sitä, mitä aikalaiset ovat mahtaneet niitä lukiessaan miettiä. Aikalaisille tämä(kin) teos on varmasti ollut järkyttävä ja rankka – en voi kuin kunnioittaa ja ihailla Canthia, jolla on ollut rohkeutta ja uskallusta kirjoittaa tämäkin aikanaan – ja yhä – tärkeä teos. Nykylukijalle Alman syyllisyydentunteen suunnattomuus on ehkä järkyttävää – on kenties jo vaikea käsittää, miksi teko, joka on sittenkin ymmärrettävä, johtaa äärimmäisyyksiin. Tässä kuitenkin näkee, että moni asia – yhteiskunta, sosiaalinen ympäristö, ajan henki – on ennen ollut eri tavalla. Ihmisen tarpeet ovat ajasta aikaan jokseenkin samat, mutta hänet on sidottu toimimaan siinä ajassa, jossa hän elää.

Nykylukijallekin Salakari antaa silti ajattelemisen aihetta – Alman teot johtavat seuraamuksiin, jotka nykypäivän mittakaavassa ovat äärimmäiset, mutta rakkaudenkaipuu samoin kuin syyllisyydentunto ovat yhä yhtä lailla olemassa. Ihminen ei muutu, vaikka maailma muuttuu ja teot ja tunteet toteutuvat erilaisissa kehyksissä: kaikkina aikoina ihmiset tarvitsevat rakkautta, hyväksyntää ja nähdyksi tulemista.

 

Tämä lukukokemus sai minut taas kerran pohtimaan sitä, kuinka tämän päivän lukijana luen myös tätä teosta väistämättä eri tavalla ja eri lähtökohdista kuin 1800-luvun loppupuolen lukija. Alman teko saa minut pohtimaan rakkauden olemusta, mutta ei pöyristymään: ymmärrän Almaa ja sitä, miksi hän ajautuu Nymarkin käsivarsille. Järkytyn lähinnä siitä, mihin Alma aviorikoksensa myötä ajautuu. Oma tulkintakehykseni vaikuttaa väistämättä myös siihen, millaisia ajatuksia teoksesta löydän: minulle se avaa näkymän paitsi omaan aikaansa myös ikiaikaiseen rakkauden tematiikkaan ja kysymykseen siitä, missä menee rakkauden "oikean" ja "väärän" raja. Ennen kaikkea Alma antaa minulle ajateltavaa – erinomainen kirjallinen henkilö siis!

PS. Anna Kareninan ja Salakarin jälkeen tekee mieleni lukea uudestaan myös kauan sitten lukemani Gustave Flaubertin Rouva Bovary. Kuten Anna Karenina, myös Emma Bovary on nähty Alman kirjallisena sisarena – tämä ilmenee niin Maijalan teoksesta kuin Huhtalan esipuheestakin. Ja entäpä muut Canthin teokset, en malta odottaa! Matka jatkuu aina vaan – onneksi.

 
******************************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Salakarin lisäksi:


Minna Maijala 2014: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth. Otava.
Lisäksi klassikkopokkariini sisältyvä Liisi Huhtalan esipuhe "Alma Karellin tarina".

Ivan Turgenev: Ensimmäinen rakkaus (1869)

”--- ja tytön liikkeissä (näin hänet sivulta) oli jotakin niin ihastuttavaa, käskevää, hyväilevää, huvittavaa ja herttaista, että olin vähällä huudahtaa sekä hämmästyksestä että mielihyvästä ja olin valmis, siltä ainakin tuntui, antamaan kaikkeni ---”

Ensimmäinen rakkaus (1869) lienee Ivan Turgenevin (1818-83) teoksista vähemmän tunnettuja – kuuluisampia taitavat olla mm. Metsämiehen muistelmat (1852) sekä Isät ja pojat (1862, myöhempi käännös Isät ja lapset). Nämä teokset mainitaan Turgenevin kohdalla ainakin sekä Wikipediassa että Pekka Vartiaisen teoksessa Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa (2010, s. 87-89). Minun on kylläkin jälleen kerran tunnustettava sivistykseni valtava aukkoisuus, sillä en muista aikaisemmin lukeneeni ainuttakaan Turgenevin kirjaa. Suomen kirjallisuuden opintoihin kuului myös hitunen venäläistä kirjallisuutta, mutta eikö Turgenevia? Kummallista, kun ajattelee, että juuri Turgenev oli venäläisistä kirjailijoista se, jonka mukana maan kirjallisuus lähti kulkemaan kohti avaraa maailmaa (Vartiainen 2010, s. 87). Saattaa tietysti olla, että valittavien kirjojen listalla oli myös Isät ja pojat tai joku muu Turgenevin teos, ja minä vain tulin valinneeksi muuta. Mutta ah, onneksi tämä pieni, kaunis kirja tarttui mukaani eräältä antoisalta kirpputorireissulta – romanttista nimeä kantava suloinen opus luonnollisesti vaati mukaanottamista:

Pieni, suloinen kirjani on WSOY:n painos vuodelta 1952,
suomennos Juhani Konkka.

Niin, kirjalla on hyvin romanttinen nimi. Ja ”tunnelmallinen, runollisesti viehättävä” se onkin - kuten Nykysuomen sanakirja sanaa 'romanttinen' määrittelee. Ensimmäinen rakkaus jäsentää nimensä mukaisesti yhden kokemuksen ensimmäisestä rakkaudesta – se on täynnä arkana mutta vahvana kumpuilevaa nuorta rakkautta. Nimi oli siis enne: sain realistiseen kerrontaan kudotun "romanttisen" lukukokemuksen. 

Teos alkaa kehystyksellä, jossa kolme miestä – isäntä ja kaksi yhä viipyilevää vierasta – istuvat yhdessä illallisen jälkeen. On jo myöhäinen yö, mutta isäntä ehdottaa, että he kaikki kertoisivat ensimmäisen rakkautensa tarinan. Lopulta kuitenkin vain yhdellä – Vladimir Petrovitšillä, joka on vieraista toinen – on tarina kerrottavanaan. Mutta tämäkään tarina ei tule kerrotuksi heti, vaan Vladimir tahtoo kirjoittaa tarinansa paperille saadakseen sen kerrotuksi mahdollisimman hyvin – viehättävä viittaus siihen, kuinka eri tavalla tarinan saa kerrottua, kun sen kirjoittaa.  Kaksi viikkoa myöhemmin Vladimirin tarina on valmis. Hän kertoo sen minä-muodossa, mikä tekee siitä kuin puhetta hänen kertomusta odottaville kuulijoilleen ja sopii siten luontevasti tarinan kehykseen. Minä-kertoja myös osaltaan vahvistaa teoksen tunteellisuutta: rakastamisen tunne tulee lukiessa hyvin lähelle, ikään kuin todemmaksi kuin ulkopuolisen kertojan kertomana. Kaikkitietävät kertojat tietävät aina kaiken, mutta minä-kertojalla on vahvuutenaan juuri oman kokemusmaailmansa intensiteetti.

 

Ensimmäinen rakkaus on siis tarina Vladimir Petrovitšin ensimmäisestä rakkaudesta. Tarina alkaa:

”Olin silloin kuusitoistavuotias. Tapaus sattui kesällä vuonna 1833.”

Vladimir on rakastuessaan hyvin nuori, vain kuudentoista. Rakkauden kohde, Zinaida, on kahdenkymmenenyhden – viisi vuotta Vladimiria vanhempi. Kaunis, kultahiuksinen Zinaida rakentuu kertomuksessa hyvin ristiriitaiseksi hahmoksi. Hän on toisaalta lämmin, toisaalta kylmä, keimailee, mutta työntää taas pois. Zinaida kerää ympärilleen ihailijoita ja leikittelee toisten itseään kohtaan tuntemalla rakkaudella, mutta hän on myös sulkeutunut ja läpinäkymätön. Se, että Zinaida jää myös lukijan mieleen hieman hämmentävänä ja arvoituksellisena hahmona, on minusta myös eräs kertomuksen hienouksista: eihän minä-kertoja pystykään kertomaan kuin sen mitä itse näkee ja kokee, toisen mieleen hän ei pääse.

Tarinan edetessä Vladimir huomaa, että myös Zinaida rakastaa. Mutta niin kuin kaikki Zinaidassa, myös tämän rakkauden kohde on arvoitus:

»Hän rakastaa», huuleni kuiskasivat vastoin tahtoani. – »Mutta ketä?»

Niin - ketä? Ensimmäinen rakkaus ei (ehkä) tarjoa suurta yllätyksellisyyttä, mutta kylläkin hienon esteettisen elämyksen: se on hienosti rakennettu, kerronnaltaan eheä ja tasapainoinen kertomus. Kertoja antaa lukijan aavistella tulevia tapahtumia, mutta toisaalta jotakin jätetään myös auki, lukijan pääteltäväksi. Myös tässä näkyvät minä-kertojan mahdollisuudet kertoa tarinaansa: minä tuntee kyllä oman tarinansa, mutta vain omasta näkökulmastaan.

Ensimmäinen rakkaus on hieno kuvaus nuoruudesta, rakkaudesta ja lapsen ja vanhempien suhteesta. Siihen mahtuu myös pohdintaa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta, mikä ainakin minua aina innostaa ja viehättää. Herkullisena sivumausteena on myös viittauksia mm. Schilleriin ja Shakespeareen. Minusta on aina kiehtovaa löytää teosten välistä keskustelua erityisesti vanhoissa kirjossa: on inspiroivaa todeta, kuinka hyvin myös – vai ennen kaikkea? – menneiden aikojen kirjailijat ovat kirjallisuutta tunteneet.

Kirjan luettuani ja sitä tuokion tunnusteltuani suuntasin tekemään hakuja Turgenevin ja Ensimmäisen rakkauden nimillä. Vierailin mm. Helsingin kaupunginkirjaston Kysy.fi –sivustolla, jossa teosta luonnehdittiin realistiseksi, mutta myös klassisia piirteitä sisältäväksi. Risto Niemi-Pynttäri puolestaan luonnehtii klassiseksi Turgenevin lausetta. Teos onkin tunteikkuudestaan, so. tunteiden kuvaamisestaan, huolimatta hyvin hallittu ja tasapainoinen – sekä lauseen että koko tarinan tasolla. Turgenevin kaunis, runollinen kieli antaa sille myös hitusen romanttisen vivahteen – ja viittaan romanttisella siis juuri tunnelmallisuuteen ja runolliseen viehättävyyteen, en kirjallisuushistorialliseen periodiin nimeltä romantiikka. 

Ensimmäinen rakkaus on sivumäärältään pieni, mutta tällä(kin) kertaa pieneen kirjaan mahtuu paljon. Pääteemana on tässäkin rakkaus, mutta rakkausteeman rinnalla kulkee kuin hetkellisesti hypähdellen myös muuta aiheistoa. Pidän pitkistä, viipyilevistä kertomuksista, kuten Anna Karenina, mutta pienet, sisällöltään suuret tarinat ovat nekin minusta erittäin hienoja luettavia.


PS. Ensimmäinen rakkaus on suomennettu uudestaan vuonna 2001 ja hyvä niin. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että minulla on juuri tämä vanha painos, jossa kielikin on viehättävän vanhaa. 

PS2. Luonnollisesti teoksen lukeminen herätti halun lukea muitakin Turgenevin teoksia. Voi, lukulistani on loputtoman kasvava...


********************

KIRJALLISUUSLÄHTEET, Ensimmäisen rakkauden lisäksi: 

Nykysuomen sanakirja IV, 1964, neljäs painos. WSOY.

Pekka Vartiainen 2010: Realismi länsimaisen kirjallisuuden historiassa. Avain.

P. L. Travers: Maija Poppanen (1934)

Pieni piipahdus lastenkirjallisuuden puolelle – kuukauden lastenkirjaklassikko! (En osaa sanoa tuleeko tästä perinne, kenties, katsotaan. Ajatus on ainakin innoittava ja kiehtova!)

”Sitten tuo tuulen paiskaama hahmo nosti säpin, ja lapset saattoivat nähdä, että se oli nainen, joka toisella kädellään piti kiinni hatustaan ja toisessa kantoi kankaista laukkua. Katsellessaan Jane ja Michael näkivät jotakin kummallista tapahtuvan. Heti kun tuo olento oli portin sisäpuolella, tuuli näytti nostavan hänet ilmaan ja viskaavan talon ovelle. Näytti siltä kuin tuuli olisi lennättänyt hänet ensin portille, odottanut, kunnes hän oli avannut sen, ja sitten tupsauttanut hänet ovelle laukkuineen päivineen.”

Lasteni kirjahyllyyn kotiutunut antikvariaattilöytö: 

painos vuodelta 1982, suomennos Marikki Makkonen.

Luimme hiljattain lasteni kanssa tätä kirjaa, jonka muistan olleen minulle itselleni lapsena mieleinen: muistin hauskasti sateenvarjollaan liitelevän, taianomaisen lastenhoitajan nimeltään Maija Poppanen. Tästäkin klassikosta on nyttemmin otettu uusi painos, ja käännöskin on sitä varten uudistettu. Hyvä niin – esimerkiksi uudet, suomalaiset lasten nimet helpottavat varmasti lapsilukijan tai –kuulijan taivaltamista tarinassa. Meillä kuitenkin luettiin ihan tätä vanhaa, antikvariaatista löytynyttä painosta, jossa Maija Poppasen hoidokkeina ovat vielä omastakin lapsuudestani tutut Jane ja Michael sekä näiden pikkuiset kaksossisarukset John ja Barbara.

Muistan tarinan innoittaneen minua lapsena niin, että ryhdyin silloin – noin kymmenvuotiaana – kirjoittamaan jonkinlaista omaakin tarinaani Maija Poppasen tapaisesta haltiatarhoitajasta. Ainakin taivaalle nostavia sateenvarjoja siinäkin taisi olla – en enää oikein muista, onhan tuosta kulunut jo melkein kolme vuosikymmentä. Tarina ei ole säilynyt ja luulen, että se jäi pahasti kesken. Menetys maailmankirjallisuudelle tuskin on ollut suunnaton, mutta itselleni olisi kyllä mielenkiintoista päästä vilkaisemaan pienen itseni kirjallisia mielenliikkeitä. Mutta olkoon, onneksi mieli kerrostaa itseensäkin aika paljon.

Uusi lukukokemus oli mielenkiintoinen: en esimerkiksi ollenkaan muistanut, että Maija Poppanen on niin turhamainen ja tuiskahteleva. Ei, muistin vain kerrassaan hurmaavan lastenhoitajattaren, joka vie lapsia sadunhohtoisiin seikkailuihin. Mitä ihmettä siis on tapahtunut: onko aika hämärtänyt muistoni vai olenko vain kerta kaikkiaan painanut lapsenmieleeni ainoastaan sen, mikä Maijassa on kaikkein olennaisinta? Myös Jane ja Michael pitävät Maijasta suunnattomasti, vaikka tämä on äksy ja tuhahteleva – niiskauttelee nenäänsä ja nakkelee vastauksiaan melko epäystävälliseen sävyyn. Taikako Maijasta tekee vastustamattoman?

Maija tulee, kun itätuuli vinkuu ”Kirsikkatien puiden alastomissa oksissa” ja lupaa viipyvänsä ”siihen saakka, kunnes tuuli kääntyy”. Maija Poppasen kanssa maailma on satua ja taikaa tulvillaan: siellä kohotaan naurukaasulla korkeuksiin, kuljetaan kompassilla maapallon ympäri, syödään sokerisormia ja liimataan taivaalle piparkakkutähtiä sekä käydään öisessä eläintarhassa, jossa ihmiset ja eläimet ovat vaihtaneet paikkaa. Jopa Maijan laukku on pohjatonta taikuutta täynnä. Mutta mitä ihmettä oikein tapahtuu? Jälkeenpäin Maija on kuin ei tietäisi mitään, tuiskahtaa vain.

Maija on monitasoinen, mielenkiintoinen hahmo: esteetikko, taikuri, täpäkkä täti. Mietiskelin tätä Maijan melko ristiriitaista olemusta kirjaa lukiessamme ja sen jälkeen, pyörittelin mielessäni hänen persoonansa monia sävyjä. Aikani pyöriteltyäni aloin saada Maijasta kumman tutun tuntuisen otteen: kauneutta rakastava ja itseensä unohtuva, herkästi ärtyvä mutta sittenkin niin avaria maailmoja avaava. Totesin: Maijassa tiivistyy jotakin hyvin olennaista siitä, millaista on olla nainen ja äiti (äiti, vaikka Maija itse onkin lastenhoitaja). Naisen olemukseen kuuluu usein kauneuden kaipaaminen ja ihanista hepenistä iloitseminen sekä – kuten hyvin tiedämme – myös kumma kärttyisyys. Äitinä taas tahtoo näyttää lapsilleen maailman ihmeellisen avaruuden, sen jonka voimasta lapset sitten kasvavat. Toisaalta on asetettava rajoja ja oltava joskus myös kipakka tuittupää. Ja – toden totta – kuten Maija Poppasella, myös jokaisella äidillä on äitiytensä lisäksi oma salaperäinen elämänsä, josta lapset eivät juuri tiedä. Toisinaan äiti liihottelee tiehensä, mutta lapset tietävät, että hän tulee sittenkin takaisin. Äiti ei lähde aivan niin pitkäksi aikaa kuin Maija Poppanen, mutta tuokioksi. Äiti ei ole, eikä voi olla, aina saatavilla.

Kirjassa on myös tarkkanäköistä – uskoakseni, elänhän itse aivan toisessa ajassa – havainnointia oman aikansa ihmisistä, ihmisten välisistä suhteista ja tavoista toimia maailmassa. Moni havainto on tosin myös ajaton. Ei ihme, että Maija Poppanen otetaan aika ajoin uudestaan esille – kyllä hänessä klassikkoainesta totisesti on.

Minusta kirjassa oli edelleen kaikkein ihaninta – muistan, että olin samaa mieltä myös lapsena – luku, jossa kerrotaan ”Johnin ja Barbaran tarina”, perheen pikkukaksosten kasvu vauvasta yksivuotiaiksi. Kirja on tulvillaan taikaa, mutta tämä luku tuntuu minusta kuin todelta: pienet vauvat osaavat puhua päivänpaisteen ja kottaraisten kieltä, mutta kun ensimmäinen syntymäpäivä koittaa, taika katoaa – lapsesta tulee ihmisten ahtaiden rajojen vanki. Mutta onneksi meillä on yhä vielä sadut!

PS. Maija Poppasen takana kuuluu olleen todellinen hahmo: eräs Traversin lapsuudenperheen kotiapulainen, joka oli lapsille hyvin töykeä ja jolla myös oli papukaijapäinen sateenvarjo – näin kertoo suomentaja Marikki Makkonen painoksemme takalehdillä. Kiehtovaa, kuinka äksy kotiapulainen saattaa jäädä iäksi elämään lastenkirjaklassikon sivuilla!