Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä (2014)

Syksyllä, huomattavasti enemmän kuin uutenavuotena, valtaa mielen tunne jostakin uudesta. Ikään kuin uuden elämän aloittamisesta. Seistään jonkin kynnyksellä. Tähyillään eteenpäin ja odotellaan tuulen nousua.

Juuri siltä minustakin tuntuu, joka syksy: kynnykseltä, askelilta, tuulelta. Mutta samalla syksy on aina myös syventymistä, mietiskelemistä, ajatusten järjestelemistä. Se on samaan aikaan vastaanottamista ja käpertymistä, maailman tuiverrusta ja kotipesän pehmeyttä. Ja hiljalleen syksy etenee, eikö niin, kalenterin vuosi hiipii kohti loppuaan. Hämärä tulee yhä lähemmäksi, kietoutuu ympärille, suutelee ja halaa. Niin, minä olen niitä, jotka rakastavat syksyä ja syksyn hämärää ja siksi myös niistä kauniisti kirjoitettuja sanoja.

Hämärä ei ole valottomuutta, vaan eräs valon monista elementeistä. Hämärässä valo on herkimmillään. Se tekee kohteensa näkyväksi ja peittää samaan aikaan suojaavaan huntuun. Hämärä on hetki valon ja pimeyden välissä.

- kiitos kirjastolle -

On ollut juuri oikea aika lukea tätä kirjaa, Hannu-Pekka Björkmanin kirjoituskokoelmaa Välähdyksiä peilissä (2014) (Kiitos kaimani, joka sanoit, että tämä teos sopisi hyvin juuri syksyyn <3) Hämärät syysillat, hiljainen, pehmeävaloinen koti ja minä, syksysieluinen lukijatar, olemme siis tuuditelleet itseämme Björkmanin mietteliäissä sanoissa. Olen iloinnut alkaneesta syyskuusta, hengitellyt tätä lempeää rajahetkeä ja sen uusia tuulia, ja keskustellut iltaisin lukemani kanssa muistoista, arvoista, kaipauksesta. Ehkä hieman myös kirjoittamisen tavoista.

Oletko nähnyt vesipisaran putoavan räystäältä maahan?

Se on aika, joka tarvitaan onnen kokemiseen.

Me, minä ja Björkman, ajattelemme monista asioista samalla tavalla. Emme ehkä kaikesta mutta sittenkin niin monesta, että usein minusta tuntuu kuin lukisin hänen sanoistaan omia ajatuksiani. Ajattelemme esimerkiksi uskaltamisen välttämättömyyttä:

Syvyydet houkuttavat. Ja samalla kasvaa tietoisuus siitä, että jokaisen ratkaisun ja jokaisen epäröinnin hintana on elämä. Kuluva elämä. Vuosi, kuukausi, viikko, päivä, tunti, minuutti, sekunti. Ehdinkö vielä? Onko valintani oikea? Ainoa ratkaisu on uskoa ja ottaa askel. Luottaa ja ottaa toinen askel.

Niin: elää, kokeilla, rohjeta.

Taidamme molemmat olla myös vähän vanhanaikaisia. Ehkä vähän elitistejäkin, omalla tavallamme kumpikin (kyllä, sana on vaikea ja aina hieman arvaamaton käyttää, mutta käytän sitä silti, viitaten lähinnä tiettyyn nirsoiluun pinnallisuuden, kaupallisuuden ylivallan ja pysähtymättömyyden äärellä). Ihailemme vanhoja rakennuksia ja kummastelemme monia nykymaailman ilmiöitä. Emme usko siihen, että teknologinen kehitys kulkisi käsikkäin ihmisen henkisen kehityksen kanssa, vaan oikeastaan taidamme olla vähän vastarannankiiskejä. Ja niin, arvostamme taidetta. Hän tuntee sen monet maailmat toki minua paremmin, mutta rakkaus minullakin on – erityisesti kirjallisuutta, mutta myös muuta taidetta kohtaan.

Tiedäthän:

Tässä kohtaa astuu näyttämölle se totuus, 
että elämä jäljittelee enemmän taidetta kuin taide elämää.

ja

Taiteen tehtävä on herättää se ihmeenkaltainen tunne, jota elämme unissamme. Osoittaa, miten runollista ajattelumme ja olemassaolomme loppujen lopuksi on. 
Miten arjen keskellä elää ihme.

Oi niin, juuri niin.

Ja kyllä: tuskailemme eettisten ja ekologisten kysymysten äärellä. Yhden juustokilon tuottamiseen kuluu 5000 litraa vettä. (5000! Häpeän hedonismiani. Silti tiedän, etten lopeta juustonsyöntiä, en ainakaan tänään enkä huomenna.) Ja niin, toisinaan myös ne hyvän tekemisen esteet kiusaavat, ne kummalliset ajatusradat jotka tekevät asioista muka jotenkin vaikeita. (Mutta miten voisi pelastaa kaikki maailman nälkää näkevät? Miten pelastaa maailman kaikelta vääryydeltä ja epäoikeudenmukaisuudelta?) Maailmantuska painaa hartioita ja lähes kaikista arkisista valinnoistaan voi tuntea huonoa omaatuntoa. Edes kaupassa valittu reilun kaupan banaaniterttu ei ehkä ole oikein (entä jos järjestelmä ei oikeasti toimi? ja banaanit tuodaan joka tapauksessa maailman ääristä. tarvitseeko ihminen banaania? mutta lapset pitävät siitä ja kyllä me isotkin. itse syön sitä paitsi liikaa suklaata. ei se reiluus taida pyhittää sitäkään. mutta mitä jos kukaan ei enää ostaisi banaania eikä suklaata?). Entä ne talviset tomaatit, olen syntinen.

**********

Sanoilla synti ja katumus tuntuu olevan mitätön painoarvo yhteiskunnassamme. Ei siis ihme, että suuri osa ihmisistä ei tunne minkäänlaista tarvetta katumukseen tai muutokseen. Tähän kehityksemme ihmisenä pysähtyy.

Tästä en kyllä tahtoisi olla samaa mieltä. Tahtoisin uskoa ihmisen pyrkimykseen kohti parempaa, eettisempää, oikeampaa. Yksilönä ja lajina. Ja huomautan: omassa ajattelussani synnin ja katumuksen käsitteet eivät liity niinkään yksittäiseen maailmankatsomukseen vaan pikemminkin siihen, miten olemme toisillemme tässä maailmassa. Joskus siihenkin, miltä tuntuu ostaa se talvinen tomaatti.

Mutta ei, ravistellaan hartioita. Mennään aikaan, ihmiseen.

Siihen,

miten ajan kerrokset tekevät meissä temppuja ja kuinka  
menneisyydestä meidät erottaa vain ohut kaistale aikaa.

Siihen,

miten hetket ja tunnelmat rakentavat koko ihmisyytemme, muokkaavat meistä sen mitä olemme. Joka hetki me kannamme ihmisyytemme salaisuutta, 
ratkaisematonta arvoitusta.

**********

Björkman kertoo senkin, että hän oli koulun hiihtokilpailuissa aina toiseksi viimeinen. Minä olin viimeinen. Enkä minäkään koskaan oppinut kunnolla luistelemaan. Lapsena ja nuorena sellaisesta kärsii, nyt siitä jo vähät välittää – ymmärtää, että ne omat taidot ovat olleet ja ovat toisaalla. Ja ei, talviurheilu ei edelleenkään ole sydäntäni lähellä, vaikka talvi onkin (myös Björkman kertoo sittemmin hylänneensä talvilajit). Minä osaan edelleen vain kävellä, hengittää pakkashuurua ja kuunnella narskuntaa jalkojen alla. Mutta se riittää minulle.

Keski-ikä on hyvin armollinen, silloin on yleensä sekä kykyä että taitoa.

Ja jos Luoja suo, myös hitunen viisautta.

Ehkä ikä todella tekee ihmiselle hyvää. Talviurheilun taitoja lukuunottamatta minäkin ajattelen olevani hitusen valmiimpi kuin nuorempana. Muistelen lämmöllä nuorta minääni, mutta enää en haluaisi olla hän: olen mieluummin tämä, liki nelikymmenvuotias minä. Joskus sitä tietenkin miettii, mitä elämässä on vielä mahdollista ehtiä ja ehkä pelästyykin ajan rajallisuutta, mutta silti – en antaisi vuosiani pois. Toivotan sydämellisesti tervetulleiksi myös kaikki tulevat vuodet, nekin joina joskus olen vanha. Jotenkin ajattelen kai niin, että suurinta viisautta on oman viisautensa rajallisuuden ymmärtäminen, tietty elämänkokemuksen antama nöyryys, ja jos ihminen pitää mielensä avoimena, hänen on mahdollista se ymmärrys saavuttaa.

Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi elän, sitä vähemmän tiedän itsestäni ja ylipäänsä kenestäkään tuntemastani ihmisestä. Mutta helpottuneena voin todeta, että Dostojevski tuntui tietävän minusta melko paljon, kuin myös alankomaalainen taidemaalari Pieter Brueghel.

Jokohan pian luen Dostojevskia? Tahtoisin tietää,
tietääkö hän jotakin minustakin.


Niin:

Taiteilijan tärkein kyky on empatian kyky. Astua sisään toisen ihmisen kohtaloon ja elää se. Siinä on hyvin pitkälle taiteen voima. 
Sieltä nousee tieto itsestämme.


Ah taide!

Ja voi, kyllä. Ihastuin Björkmanin tekstiin jo lukiessani hänen Valkoista valoaan (2007). Myös Kadonneet askeleet (2011) kosketti ja puhutteli. Mutta nyt, tämän kolmannen Björkmanin teoksen luettuani, ymmärrän oikein todella, miksi pidän hänen teksteistään niin paljon: minua puhuttelee aito ja henkilökohtainen, se jokin todellinen joka kurottuu sillaksi kirjoittajan ja lukijan välille. Arvostan sitä, että Björkman on tekstissään läsnä ja olemassa, että hän antaa itsensä hengittää siinä mitä sanoo. Sitä, kuinka oma yksityiseni saa kohdata hänen yksityisensä. Se ei tee meistä toisillemme tuttuja, mutta ihmisiä kyllä.

Tekstit ovat tässä teoksessa lyhyitä, hieman toisenlaisia kuin kahdessa edellisessä, mutta sama tunnelma on edelleen olemassa pienempinä annoksina. Ja niin, se tapahtuu taas: pohdiskellessaan ja muistellessaan Björkman herättää myös lukijassaan halun pohtia ja muistella. Toivon, että hän kirjoittaa lisää. Siihen asti jatkan keskusteluani hänen tähänastisten sanojensa kanssa. Sillä ihmisyys, aika, etiikka, taide ja kaipaus ovat asioita, joita mieleni ei kai koskaan voi työstää loppuun.

Toivotan tämän  teoksen myötä myös oikein ihanaa syksyä: kuulasta valoa ja pehmeää hämärää <3

**********


Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia. 171 s. Kirjapaja 2014.

(Tunnisteissa annan kirjoituksille nimen essee,
vaikka nämä taitavat olla alun perin kolumneja.)


**********

Lumiomenan Katjan ohella teoksesta ovat kirjoittaneet ainakin Sara ja Maria.