Miten kiehtovia ne ovatkaan, lukutuulet. Omaa tahtoaan
kujeilevasti puhaltelevia, helliin siipiinsä ihanasti kietovia... Toisinaan ne
hiipivät hiljaa ja kuiskutellen, tulevat kohti kuin kainosti viekoitellen,
toisinaan taas puhaltavat kuin ihana myrsky, ottavat pyörteisiinsä ja saavat
mielen tanssimaan suloiseen tahtiinsa. Ja aina, aina ne ovat sellaisia, että ne
kerta toisensa jälkeen tekevät tyhjiksi kaikki ajatelmat siitä, mitä ehkä
saattaisi tiettynä hetkenä lukea. Niin – saattaa olla, että olin ajatellut
jouluuni tiettyjä tarinoita, ehkä ennen kokemattomia. Uusia kirjoja tai
vanhoja, maailmoita jotka olivat odottaneet vuoroaan jo tovin ja joiden olin
ehkä uskonut sopivan juuri tähän jouluun. Mutta voi, ennalta ajatteleminen oli
jälleen kerran turhaa. Sillä eräänä joulukuun päivänä tuuleni puhalsivatkin
minut kohti jotakin jota en saattanut vastustaa hetkeäkään, jotakin joka vaati
minut mukaansa kerta kaikkiaan heti – jotakin, joka ehkä on jo
tuulen viemää, mutta oi, silti niin
olemassa, maailmana näiden rakkaiden, rakkaiden kansien välissä...
Rakas, rakas
joululahja vuodelta 1991
– lahja, jonka lumovoima kestää
vuosikymmenestä toiseen.
(Ja silloin, vuonna 1991, olin lukenut
tämän ihanan tarinan jo kerran,
lainannut sen kirjastosta.)
Ja voi, niin huomasin,
etten enää hetkeäkään saattaisi olla ilman tätä:
Mutta Scarlett, teille olisi suuteleminen
kipeästi tarpeen. ---
Teitä pitäisi suudella, ja se pitäisi tehdä jonkun
sellaisen,
joka tietää, miten se on tehtävä.
Ja tätä:
Sillä minä rakastan sinua, Scarlett ---
Ja oi, tätä:
Mutta sinun sydäntäsi ja rakasta, häijyä, tunnotonta,
itsepäistä sieluasi minä häneltä kadehdin.
Hän ei välitä sielustasi, se narri,
enkä minä välitä ruumiistasi.
Ja niin minun jouluni valtasi tämä rakas, rakas tarina:
Margaret Mitchellin (1900-1949) iki-ihana Tuulen
viemää (1938).
Väliin hiipi toki hieman muutakin, mutta keskiössä oli tämä, juuri tämä:
Scarlett
O’Haran ja Rhett Butlerin ihana, värisyttävä ja niin vaikea rakkaus.
Ja kaikki,
kaikki runsas ja suuri, sen ympärillä.
Siitä, kun viimeksi olin tätä lukenut, oli jo aikaa.
Kauanko, en edes muista. Mutta kun taas käänsin esiin ensimmäisen sivun ja sen että Scarlett O’Hara ei ollut varsinaisesti
kaunis, mutta sitä harvoin tulivat huomanneeksi ne, jotka joutuivat hänen
viehätysvoimansa pauloihin, tuntui
kuin en koskaan olisi tästä maailmasta poistunutkaan. Siinä hän taas oli,
Scarlett, yhtä ihanana ja raivostuttavana kuin aina ja säädyllisenä lainehtivat helmat, sileälle, kiltille sykerölle verkolla
niskaan kootut hiukset ja sylissä yhteenliitettyinä rauhallisina lepäävät kädet
pystyivät huonosti kätkemään hänen todellisen luonteensa.
Ja voi – nyt kun koetan kirjoittaa tästä, koen olevani
mahdottoman tehtävän edessä. Mistä aloitan? Itsestänikö, siitä miten tärkeä tämä on? Rakkaudesta? Kaipuusta
ja kuvitelmista, intohimosta ja sokeudesta? Oikeasta ja väärästä? Sodasta? Ihmisen
mielettömyydestä? Siitäkö, kuinka äkkiä maailma ympärillä saattaa horjahtaa? Ehkä sentään
viivaan yli itseni, sanon vain sen että tämä on tarina, joka on kulkenut
mukanani kolmetoistavuotiaasta, ja että rakkaimmat tarinat tekevät sydämeen kai ikuisen pesän. Että kirjallinenkin sisaruus saattaa olla syvä kuin sielujen side. Saattaa, vaikka aina sisaret eivät ehkä olekaan juurikaan toistensa kaltaisia. Ja minä, niin, minä olen kasvanut myös näissä
Scarlett O’Haran heilahtelevissa krinoliinihelmoissa ja helmojen alta kahden
tuuman verran vilahtavissa sahviaanikengissä, kiehtovassa
kysymyksessä siitä, mitä merkitsee olla ”hieno nainen”.
Ja niin, Scarlett ei toki ”ollut vapaaehtoisesti avannut
yhtäkään kirjaa sen jälkeen, kun oli lähtenyt Fayettevillen Naisakatemiasta”
ja hän on kova, katala ja itsekäs, mutta silti minä rakastan häntä. Kerään voimaa siitä rohkeudesta, tarmokkuudesta ja elämäntahdosta,
jota hänessä on. Ja tuskinpa minäkään tulen huomanneeksi, ettei hän ehkä olekaan
varsinaisesti kaunis, vaan hellittelen itseäni hänen viehätysvoimansa valossa. Oi, hän on niin rohkea. Niin uupumaton. Ja voi, niin kova. Niin sokea. Niin ymmärtämätön.
Scarlettin viehätysvoima perustuu juuri siihen, että hän
on niin epätäydellinen. Minä huomaan tämän kerta toisensa jälkeen: tahdon
rosoja, säröjä, aitoa ihmisyyttä. Keskellämme lentää enkeleitä, mutta ihminen
on harvoin sellainen. Ihminen on ahne, kärkäs, itsekäs. Tai haaveksija,
tarmoton, elämää pakeneva. Sokea ja mieletön. Ja kertoja, joka rakentaa
koskettavan tarinan tällaisen aidon ihmispolon ympärille, yltää sydämeen.
Liikahduttaa ihmisen ymmärrystä janoavaa sielua. Silittää sillä, että tällaisia
me olemme: epätäydellisiä.
Mutta niin, mistä aloitan. Ehkä siitä mistä tarinakin
alkaa – siitä, että on huhtikuinen iltapäivä vuonna 1861 ja kuusitoistavuotias Scarlett
O’Hara istuu
Stuart ja Brent Tarletonin
kanssa isänsä plantaasin, Taran, vilpolan pylväikön viileässä varjossa. Siitä,
kuinka
Hän tiesi, miten hänen oli
sipsuteltava, että laaja vannehame aaltoili viehättävästi, hän osasi katsoa
miestä kasvoihin ja sitten luoda silmänsä maahan ja räpytellä luomiaan
nopeasti, niin että hän näytti värisevän hellien tunteiden vallassa. Kaikkein
parhaiten hän oppi kätkemään terävän älyn herttaisten ja viattomien
lapsenkasvojen taakse. Ja voi, siitä kuinka
se
sisäinen viehkeys, josta kaiken tämän piti olla vain ulkonaisena ilmestyksenä,
jäi häneltä kokonaan oppimatta, eikä hän pitänyt sitä millään tavalla
tarpeellisenakaan. Vaan toisaalta, onhan viisauden jyvää siinäkin, kun
Scarlett puuskahtaa:
Olen kyllästynyt
siihen, etten milloinkaan saa olla luonnolllinen enkä tehdä, mitä tahdon.
Ehkäpä on totta se, mitä kertoja kertoo – se että
ei milloinkaan, ei sitä ennen eikä sen jälkeen,
naisen luonnollisuutta
ole pidetty niin vähäisessä arvossa.
Niin, ehkä todella aloitan siitä iltapäivästä ja siitä kuinka maa
on punaista ja puuvillapellot pumpuliset – kuinka Amerikan Etelävaltiot kukoistavat
tuulessa huojuvine puuvilloineen ja pelloilla raatavine mustineen. Siitä, kuinka
naisen on tärkeintä osata olla viehkeä ja sävyisä ja miehen tanssia ja
seurustella. Ja voi, siitä, kuinka vain hetkeä myöhemmin juuri mitään tuosta
maailmasta ei enää ole: ei Tarletonin poikia, ei huoletonta keikistelyä, ei mitään
siitä mihin tuolloin vielä uskottiin. Siitä, kuinka kaiken takana ja vierellä
äkkiä kuohuu sota – sota, joka vie mennessään melkein kaikki miehet ja tuo
tullessaan pelon ja nälän. Siitä, kuinka kokonainen maailma tuhoutuu ihmisen
mielettömyyden alle eivätkä entiset ajat enää koskaan palaa. Kuinka nälkä
pakottaa taistelemaan, tekemään työtä ja muuttumaan. Sillä
uudessa, arvaamattomassa maailmassa kaikki,
mitä äiti oli elämästä hänelle opettanut, oli väärin. Ei mikään, mitä äiti oli
opettanut, ollut nyt minkään arvoista. Ja voi, ehkä sanon jotakin myös etiikasta – siitä, mitä
sota tekee ihmisen moraalille. Älä tapa, mutta tapa jos sinun täytyy. Älä
varasta, mutta varasta, jos sinun on pakko.
Ja ehkä jatkan siitä, kuinka sota sentään aikanaan loppuu. Loppuu, mutta
mikään ei ole ohi. Ei viha, ei pelko, ei köyhyys. Se, mitä on, on
ylimielisyyttä ja säälittömyyttä
valloittajissa, katkeraa kärsimystä ja vihaa valloitetuissa. Maailma on sodan jäljiltä kokonaan toinen, eikä kaikista ei ole sopeutumaan
muuttuneisiin
olosuhteisiin, koska he uskovat, että tämä kaikki on pian ohi. Mutta
Scarlett – hän ottaa elämän vastaan
sellaisena kuin se hänen kohdalleen tuli eikä hän aio
olla köyhänä elämänsä loppuun asti. Sillä
– niin – Scarlett on kova, mutta myös sisukas ja elämäntahtoinen. Hän ei tahdo
nähdä enää koskaan nälkää, hän tahtoo elää. Ja ehkäpä kovuuskin on vain kilpi
oman haurauden ja liian vahvan maailman välissä, kykyä sanoa itselleen että
Minun ei pidä ajatella sitä nyt.
Että
Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on helpompaa.
Ja voi, tämä on
myös vaikea kirja. Kirja, joka horjuttelee maailman pilareita ja haastaa
ajattelemaan asioiden kirjavuutta: Sitä, että harva asia maailmassa on
mustavalkoinen. Sitä, että myös ”hyvät” ihmiset tekevät pahoja asioita, pitävät
orjia ja kuuluvat Ku Klux Klaaniin – ja voi, kumpikin on niin käsittämättömän
väärin. Sitä, että jopa ihmisen tahto taistella epäkohtia vastaan onkin ehkä
silkkaa vallanhalua. Sitä, että on hetkiä, joina elämänhalu voittaa etiikan.
Sitä, minkä arvoista on sota. Sitä, että tässäkin sota tuhosi jotakin kaunista, jotakin joka olisi
ollut säilyttämisen arvoista. Jotakin, joka olisi mahdollistanut lempeän
rauhan, hiljaisen käyskentelyn päivänvarjojen alla. Mutta voi, eikö se toisaalta olisi merkinnyt hirvittävää eriarvoisuutta – sitä, että toisten mukavuus olisi
perustunut toisten loputtomaan työhön? Olisiko se ollut oikein? Mikä, voi mikä,
maailmassa on oikein! Ja mikä, voi mikä, tässä maailmassa lopulta sittenkään
muuttuu.
Ja niin, toiset ovat kovia ja vahvoja, toiset pehmeitä ja heikkoja: toiset nousevat sodan surullisista raunioista, kun taas toiset
käpertävät itsensä melankoliseen kaihoon. Toiset ovat niin kuin Scarlett, joka katsoo tuikeasti kohti tulevaa,
ja toiset niin kuin Ashley, joka näkee vain kauniimman menneen. Toiset polkevat
jalkaa ja tahtovat, tahtovat, tahtovat, mutta toiset katsovat surullisilla
silmillään ohi tulevan.
Kumpi onkaan murheellisempaa, ihmisen kyky vai
kyvyttömyys?
Ja minä sanon taas: Minun on vaikeaa lukea sodasta. Sodan julmuus on kamalaa
ja ihmismielen kyky ryhtyä sen hirvittäviin tekoihin käsittämätön. Merkillistä on, että
niin monessa rakkaassa ja tärkeässä tarinassa silti on sota – vai onko? Sota on
ääritila, ihmisyyden kipeys, joka paljastaa ihmisen paljauden. Viha ja rakkaus,
niin, ihmisen voimakkaimmat tunteet. Ja ehkä sodan ympärille onkin kirjoitettava
hienoja tarinoita juuri siksi, että ihmiset ymmärtäisivät sen mielettömyyden,
sen että sodassa ei koskaan ole voittajaa vaan aina vain liian paljon häviäjiä.
Että viha luo vain vihaa, loputtomasti. Ymmärtäisivät ja muistaisivat.
Ja ei, ei, nyt minä
ravistelen harteiltani kaiken tämän,
kaikki nämä raskaat mietteet.
Sillä
Minun ei pidä ajatella sitä nyt. Ajattelen sitä toisen kerran, kun se on
helpompaa.
Juuri nyt minä ajattelen kaikkea muuta. Sitä, mikä saa polveni
tärisemään: Rhettin palavia silmiä ja Scarlettin sielussa lepattavia
tuliperhosia, joiden poltteesta hän saa kiinni liian myöhään... Sillä on siinäkin ajattelemista, niin paljon.
Rakkaudessa. Kaipuussa. Kuvitelmissa.
Intohimossa. Sokeudessa ja väärinymmärryksessä.
Oi, Rhett!
Rhett ja Scarlett,
Clark Gable ja Vivien Leigh.
(Kuva Wikimedia Commons.)
Scarlett on hepsankeikka, keikistelevä
kuhertelija.
Ja
Oi, oli niin paljon
sellaista, mitä nuorillemiehille piti tehdä, ja Scarlett tunsi kaikki temput,
kaikki pitkien syrjäsilmäysten vivahdukset, pienet hymyt viuhkan takaa,
lanteitten keinutuksen ja hameenhelmojen heilutuksen, kyynelet, naurut,
mielistelyn ja herttaisen myötätunnon.
Miten
ihanaa olisikaan, kun ei milloinkaan tarvitsisi mennä naimisiin, vaan saisi
aina olla ihastuttavana vaalean vihreissä puvuissa hauskojen miesten
hakkailtavana.
Ja kuitenkin sinä
janoat vain yhtä. Vain yhtä, Scarlett, ja väärää.
Voi Scarlett, miksi sinä olet niin mieletön. Niin
ymmärtämätön ja kyvytön näkemään. Miksi, vaikka sinusta välillä tuntuu, että
kaikki ovat sinulle vieraita paitsi Rhett... Rhett, joka näytti mieheltä, jolla oli voimakkaat ja häikäilemättömät halut, ja
olikin sellainen mutta jossa oli
jotakin piristävää, jotakin lämmintä, elinvoimaista ja sähköistä. Miksi
Scarlett? Miksi, vaikka sinusta jo näyttää
melkein siltä kuin olisit rakastunut häneen. Niin Scarlett, miten oli ymmärrettävissä tämä tunne, joka
sai sinun kätesi vapisemaan ja kylmät
väreet kulkemaan pitkin selkää?
Voi, tiedänhän minä: siksi, että sinä olet lapsellinen
hupakko, joka juoksee kuvitelmiensa perässä, tavoittelee sellaista mitä ei ehkä
olekaan. Ashleyä, joka ei voinut olla
rakastunut Melaniehen, koska – oi, hän ei ollut voinut erehtyä – koska hän oli
rakastunut häneen, Scarlettiin! Ashleyä, joka hyväksyi maailmankaikkeuden ja oman paikkansa siinä sellaisinaan,
kohauttaen olkapäitään ja palaten musiikkinsa, kirjojensa ja paremman
maailmansa pariin ja jota Scarlett
rakasti ja halusi mutta ei ymmärtänyt. Ashleyä, joka sanoo että Scarlett, Scarlett, sinä olet niin
hieno, niin voimakas ja hyvä. Sinä olet niin kaunis, eivät vain sinun suloiset
kasvosi, vaan kaikki sinussa, sinun ruumiisi, mielesi ja sielusi. Että Rakastan sinua, sinun rohkeuttasi,
itsepäisyyttäsi, tulisuuttasi ja julmaa säälimättömyyttäsi. Että Älä, älä koske minuun, muuten otan sinut
tässä, tällä hetkellä. Sanoo, vaikka on naimisissa Melanien kanssa. Eikä Ashleyä ehkä pidätä mikään, ei mikään --- muuta kuin kunniantunto.
Scarlett rakastaa Ashleyään itsepintaisesti kaivaten.
Rakastaa, vaikka isä sanoo että
ei
onnellista avioliittoa synny muuta kuin samankaltaisten kesken. Rakastaa,
vaikka Ashleykin sanoo saman. Rakastaa, vaikka menee itsekin naimisiin kerran,
toisen, kolmannenkin. Rakastaa, vaikka aina oli
kuin he olisivat puhuneet
toisilleen kahta eri kieltä. Rakastaa, vaikka Rhett on niin
voimakas ja arkailematon, intohimoinen ja
aistillinen, kuten hän itse. Rakastaa, vaikka totuus rakkaudesta on hänen
silmiensä edessä. Scarlettin sokeassa sydämessä asuu vain Ashley, Ashley, Ashley. Ashley, jonka "rakkaus" Scarlettia kohtaan onkin ehkä vain himoa, pidätettyä halua omistaa kaunis keho. Kun taas Rhett, voi Rhett... Kaikessa häikäilemättömyydessään Rhett on sittenkin sydämeltään niin puhdas, niin hellä, niin rakastava. Ja vaikka hänen suudelmansakin ovat kuin pyörrettä, se mitä hän tahtoo on sielu. Juuri hän, Rhett, olisi voinut rakastaa Scarlettia
niin hellästi ja täydestä sydämestä kuin mies on koskaan naista rakastanut.
Rakkaus, voi rakkaus. Rakkaus on kultareunaista kaipuuta,
palavaa intohimoa ja voi, suunnatonta, surullista sokeutta. Katseita jotka riisuvat
alastomaksi ja katseita jotka katsovat pois. Sitä, ettei osaa puhua toiselle,
ei tunnustaa omaa haavoittuvuuttaan. Ihmisen koko kipeää epätäydellisyyttä. Ja miten loputon onkaan ihmisen tarve saada sitä, rakkautta, ja kuitenkin myös kyvyttömyys tarttua siihen siinä missä
sitä on.
Mutta voi Scarlett, vaikka sinä olet
hullu ja mieletön ja myöhässä, niin minä näen sinun edessäsi valoa. Olethan
sinä Scarlett O’Hara ja onhan sinulla punaisen maasi punainen voima. Ja onhan
rakkauden lopulta oltava totta, onhan. Onhan ihmisen mahdollista ymmärtää ja
antaa ja saada anteeksi. Ja voi, niin:
Onhan
huomenna taas uusi päivä.
Aina.
♥♥♥♥♥
Tämä tarina on niin paljon. Tämä on rakkautta. Tämä on vihaa.
Ihmisen loputonta pimeyttä. Voimaa ja pelkoa.
Ja minä mietin yhä, miksi kaikkein rakkaimmista ja
tärkeimmistä
kirjoista on aina vaikeinta kirjoittaa.
Siksikö, että tuntuu
mahdottomalta kyetä kertomaan kaikki niiden suuruus?
Mutta ehkäpä kaiken kertominen ei ole tarkoituskaan,
ehkä riittää että raottaa verhoa.
Voi, minä olen voipunut mutta niin haltioitunut.
Huudahdan vielä tämän:
Ihana, ihana
kirja!
Ja lopuksi totean:
mikä onni, että ihmisellä on kirjahylly ja
sen rakkaat aarteet.
Paras lahja ei menetä lumoaan koskaan!
PS. Jos minun olisi pakko valita yksi
paras kirja, valitsisin tämän. Onneksi ei sentään oikeasti tarvitse valita,
vaan saan rakastaa kaikkia rakkaita kirjojani yhtä paljon, kaikessa niiden kiehtovassa
erilaisuudessa.
Mutta tämä, oi!