Lukupettymyksistä

 Ishibashi Kazunori: Runoja lukeva nainen, 1906.

Jos ja kun omat lukumakunsa ja -tarpeensa tuntee jotensakin hyvin, lukupettymyksiä tulee todennäköisesti suhteellisen harvoin. Myönteistä lukukokemusmaailmaa ruokkinee osaltaan myös lähtökohtaisesti arvostava asennoituminen kirjallisuuteen eli se, että kunnioittaa kirjailijan työtä ja työn tulosta (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi valmis nielemään ihan mitä vaan). Aina joskus käy kuitenkin niin, että kirja jättää jälkeensä jonkinasteisen pettymyksen tunteen. Tuntuu, ehkä epämukavastikin, että no johan oli. Että olipas siinä – tuota – huonosti tai vähintään hieman kyseenalaisella otteella kirjoitettu kirja. Että eipä siinä osattu ihan sitä mitä oltaisiin voitu. Että onpa sitten tämmöinenkin julkaistu. Tai: että onpa sitten tämmöistäkin niin kovasti kehuttu.

Kuten monet kerrat ja viimeksi ihan hiljattain olen todennut, en yleensä lähde niitä kehnompia lukukokemuksiani täällä ruotimaan, koska haluan, että kamarini on ennen kaikkea kirjailon paikka. Tämä on kamarimatkani varrella melko pian kirkastunut ja minulle omantuntuinen linja. Harvoin silti olen täysin itsekritiikitön missään asiassa, enkä siis tässäkään. Tiedän, että tämä ei ole ainoa oikea tapa eikä välttämättä edes kaikkein hedelmällisin, mutta tämä on kuitenkin sellainen, joka ainakin toistaiseksi tuntuu sopivan minulle ja mielentasapainolleni parhaiten.

Tässäkään en siis aio yksilöidä niitä kirjoja, joihin olen joskus ollut pettynyt. Minusta se ei ole mitenkään tarpeen. Joku voi toki olla toista mieltä ja toivoa tiettyä konkretiaa, ja se hänelle sallittakoon, mutta täällä nyt kumminkin on tällainen linja kuin on. Mutta niin, nyt on kuitenkin sellainen olo, että tekeepä mieleni vähän pyöritellä näitä pettymyksiäni ihan noin niin kuin yleisellä tasolla. Ne nimittäin ovat, kyllä vain, aika mielenkiintoinen juttu.

Niin... lukutarpeidensa tuntemisesta ja tietystä lähtökohtaisesta hyväntahtoisuudesta huolimatta sitä tosiaan aina toisinaan kumminkin pettyy. Ainakin itse olen huomannut ensinnäkin sen, että se, että petyn kirjaan, tuntuu usein juontuvan ihan vain siitä, että olen odottanut siltä aivan liian paljon. Joko sen tematiikka, tekijä, mainoslauseet tai sen ympärille jo ehtinyt hehkutus ovat nostaneet odotukseni niin korkeiksi, että odotan kirjan lukemista ihan täpinöissäni, valmiina astumaan jonkinlaiseen kirjalliseen taivaaseen (ei niin, että aihe välttämättä olisi mitenkään taivaallinen, mutta siis, ymmärrätte, eikö niin). Olen toki nähtävästi tässäkin kohtaa pöhkö ja naiivi ja kaiken lisäksi ainakin toistaiseksi myös toistuvasti: yhä vain lataan kirjan lukemiseen odotuksia, joita mikään kirja ei voi täyttää, enkä opi, että kyseessä on kuitenkin ihan ”vain” kirja. (No, tämän suhteen elän toivossa. Tai sitten en. Toisaalta on jotakin somaakin siinä, että osaa vielä olla myös vähän naiivi. Ja sitä paitsi: kyllähän sitä kumminkin lukiessaan joskus sinne taivaaseenkin pääsee, ainakin melkein. Niin että antaa olla.)

Aika usein tunnistan myös nyreyteni tietyn epäreiluuden, sen että sillä ei aina ole oikeastaan mitään tekemistä itse kirjan kanssa, vaan johtuu nimenomaan minusta sen lukijana – minusta, minun elämänkokemuksistani ja arvoistani, minun intresseistäni, minun odotuksistani ja mieltymyksistäni, minun taajuuksistani (joko sillä hetkellä tai yleensä), ehkä myös siitä mitä ja miten itse kirjoitan. Pettymyksentunne ja sen monet vivahteet onkin kaiken kaikkiaan tosiaan aika kiinnostava juttu ja kuvastaa osaltaan selkeästi sitä, että teos on aina myös lukijansa luomus: kukin teos rakentuu kullekin lukijalle omalla tavallaan, ja lukukokemuksen ympärillä porisee melkoisen monimutkainen keitos. Pettymyskuohahdus, jonka kirja lukijaansa jättää, voi sekin siten olla kaikkea muuta kuin suoraviivainen osoitus kirjan kaunokirjallisista heikkouksista.

Aika mielenkiintoinen juttu on sekin, että toisinaan – ja itse asiassa aika usein – juuri nämä ”pettymykset” jäävät mieleen erityisen pitkäksi aikaa. Jokin näissä kirjoissa, niiden teemoissa, kerronnassa, jossakin, jää askarruttamaan ja saa ajatukset virkistävästi liikkeelle. Ja kyllä, joskus käy sitten niinkin, että ajatusvellonta päätyy lopulta siihen, että tietyn ajallisen etäisyyden takaa näen sittenkin kirjan arvon: ymmärrän, että se olikin oikeasti tosi tai vähintään aika hyvä, hyvin kirjoitettu ja hyvin teemoitettu, vaikka lukuhetkellä olinkin pettynyt ja/tai nyreä. Aina näin ei tietenkään käy, mutta joskus pettymys muuttuu tosiaan ehkä vähän hämmästyneeksikin innostukseksi ja arvostukseksi. Ja se, kyllä vaan, on myös aika kiinnostavaa. Kiinnostavaa on toisaalta sekin, jos pettymys pintaa pintansa.

Joskus juuri niistä pettymyksistä tulee siis syystä tai toisesta sittenkin niitä kaikkein mieleenpainuvimpia lukukokemuksia. Ne saavat ajattelemaan kirjallisuutta ja myös kirjoittamista monella tavalla, monesta näkökulmasta. On hyvinkin mielenkiintoista pohtia esimerkiksi sitä, miksi jotakin kirjaa hehkutetaan niin, mutta minä en saa siitä mitään erityistä: miksi se minulle on vain ”ihan tavallinen” kirja, ehkä jopa vähän huono, mikä minussa siis oikein on vikana vai onko. Tai sitä, miksi juuri tämä kirja – ja tällaisena – on ylittänyt julkaisukynnyksen: mikä tässä on vedonnut siihen kustantajaan, joka on päättänyt sen ohjelmaansa ottaa (ja juu, saatte halutessanne tulkita kateudeksi, mutta minulle tämä ei ole sitä vaan julkaisupolitiikasta kiinnostunutta pohdiskelua). Aina yhtä mielenkiintoinen kysymys on kaikessa laajuudessaan ja monikulmaisuudessaan myös se, mikä minua kirjassa pohjimmiltaan oikein häiritsee: miksi se ei ole minusta hyvä ja hyvin kirjoitettu, mikä siinä ärsyttää ja miksi, miksi se ei minusta käsittele teemaansa niin hyvin teema ansaitsisi, miksi se on minusta keskentekoinen tai esimerkiksi liian pintapuolinen, syventymätön.

Niin että näin(kin) se vaan on: pettymykset käynnistävät usein paljon monipolvisempia ja virkistävämpiä ajatuspolkuja kuin ne kirjat, jotka ovat olleet napakymppejä (käynnistävät niitä tietysti ne napakympitkin, mutta eri tavalla). Kumma juttu ja tosiaankin hyvin kiinnostava. Luulenpa, että onkin aika hedelmällistä lukea aina silloin tällöin sellainen oikein kunnon pettymys. Kaikkein hedelmällisimpiä ainakin minulle taitavat myös olla juuri ne teokset, joilta todella olen jotakin supermahtavaa odottanut ja joita lukiessani odotukseni ovat sitten oikein kunnolla lässähtäneet. Minulle tekee selvästi oikein hyvää, sekä lukijana että kirjoittajana, antaa tällaisten kokemusten jäädä vaivaamaan ja ihmetellä sitten aikanaan, mihin tulokseen sitä lopulta ehkä tuleekaan tultua. Oliko teos sittenkään lopulta ”pettymys”? Vai jotakin ihan muuta? Ehkä se olikin innoituksen ja uusien ajatusten lähde?

Palaan vielä hetkeksi siihen myönteisyys- ja kirjailolinjaani. Tätäkin kirjoittaessani huomaan nimittäin linjani heikkoudet. Jos kirjoittaisin myös niistä pettymyksistä, saattaisin – ainakin sen tietyn ajallisen etäisyyden myötä – saada aikaan ihan kelpoja ja ainakin itselleni hedelmällisiä pohdintoja siitä miksi ja miksi ei. Luulen kuitenkin, että sen yksilöidymmän pettymyskuohunnan pidän toistaiseksi edelleen omanani ja pyörittelen lukupettymyksiäni tarpeen tullen ihan vain tällä tavalla ympäripyöreästi. Mutta, muistakaa te kanssakirjoittajatkin: tervettä, hyvässä hengessä kirjoitettua kritiikkiä, joka sisältää hyvin perusteltuja huomioita myös siitä, mikä ei oikein tunnu toimivan, on myös kamarin rouvasta oikein antoisaa ja raikasta lukea. Ilkeilyä ja pahantahtoista lyttäämistä edelleenkään ei, mutta sehän onkin kokonaan toinen juttu.