keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Mary Shelley: Frankenstein (1818)

 


 

Minä olin lempeä ja hyvä; kurjuus teki minusta paholaisen. Tee minut onnelliseksi, niin minusta tulee jälleen hyveellinen.

Mary Shelleyn Frankenstein (1818) on klassikko, jonka luin ensimmäisen kerran viime kesänä ja joka puhutteli minua todella vahvasti – niin vahvasti, että nyt teki jo mieli palata sen äärelle uudelleen, ja niinpä luin teoksen toistamiseen vain vuoden jälkeen. Vuosi sitten täällä kamarissa elettiin myös hiljaiselon aikoja, joten lukukokemusta ei silloin tullut tänne tallennettua, mutta korjaanpa nyt tämänkin tässä tällä kertaa.

Frankesteinin tarina on teoksen kauhugenrestä huolimatta ennen kaikkea surullinen ja varmasti monelle ainakin pääpiirteissään tuttu: lahjakas nuori tiedemies Victor Frankenstein ryhtyy leikkimään elämän ja kuoleman rajoilla, tavoitteenaan uusi ihmislaji ja kuolemattomuus, ja kokoaa kuolleiden ruumiiden kappaleista hahmon, jolle antaa elämän. Luomus on kuitenkin ulkoiselta olemukseltaan kammottava hirviö, jota sen luoja itsekin kavahtaa, muista ihmisistä puhumattakaan. Sydämen lämpöä, herkkyyttä ja kaipuuta kauneuteen ja rakkauteen kukaan ei hirviökuoren alta näe.

Usko minua, Frankenstein; minä olin lempeä, sieluni hehkui rakkautta ja inhimillisyyttä, mutta minä olen niin yksinäinen. Sinä, minun luojani, kammoksut minua; mitä toivoa minulla on saada ystävällisyyttä muilta ihmisiltä, jotka eivät ole minulle mitään velkaa? He halveksivat ja vihaavat minua.

On huikeaa, että Shelley on kirjoittanut teoksensa jo kaksisataa vuotta sitten, niin hyvin sen teemat ja kysymykset sopivat myös meidän aikaamme, ja melkoisen pysäyttävää on sekin, että kirjailijatar täytti teoksen ilmestymisvuonna 21 vuotta. Frankenstein näyttää hyvin koskettavasti ihmisen älykkyyden, tiedonhalun ja kunnianhimon kaksiteräisyyden ja sen, miten ihminen ajattelemattomuuksissaan toimii myös itseään vastaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin kipeän surullinen kertomus rakkaudenkaipuusta, ennakkoluuloista ja hylätyksi tulemisesta, siitä miten juuri ympäristö luo hyljeksimästään yksilöstä hirviön: vasta hyljeksittynä ja ihmisiin pettyneenä hirviö ryhtyy hirmutekoihinsa, kostaakseen luojalleen olemassaolonsa ja yksinäisyytensä.

Tunteeton, sydämetön luojani, sinä olit antanut minulle aistit ja tunteet ja sitten jättänyt minut yksin maailmaan, ihmisten halveksimana ja vihaamana!

Lopulta hirviö pyytää Frankensteinia luomaan itselleen oman elämänkumppanin, naisen joka olisi hänen itsensä kaltainen ja jonka kanssa hän voisi elää syrjässä hyljeksivistä ja vihamielisistä ihmisistä. Ensin Frankenstein lupautuukin, hirviötään tavallaan ymmärtäen, mutta lopulta hän pettää lupauksensa, koska pelkää mitä toisen hirviön luomisesta seuraa. Ymmärrettyään jälleen kerran jäävänsä vaille rakkauden mahdollisuutta hirviö kostaa lisää.

” – Onko oikein, hän huudahti,  että kaikki miehet löytävät rinnalleen vaimon ja metsän pedot puolison, ja minun on oltava yksin? Minussa oli helliä tunteita toisia kohtaan, mutta itse sain kokea inhoa ja halveksuntaa.

Toisen lukukerran jälkeen olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että tämä on valtavan hieno ja vaikuttava teos, ja tämä kannattaakin ehdottomasti poimia luettavien klassikoiden listalle, jos tämä ei ole vielä lukuun päässyt. Kauhugenreäkään ei kannata säikähtää, vaikka se vieraalta tuntuisikin: minäkään en ole varsinaisen kauhun ystävä, mutta tämä on tosiaan enemmänkin viisas, pohdiskeleva ja surullinen. Kauheaa on lähinnä se, miten herkkiä ovatkaan rajat hyvän ja pahan välillä.

Saattoiko ihminen todella olla niin voimakas, niin hyveellinen ja suurenmoinen ja kuitenkin samalla niin katala, halpamainen ja alhainen?

Frankenstein on ihmisyyden ajatonta kahtalaisuutta täynnä, ja se jättää jälkeensä tärkeän ja ajasta aikaan kantavan kysymyksen siitä, kuka onkaan toiselle hirviö ja miksi. Mitäpä muuta tuo hirmutekoja tekevä hirviö on kuin hylätty ja yksinäinen olento vailla rakkautta ja samalla ihmisen käsistäriistäytyneen kunnianhimon kuva?

*

Mary Shelley: Frankenstein, 1818. Englanninkielinen alkuteos Frankenstein, or the Modern Prometheus, suomennos Paavo Lehtonen. Lukemani painos Keskiyön kirjasto, Otava, 2008.

tiistai 29. kesäkuuta 2021

Gustave Flaubert: Rouva Bovary (1857)

 



Emma oli kaikkien romaanien rakastajatar, kaikkien näytelmien sankaritar, kaikkien runokokoelmien epämääräinen nainen.

 *

Olin jo pitkään halunnut lukea uudelleen Gustave Flaubertin klassikkoromaanin Rouva Bovary (1857), ja nyt sen sitten lopulta tein. Edellisestä lukukerrasta olikin vierähtänyt jo noin puoli elämää, ja vaikka muistin ja tiesin toki peruskuvion – rouva Bovary, herra Bovary, rouvan rakastajat ja lopun tragedia – yksityiskohdat olivat tietenkin jo aikaa sitten mielestäni hälvenneet.

Erityisesti minua kiinnosti nyt nimihenkilö itse ja se, miten hänet ja hänen aviorikoksensa on kuvattu ja miten tämä juuri naisen tekemää aviorikosta käsittelevänä teoksena asettuu samaa kysymystä muutama vuosikymmen myöhemmin käsittelevien kotoisten klassikkojemme, Minna Canthin Salakarin (1887) ja Juhani Ahon Papin rouvan (1893), rinnalle.

Lukukokemus olikin hyvin kiinnostava ja kummastuttavakin. Siinä missä olen tuntenut hyvin lämmintä sympatiaa niin Salakarin Almaa ja Papin rouvan Elliä kuin Leo Tolstoin Anna Kareninankin (1875-77) nimihenkilöä kohtaan, tämän teoksen Emma jäi mielenkiintoisella ja kysymyksiä herättelevällä tavalla selvästi etäisemmäksi. Emma tuntui kaipuistaan huolimatta jotenkin viileältä, ihan erilaiselta kuin sisarhahmonsa Alma, Elli ja Anna, joista kaipuu tekee päinvastoin lämpimiä ja eläviä.

Tottakai Emman kohtalo on monien kanssasisartensa tavoin karu, mutta on kiinnostavaa, että teoksen loppusivuilla minussa tuntuu olevan selvästi enemmän kirjallisuushistoriaa tutkiskelevan lukijan kummastelevia kysymyksiä kuin sitä surua ja myötätuntoa, joka minut Alman, Ellin ja Annan kohdalla kerta toisensa jälkeen valtaa.

Siitäkö se johtuu, että Emma on monessa kohtaa ilmeisen laskelmoiva? Ja myös pintapuolisen turhamainen, vaikka luenkin hänen turhamaisuutensa myös turhautuneisuuden oireeksi? Vai siitä, että hän on tunteellisuudessaankin jotenkin tunteeton enkä tiedä mitä rakkaus hänelle oikein on? Vai siitäkö ehkä eniten, ettei hänessä ole lämpöä edes lastaan kohtaan? Onko koko tässä romaanissa yhteisestä aiheesta huolimatta jotakin hyvin erilaista kuin Salakarissa, Papin rouvassa ja Anna Kareninassa, vaikka yhtymäkohtiakin on? Ja miten onkaan naiskuvan laita?

Näitä keskeneräisiä kysymyksiä taidan nyt jäädä mielessäni pyörittelemään, ja nähtäväksi jää, päätyykö pyöritys vielä jonkinlaiseen lopputulemaan.

*

Gustave Flaubert: Rouva Bovary, 1857. Suomennos Eino Palola. 


 

keskiviikko 16. kesäkuuta 2021

Maalarisiskot (2019) & Ellen T. (2019)

 


Kaksi sarjakuvavinkkiä sinulle, jota innoittavat 1800- ja 1900-lukujen taitteen taiteilijaelämä ja etenkin tuon ajan naistaiteilijamme:

Reetta Niemensivun Maalarisiskot (Suuri Kurpitsa, 2019) kuvaa Helene Schjerfbeckin, Maria Wiikin, Helena Westermarckin ja Ada Thilénin ystävyyttä ja taiteilijanaskeleita. Teoksen sivuilla vilahtelevat myös naisten erilaiset personallisuudet ja ajoittainen kateuskin, samoin kuin se, miten heistä kullakin oli myös omanlainen ote työhönsä.

Annukka Mäkijärven, Hanna-Reetta Schreckin ja Iida Turpeisen Ellen T. (Teos, 2019) keskittyy puolestaan nimensä mukaisesti Ellen Thesleffin taiteilijuuteen ja elämään. Thesleff näyttäytyy teoksessa omaehtoisena oman tiensä kulkijana, jonka taiteilijaelämä oli yhtäältä iloittelevan boheemia, toisaalta vahvasti työlle omistautunutta.

*

Molemmat teokset ovat kiehtovia kurkistuksia naistaiteilijoiden työhön, ja samalla niissä näkyvät sekä vuosisadanvaihteen taiteilijaelämän lumo että ne kipeät vaikeudet, joita naistaiteilijoiden tiellä tuolloin oli, tarjotusta opetuksesta ja sen laadusta alkaen. Naisiahan pidettiin lähtökohtaisesti vain harrastelijoina, ja tunnustuksen saaminen omalle taiteelle ja taiteilijuudelle oli vaikeaa. Vaikeuksista huolimatta nämä rohkeat naistaiteilijat etsivät juuri sitä omaa polkuaan ja omaa ilmaisemisen tapaansa ja – kuten tänään hyvin tiedämme – myös löysivät ne. He ovat kaikki jättäneet oman tärkeän jälkensä taidehistoriaamme.

Molemmissa teoksissa myös viipyillään – tietenkin – vuosisadanvaihteen Euroopan taiteilijakaupungeissa ja -maisemissa, joista oppia ja innoitusta meillekin haettiin, ja tavataan myös muita ajan taiteilijoita. Esille tulee sekin, miten erilaisista taustoista tulevilla naisilla oli myös erilaiset lähtökohdat kulkea taiteilijantietään, kun toisella oli perheensä tuki ja samalla taloudellinen turva ja toisen taas piti taistella työnsä oikeutuksesta ja mahdollisuuksista enemmän. Yhteistä heille kaikille oli kuitenkin juuri se taide ja taiteilijuus, oman tien etsiminen ja kulkeminen.

On ihanaa ja hienoa, että nämä tärkeät taiteilijanaisemme näkyvät ja kuuluvat myös näissä sarjakuvissa, ja suosittelen tosiaan molempia lämpimästi aiheesta kiinnostuneille ♥ 

 

perjantai 28. toukokuuta 2021

Venla Hiidensalo: Suruttomat (2021)

 


 

En pelkää mitään, en edes itseäni. [---] Tällaista on olla olemassa. Tällaista on olla vapaa. Minä olen Tyko ja Tyko on minä.” [---] ”Olen ainoa, joka saa maalata sinut, kuuletko, ainoa, Tyko sanoo.” [---] Pitäisi nousta, pakata matkalaukku ja lähteä, sanon itselleni. [---] ”Äiti oli mitä oli. Kauniisti sanottuna ailahtelevainen. Ja sitten hän kuoli.

Venla Hiidensalon Suruttomat on romaani Helmistä, Tajusta ja Evasta. Ja kadotetuista haaveista ja menetetyistä lapsista, kipeistä salaisuuksista ja toisen tahdon vallasta yli oman, elämän ja todellisuuden mukanaan tuomista haavoista, yksinäisyydestä ja eksyneisyydestä.

”Isä karkasi hänen sormiensa alta kuin varjo. Öisin hänen mielensä kirjoitti itsepäisesti toista tarinaa. Se tarina kertoi äidistä.”

*

Helmi Vartiainen oli lahjakas nuori nainen, joka 1900-luvun alussa pääsi opiskelemaan Ateneumin piirustuskouluun ja haaveili vapaana aukeavasta elämästä ja taiteilijan urasta. Koulussa hän tapasi Tyko Sallisen, jonka kanssa hän avioitui. Opinnot oli avioliiton myötä jätettävä, koska naimisissa oleva nainen ei saanut osallistua koulun opetukseen.

Todellisuudesta tuli avioliiton myötä hyvin toisenlainen kuin haaveissa. Helmistä tuli Tykon teosten Mirri ja kahden tyttären äiti, sitten eronnut ja yksinäinen, töitään ”muutamasta perunasta ja leivänpalasta” kaupitteleva nainen. Häneltä vietiin lopulta kaikki.

”Unessa kävelen tummaan veteen. Vesi on pehmeää, ja se ottaa minut vastaan kuin äidin syli. Kävelen pohjaa pitkin aina sinne asti missä taivas näkyy enää valonkajona eikä minusta jää jälkeäkään.”

*

En ennen tämän romaanin lukemista tiennyt Helmi Vartiaisesta oikeastaan mitään, en myöskään Tajusta, Evasta tai Tyko Sallisestakaan (no, Tyko Sallisen tiesin nimeltä ja jonkinlainen kuvajainen hänen teoksistaankin mielessäni oli). Siksi saatoin lukea tätä ilman suurempia ennakkotietoja ja omia tulkintojani henkilöiden elämästä ja ennen kaikkea juuri romaanina, mahdollisen tarinan rakentavana fiktiona, johon kietoutuu myös todellisuutta ja elettyä elämää. Se, minkä toki tiesin, oli 1900-luvun alun yhteiskunnallinen ilmapiiri ja naisten epätasa-arvoinen asema niin taiteen tekijöinä kuin aika lailla kaikessa muussakin. Maailma oli miesten, ja se näkyi ja tuntui.

Fiktion kirjoittaminen todellisista henkilöistä on kysymys, joka askarruttaa minua toistuvasti: kysyn mielessäni, onko se oikein ja/tai mielekästä, ja päädyn aina vastaamaan sekä kyllä että ei, tietämättä kumpaa mieltä lopulta enemmän olen. Tai ehkä sentään olen enemmän sitä mieltä että kyllä, ainakin nyt taas tällä kertaa. Se on oikein ja mielekästä, koska sillä tavalla nämä todellisuuden henkilöt heräävät henkiin, fiktio tekee heistä jotenkin nurinkurisesti enemmän todellisia ja saa lukijan ehkä myös kiinnostumaan heistä ja heidän elämästään enemmänkin. Toisaalta se ei ole, ei oikein eikä mielekästä, koska fiktion kirjoittaja kirjoittaa väistämättä vain tulkintaa ja rakentaa, valikoi ja kohdentaa henkilöidensä elämää ja tarinaa omasta elämästään ja kokemusmaailmastaan käsin ja kuorruttaa todellisuutta myös tietoisella sepitteellä, jonka taakse todellinen henkilö ja hänen elämänsä harsoutuvat. Kun kirjailija vielä on tarinaa rakentaessaan taitava ja lukijaa tekstillään ja tarinallaan viekoitteleva, kuten esimerkiksi Hiidensalo on, lukija saattaa tahtomattaankin ottaa tarinan myös totena ja unohtaa sen fiktiivisyyden.

Oikeasti kysymys ei ehkä pohjimmiltaan kuitenkaan edes ole ongelmallinen, jos ja kun muistetaan että tällaisia romaaneja todellisista henkilöistä kirjoitetaan ja luetaan juuri niinä kirjoittajansa tulkintoina. Romaanissa todellisistakin henkilöistä tulee romaanihenkilöitä ja heidän elämästään romaanihenkilöiden elämää, fiktiivisiä tarinoita jotka olisivat voineet olla totta. Kirjailijakin saattaa tätä myös tietoisesti painottaa, ja näin tekee myös Hiidensalo, joka kirjoittaa teoksensa jälkisanoissa seuraavaa:

”Olen kirjoittanut tämä tarinan todellisuutta mukaillen, niin kuin kaikki olisi voinut tapahtua. [---] Tämä tarina on minun tulkintani, ja kaikki siinä on suodattunut kokemusmaailmani lävitse. Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.”

On myös oikeasti arvokasta, että fiktio osaltaan nostaa näitä näitä todellisia henkilöitä esille, kirjoittaa heitä eläviksi ja lähestyttäviksi ja muistuttaa siitä mitä on ollut – ja todellakin on eikä vain olisi voinut olla – koska mukana on aina myös sitä todellisuutta, fiktiivisistä kuorrutteista huolimatta. Kietoutuuhan todellisuus aina myös fiktiivisiin henkilöihin, kuinka ei sitten fiktioituihin todellisiin?

Helmi Vartiaisen ja muiden teoksen henkilöiden elämästä enempää siis tietämättä uskon, että Hiidensalo on onnistunut rakentamaan tarinan, joka kaikessa surullisuudessaan olisi varmasti voinut olla mahdollinen. Pidän paljon myös hänen tavastaan kirjoittaa, se on samaan aikaan jotenkin korutonta ja koskettavaa. Kaiken kaikkiaan Suruttomat on todellisuuden surullisia rosoja täysi ja kaikkea muuta kuin suruton romaani – hieno teos, joka ei ole hyvän mielen luettavaa mutta herättää lukijan mielessä monia kipeitä ja tärkeitä kysymyksiä: Mitä jos asiat olisivat menneet toisin? Mitä jos maailma olisi ollut toisenlainen? Ja miten paljon voikaan toinen ihminen vaikuttaa ihmisen elämänkohtaloon ja -tarinaan? Ja, ennen kaikkea, kuka oikeastaan oli Helmi Vartiainen? Millainen taiteilija, millainen ihminen? Millaisen elämän hän oikein eli ja miksi?

*

Venla Hiidensalo: Suruttomat. Otava, 2021.

sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Elämänmelankolian jatkumo



 

Toisinaan mietin, miksi minua – ja meitä ihmisiä yleensä – puhuttelevat usein erityisesti surulliset tai vähintään melankoliset teokset. Sellaiset, joissa rakkaus on kaipuuta ja täyttymättömyyttä, haaveet todellisuuden rosoihin sortuneita ja ihmiset eksyneitä ja yksinäisiä, hylättyjä ja petettyjä, ylikuljettuja ja menetettyjä, aina jotakin kaipaavia ja/tai kadottaneita.

Resonoiko elämänmelankolia meissä elämänvaloa vahvemmin? Saammeko enemmän kiinni elämänkivuista ja kaipuusta kuin onnesta ja tasapainosta? Tai rakentuuko kivuista ja kaipuusta vain parempia narratiiveja kuin onnesta? Onko elämänsäröissä enemmän tarttumapintaa ja samalla ehkä lohdullisuuttakin kuin säröttömyydessä? Ja näemmekö teosten elämänsäröjen äärellä myös sen, miten kaunista oma elämämme on, vaikka pienet murheemme tuntuvat toisinaan niin suurilta – ja sen, että meidän on yhä etsittävä parempaa ihmisyyttä ja maailmaa?

Muistelen näissä mietteissäni monia lukemiani kirjoja, niin vanhempia kuin uudempia, ja silmäilen omaa, itselleni merkityksellisimmistä teoksista koostuvaa kirjahyllyäni, jossa ei kepeän hyväntuulisia teoksia juuri ole. Hyllyssäni on lähinnä klassikoita, jotka ajattomuudessaan kantavat mukanaan selvästi enemmän elämän ja ihmisyyden rosoja kuin sileyttä.

Ehkä en kaipaa kirjoilta niinkään hyväntuulisuutta kuin koskettavuutta ja elämänsyvyyttä ja olen kirjan jäljiltä mieluummin haikea ja mietteliäs kuin hilpeä. Pidän kyllä onnellisista tai ainakin sovinnollisista lopuista, mutta useinkaan en sellaisia lukemieni teosten äärellä saa, vaan pikemminkin jään leijumaan ihmiselämän kipujen ajassa kerrostuvaan jatkumoon.

Kuitenkaan en ole vain elämänsäröinen ja melankolinen, vaan myös elämänvaloinen, naurava ja höpsöttelevä – ihminen, jossa on sekä säröjä ja kaipuuta että onnea ja iloa, niin kuin meissä kaikissa.

Ehkä juuri lukijuudessani vain painottuu halu ymmärtää ihmiselämän ajatonta keskentekoisuutta ja katoavuutta, johon väistämättä kuuluu myös melankoliaa ja surua?

*

Kuvassa kaksi yli aikojen puhuttelevaa elämänkipeää teosta: Albert Edelfeltin kaunis, surusilmäinen Virginie (1883) ja Leo Tolstoin elämän ja rakkauden repeilevissä ytimissä monella tasolla liikehtivä Anna Karenina (1875–1877).

 

tiistai 18. toukokuuta 2021

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia (2021)

 


Te kaikki kuusi naista havittelitte maailmaa, jossa uudenlainen itsenäisyys ja riippumattomuus yhdistyisi rakkauteen, työhön ja joskus myös perhe-elämään. Te etsitte uutta olemisen tapaa kukin omalla laillanne, vaikka se 1800-luvun lopulla oli vaikeaa.

*

Joskus saa lukea kirjan, joka tuntuu täydelliseltä täsmäosumalta juuri itselle. Sellainen oli minulle tämä, Hanna-Reetta Schreckin Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia, joka vie lukijansa runsaspolkuiselle aikamatkalle kuuden suomalaisen vuosisadanvaihteen naisen elämään ja elämäntarinaan. Harvassa ovat asiat, jotka innoittavat minua yhtä paljon kuin 1800- ja 1900-lukujen taitteen vuosikymmenet ja erityisesti tuon ajan naiseus, kaikki ne uudet mahdollisuudet ja silti niiden rinnalla itsepintaisina viipyilleet perinteiset normit, kaikki se muutoksen tuulien mukanaan tuoma ristiveto.

Aika paljon olen tästä kauniista ja kipeästä ajasta ja tämän ajan naiseudesta jo lukenutkin, ja niin faktaa kuin fiktiota, mutta teos onnistui silti tarjoamaan myös paljon uutta. Tutuin teoksen naisista oli minulle entuudestaan Elisabeth ja Alexander Järnefeltin tytär ja Jean Sibeliuksen vaimo Aino, ja Ellan de la Chapellen tiesin Albert Edelfeltin vaimoksi, Thyra Thesleffin taas Ellen-sisarensa pikkusiskoksi, joka hehkuu mm. sisarensa ihanassa maalauksessa Thyra Elisabeth (1892). Alma Söderhjelmin, Siri von Essenin ja Sigrid af Forsellesin elämästä en sijaan tiennyt juuri mitään. Osa naisista sai avioliiton tai -liittojensa myötä myös uusia sukunimiä, joten he elivät ja vaikuttivat useammalla nimellä: esimerkiksi Aino muistetaan niin Aino Järnefeltinä kuin Aino Sibeliuksena, Ellan myös Ellan Edelfeltinä, ja Siristä tuli myös mm. Siri Strindberg, August Strindbergin vaimo, Thyrasta taas mm. Thyra Söderhjelm, Alma Söderhjelmin veljen Torsten Söderhjelmin vaimo.

Teoksen naisten elämäntarinoissa on taiteellisia ja tieteellisiä kutsumuksia, on rakastumisia ja enemmän tai vähemmän vaikeita avioliittoja, on äitiyttä ja rahahuolia, on rimpuilua normien keskellä ja niitä vastaan. On juuri se tuntu, että omanlaisen elämänpolun kulkeminen ei ollut näille naisille helppoa, ei aina mahdollistakaan, mutta he olivat juuri niitä, jotka avasivat tietä uudenlaiselle, omaehtoisemmalle naiseudelle – tietä, jonka kulkemista myös me tämän ajan naiset yhä jatkamme ja koetamme jatkaa, kukin omalla tavallamme, oman sydämemme mukaan.

Jos aihe ja aikakausi kiinnostaa, tähän kannattaa ehdottomasti tarttua. Säkenöivät ja oikukkaat on kaikin puolin kiehtova ja antoisa teos, joka ansaitsee kiitokset myös kauneudestaan – viimeistelty ulkoasu valokuvineen ja kukkakuvineen hellittelee lukijaa ♥

 *

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia. Like, 2021.

 

perjantai 14. toukokuuta 2021

Seitsemän vuotta

 


”Tämä on blogi kirjoista ja kirjoittamisesta”, kirjoitin Kirjojen kamarin alkusanoihin seitsemän vuotta sitten. Oli keskiviikko, 14.5.2014.

Tuntuu ja ei tunnu, että tuosta hetkestä on kauan. En ole varma, olenko ihan sama ihminen kuin silloin. Ehkä olen ja en ole. Seitsemän vuotta on samaan aikaan sekä lyhyt että pitkä aika, jossa ehtii sekä olla tapahtumatta että tapahtua – ja sekä yhden pienen kamarinrouvan elämässä että kirjablogien ja koko maailman mittakaavassa.

Muistan kyllä sen kuplivan jännityksen ja ilon, mitä blogin perustamiseen liittyi. Varmasti mietin sitäkin, lukeekohan kirjoituksiani kukaan, mutta onneksi innostus voitti epäilyt ja kamarini matka alkoi. Ihania lukijoitakin löytyi.

Olen alkusanoissani linjannut, että ”keskityn ehkä enemmän tai vähemmän vanhoihin kirjoihin ja pyrin samalla puhaltamaan pölyä niiden yltä”. Uutuuskirjoistakin kirjoittaisin, mutta ”luultavasti viiveellä”. Tämä taitaa päteä nykyisinkin, sillä lukijansieluni ytimessä ovat edelleen vanhat kirjat, mutta sinne kuuluu myös ilo kirjallisuuden jatkuvuudesta ja yhä uusista ihmisyyttä ja maailmaa sanoittavista hienoista teoksista.

Linjauksiini kuului myös, että ”koska olen paitsi lukija myös kirjoittaja, tutkiskelen lisäksi kirjoittajan monivivahteisia mielenmaisemia”, ja edelleen pätee tämäkin. Kamarini on ollut ja on minulle tärkeä paikka prosessoida ja pohtia kirjoittamistani ja kohdata samalla muita kirjoittajia. Sitä haaveilemaani kustannussopimusta en ole edelleenkään saanut, mutta kirjoittaminen itsessään on pysynyt ja pysyy. Tunnemylläköitä riittää, mutta niin riittää myös kirjoittamisen iloa ja valoa.

Tuntuu nyt ehkä vähän hassultakin juhlistaa näitä seitsemää vuotta, kun blogi on välillä ollut niin pitkään myös hiljainen. Toisaalta seitsemän vuotta tuntuu niin merkitykselliseltä ajan kaarelta, että on tärkeää pysähtyä hetkeksi sen äärelle. Onhan siinä sitä sellaista ihmiselämäänkin kietoutuvaa elämänkaarikatkelman tuntua.

Ja vaikka niitä pitkiäkin hiljaisuuksia on ollut, paluu on ollut aina yhtä ihanaa, ja niin myös – ja erityisesti – tänä keväänä, jona kamarilleni (ja samalla minulle) avautui myös uusi kirjoittamisen ja kohtaamisen kanava, kun kamarini aloitti elämänsä myös Instagramin puolella. Tällä hetkellä Kirjojen kamarin julkaisut ja muu aktiivisuus painottuvatkin sinne, vaikka tämä blogikamarini onkin edelleen kamarini olemassaolon tärkeä ja rakas kehto. Jos siis olet myös Instagramissa, etsitään toisemme sieltäkin. Tilini tunnus on @kirjojenkamari ja se on kaikille avoin.

Ja niin, tänään on siis kamarini seitsemäs syntymäpäivä, ja silti – tai juuri siksi – että vuosiin on mahtunut myös niitä useampia hiljaisuuksia ja uusia heräilemisiä, useampia uusia alkuja. Tänään ojennankin rakkaalle kamarilleni kukkasia sekä näistä seitsemästä (elämän- ja kirjoittamisentuulisesta) vuodesta että sen uudesta heräämisestä myös juuri tänä keväänä. On ihanaa, antoisaa ja merkityksellistä olla kamarissani taas, ja kiitos siitä kuuluu kaikille teille, jotka täällä edelleen piipahtelette ja jaksatte jättää jälkeenne myös ihanan lämmittäviä kommenttejanne ♥

 *

Kuvassa on Albert Edelfeltin Lukeva pariisitar vuodelta 1880. Maalaus ja sen nuori, kirjaa pitelevä kaunotar saavat tässä kuvastaa keski-ikäisen kamarinrouvan katkeamatonta viehtymystä aikaan ja ajattomuuteen sekä taiteen jatkuvuuteen ja kykyyn kantaa mukanaan elämää ja elämäntarinoita, ajan ja ihmisenä olemisen kerroksia.

 

perjantai 7. toukokuuta 2021

”Pienen elämän salainen päämahti”

 


 

Eikö siinä ollut itse pienen elämän salainen päämahti, sen tahto, sen tarkoitus, että kasvoit, kypsyit ja hedelmän kannoit. Sen ympärille punoutui muu, se tuhatvivahduksinen näkyvä elämä, joka niin raskaalta ja tarkoituksettomalta tuntui.”

(Maria Jotuni: Arkielämää, 1909.)

*

Maria Jotunin teokset ovat usein viiltävän realististia ja kuvaavat vuosisadanvaihteen naisen kapeita elämänmahdollisuuksia. Elämän ahtauden ja kipujen keskellä pilkahtaa kuitenkin toisinaan myös elämän konstailematon, kosketeltava kauneus.

Kauneimpia hetkiä hänen teoksissaan on Annastiina-piian ja Jussi-rengin lapsen syntymä romaanissa Arkielämää. Lapsi syntyy kesäisenä päivänä kesken Koppelmäen talon arkisen aherruksen, mutta samalla lapsen syntymä on myös pieni juhla – juhla, jonka kunniaksi nuori äiti vaihtaa sänkyyn puhtaan lakanan ja ylleen puhtaan yöröijyn ja antaa talon Loviisa-tyttärelle kahvitarpeet keitettäviksi. Vanha isäntä puolestaan antaa tuoreelle äidille vaivihkaa kymmenmarkkasen ja murahtaa niille, jotka mutisevat että ”on tuo vähä ikävä, kun tuo noin ennen vihkimistä sattuu”. Lapsen syntymä on elämän jatkuvuuden ihme, ja olennaista on juuri se, ei papin aamen tai mikään muukaan ulkoinen.

Äitiys ei Jotunin teoksissa (ei tässäkään) ole pelkkää idylliä, ja ihmisen elämä näyttäytyy niissä myös rämpimisenä sukupolvesta toiseen, mutta juuri tämä elämän jatkuvuus luonnon suurena tahtona kietoo myös kaiken sen kipeän rämpimisen suuremman tarkoituksellisuuden tuntuun.

Ylläolevan sitaatin sanat Jotuni on kirjoittanut romaaninsa kehyshenkilön, kuljeskelevan ”pappi” Nymanin ajatuksiksi tämän katsellessa nuorta Annastiinaa lapsensa vierellä. Minua tämä romaani ja tämä syntymän hetki koskettaa kerta toisensa jälkeen. Romaanissa on paljon muutakin puhuttelevaa ja koskettavaa, mutta juuri tässä syntymän hetkessä on sitä elämän kauneutta ja elämän jatkuvuuden ihmettä ja suuruutta, jonka äärellä kokee hiljaista rauhaa, toivoakin.

*

Toivottelen tämän myötä elämänkaunista äitienpäiväviikonloppua kaikille äideille ja/tai muuten äidilliselle ja myös kaikille lapsille, jotka ovat äideistään äitejä tehneet ♥

(Kuvassa myös Elin Danielson-Gambogin ihana maalaus Äiti ja lapsi, 1890.)

 

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Saila Susiluoto: Kehrä (2021)

 


 

Ajattelen että on oltava jokin tapa, monta, konkreettisia toimia, kaiken kulutuksen nopea vähentäminen. On sen tilalle löytyviä, kaikille tärkeitä asioita: rakkaus, ilo, vapaus, oikeudenmukainen jako, hidastaminen, asioita joiden valo on suurempi kuin äkillisen köyhtymisen ja luopumisen varjo, merkityksiä joiden lähteille meidän on vielä mahdollista löytää?

*

Vaalean kevätillan hiljaa alkavassa hämärässä luen loppuun Saila Susiluodon Kehrän. Päivä on ollut huhtikuun päiväksi kolea ja takatalvinen, mutta kevät on läsnä juuri valossa, pitkässä vaaleassa illassa.

Olen mietteliäs. Tuntuu, että teoksen tunnelma on kuin ilta ympärilläni: haikea, mutta silti myös viipyilevän valoisa, toiveikas. Ajattelen, että tämä on kaunein ja merkityksellisin kirja, jonka olen pitkään aikaan lukenut.

Ja niin tämä on, sillä tämä on kirja, joka antaa toivoa siitä, että me ihmiset vielä näemme ja ymmärrämme muutoksen välttämättömyyden. Näemme, että emme voi jatkaa tätä loputtomaan kuluttamiseen perustuvaa elämäntapaa vaan tarvitsemme toisen, tarvitsemme pysähtymistä ja turhasta luopumista, saadaksemme tilalle uutta iloa ja valoa, ja jättääksemme jälkeemme pelkän hävityksen sijaan myös huomisen.

Niin: tämä teos on matka Italiaan, mutta tämä on myös matka toisenlaisen elämäntavan tarpeellisuuteen. Samalla tämä on matka kirjoittamiseen ja sen kipuihin, matka parisuhteeseen ja rakkauteen, ja matka luopumiseen, monella tavalla. Tämä on kirjoittajansa matka ja monta matkaa, jotka resonoivat myös minussa, antavat tarttumapintaa ja lohtuakin.

Susiluodon teksti on tiheää ja mietiskelevää, täynnä havaintoja ja ajatuksia, ja siksi sitä on hyvä lukea hitaasti, kiirehtimättä – vähän samaan tapaan kuin meidän olisi hyvä osata ja saada myös elää.

*

Ja vielä tämä, tärkeä. Susiluoto kirjoittaa:

Minulla on ammatti josta olen tottunut ajattelemaan että sen toteuttaminen ei ainakaan ole kovin väärin, ei kovin tuhoisaa. Mutta se ei ole totta, meidän länsimaiset viiltomme maailmannahassa ovat joko suuria tai pienempiä mutta eivät olemattomia juuri koskaan. Puut, paperi, puut, tämä paperi, en tiedä millä perustelen tämän.”

Ymmärrän niin, tämänkin, mutta sanon silti: perustelkaamme sillä, että on asioita, jotka on tärkeää sanoa, ja teoksia, jotka on tärkeää kirjoittaa. 

*

Saila Susiluoto: Kehrä. Otava, 2021.

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi (2021)

 


 

Taide oli Elinille ykkönen, se jolle hän eli.

 *

Salla Leponiemen hiljattain ilmestynyt Niin kauan kuin tunnen eläväni on runsas ja antoisa katsaus taiteilija Elin Danielson-Gambogin elämään ja taiteeseen.

Elämäkerran sivuille piirtyy kuva aikansa ahtaita rajoja vastaan kapinoineesta naisesta ja oman tiensä kulkijasta, joka ei piitannut yhteiskunnan porvarillisista arvoista ja normeista, vaan jolle oli tärkeintä tavoitella myös naisen oikeutta keskittyä itselleen tärkeisiin asioihin. Hänen omalla kohdallaan se tarkoitti omistautumista taiteilijuudelle, ja vaikka elämän realiteetit pakottivat hänetkin kompromisseihin (kuten muotokuvien maalaamiseen toimeentulon vuoksi), sydämessään hän pysyi läpi elämänsä uskollisena taiteelleen ja omille näkemyksilleen.

Teoksessa näyttäytyy myös Danielson-Gambogin rakkauselämä, joka sekään ei aina ollut helppoa. Avioliitto italiaisen, kymmenkunta vuotta nuoremman Raffaello Gambogin kanssa oli kahden taiteilijan rakkautta ja kumppanuutta, mutta myös haasteita ja kriisejä, ja lopulta tässäkin liitossa nainen jousti ja venyi oman taiteilijuutensa kustannuksella. Toisaalta asiat eivät olleet yksinkertaisia, sillä mies sairasteli, ja Danielson-Gambogi koki, ettei hän voinut jättää puolisoaan yksin.

Danielson-Gambogin elämä ja taiteilijuus näyttääkin kovin samalta kuin monen muunkin naistaiteilijan: omasta taiteilijuudesta kiinnipitäminen oli hänellekin jatkuvaa tasapainoilua arjen ja elämän realiteettien asettamissa kehyksissä, mutta samalla se oli myös elinehto.

*

On kiehtovaa ja avartavaa lukea Leponiemen avauksia ja tulkintoja Danielson-Gambogin elämästä ja teoksista. Saan lukea teoksen sivuilta monesta tutusta ja rakkaasta maalauksesta ja löytää niistä sekä omia ajatuksiani että myös uusia näkökulmia, ja tuttujen teosten ohella löydän myös monia uusia. Erityisen antoisaa ja hieman kutkuttelevaakin on lukea lempiteoksestani Päättynyt aamiainen, sillä enpä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että maalauksen neitokaisella olisi krapula, vaikka ne lasit siinä ovatkin. Ja elämästä kertomisen kohdalla pidän erityisesti siitä, että Leponiemi usein myös kysyy ja pohtii sen sijaan että esittäisi valmiita vastauksia, joita ei aina ole.

Ja jos aika – tai paremminkin ajan henki – aikoinaan ehtikin Danielson-Gambogin taiteen edelle, kun nuorempi polvi ja uudet virtaukset alkoivat vallata taiteen kenttää, niin ainakin oma aikamme näkee kyllä hänen teostensa ajattoman puhuttelevuuden. Enpä voi olla kuin nyökyttelemättä tämän Leponiemen kiteytyksen äärellä:

Elinin läsnäolo ja vilpittömyys, se että hän on pannut sydämensä työhönsä, saa maalaukset resonoimaan myös katsojassa.

Siksi ne tuntuvat kertovan niin paljon.”

Lämmin lukusuositus (nais)taiteilijoista, taidehistoriasta ja taiteilijaelämästä kiinnostuneille!

*

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi. Gummerus, 2021. 

 

 

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Paperikasa

 


 

Tämä paperikasa on edelleen pöydälläni, vaikka sen sähköinen versio on jo aikaa sitten lähtenyt matkaan.

Käsikirjoitus, siis.

Tuntuu, että sen elämänprosessi on kesken, enkä siksi voi laittaa sitä vielä tuosta pois. Ja niinhän se onkin, kesken.

Odottelen kustantamoiden vastauksia enkä tiedä, vastaavatko ne lopulta ollenkaan. Aina vastauksia ei tule, useimmiten kuitenkin ainakin se standardimuotoinen: ”valitettavasti tarjoamanne käsikirjoitus ei mahdu kustannusohjelmaamme”.

Erilaisten hetkien erilaisista tunnetiloista riippuen ajattelen että

a) kukaan ei vastaa, koska käsikirjoitus on niin surkea, ettei siihen katsota tarpeelliseksi reagoida muuten kuin nauramalla kustantamon (etä)kahvitauolla ja painamalla sitten kiireesti räjäyttävää delete-nappia

tai että

b) niin kauan kuin vastausta (eli hylkäystä) ei kuulu, on toivoa että kustantamossa harkitaan ja puntaroidaan käsikirjoituksen mahdollisuuksia.

*

Nyt luin käsikirjoitukseni pitkästä aikaa läpi, ja lukiessani tunteeni vaihtelivat tuskastuttavasta häpeästä ja tympääntymisestä jonkinlaiseen orastavaan rauhoittumiseen ja ymmärrykseen siitä, että vaikka se on edelleen ilmeisen keskeneräinen, sitä voi vielä hioa ja kirkastaa, voi kohdentaa esiin sen ytimen.

Ja lopulta, loppuun luettuani, ajattelin että en aio luovuttaa tämän kanssa. Jätän sen nyt hetkeksi hautumaan ja sitten palaan sen äärelle taas, alan karsia, tiivistää, kirkastaa.

Ja karsin ehkä paljon. Ehkä siitä aikanaan tulee ihan toisenlainen käsikirjoitus.

Etäisyys hälventää sokeutta omalle tekstille. ”Valmiiksi” saamisen euforiassa ei näe toisteisuutta ja turhaa rönsyilyä, kaikkea sitä mikä on liikaa ja turhaa täytettä ytimen ympärillä.

Jospa vielä saisin ytimen kirkkaampana esiin. Ja ehkä, kenties, tämän käsikirjoituksen elämänprosessi jatkuukin tavalla, jota en vielä tiedä.

 

 

keskiviikko 7. huhtikuuta 2021

Elin Danielson-Gambogi: Päättynyt aamiainen (1890)

 


Elin Danielson-Gambogin Päättynyt aamiainen (1890) on ehkäpä rakkain taidepostikorttini. Se on ensimmäisiä, joita olen itselleni ostanut, ja se on kulkenut mukanani yli puoli elämää. Aikoinaan se koristi jo ensimmäisen oman kotini seinää 1990-luvulla.

Tuolloin, 19-20-vuotiaana, minulla ei tainnut vielä olla ”uuden naisen” käsitettä sanavarastossani, mutta varmastikin maalaus huokui minulle juuri naisen omaehtoisuuden mahdollisuutta. Samalla se puhui myös jonkinlaista lähelle tulevaa ajattomuutta, ja näin siinä myös itseäni (ja ehkäpä sekä todellista että toiveminääni) niin kuin lähimmäs tulevissa taideteoksissa usein nähdään.

Sen, että maalauksessa on taiteilijan pikkusisko Rosa Danielson, opin vasta paljon myöhemmin, ja minulle siinä oli pitkään vain kiehtova, vuosisadanvaihteen nuori nainen, joka oli samaan aikaan elämäntäyteinen ja uhmakas, ajallinen ja ajaton.

Sittemmin minulle ovat tulleet rakkaiksi myös monet muut Danielson-Gambogin teokset, mm. samanaikaisesti vahvat ja herkät omakuvat, lämmin ja kaunis Äiti ja lapsi ja jotenkin elämänrauhainen Auringon laskiessa. Danielson-Gambogin taide on ennen kaikkea elämää huokuvaa, ja se tuntuu kietovan katsojan hehkuunsa ja  syleilyynsä.

Se kaikkein rakkain teos taitaa kuitenkin edelleen olla juuri tämä, Päättynyt aamiainen. Korttini on jo aika lailla ajan patinoima ja reunoistaan rispaantunut, mutta patinakin vain vahvistaa sen tunnearvoa ja merkityksellisyyttä. 

*

Nyt luen parhaillaan Salla Leponiemen juuri ilmestynyttä Danielson-Gambogi -elämäkertaa Niin kauan kuin tunnen eläväni (Gummerus, 2021), ja tämä samainen rakas maalaus mainitaan myös heti sen alussa. On ihanaa nähdä teoksen sivuilla välähdyksiä tämän ehdottomiin lempitaiteilijoihini kuuluvan naisen elämästä ja taiteilijuudesta, ja tuntuu kummalliseltakin, että vaikka olen ihaillut hänen teoksiaan jo vuosikymmeniä, en ole tiennyt hänestä itsestään juuri mitään. 

Kirjoittelen kirjasta myöhemmin lisää. 

maanantai 5. huhtikuuta 2021

Natalia Kivikko: Punavuoriefekti (2021)

 


 

”Siispä, teokseni täydellinen mainoslause on

Ravisteleva ja kipeän rehellinen omakohtainen romaani

punavuorelaisesta kuplasta ja luokkaeroista!

 *

Pseudonyymi Natalia Kivikon Punavuoriefekti (Aviador, 2021) on railakas autofiktioparodia kirjailijasta, joka arvelee saavuttavansa mainetta ja mammonaa kirjoittamalla autofiktioromaanin – eletäänhän nyt ”höttöisen milleniaaliautofiktion” kulta-aikaa.

Autofiktio lajina ei juuri saa osakseen mairittelua, eivätkä myöskään omissa kuplissaan elävät ihmiset. Teos onkin mitä pirskahtelevin keitos autofiktiohuumalle irvailua ja samalla kaunistelemattomia pohdintoja luokkayhteiskunnasta ja punavuorelaisten ja lähiöihmisten erilaisista elämänmahdollisuuksista.

Hupaisinta on, että pseudonyymillä kirjoittaminen kääntää koko autofiktion käsitteen riemukkaasti päälaelleen – lajin ideaanhan kuuluu, että tirkistelynhaluinen lukija voi arvailla, mikä teoksessa onkaan totta ja mikä fiktiota. Lukiessani huomaan itsekin olevani uteliaisuuteni ansassa, vaikka pidän itseäni kirjallisuuden kirjallisuutena ottavana lukijana, jota faktan ja fiktion vuoropuhelu kiinnostaa lähinnä osana kirjoittamisen prosessia. Sillä kyllä vain: haluaisin tietää, kuka pseudonyymin taakse kätkeytyvä kirjailija on, ja tuntuu, että hän rikkoo autofiktion sopimusta kirjoittamalla salanimellä. Samalla ratkaisu on kuitenkin mitä mainioin ja ihan oikein uteliaalle lukijalle – ja niin, kenpä tietää, ehkä tämä onkin fiktiivistä autofiktiota? Ja mitä enemmän teosta mielessäni pyörittelen, sitä epäolennaisemmaksi kysymys kirjailijan henkilöllisyydestä muuttuu, ja tuntuukin vain hykerryttävältä olla lukijana osa tätä kutkuttelevaa kirjallista leikkiä.

Parodiana teos on vallaton ja tietysti monella tavalla kärjistäväkin, kuten lajityyppiin kuuluu. Tietyssä yliampuvuudessaankin (tai toisaalta juuri siinä) se on myös riemastuttavan hersyvää pohdiskelun ja iloittelun yhteistulitusta, jota on paikallaan lukea samantapainen pilke silmäkulmassa kuin se lienee kirjoitettukin.

*

 Natalia Kivikko: Punavuoriefekti. Aviador, 2021.

 

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Anna Järvinen: Uni viime yönä: (2021)

 


 

Vanhoja muistoja pitäisi lajitella, mutta miksi. Minähän voin asettaa ne mihin järjestykseen tahansa, jälkikäteisselitystä kaikki, vain jotta näkisi punaisen langan jonkin yhteyden logiikan joskin logiikka luultavasti menee yli horisonttini. Saatan nähdä erilaisia yhteyksiä sen mukaan miten lajittelen.

 ”Nyt ajattelen vain mitä tekisin loppuelämälläni.”

 ***

Anna Järvisen Uni viime yönä: on teos, josta sekä saan kiinni että en,

se on teos, jota alan lukea kiinnostuneena ja jota lukiessani kummastun, jotenkin lähestyn ja loittonen samaan aikaan,

se on teos, jota luen alusta vähän matkaa ja jonka aloitan alusta uudestaan, se on teos jonka luen loppuun ja jätän sitten pöydälle lepäämään, ja se on teos johon taas palaan, jota selailen, silmäilen, luen uudelleen,

ja lukiessani, selaillessani, silmäillessäni ajattelen, yhä uudelleen, että teos on valtavan kaunis, kuulas, runollinen, haikea, ja silti jotenkin etäinen, minulta pakeneva,

se on teos, joka on unia ja muistoja ja nykyhetkeä, katkelmia ja hämäriä rajoja, teos joka on oman tarinan etsimistä ja rakentumista, aikaa ja lapsuutta ja ikääntymistä, sivullisuutta ja ulkopuolisuutta, ja siten monia kysymyksiä jotka tulevat lähelle, mutta silti, niin, silti se on etäinen, enkä ehkä tiedä mistä tämä etäisyys johtuu (enkä sitäkään, onko se oikeastaan ongelma),

niin: se on teos, josta ehkä haluaisin saada enemmän kiinni ja johon haluaisin enemmän mennä, mutta johon en ehkä enempää pääse – jonka tarttumapinta on jotenkin utuista mutta joka kuitenkin on, jää leijailemaan mieleeni, etsimään ja kysymään

***

Anna Järvinen: Uni viime yönä:. Suomennos Raija Rintamäki. Teos & Förlaget, 2021.

 

perjantai 2. huhtikuuta 2021

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma (2021)

 


Pauliina Vanhatalon Tuntemani maailma (2021) päättää hänen omaelämäkerrallisen trilogiansa, joka alkoi teoksesta Keskivaikea vuosi (2016) ja jatkui teoksella Toinen elämä (2018). Keskivaikea vuosi kertoo omakohtaisesta masennuksesta, Toinen elämä keski-ikäisen naisen elämänkysymyksistä.

Tämän uusimman teoksensa keskiöön Vanhatalo on kirjoittanut tunteet – sen, miten herkästi tunteva, empaattinen ihminen jatkuvasti kantaa mukanaan tunteidensa painoa. Samalla teoksessa kohdataan epävarman ja ravistelevan aikamme vaikeat kysymykset, ilmastonmuutos ja pandemia. Teoksen nimi onkin kaksoismerkityksessään mitä mainioin.

Väsyminen omien tunteiden kuormaan saa Vanhatalon kiinnostumaan myös psykopaateista – siitä, millaista on elää ilman jatkuvia tunnemylläköitä. Minulle tämä psykopaattien osuus jää teoksessa etäiseksi, vaikka toki hahmotan heidät (liikaa) tuntevan ihmisen kiinnostavanakin vastakuvana. Enemmän saan irti Vanhatalon muista ajatuksista – ja niin, tunteista – ja kaikkein eniten saan, juuri tässä ajassa, kiinni sellaisista lauseista kuin nämä:

Koetan selviytyä.

Suojelen omaa ja läheisteni hyvinvointia, tavoittelen myös onnea ja mielihyvää.

Olen ihminen.”

Sillä niin, juuri tältä näinä aikoina tuntuu (!): Koetan selviytyä pandemiasta ja peloistani sen keskellä ja koetan selviytyä ekologisen omatuntoni välillä musertavista äänistä. Koetan ajatella, että saan – ja minun pitääkin – suojella omaa ja läheisteni hyvinvointia ja tavoitella myös onnea ja mielihyvää, olla ihminen.

Olemme todellakin koko planeetan kokoisten kysymysten ja samalla oman pienuutemme keskellä. Silti tai juuri siksi meidän kannattaa tehdä niin kuin Vanhatalokin arvelee, meidän kannattaa tosiaankin toistaa:

Toivoa on.

Toivoa voi luoda.

Toivoa ei tarvitse koskaan täysin menettää.

Pidetään siis toivosta kiinni, kaikki ♥

Ja lopuksi sanon vielä tämän:

Vanhatalo on tällä omaelämäkerrallisella trilogiallaan osaltaan näyttänyt, että samalla kun omaelämäkerrallinen teos ehkä keskittyykin henkilökohtaisten elämänkriisien pyörittelemiseen, se voi olla  – ja on – aina myös henkilökohtaisen ulkopuolelle laajenevaa ihmisenä olemisen sanoittamista ja avaamista ja Kirjallisuutta isolla koolla. Kukka sille (ja tähän sellainen kaunis kukan kuva).

*

Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. S&S, 2021. 


 

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Aikamatkailuajatuksia Minna Canthin päivänä

 


Jos aikamatkailu olisi mahdollista (eikä olisi tätä viheliäistä koronaa mahdollisena mukanaviemisenä), piipahtaisin tänään 1890-luvun Kuopiossa ja kävisin tervehtimässä päivänsankari Minna Canthia.

Voisi olla vaikka vuosi 1896. Canthin viisikymppiset olisi vietetty kaksi vuotta aiemmin, hänen teoksensa olisi julkaistu Anna Liisaa myöten ja vielä olisi Canth elossa. Olisi siis maaliskuinen päivä 125 vuotta sitten.

Voisin viedä Canthille lahjaksi vaikka hänen omalla reseptillään leipomaani kakkua ja sanoa, että katsopas, tämän resepti se elää edelleen, ihan niin kuin sinun teoksesikin. Ja veisin kyllä myös kukkia – ne ovat katoavaisia, mutta katoavaisuudessaan kauniita, elämänvaloisia.

Ehkäpä Canth ei luonnostaan uteliaana ihmisenä edes hämmästyisi kaltaistani aikamatkailijaa, arvelisi vain että jaahas, tämä on sitten tällainen vieras. Järjestihän hän niitä spiritistisiä istuntojakin, ja vähän epätyypillisiä piipahtelijoita ne hengetkin kai ovat. Ehkäpä hän siis tarjoaisi minulle kupillisen kahvia siinä missä muillekin vierailleen (ja vaikka en tavallisesti kahvia juo, niin Canthin vieraana kyllä joisin) ja juttelisimme sitten hieman kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta ja ehkäpä vähän naiseudestakin, naisena olemisesta. 

Voisin kertoa hänelle, miten merkittävänä hänen elämäntyönsä jälkipolville näyttäytyy, ja että kiitos hänen ja muiden hänen kaltaistensa rohkeiden suunnannäyttäjien, nykynainen on monella tavalla 1800-luvun lopun naista vapaampi. Voisin kertoa myös sen, miten monipuolinen ja syvälle luotaava kirjailija hän minusta on ja miten paljon hänen teoksistaan pidän, miten paljon niitä arvostan ja miten paljon niistä saan. Voisin kertoa, miten hän on minulle sekä pelkäämätön muutoksen hengetär että herkkävaistoinen taiteilijasielu.

Mieleni tekisi tietysti jutella myös kaikesta siitä, mikä maailmassa on pielessä – Canthin kanssa kun saisi varmasti hyvät maailmanparannuskeskustelut aikaiseksi. Mutta en tiedä, ei taitaisi olla oikein kertoa hänelle siitä, miten monessa kohtaa maailma on edelleen vinkkurallaan ja miten surullisenkin ajankohtaista hänen teostensa tematiikka vielä 2000-luvullakin on. Hänen kuuluu saada toivoa parempaa maailmaa, niin kuin meidän kaikkien vuorollamme.

Mutta kyllähän meillä tosiaan riittäisi puhuttavaa ihan jo kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta. Voisimme vaihtaa ajatuksia vaikkapa siitä, miten voimaannuttavaa ja tuskastuttavaa kirjoittaminen on, kumpaakin vuoron perään. Ja siitä, miten monitasoista kirjallisuus parhaimmillaan on ja miten se näyttää – niin kuin juuri hänen teoksissaan – esimerkiksi sen, miten yksilön mahdollisuudet ovat aina kiinni häntä ympäröivästä yhteiskunnasta.

No, toistaiseksi se aikakone puuttuu ja ehkä on hyväkin niin, vaikka sellainen toisinaan (usein) tuntuisi kovasti houkuttelevalta vempeleeltä. Keskeneräisten ihmisten käsissä aikakoneella saataisiin kuitenkin varmasti paljon sotkua aikaiseksi. Sitä helposti ajattelee, että käyttäisi aikakonetta hyvään, mutta tahtomattaan voisi silti sotkea yhtä sun toista. Mitäpä jos Canth kysyisi vaikkapa sitä, miten kauan hän vielä elää? Enhän minä siihen haluaisi – enkä saisi – vastata.

Täällä siis ollaan, 2020-luvulla, ja 1890-luku on siellä missä se on, historiassa. Onneksi myös tässä päivässä on kuitenkin Canthin teosten ääni, joka yltää puhuttelemaan yli ajan aina tänne asti. Usein tuntuu, että juuri kirjallisuus – niin kuin taide ylipäätään – toimiikin myös aikakoneen tavoin, ikkunana menneisyyteen. Emme pääse paikan päälle, mutta pääsemme ajatuksiin, kokemuksiin, siihen mitä on ollut olla ihminen (myös) menneinä vuosisatoina. 

Minna Canthilla oli toivoa paremmasta maailmasta ja rohkeutta toimia sen puolesta. Hänellä oli myös rohkeutta kirjoittaa itselleen rehellisenä, kulkea omaa polkuaan. Sitä on hyvä muistella tänään, sillä toivoa, rohkeutta ja uskoa askeleisiimme me ihmiset tarvitsemme ajasta aikaan.

Toivotan kaikille toiveikasta Minna Canthin päivää ♥