Paperikasa

 

 

Tämä paperikasa on edelleen pöydälläni, vaikka sen sähköinen versio on jo aikaa sitten lähtenyt matkaan.

Käsikirjoitus, siis.

Tuntuu, että sen elämänprosessi on kesken, enkä siksi voi laittaa sitä vielä tuosta pois. Ja niinhän se onkin, kesken.

Odottelen kustantamoiden vastauksia enkä tiedä, vastaavatko ne lopulta ollenkaan. Aina vastauksia ei tule, useimmiten kuitenkin ainakin se standardimuotoinen: ”valitettavasti tarjoamanne käsikirjoitus ei mahdu kustannusohjelmaamme”.

Erilaisten hetkien erilaisista tunnetiloista riippuen ajattelen että

a) kukaan ei vastaa, koska käsikirjoitus on niin surkea, ettei siihen katsota tarpeelliseksi reagoida muuten kuin nauramalla kustantamon (etä)kahvitauolla ja painamalla sitten kiireesti räjäyttävää delete-nappia

tai että

b) niin kauan kuin vastausta (eli hylkäystä) ei kuulu, on toivoa että kustantamossa harkitaan ja puntaroidaan käsikirjoituksen mahdollisuuksia.

*

Nyt luin käsikirjoitukseni pitkästä aikaa läpi, ja lukiessani tunteeni vaihtelivat tuskastuttavasta häpeästä ja tympääntymisestä jonkinlaiseen orastavaan rauhoittumiseen ja ymmärrykseen siitä, että vaikka se on edelleen ilmeisen keskeneräinen, sitä voi vielä hioa ja kirkastaa, voi kohdentaa esiin sen ytimen.

Ja lopulta, loppuun luettuani, ajattelin että en aio luovuttaa tämän kanssa. Jätän sen nyt hetkeksi hautumaan ja sitten palaan sen äärelle taas, alan karsia, tiivistää, kirkastaa.

Ja karsin ehkä paljon. Ehkä siitä aikanaan tulee ihan toisenlainen käsikirjoitus.

Etäisyys hälventää sokeutta omalle tekstille. ”Valmiiksi” saamisen euforiassa ei näe toisteisuutta ja turhaa rönsyilyä, kaikkea sitä mikä on liikaa ja turhaa täytettä ytimen ympärillä.

Jospa vielä saisin ytimen kirkkaampana esiin. Ja ehkä, kenties, tämän käsikirjoituksen elämänprosessi jatkuukin tavalla, jota en vielä tiedä.

 

 

Tekijää (ihmistä) etsimässä: lukemisesta ja kirjoittamisesta

 

Katkelma Maria Jotunin mietelmästä ”Tekijää etsimässä”, 

teoksessa Avonainen lipas, 1929.

 

”Miksi luemme kirjoja? Me tunnemme tavallisesti nuo tarinat ja mitä niissä on, eiväthän ne paljon muutu. Me olemme itsekin ajatelleet jotakin sinnepäin, ajatukset ovat tuttuja, tunteet tuttuja. Onko niissä siis uutta meille?

Ei. Melkein kaikki ulkonainen on vanhaa ja tuttua. Ovathan ihmisten kohtalot, tuskat ja riemut jokseenkin samoja. Juonen jännityskään ei meitä enää lumoa kuten lapsina. Kokeneina tiedämme alusta asti, kuinka käy, ja eiköhän meille ole jokseenkin samantekevää, kuinka paperilla asioiden käy. Meitä ei siis petä juoni eikä jännittäväisyys.”

Näin kysyy ja sanoo Maria Jotuni mietelmässään ”Tekijää etsimässä” (Avonainen lipas, 1929). Tunnistan tässä mietelmässä paljon omaa lukijuuttani ja myös jotakin olennaista siitä, miksi itsekin kirjoitan – miksi minäkin haluan osaltani toistaa sitä, mitä kuitenkin on toistettu jo tuhannet ja taas tuhannet kerrat ja mitä myös ilman minua ja yritelmiäni yhä vain toistetaan.

Niin – miksi? Miksi luen ja kirjoitan, vaikka kaikki on kuitenkin aina vain sitä vanhaa ja tuttua? Siksi, tietenkin, että lukemisessa ja kirjoittamisessa ei oikeastaan ole ollenkaan kyse siitä, vanhasta ja tutusta. Tai ehkä sittenkin siksi, että siitä se kysymys juuri on.

Ei, ei ole kyse siitä, että etsisin lukiessani yhä uusia, ihmeellisiä tarinoita ja ihmiskohtaloita, vaikka toisinaan kirjallisuus toki edelleen tarjoaa uusia näköaloja ihmisenä olemisen maisemiin ja avaa ja näyttää tarinoita ja tarinoidenkatkelmia, jollaisia en ole elänyt tai kokenut. Se, mitä tarinoissa tapahtuu, on kuitenkin pohjimmiltaan koko lailla samaa, niin kuin Jotunikin sanoo. Vivahde-eroja on, mutta se, mitä henkilöille tarinoissa tapahtuu ja mitä he kokevat, ei useinkaan ole erityisen uutta: he rakastavat, pettyvät, etsivät itseään ja toisiaan ja joskus ehkä löytävätkin, he kasvavat ja kärsivät ja iloitsevat, he juonittelevat ja joskus häpeävät, he saavat jotakin ja menettävät jotakin, he rikkovat itseään ja toisiaan vastaan ja toisinaan sen myös huomaavat, aina eivät – niin, he ovat ihmisiä.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö silti esimerkiksi samaistuisi henkilöiden tunteisiin ja kokemuksiin, päinvastoin. Samaistun kyllä, ja saan heistä ihmisenä olemisen tarttumapintaa, löydän ja tunnistan juuri sitä vanhaa ja tuttua. Tai jos en aina samaistukaan, niin ainakin saan sitä tarttumapintaa silloinkin, toisenlaisesta näkökulmasta.

Eikä tämä tarkoita sitäkään, etteikö minua liikuttaisi, mitä ihmisille ”paperilla” tapahtuu. Kyllä liikuttaa. Lukemisen verran ja toisinaan paljon kauemminkin henkilöt ovat minulle todellisia, totta, ihmisiä, ja se, mitä heille tapahtuu, on tapahtumista ihmiselle. 

Eikä tämä, tosiaankaan, tarkoita myöskään sitä, ettenkö innostuisi ja viehättyisi juuri siitä jostakin, mitä juuri joku tietty kirjailija kykenee sanoillaan ja teoksellaan tekemään: miten juuri hän ihmisenä olemista ja maailmaa sanoittaa, millaisena ihmisyys ja maailma hänen sanojensa kautta näyttäytyy. Ei, kyllä innostun ja viehätyn, toisinaan hurmaannunkin, edelleen, ja toivottavasti niin kauan kuin luen (elän). Ja toisinaan kyllä myös yllätyn, vieläkin, vähän ainakin.

Maria Jotuni kysyy ja sanoo mietelmässään myös:

”Mutta vaikka näin varoillamme olemme, luemme ja luemme yhä. Mitä siis kirjoista etsimme?

Me etsimme niistä tekijöitä. Meille tuottaa suuren ilon löytää tekijä. Kaikilla kirjoilla ei ole tekijää edes. Mutta jos kirjalla sellainen on, on hän kallis meistä. Hän puhuu meille aina. Me tapaamme hänet kirjan sivuilta vuosisatojen takaa. Hänen nimensä voi olla haihtunut, mutta hän itse elää, hän olkoon maasta mistä tahansa, oudoista sivistysoloista, jotka ovat olleet ja menneet. Hän ei ole mennyt keskuudestamme. Hän puhuu omalla äänellään tänään niinkuin vuosisatoja sitten. Aika ja paikka eivät hänelle esteitä rakenna. Hän avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Hän on meille ihminen, elävä ja tunteva.”

Ja juuri tähän me tekijöitä – kirjailijoita – tarvitsemme: ihmisenä olemisen sanoittamiseen, kerta toisensa jälkeen. Tarvitsemme lohdun ja ilon siitä, että on ollut ja on toinen ihminen, joka osaa sanoa sen, mitä ihmisenä olemisemme on, ajasta aikaan. 

Juuri tästä syytä minäkin lähinnä luen: tavoittaakseni, löytääkseni ja ymmärtääkseni tätä ihmisenä olemisen jatkuvuutta tekijän, toisen ihmisen, kautta. Lukemiseni voi tilanteesta ja teoksesta riippuen olla mitä tahansa eskapismista lähes viileän analyyttiseen tutkimiseen (”lähes”, koska ihmisenä olemiseni kaikkine polttelevine hyökyineen kulkee kyllä aina mukanani), mutta ennen kaikkea se on juuri tätä: tekijän, toisen ihmisen ja samalla ihmisenä olemisen, etsimistä.

Ja niin – myöskään kirjoittajana en (enää?) juurikaan luulottele kirjoittavani mitään erityisen uutta ja ihmeellistä, mitään ennen kirjoittamatonta. Ehkä joskus vielä luulottelinkin, hupaisassa ja lapsekkaassa suuruudenhulluudessani, mutta nyt olen sellaisia luulotellakseni lukenut ja elänyt jo ihan liikaa, ja viimeistään kunkin meneillään olevan kirjoitusprosessin aikana sitä herkistyy kaikille mahdollisille samankaltaisuuksille niin että viimeisetkin luulotelmien rippeet hälvenevät omaan hataruuteensa.

Mutta eihän tämä silti – tietenkään – tarkoita sitä, ettenkö toivoisi, että juuri siinä minun käsikirjoituksessani olisi kuitenkin jotakin riittävän erityistä, niin erityistä että juuri se tulisi valituksi jonkun kustantamon tiheästä seulasta. Tietenkin toivon, enhän muuten kirjoittaisi. Tai ainakaan en lähettelisi kirjoituksiani maailmalle.

Se, mitä kirjoittamisellani etsin, on kuitenkin juuri ihmisenä olemisen kokemuksen jakaminen. Kirjoittaessani ja kirjoittamalla toivon, että saan yhteyden toiseen ihmiseen – ihmiseen, jolla hänelläkin on suruja ja iloja, pelkoja ja haaveita ja pettymyksiä, muistoja ja kaipuuta, rakkautta ja elämänhalua ja -valoa.

Vielä en ole saanut käsikirjoituksiani läpi missään. Enkä tiedä, saanko koskaan. Mutta kirjoittamiseni ei lakkaa, koska en osaa olla etsimättä sanoja sille, mitä on olla ihminen, kaikessa tässä ihmisenä olemisen kauneudessa ja kipeydessä.

Eikä lakkaa myöskään lukeminen – innoittuminen ja iloitseminen siitä, miten tekijä, toinen ihminen avaa meille sydämensä, antaa meille ajatuksensa. Miten [h]än on meille ihminen, elävä ja tunteva. 

 

Kesän kynnyksellä

Eugène Grasset: Juin, 1896.

Elää, elää, elää!

Elää raivokkaasti elämän korkea hetki,

terälehdet äärimmilleen auenneina,

elää ihanasti kukkien,

tuoksustansa, auringosta hourien –

huumaavasti, täyteläästi elää!

Kesäkuu, jo. Meillä kukkii juhannusruusu, on kukkinut jo muutaman päivän. 

Miten aikaisessa onkaan maan elämänjano.

*

Minun elämänjanoni on myös kirjoittamisen janoa.
Olen koko kevään kirjoittanut käsikirjoitusta, joka on vanha ja uusi. Jossa lomittuu vanha ja uusi. Vanha, jota olen ajatellut ja kirjoittanut joskus aiemmin, ja uusi, jota ajattelen ja kirjoitan nyt. 

Välillä käsikirjoitus saa minut ajattelemaan Katri Valan runoja, niiden hurmaantunutta nälkää. Ehkä itsensä vuoksi tai ehkä siksi, mitä kirjoittaminen minulle on, kirjoittaminen ja elämä.


Tee minut kaltaiseksesi, maa,
alituisesti uudistuvaksi,
alituisesti uutta luovaksi
loppumattomalla, ihanalla hurmiolla! 

 

En tiedä, mitä käsikirjoituksesta tulee, mutta sen kirjoittaminen on ollut minulle hirveän tärkeää. Elämänjanoakin, ehkä. Ja opettavaista, ainakin.

Tuntuu, että tämän käsikirjoituksen kirjoittaminen on erityisen vahvasti tehnyt todeksi sen, miten kirjoittaminen on hyvin paljon myös uudelleen kirjoittamista ja miten kirjoitus (tai kirjoittaminen, ylipäätään) vaatii myös paljon "turhaa" kirjoittamista, joka ei ole turhaa. 

Tätä käsikirjoitusta kirjoittaessani olen myös vielä aiempaa enemmän pohtinut kirjoittamisen sisäisiä merkityksiä ja samalla silti myös kirjoittamista toista ihmistä kohti. Sitä, miten sitä kirjoittaa itselleen, mutta silti myös toiselle. Pohdiskelu johtuu ehkä siitä, millainen käsikirjoitus on, tai sitten vain siitä, että tämä kysymys on minulle kirjoittajana tärkeä.

Mitä siitä, että kuolema tulee!
Mitä siitä, että monivärinen ihanuus 
varisee kuihtuneena maahan.
Onhan kukittu kerta! 
On paistanut aurinko,
taivaan suuri ja polttava rakkaus,
suoraan kukkasydämiin,
olemusten värisevään pohjaan asti!

Vielä käsikirjoitus ei ole valmis, sen kirjoittaminen jatkuu. 
Kirjoittaminen, kirkastaminen, ytimen etsiminen "turhasta". 
Voi olla, että sen kirjoittaminen jatkuu vielä kauan. Voi olla, että itseään etsivä muoto etsii itseään vielä pitkään. Voi olla, että menee syksyyn, talveen, seuraavaan kevääseen. Ja voi olla, että matkan varrella kaikki vielä muuttuu. Että kaikki alkaakin taas uudelleen alusta. Tai uudelleen siitä, mihin ensin jäin.

Kirjoittamista ei voi kiirehtiä. Eikä oikein ennalta päättää. Sitä ei saa kiirehtiä eikä ennalta päättää. Sen pitää antaa edetä omaa tahtiaan, omalla tavallaan, omaan suuntaansa. Siltä minusta tuntuu.

*

Nyt alkaa olla kesä. Nyt on kesä. Ihana kesä.
Väistyvällä keväällä on jo hyvän aikaa ollut kesän kasvot. 

Huomenna juhlitaan taas koulujen loppumista. Iloitaan ja hämmennytään siitä, miten aika onkin taas ehtinyt kiertyä tähän. Ajatellaan haikeina, miten nopeasti lapset kasvavat, ja ollaan silti myös valtavan onnellisia kasvamisen ihanasta ihmeestä. Ja ennen kaikkea riemuitaan kesästä, elämästä, olemassaolosta.

Toivotan teille kaikille huumaavaa kesäkuuta,

elämästä ja elämänjanosta täyteläistä ♥

*

Kursivoidut katkelmat ovat Katri Valan iki-ihanista runoista Maan povella ja Kukkiva maa, kokoelmasta Kaukainen puutarha, 1924.

 

Omenankukkaviikon ajatuksia

(Keskeneräisiä) ajatuksia omenankukkaviikon varrelta:

Omenapuu on minulle elämänkierron kuva. Siksi se ja etenkin sen kukat lumoavat minut yhä uudestaan ja siksi en myöskään koskaan kyllästy sen runollisuuteen. (Ajattelen sitä, miten taas kirjoitan jotakin omenapuusta ja miten sen symbolisuus ei kaikessa toisteisuudessaankaan lakkaa olemasta minulle täyttä ja todellista.)

Toisteisuuden ihanuus, ylipäätään: se, kun laittaa taas myös kesäkukat. (Ajattelen sitä, miten vuosi menee aina uudestaan ympäri ja miten huomaa palanneensa taas samaan hetkeen. Toisteisuuden kokemus liittyy erityisen tiiviisti tiettyihin hetkiin, ja siinä on samaan aikaan sekä iloa että ripaus haikeutta. Iloa palaavasta hetkestä ja haikeutta siitä, miten monta hetkeä on jäänyt taakse.)

Erilaiset tavat kirjoittaa. Ja oma tapani. Voiko, oikeastaan, kirjoittaa muulla tavalla kuin sillä, mikä on itselle oma ja oikea? Ja jos voi ja kirjoittaa, niin menettääkö silloin jotakin kirjoittajan rehellisyydestään? (Ajattelen, tietenkin, erityisesti sitä omaa kirjoittamisen tapaani ja edelleen sitä, tuleeko se koskaan mahtumaan tähän maailmaan. Ja sitä, onko eniten oikein valita oma tapansa mahtumisesta riippumatta. Tulen, yhä uudestaan, siihen johtopäätökseen, että oman tavan valitseminen on oikein, vaikka se saattaa merkitä myös sitä, ettei koskaan tule saamaan mitään läpi. Tämä ei, tietenkään, tarkoita sitä, etteikö olisi valmis kehittymään, vaan sitä, että haluaa kehittää juuri sitä omaa tapaansa ja omaa ääntään. Eikä myöskään sitä, etteikö olisi mahdollista löytää myös uusia omia tapoja.)

Ja pitkäjänteisyys... Tulen ajatelleeksi, onko se aina järkevää vai onko se toisinaan sittenkin silkkaa typeryyttä. (Ajattelen käsikirjoitustani ja sitä, onko sillä toivoa vai tuhlaanko vain siihen aikaani, jonka voisin käyttää johonkin todennäköisemmin läpimenevään. Enkä tiedä, mutta hylkään ajatuksen tuhlaamisesta nopeasti. Kirjoittamiseen käytetty aika ei koskaan ole tuhlattua aikaa, koska kirjoittaminen joka tapauksessa vie aina itseään eteenpäin.)

Prosessi, prosessi ja prosessi. Se, että sitä on kirjoittanut jotakin. Ja sitten sitä kirjoittaa jotakin muuta. Saa oivalluksia aiemmin kirjoittamansa pohjalta. Eikä tiedä, mikä kaikki tulee vaikuttamaan mihinkin. Juuri siksi kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. (Ajattelen, edelleen, käsikirjoitustani, sen syntyhistoriaa ja mahdollisia uusia suuntia. Ja sitä, miten kirjoittaminen kerrostuu, koko ajan. Miten aloittaessaan ei todellakaan tiedä, miten matka jatkuessaan etenee, ja miten kirjoittamisen riemu on juuri siinä.)

Omenapuu puhkesi kukkahuntuun 16.5., ensimmäiset nuput jo päivää aiemmin.

Mikä ihana, hauras, katoava hetki täynnä elämän tuoreutta ja janoa.

PS. Jos et vielä ole lukenut John Galsworthyn Omenapuuta, niin lue nyt!

Taidan ottaa itsekin uusintalukuun.

Prosessi

Sekalainen kasa sekalaisia muistiinpanoja ja täyttyvä, ehkä myös hiljalleen järjestyvä tiedosto (tällä hetkellä noin versio kaksi ja puoli, jos kaikkia aikaisempia ei lasketa; matka on ollut pitkä, vaikka se nyt on tavallaan alkanut alusta). Niin: mieleenjuolahduksia kesken kaiken, missä ja milloin sattuu, ja unenjälkeisiä oivalluksia, jotka nekin on kiireesti kirjoitettava muistiin, koska ei voi tietää, mikä kaikki tulee olemaan tärkeää. On, tosin, niitäkin ajatuksia, jotka ehtivät kadota, koska paperi juuri sillä hetkellä on liian kaukana, mutta ehkä ne tulevat aikanaan takaisin jos ovat tullakseen.

Myös, kylläkin, ajoittaista tuskastumista ja epäuskoa, melkein tympääntymistä ja turhautumista. Niitä mörön heiluvia karvakinttuja ja irvileukavirneitä (jaahas, mitäs se rouva taas oikein kuvittelee, kuvitteleeko se että siitä on kirjoittamaan, kjäh kjäh kjäh). Huokauksia ja hitunen lievää mörköön kohdistettua väkivaltaa (potkuja, ehkä) ja itsepintaista kieltäytymistä sen kuuntelemisesta.

Välillä, myös, hieman hämmentyneitä mietteitä siitä, mitä tästä nyt oikein on tulossa, mitä lajia ja kategoriaa (=mihin tätä oikein tarjotaan kun tarjotaan) ja sitten taas vähät välittämistä siitä, jatkamista vain.

Hajamielisyyttäkin, ehkä. Hentoa unohtelua arkisissa asioissa. 

Ja käsikirjoituksen mukana vaihtelevia mielialoja: haikeutta, iloa, mahdollisuuden tuntua.

Ja valoa! Valtavasti valoa! Kävelyretkiä ihanassa kevättuulessa ja ehkä taas kirkastuvia ja järjestyviä ajatuksia. Kummallista varmuutta siitä, että tämä pitää kirjoittaa, juuri tämä ja juuri nyt, vaikka ei voi tietää mitään sen merkityksistä kenellekään muulle. Ehkä sitä ymmärtää vähitellen yhä kirkkaammin myös sen, että kirjoittaminen ei ole koskaan turhaa. Että kirjoittaminen avaa koko ajan omaa tietään eteenpäin ja että kun kirjoittaa, ei voi koskaan tietää, minne, minkälaisiin uusiin maisemiin ja näköaloihin, se vielä vie.  Että prosessi jatkuu ehkä lopulta koko ajan, yli itsensä ja rajojensa, niin kauan kuin jatkuu myös kirjoittaminen.

Huhtikuun ensimmäisenä

Eugène Grasset: Avril, 1896.

Ensimmäisen pääsiäispäivän aamuvalossa on levollista, kirkasta hiljaisuutta. Talo heräilee hiljaa kiireettömiin aamumietteisiin. Minä avaan kohta käsikirjoitustiedoston.

Lehteä ei tänään tullut ja huomasin, että aamumielelle tekee hyvää olla sitä lukematta, sen huonoja uutisia. Olen miettinyt tätä usein aiemminkin, mutta en osaa olla lehteä lukemattakaan. Enkä kai haluakaan. Jotenkin tuntuu, että maailman menossa pitää silti pysyä kiinni. Ikuinen dilemma.

Mennyt maaliskuu oli merkillistä kirjoittamisen lentoa. Millainen lienee tämä alkava huhtikuu? Ainakin maaninen kirjoittaminen on ehkä palautumassa mietiskelevämmäksi taas, mikä on hyvä asia. Kirjoittaminen tarvitsee molempia vaiheita sopivassa suhteessa.

Tämä meneillään oleva kirjoittamisen matka on jännä taas. Tämä valtaa kaiken tilan ja on toistaiseksi syrjäyttänyt kaikki muut – ne kaikki toiset, erikokoiset alut saavat nyt odottaa. Välillä ajattelen sitäkin miten kirjoitan, tietenkin, sekä itselleni että lukijalle. En tiedä, tietenkään, tuleeko lukijaa, mutta lukija on silti läsnä; ajatus lukijasta antaa kirjoittamiselle yhden tärkeän tarkoituksen. Tai niin, tokihan lukija tulee, joku läheinen ainakin, mutta tuleeko muita. Ei sitä voi kirjoittaessaan varmaksi tietää, sitä kirjoittaa vaan ja lukijalle myös.

Ennen kaikkea sitä kai kuitenkin kirjoittaa siksi että kirjoituttaa. Siksi että kirjoittaminen on vähän niin kuin tämä kevätaamun valo.

Eugène Grassetin huhtikuu kukkii. Ihan kuvanmukainen huhtikuu ei meillä ole. On aamupakkanen taas ja nämä viipyvät, valkeat hanget. Tämä hetki on minulle kaunis juuri näin, talven ja kevään rajana, mutta jotenkin on sydämessä jo tuollainen kukkivien puiden tuntu. Siksi tämä kuva tänään.

Hyvää pääsiäistä ja kevään kaunista valoa sinulle, joka piipahdit ♥

Hidasta, nopeaa, hidasta, nopeaa

Onko kirjoittaminen hidasta? Vai nopeaa? Tai: onko kirjoittamisella aikaa? Onko kirjoittamisella – tai kirjoittaminen – ylipäätään aikaa ollenkaan? Vai onko se ehkä pikemminkin tilaa?

Ehkä kirjoittaminen on monta. Joskus se ainakin on putous ja pauhu, joskus hiljainen lepäävä lampi. Joskus määrätön meri ja kaikki sen syvyys, joskus iloinen, kimmeltävä kevätpuro.

Mietin kirjoittamisen aikaa ja tilaa, koska huomaan vaihtelun. Toisinaan (ehkä usein) olen hidas. Toisinaan taas nopea. Voi olla myös näin: olen nopea kirjoittamaan, mutta hidas saamaan valmiiksi. Ja näin: toisinaan kirjoittaminen kerää itseään kauan, mieli kirjoittaa pitkään ennen kuin sormet.

Miten, ylipäätään, voi mitata kirjoittamisen aikaa, koska kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin sanojen kirjaamista? Koska se on jatkuvaa matkantekoa, jatkuva prosessi? Jatkumo, jolla ei ehkä ole alkua eikä loppua?

Onko ajalla, ylipäätään, merkitystä? Ehkä ei. Ehkä merkitystä on vain kirjoittamisella itsellään. Sillä, että matka on. Prosessi. Tila. Vaihtuvakasvoiset vedet.

 

Nyt, ihan kohta, avaan tiedoston. Tiedoston, joka tulvii, tulvii, ja jonka aaltoihin minulla on kiire, kiire. Aaltoihin, joissa ehkä menen sekä aikaan että tilaan.

Kaunista maaliskuun lauantaita sinulle, joka piipahdit. Täällä pakkanen paukkuu yön jäljiltä vielä liki kahdessakymmenessä, taivas loistaa. Ihana aamu, läsnä koko valoisa kaikkeus.

Välillä sitä lentää

John William Waterhouse: The Soul of the Rose, 1908.

On ollut kummallisia päiviä. Olen kirjoittanut maanisesti, kymmeniä sivuja ihan vähälle aikaa. Väljiä, ehkä, mutta kuitenkin. Tekstiä tulee melkein liian helposti, alan ehkä pelätä, että se on huonoa. Vai voiko olla niin, että nyt on loksahtamassa kohdalleen jotakin, joka on kauan etsinyt muotoaan? Että se, mitä olen etsinyt, tulee nyt rytinällä ulos?

On, ehkä, herännyt oivallus. Olen, ehkä, löytänyt avaimen. Olen, ehkä, ymmärtänyt, että se, mikä ei ole mennyt läpi sellaisenaan, voi sulautua osaksi uutta, toista jo hyvän aikaa vireillään ollutta prosessia. Ja samalla kun minussa on haikeutta luopuessani, ehkä, ajatuksesta että esikoisromaanini olisi voinut olla tuossa, tuo minulle niin rakas tarina, niin minussa on valtavaa villiä iloa siitä, että jotakin tuosta rakkaasta, kauan mukana kulkeneesta tarinasta voi ehkä sittenkin vielä jatkaa kanssani eteenpäin, kasvaa ja kypsyä ihan uuteen suuntaan. Ja ajattelen, kirkkaasti, että voi olla niinkin, että on oikein ja hyvä juuri näin. Että näin näiden askelten on pitänytkin ja pitää mennä.

Teksti, jota olen niin valtavalla vyöryllä suoltanut, on – tottakai – raakatekstiä, luonnostelua. Ei millään tavalla valmista. Maanista vaihetta myös seurannee ymmärrys kaiken kaoottisuudesta ja keskentekoisuudesta ja todennäköisesti myös jonkinlainen putoaminen (niin, mörkö muistaa vierailla kyllä). Mutta silti. Tuntuu hurjalta. Hienolta. Keväältä ja mahdollisuuksilta. Valolta. Linnun laululta.

Juuri tämän takia sitä kai kirjoittaakin: vaikka välillä mätkähtää kipeästi maahan, niin välillä sitä lentää. Ihan tosiaan lentää. Ja näihin lentämisen hetkiin pitää tarttua kiinni. Nämä pitää muistaa. Pitää, että muistaa sitten taas myös nousta ylös ja kerätä siivet, kunhan seuraava, jokseenkin varma putoaminen tapahtuu.

En tiedä, mitä tästä tulee. Mihin tämä lento vie vai viekö. Mutta nyt pitää lentää vaan, pitää lentää aina kun saa. 

Muutama etsivä muistiinmerkintä

Kirjoittaminen: pakkoa, ehkä myös pakoa.

Halua sanoa. Tunne – suuruudenhullu? – että on sanottavaa. Ei, ei suuruudenhullu. Pikemminkin tunne, jossa on jotakin arkaa ja vahvaa samaan aikaan, kummallinen.

Kirjoittaminen on haave ja todellisuutta. Se on tässä, nyt, ja se kurkottaa. Ehkä se on myös silta. Kaareva. Yläpuolella aurinko, avara taivas, ja alla kimmeltävä, syvä, joskus kuohuva, arvaamaton vesi.

Tie se on ainakin. Matka. Minne? Sisäänpäin. Ulospäin. Eteen. Taakse. Jonnekin, mistä ei vielä tiedä. Tai ehkä tietääkin, jotakin, jollakin tavalla. Tietää, ehkä, vaikka ei tiedä tietävänsä. Monta polkua risteää toisiinsa. Tietoisuuden, tietämisen, tietämättömyyden tasoa.

Joskus tuntuu, myös: Miten minä koskaan ehdin sanoa kaiken. Miten minä koskaan saan sanoa kaiken. Ehdinkö? Saanko? Osaanko? 

Löydänkö sanottavalleni muodon? Tai: löydänkö sanottavani ytimen? 

Tärkeää on rehellisyys. On kirjoitettava rehellisenä itselleen. Tarkoitan: on nähtävä oma kirjoittamisen tiensä, kuljettava sitä, oltava sitä valmis etsimään.

Tärkeää on myös uskallus. On uskallettava kulkea eteenpäin, kohdata kohtaamaton, ja välillä, tai kaiken aikaa, eksyä. 

Kuulen tulen huminan. Elämän huminan. Kuulen kirjoittamisen, joka kietoutuu kaikkeen.

Kirjoittaminen on myös etsimistä, aina. Kaipuuta, jonnekin. Voiko kirjoittaminen olla myös perilläoloa? En tiedä. Luulen, että ei voi kirjoittaa, jos ei etsi, jotakin. Pitää silti muistaa: sitä tietää vain itsestään. Jos siitäkään.

Sunnuntaiaamu on pehmeän vaalea. Tulppaanit puoliksi auki. Tänäänkin on aikaa kirjoittaa. Ensin muutama etsivä muistiinmerkintä, sitten etsivän kertomuksen seuraavat katkelmat.

Kirjoittamisesta ja perfektionismista

  

 Heinrich Vogeler: Die Erwartung (Träume II), 1912.

Joskus kolmentoista tietämissä kirjoitin melkoista saippuaoopperaa teinien rakkaussuhteista, ja ystäväni luki käsikirjoitusta sivu kerrallaan sitä mukaa kuin minä kirjoitin. Ne olivat hauskoja hetkiä: kirjoittamisen iloa ja välitön lukijakosketus. Ei ollut tietoakaan perfektionismista ja lamaannuttavasta itsekritiikistä. Ei ollut aavistustakaan siitä, että se, mitä kirjoittaa, voisi hävettää.

Vuotta myöhemmin oli jo toisin. Halusin kirjoittaa hienon ja taiteellisen romaanin, ja siinäpä se yritelmä tulikin sitten tuhoontuomittua – ”hieno” ja ”taiteellinen” kun tuppaavat väkisinkin nostamaan riman aika ikävän korkealle. Olin neljätoista ja perfektionismipeikon puraisema.

Peikko tuli ja jäi. Miten lienee, onko se niin että siinä neljäntoista tietämissä sitä alkaa olla se ihminen, joka tulee aina olemaan? Tai no, aina ja aina, mutta niin, että niillä main sitä alkaa olla se peruspersoonallisuus kasassa?

Luulen, että suunnilleen niin se ainakin minulla on. Neljätoistavuotiaana olin kiinnostunut koko lailla niistä asioista, joista olen kiinnostunut myös nyt. Orastaa alkoivat myös ne arvot, jotka edelleen ovat minulle tärkeitä. No, Anthraxia en enää kuuntele. Enkä käytä maihinnousukenkiä. Enkä kyllä taida Pimeyden kukkiakaan enää ikinä lukea. Mutta noin niin kuin yleensä. Pidin kirjoittamisesta, kirjallisuudesta. Siitä en, että luontoa riistetään. Ja halusin pukeutua helmoihin, en housuihin. Kaikki tuo pätee edelleen.

(Jaarittelet sivurönsyjä, huomauttaa peikko, ja on oikeassa. Palaan asiaan.)

Niin: peikko tuli ja jäi. Kirjoittamiseni ei loppunut vielä neljätoistavuotiaana, mutta jossain vaiheessa, nuoressa aikuisuudessa, kävi sitten myös niin. Kesti kauan, ennen kuin aloin taas kirjoittaa. Liian kauan, voisin myös sanoa, mutta en sano. Tämän matkan on ehkä kuulunut mennä juuri näin.

Olen elämäni varrella miettinyt perfektionismia paljon. Kai sitä väkisinkin miettii, kun peikonrönttäle roikkuu itsepintaisesti mukana.

Ehkä on hyvä sanoa: en ole mikään täydellisyyden ilmentymä todellakaan, en millään tavalla enkä missään. Olen epätäydellinen, rosoinen ja säröinen, teen virheitä ja erehdyn. Olen epätäydellinen, olen ihminen. Kaikki, mitä teen, on epätäydellistä. Niin: perfektionistikaan ei koskaan saa aikaan mitään täydellistä.

Tiedän myös, että täydellistä ei tulekaan, ei ikinä. Ja mitenpä tulisikaan, epätäydellisen ihmisen tekemisistä.

No, sen perfektionistikin siis ymmärtää. Kaikki on loputtoman ja väistämättömän epätäydellistä. Paitsi ehkä omenankukka, juuri puhjennut ruusu, vastasatanut lumi. Ihminen tai ihmisen tekemiset eivät sellaiseen täydellisyyteen yllä.

Perfektionistin kurimus onkin aika kamala: sitä haluaa täydellisyyttä ja silti tietää, että sitä ei ole eikä tule. Hullunkurinen yhtälö, oikeastaan.

Minua perfektionismi on toisinaan estänyt. Toisaalta se on ehkä joskus johtanut myös hyvään. On ollut onnistumisiakin, juuri siksi että olen vaatinut itseltäni paljon.

Parhaimmillaan perfektionistipeikko on ehkä vähän niin kuin kannustava valmentaja. Vähän sellainen vaativakin, hyvällä tavalla. Se piiskaa tekemään parhaansa. Tietysti sitä sitten joutuu, taas kerran, kohtaamaan oman keskeneräisyytensä ja sen, että täydellistä ei kumminkaan tule, ei mistään. Mutta silti. Ainakin sitä on yrittänyt, tehnyt niin hyvin kuin on voinut. Ja toisinaan sitä sittenkin ymmärtää, että se riittää. Juuri se.

Pahimmillaan peikonrönttäle istuu tukkeeksi kaiken luovuuden ja toimintatarmon päälle. Heiluttelee karvakinttujaan ja irvistelee. Määrää, että mitään ei tehdä, koska mikään ei kuitenkaan onnistu. Ja niin sitä ei sitten tehdä. Ollaan tekemättä. Uskotaan peikkoa ja sitä että ei osata. Että ei kannata. Ei kannata, koska tulos on väistämättä epätäydellinen, riittämätön. Ihan niin kuin koko epätäydellinen, riittämätön, kamala itse.

Minulla on tuon peikon kanssa vähän opettelemista, edelleen. Tai paremminkin: minulla on tuolle peikolle vähän opettamista, edelleen. Mutta luulen, että kyllä se tästä, pikku hiljaa.

Olen kumminkin vasta nelisenkymmentä. Kun olen kahdeksankymmentä, me ehkä istumme peikon kanssa keinutuoleissa ja juomme sopuisasti iltapäiväteetä, mietimme että tähän sitä on yhdessä tultu. Ei tullut täydellistä, mutta tuli elämä. Ajatella. Kokonainen elämä. Ja tulihan kirjoitettua muutama kirjoitelmakin. Epätäydellisiä nekin, kyllä, mutta kirjoitelmia. Ihan omia.

Kokonaan en ehkä tahdokaan peikkoa pois häätää. Arvelen, että sillä on kyllä myös paikkansa ja tehtävänsä. Joskus se voi ehkä olla jopa suojelusenkeli. Mutta kirjoittamisen iloa ja paloa se rontti ei enää koskaan saa minulta viedä.

Tämän olen ehkä joskus jo sanonutkin, mutta sanon taas: tämä pieni kamarini on ollut peikon ojentamisen kannalta oivallinen paikka ja mahdollisuus. Keskeneräisyydensietokykyni on varmasti vähitellen kasvanut. Monet kirjoitukseni joutaisivat kyllä tarkalleen ottaen jorpakkoon, mutta annan niiden kuitenkin olla. Ne ovat terveellisiä muistutuksia siitä, että maailma pysyy kummasti pystyssä minun ja tekeleideni keskentekoisuudesta huolimatta.

Se, mitä tässä ehkä eniten halua sanoa, on, että kirjoittaminen on aina ennen kaikkea mahdollisuus. Se on ilo. Voimavara. Matka. Ja että peikkojen ei saa antaa sellaista mahdollisuutta, iloa, voimavaraa, matkaa, lyntätä.

Ehkä haluan sanoa myös sen, että perfektionismi merkitsee toisaalta myös rakkautta, paloa, intohimoa. Sitä, että haluaa tehdä parhaansa juuri siksi, että on itselleen tärkeiden asioiden äärellä. Niinhän se on aina: asioilla on kaksi puolta, ainakin.

Ja ei, en minä(kään) ole koskaan ollut perfektionisti kaikessa. Niissä asioissa vain, jotka ovat olleet tärkeitä. Ikinä en ole tähdännyt mestarihiihtäjäksi. Itse asiassa en osaa hiihtää oikeastaan ollenkaan. Mutta kirjoittaminen on rakasta, sanat. Minulla on ollut opettelemista siinä, että olen antanut epätäydellisen itseni taas kajota kirjoittamiseen, sanoihin. Olen onnellinen, että olen lopulta antanut, oppinut.

Elämä opettaa. Minun tärkein oppini on varmasti äitiys. Äitinä sitä huomaa, koko ajan, oman raakileisuutensa, sen että matkalla tässä vasta ollaan, koko ajan elämää oppimassa.

Niillä on myös yhteys, äitiydellä ja kirjoittamisella. Aino Kallas koki niin. Minä koen niin. Moni muukin kokee niin. Sekä äitiys että kirjoittaminen ovat luovaa voimaa.

Minusta piti tulla äiti, ennen kuin uskalsin palata kirjoittamisen äärelle. Luulen, että se on tärkeä osa elämäni kaarta. Miten suuri lahja nuo lapset ovatkaan. Niin: opettivat äitinsä rohkenemaan. Ei ihan pieni oppi.

Äitiys on opettanut minulle armollisuutta itseäni ja epätäydellisyyttäni kohtaan. Olen oppinut, että ihminen voi olla riittävän hyvä siinä mitä tekee, niillä kyvyillä ja taidoilla joita hänellä juuri sillä elämänsä hetkellä on. Ja että ihminen voi myös oppia ja kasvaa, koko ajan.

Todennäköistä on, että en pääse perfektionismista koskaan. Kun tuo luonteenlaatu on mitä on, niin se sitten on mitä on. Perfektionismipeikko kuuluu pakettiin, halusin tai en. Mutta kuten sanottu, kyllä se saa mukana kulkea. Mutta kuitenkin niin, että se saa vähitellen myös oppia yhä paremmille tavoille. Niin, että se ei latista eikä lannista vaan ehkä rohkaisee, kannustaa yrittämään.

Kirjoitan – ja julkaisen – tämän kirjoituksen, koska tiedän, etten ole ainoa. Koska tiedän, että riittämättömyydenpelko estää monia kirjoittamasta. Ja koska tiedän, että siellä peikon itsepintaisen irvistelyn takana odottaa vapauttava ja vahvistava, ihana kirjoittamisen ilo.

Oma kirjoittamisen iloni ei ehkä ikinä enää ole ihan sellaista kuin se oli kolmetoistavuotiaana. Ei ihan niin vapaata, kahleetonta, vailla itselle asetettuja odotuksia. Vaikka mistäs sen ikinä tietää. Voihan olla, että kaari vielä joskus sulkeutuu. En tiedä, tietenkään. Juuri nyt nautin siitä ilosta ja vapaudesta, mitä minulla on nyt, tässä. Peikko pomppii mukana, mutta siihen on ehkä oppinut jotenkin suhtautumaan. Välillä sitä onnistuu jopa tuuppaamaan vähän sivummalle.

Juuri nyt matkani on tämän hetken kohdalla. Ihmisenä, kirjoittajana. Toivon, ja uskon, että minulla on molempina vielä paljon mahdollisuuksia kasvaa. Kunhan vain muistan, että sitä täydellisyyttä ei ole. Ja että täydellisyyden sijaan on kuitenkin jotakin muuta, ehkä vielä parempaa: ilo. On ilo olla ihminen, ilo kirjoittaa. Ja se riittää. Riittää hyvin. Oikeastaan se on aika paljon.

(Liian pitkä, sanoo peikko, ja edelleen sinä rönsyilet ja jaarittelet liikaa. Ymmärrät kai, että tämä on lähinnä luonnos. Tiedän, minä vastaan. Ja ymmärrän. Mutta tämä on kirjoitus epätäydellisyyden sietämisestä. Tämän kuuluukin olla epätäydellinen.)

Alku

John William Waterhouse: Sweet Summer, 1912.

***

Sinä se olet. Pöly ylläsi melkein näkymätöntä, aika katoaa keveänä tomuna mekon helmaan. Kuljetan sormenpäitä pitkin hopeaista kehystä, sen ruusukulmia, ja muistan miten valitsit juuri sen, miten tärkeitä hopea ja ruusut sinulle olivat, ja silitän lasin sileää, kiiltävää pintaa.

Olen harkinnut uskaliasta askelta. Olen harkinnut sitä kauan. En ole taipuvainen harkitsemattomuuteen tai jos joskus olen, niin kuin olen, se on yleensä erehdys, olen ehkä vahingossa joku muu. Ja kuitenkin: on asioita, joita ei voi harkita loppuun ennen kuin ne ovat jo tapahtuneet, ja silloin on tietenkin myöhäistä enää harkita, täytyy vain kohdata se mitä siitä seuraa.

Värejä ei ole ja on. On lakanoiden valkeus ja hiusten tummuus tyynyä vasten, iho jolla kuin yhä viipyy kosketusten lämpö vaikka sen alla sinua palelee jo. On päättyvän kesän haikeus, kaikki se mitä tapahtui ja mitä ei, on hetki jona hän kysyi saanko ja sinä sanoit että saat, ja on yö jona sinä katselit itseäsi hänen silmillään ja ajattelit miten hän oli sanonut että valokuva kantaa mennyttä, se vangitsee hetkiä.

En tiedä. Tiedän harvoin. Ehkä kuitenkin toisinaan. Ja nyt luulen, että joskus on ylitettävä kynnyksiä ihan vain siksi, että tuntisi kuinka korkeita ne ovat, kompastuuko. Jollei ylitä, tai yritä ylittää, ei koskaan saa sitä tietää. Sitä, pysyykö pystyssä.

Onko eri asia kirjoittaa kuin kirjoittaa? Sitä(kin) kai tavallaan kysyn. Ja vastaan: kyllä ja ei. On niin monia kysymyksiä, joihin on niin monia vastauksia. Ehkä sen pitääkin mennä juuri niin. Mutta: ehkä on sanoja, jotka ovat haavoittuvaisempia kuin toiset. Vai onko siinä kyse sanoista?

Ehkä se kaikki, sävyjen kirjo, näkyy sinussa valon ja varjon vastakohtina, siinä miten hän on etsinyt valon ja kontrastin oikeaa määrää ja lopulta löytänyt, tai sitten minun silmäni vain heijastavat sen siihen, sinuun, hetkeen, katseeseen joka sinut kameran takana rajaa. Mustavalkoinen valokuva oli hänestä ainoa oikea, niinkin hän sanoi, eikö niin, ja korjasi peitteen reunaa paremmin, hiuksia, antoi kevyen suukon. Häivyttäessään värit se keskittyy olennaiseen, valoon ja varjoon, väreistä tulee liikaa hälyä koska ne keräävät huomion itseensä. Hänen äänensä, niin kaukana ja niin lähellä.

Miltä tuntuu siteerata omia sanojaan? Lainata niitä niin kuin ne olisivat jonkun muun eikä kuitenkaan ihan niin, sillä eivät ne ole, eivät tietenkään. Niitä ei voi katsoa ulkopuolelta, koska niissä on vain sisällä. Sanotaan, että omalle tekstilleen on sokea. Ehkä niin. Ehkä omia sanojaan ei voi nähdä, koska ne tuntee. Koska on kulkenut niiden kanssa sen matkan, jota niistä rakentuvan kertomuksen kirjoittaminen on merkinnyt.

Niin, miltä se tuntuu, siteeraaminen? Kummalliselta, kai. Vähän pelottavaltakin. Entä huomiohakuiselta? Ei, sitä en tunnista, tämä on ennen kaikkea tunnustelua, jonkinlainen koe, minulle. Jännittää kyllä. Tuntuu ehkä myös hurjalta, hieman. Ehkä rohkealtakin. Siltä, että ylitän rajan, jonka yli en toistaiseksi täällä ole mennyt. Ehkä tuntuu myös vähän harkitsemattomalta, sittenkin. Jälkeenpäin olen luultavasti itsekriittinen. (Ehkä tarvitsen myöhemmin illalla lasillisen viiniä?) Kuitenkin tämä tuntuu nyt myös jotenkin tarpeelliselta. Haluan tutkia, tunnustella, miltä tuntuu altistaa sanani (vai itseni?) ihmisten katseille ja samalla väistämättömälle haavoittuvuudelle. Haluan olla itselleni koehenkilö. Olenko itselleni julma? Ehkä. Tai ehkä en.

Ja sinä, lasin takana ja ajan, etkä missään minulta pois. Poskesi lasia vasten on viileä mutta tiedän että oikeasti se on lämmin, kevyesti punertunut niin kuin juuri toiseen ihmiseen yhtyneen posket ovat tai ihmisen, joka tietää olevansa toisen katseen alla. Mietin, mitä mahdat ajatella minusta, joka sinua katson.

Luultavasti kaikki (häpeä ja/tai ehkä myös jonkinlainen kevyt hurma) tuntuu eniten jälkeen päin, siellä harkitsemisen tuolla puolen, sitten kun on jo mahdotonta perääntyä. Juuri nyt ei ehkä sittenkään tunnu kovin paljon miltään. Nyt tämä on vasta leikkiä, ei totta vielä, tämä kirjoitus on vasta rakenteilla, mahdollisuus. Otanko ehkä kirjoitukseni myöhemmin pois? Kadunko, jos ja kun todella julkaisen tämän? En tiedä. En usko. Tai ehkä, sittenkin. Mutta jos, niin muistutan itseäni siitä, että kun askeleen astuu, sitä on turha enää murehtia. Jotakin se opettaa, joka tapauksessa.

(Kuitenkin, kun vielä ennen julkaisemista luen kirjoitustani läpi, minussa vapisee. Meneekö minulta yöunet, jos julkaisen tämän? Ehkä. Yöllä se selviää. Yöuneni on häpeälle herkkää. Mistä häpeä tulee? Siitäkö, mitä toiset ajattelevat? Onko sillä väliä, sillä mitä toiset ajattelevat? Kyllä ja ei. Häpeä, kasvojen menettämisen pelko, on inhimillistä. Ehkä se on välttämätöntäkin: jos ihminen ei tuntisi häpeää, hän olisi häpeämätön. Mutta häpeä ei saa estää liikaa, eihän. Se ei saa hallita, kahlita. Jos haluaa kirjoittaa myös toisille, on potkittava häpeää pois. Ja toisaalta: oikeastaan en sittenkään tiedä, onko lopulta kysymys häpeästä vai sittenkin vain rajan ylittämiseen väistämättä liittyvästä epävarmuudesta. Lakkaan vapisemasta, ainakin toistaiseksi.)

Ja tämä kirja, sinun. Unenvärinen, unen kukkien, niin sinä silloin ajattelit, eikö niin, katselit sinisiä kansia, punaisia ruusuja. Hentoa pölyä on kirjankin yllä, ja kun puhallan kevyesti, näen miten aika leijuu. Sellaistako se on, aika, tavoittaa tomuineen myös lukitut laatikot.

Mitä nämä siteeramani sanat kertovat toisille kirjoittamisestani, minusta kirjoittajana, minusta? Sitä en tietenkään voi tietää. En ole toinen, olen minä.

Ehkä on niinkin, että tämä koe alkaa oikeastaan vasta sitten kun painan julkaisunappia. Tämä, tämän kirjoituksen kirjoittaminen, ei oikeastaan vielä altista minua mihinkään. Niin kauan kuin vasta kirjoitan tätä, olen turvassa. Mitään ei ole vielä tapahtunut. Olen vasta leikkinyt mahdollisuudella. Ajatuksella siitä, että sinä luet romaanikäsikirjoitukseni alun.

Ja minäkö tämän siis avaan, kaikkien näiden vuosien jälkeen, sinun kirjasi. Minä, niin. Tunnustelen käsissäni vielä tyhjien sivujen painoa, avaan sitten kannen ja kuulen miten sidos hieman narahtaa, miten kynän hiljainen liike kahahtaa paperiin kun kirjoitan ensimmäiset kappaleet. Tiedäthän: tulee hetkiä, joina kertomuksia suljetaan salaisuuksiksi piironginlaatikkoon, ja toisia, joina kauan suljettuina olleet laatikot lopulta avataan, kirjoitetaan kertomukset tyhjinä odottaviin unenvärisiin kirjoihin.

***

Kursivoidut katkelmat ovat romaanikäsikirjoitukseni tämänhetkinen alku. Sen, joka on eniten ”valmis”. Joka on menneenä vuotena matkannut maailman tuulissa, kohdannut viisi eitä. Nyt käsikirjoitus on toistaiseksi levännyt, enkä vielä tiedä mitä sille teen vai teenkö. Tämän kuitenkin teen. Vapisen, taas, ja sydän hakkaa, mutta teen.

Marraskuu ja omakustannepohdintoja

Eugène Grasset: Novembre, 1896.

Aina se tulee takaisin, tämä rakas, ihana omakuu. Täytän loppukuusta pyöreät plus yksi, hyvä ikä, edessä koko loppuelämä!

Tämä marraskuu on saanut alkaa ripauksella ihanaa talventuntua ja hyvä niin, juuri näin marraskuun pitäisikin aina alkaa ja myös päättyä (kuulitteko lumipilvijumalat ♥) sekä mukavalla hyppysellisellä inspiroitunutta kirjoitusvirettä. Joulua kohti mennään ja ihanaa niin, pimeissä illoissa tuikahtelee kynttilöiden pehmeä valo.

Leikittelen parhaillaan ajatuksella, että julkaisisin (ainakin) romaanikäsikirjoitukseni omakustanteena. Kustantamokierroksen kuudesta kustantamosta on vastaamatta enää yksi, eli kustannussopimus ei näytä kovin todennäköiseltä. Toki voisin lähettää käsikirjoituksen vielä muuallekin, mutta en tiedä. En tiedä, minne sitä sitten oikein lähettäisin. Kuka haluaisi julkaista mietiskelevää, pehmeäviivaista, hieman lyyristä romaaniproosaa?

Omakustanneajatus on kuitenkin tosiaan vasta leikkiä. En tiedä. Toisaalta ajatus kiehtoo ja kutkuttaa, toisaalta epäröin enkä tiedä, olisiko se sitten sitä mitä haluaisin. Olisihan se ”oikea” kustannussopimus tietenkin komeampi, ja ihan jo siksikin että se merkitsisi sitä, että käsikirjoituksen arvon tunnistaisi ja tunnustaisi joku muu. Omakustannekirjailijana sitä olisi kumminkin vain – no, omakustannekirjailija. Mutta mitä jos ja kun sitä kustannussopimusta ei tule? Kun kustannussopimuksen todennäköisyys kuitenkin on mitä on, ihan noin yleisestikin ottaen? Kuten tuhannesti todettua, omaa tekstiään on melko mahdotonta objektiivisesti arvioida, mutta yleisesti ottaen on selvää, että kustannussopimusten ulkopuolelle jää väistämättä useita hyviä käsikirjoituksia. Omakustanne onkin minusta tässä yhtälössä erinomainen ja varteenotettava vaihtoehto, johon ei oikeasti liity edes mitään ”vain”-konnotaatioita, mutta nähtävästi sitä omalla kohdallaan pitää kaikki aina vatkata vaikeamman kautta. Mutta niin: onko oikein, jos ei etsi itselleen ja työlleen vaihtoehtoa, jos perinteisen vaihtoehdon väylä ei syystä tai toisesta aukea? Onko se itselle ja tehdylle työlle edes reilua? Sanoille, kertomukselle?

Kaipa sitä olisi helpompaa myös uskoa tarinaansa, jos sen valitsisi se arvovaltainen joku muu. Toisaalta ajatus on typerä eikä oikeasti edes totta. Tarinaansa on kuitenkin uskonut jo silloin, kun sitä on kirjoittanut. Olisiko sille muka antanut tunteja ja tunteja ja tunteja (tai vuosia ja vuosia ja vuosia), jos ei olisi uskonut? Se, että epäusko aina väistämättä vuorottelee uskon kanssa, on toinen, prosessiin väistämättä kuuluva juttu.

Niin, omakustanneajatus siis mietityttää ja kai sitten sekin, ”riittäisikö” se. Luultavasti kyse on myös tuosta uskosta. Löytäisikö teos lukijoita? Toisaalta olen aika viehättynyt omakustanteen mahdollistamasta vapaudesta, tietystä kotikutoisuudestakin. Ajatuksessa, että kirjani olisi ihan oma luomukseni, on sittenkin jotakin aika villin hienoa.

No, vielä on monia vaihtoehtoja. Ja tietenkin yksi vaihtoehto on se, että menen eteenpäin vaan. Että keskityn ihan vaan uusiin kirjoituksiin ja kertomuksiin. Mutta en tiedä, tuntuu että tämä matka ei ole vielä lopussa.

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei...

Sain keväällä valmiiksi kaksi käsikirjoitusta, romaanikäsikirjoituksen ja lastenkirjakäsikirjoituksen. Tai ehkä ne olivat olleet melko valmiita jo hyvän aikaa, keväällä vain olin sitten valmis päästämään myös irti. 

Ikävä kyllä se ei sovellu julkaisuohjelmaamme.

Lähetin molemmat käsikirjoitukseni maailmalle, siinä keväällä ja alkukesästä, noin puoleenkymmeneen kustantamoon kummankin. Osittain kustantamot olivat samoja, osittain eri. Koetin valita niin, että voisin kuvitella kustantamoiden julkaisevan sellaista, mitä olen kirjoittanut. Mutu-tuntumaakin toki, väistämättä, eikä se välttämättä aina toimi.

Valitettavasti joudumme toteamaan, ettemme kuitenkaan voi sisällyttää sitä kustannusohjelmaamme.

Nyt, lokakuun puolivälissä, suurin osa kustantamoista on jo vastannut. Osa vastauksista tuli hyvinkin nopeasti, noin kuukauden jälkeen. Yksikään vastaus ei sentään tullut parin päivän päästä, kuten viime kierroksella muutama vuosi sitten. Rohkenen ajatella, että käsikirjoituksiini on vastauksen nyt lähettäneissä kustantamoissa sentään tutustuttu, jollakin tavalla ainakin. Osa vastauksista on puolestaan tullut aivan hiljattain, viimeisin tällä viikolla. Ja osa on siis vielä tulematta.

Valitettavasti tarjoamanne aineisto ei sovi tällä hetkellä ohjelmaamme.

Koska olen hieman hidas sekä saamaan valmiiksi että päästämään irti, nämäkin käsikirjoitukseni ovat kulkeneet mukanani aika kauan. Niiden rinnalla on versonut myös uutta, mutta aina vaan olen palannut myös näihin. Ehkä ihan jo siksi, että nämä käsikirjoitukset ovat molemmat olleet minulle rakkaita, mutta myös siksi, että olen uskonut niihin ja edelleen siihen, mitä niistä voisi ehkä tulla.

On aika jännää tunnustella tunteitaan hylkäyskirjeiden edessä. Sitä voisi ajatella, että en osaa. Voisi hävettää. Turhauttaa. Tuntua siltä, että koko ajatus minusta ja kirjoittamisesta on haihattelua. Mutta minusta ei nyt tunnu siltä ollenkaan. Joskus kyllä tuntuu, ja ihan siis noin niin kuin ylipäätään, mutta ei juuri nyt. En tiedä pitäisikö tuntua, mutta ei tunnu. Voi tietysti olla, etten osaa, en ainakaan oikealla tavalla, ja että haihattelen vaan. Mutta se ei muuta sitä, että kirjoittaminen on minussa, minua. Siksi se ei voi olla kokonaan haihattelua. Toive kustannussopimuksesta voi sitä olla, mutta ei itse kirjoittaminen.

Edellisellä kerralla, silloin kun olin ensimmäistä kertaa lähettänyt käsikirjoitukseni maailmalle ja hylkäyskirjeitä alkoi tulla, minua kyllä myös vähän hävetti. Ajattelin, että mitä oikein kuvittelin. Että olin suuruudenhullu ja luulin itsestäni liikoja. Ehkä sitä sitten ajan mittaan oppii ajattelemaan toisin. Esimerkiksi siten, että kyse on ennen kaikkea oikeutetusta yrittämisestä. Siitä, että omiin sanoihinsa saa ihan oikeasti sen verran luottaa, että antaa itsensä antaa niille mahdollisuuden. Ja että jos käsikirjoitus ei sitten tulekaan valituksi yhtenä tuhannesta, se ei vielä välttämättä kerro mitään siitä, osaako vaiko ei. Tai siitä, mitä siitä omasta käsikirjoituksesta voisi tulla, jos se sen mahdollisuuden saisi. Eihän yksikään käsikirjoitus liene sellaisenaan valmis. Tai ehkä joku onkin, mutta luultavasti hyvin harva.

Emme valitettavasti ole voineet hyväksyä lähettämäänne käsikirjoitusta kustannusohjelmaamme.

No, vielä on jokunen kustantamo, joka ei ole vastannut. Molemmilla käsikirjoituksilla on vielä mahdollisuus. Ei tosin ole varmaa, vastaavatko kaikki kustantamot ollenkaan. Aina vastauksia ei tule. Mutta ainakin jonkin aikaa kaikki on silti vielä mahdollista, ja annan itseni ajatella niin, että joskus tarvitaan vain yksi kyllä. Vaikka niin, olisihan se kaksikin kyllää tietysti hyvä, kun on kaksi kirjoitustakin. No, en valittaisi siitä yhdestäkään. Hyppisin ilosta.

Ikävä kyllä on todettava, että emme voi tarjoutua sitä julkaisemaan.

Entä jos kustannussopimusta ei tule, nytkään? No, sitten sitä ei tule. Harkitsen, ehkä, mitä sitten näille käsikirjoituksille teen. Annanko niiden unohtua pöytälaatikkoon. Annanko niistä kasvaa jotakin muuta. Poiminko niistä jotakin johonkin toisaalle. Koetanko vielä valita toisia kustantamoita. Tai kokeilenko ehkä omakustannetta, vaikka markkinointi ei ole ollenkaan se minun juttuni. Olisihan se nyt kuitenkin kiva, että kirjaseni löytäisi edes jokusen lukijan. No, ainakin voisin sitten kaupitella muutaman kappaleen läheisilleni. Tai lahjoittaa. Ja saisinpa sitten kirjoitukseni ihan oikeissa kansissa omaan hyllyyni, sellaisena ihan oikean kirjan näköisenä. Riittäisikö se sitten? Tai toisaalta: onko se sitten ylipäätään se juttu, se että kirjoitukseni on kirjan näköinen? Olisiko se silloin erilainen kuin nippuna paperia? Jotenkin enemmän, oikeampi? Ehkä, mutta en silti millään lakkaa uskomasta myös siihen, että tärkeää on myös kirjoittaminen itsessään, riippumatta siitä mihin se ulkoisesti johtaa vai johtaako.

Ja kyllä, koko ajan kirjoitan myös uutta. Omaan, ehkä hieman hitaaseen tahtiini. Aikanaan, kun olen taas saanut jotakin valmiiksi ja olen lopulta myös valmis päästämään irti (niin, ne saattavat tosiaan olla kaksi eri asiaa), lähetän maailmalle ne uudetkin kirjoitukseni. Tuuleehan siellä, kyllä, ja välillä sattuu siipeen, mutta miten oppii lentämään, jos ei opettele?

Ja sitä paitsi:

Se ei valitettavasti valikoitunut kustannusohjelmaamme sen ilmeisistä ansioista huolimatta.

Niin – jos yksikin kustantamo sanoo näin, saa ehkä ajatella, ihan vähän, että on se sopimus sittenkin mahdollinen, vielä joskus. Jos ei juuri tämän käsikirjoituksen kohdalla tai sen toisen, niin ehkä vielä jonkun. Ja niin: miten paljon muutamalla pienellä sanalla, joiden kirjoittamiseen (tai sanomiseen, miten milloinkin) menee vain hetki aikaa, voikaan toiselle antaa. Minä annan ehkä itseni uskoa, että olen osannut ainakin jotakin. Ja kiitän mielessäni häntä, joka ehti nämä sanat minulle antaa.

Ajatus kustannussopimuksesta tuskin riittäisi kirjoittamiseni motivaatioksi yksin. Kirjoittamisen on oltava ennen kaikkea sisäisesti tärkeää, omaa. Ja niin sen varmasti kokee moni muukin. Mutta kyllä, ajatus siitä, että tekstin lähettää aikanaan maailmalle, siipiään kokeilemaan, tuo kirjoittamiseen yhden tärkeän tason, mahdollisuuden, lisää. Ja ei, en minä ollenkaan valittaisi, jos käsikirjoitukseni vielä joskus saisi olla se yksi tuhannesta. Jos se saisi lentää, jos sen siivet kantaisivat.

Tällaisia tänään. Toivotan samalla hyvää syyslomaa kaikille syyslomaa viettäville ja tunnelmallisia, hämyisensuloisia syyshetkiä myös kaikille muille ♥