Kauniita asioita tänään

 

Sebastiano Mazzolino, An Allegory of Spring, 1800-luku.

 ***

Valo. Ihana sininen taivas valkeiden pilvien lomassa ja takana.

102-vuotias taiteilijatar, Aamulehden juttu. 

Kirjoittaminen, joka kulkee. Kirjoittaminen, joka antaa.

Hymy, joka herää, kun katson taaksepäin.

Hymy, joka herää, kun katson eteenpäin. 

Oivallukset, toisiinsa solmiutuvat langat, 

kyky ymmärtää tämän matkallaolon merkitys

tai ainakin jotakin siitä.

 ***

Kaunista pääsiäisviikkoa!

 

Minnalle

Hei Minna, ja lämmin syntymäpäivätervehdys sinulle! Pahoittelen, taas, että tulee niin kovin harvoin pidettyä yhteyttä – usein olet mielessäni, mutta aina vaan tämä kirjoittaminen sitten jää. Viime vuonna taisi syntymäpäiväkorttikin jäädä lähettämättä, oli niin paljon kaikkea muuta juuri sillä kohtaa kevättä. Anteeksi!

Tiedän kuitenkin, että olet niitä, joiden kanssa voi pitkänkin ajan päästä jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Tosiystäviä, siis. Ja sinä kun jo olet myös siellä ajan tuolla puolen, niin luulen, ettei ajalla ylipäätään ole sinulle niin väliä. Sinähän olet jo ikuisuutta – sinä ja teoksesi. Yksi vuosi sinne tai tänne taitaa olla vain pieni pisara ikuisuuden meressä.

Ja todellakin, niin, ikuisuutta – teostesi suhteen olet ikuisuutta ikävä kyllä myös siinä surullisemmassa mielessä. Viime viikolla luin lähestyvän merkkipäiväsi kunniaksi uudelleen yhden keskeisimmistä klassikkonäytelmistäsi, Työmiehen vaimon, ja mietin, taas, miten surullista on, että sen käsittelemät kysymykset yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja yhteiskunnassa kaikuvista, ihmisyksilöä alaspainavista äänialoista ovat edelleen ajankohtaisia. Toki moni asia on muuttunut sinun ajoistasi, mutta ihmismielen itsekkyys ja kyvyttömyys empatiaan, toisen aitoon kohtaamiseen, ovat surullista kyllä edelleen myös tätä päivää. Milloin, voi milloin, tämä ihmiskunta oppii! Milloin on ihmiskunta kykenevä ymmärtämään sen, mitä historia kertoo, ja näkemään, mitä silmien alla kaiken aikaa tapahtuu! Milloin on ihmiskunta kykenevä vaihtamaan suuntaa!

Toisaalta ei saa luopua toivosta, eihän. Sinä et luopunut, ja juuri toivon vuoksi sinä myös kirjoitit, eikö niin: näyttääksesi, mikä on väärin, ja mikä pitää muuttaa. On myös lohdullista, että Työmiehen vaimoonkin sisältyy kaikessa sen murheellisuudessakin myös toivoa: kirjoittaessasi Johannan pienen pojan juuri Vapun kasvatettavaksi kirjoitat näytelmään myös mahdollisuuden toisenlaisesta tulevaisuudesta.

Teoksissasi, kuten Työmiehen vaimossakin, on usein hienoa myös se, että ne ovat monella asialla samaan aikaan. Työmiehen vaimo esimerkiksi on vahvasti naisasian asialla, mutta samalla se puhuu voimakkaasti yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta yleisemminkin. Ja siitä, niin, miten kovin pieni on pieni ihminen maailman ja toisten ihmisten puristuksissa. Viinanperkelettäkin sinä näkyvästi kritisoit: siinähän juuri on, osaltaan, koko tämänkin murhenäytelmän alku ja juuri. Ja varmasti olisi, Ristolla esimerkiksi, ollut mahdollisuus valita monessakin kohtaa toisin. Maailma on monella tavalla vaikea paikka, mutta joskus olisi myös yksilöllä paremman valinnan mahdollisuus. Toisella mahdollisuus valita on tosin toista paljon suurempi. Ristoa ja Johannaa tässä nyt ajattelen esimerkiksi, sitä miten erilaiset valinnan mahdollisuudet heillä olivat. Vaikea oli Johannan valita pois sitä mikä oli.

Minna, minä ihailen sinua niin. Ihailen rohkeuttasi ja kirkkaita näkijän- ja sanojanlahjojasi – sitä, miten osasit ja uskalsit nähdä yhteiskunnalliset vääryydet ja myös nostaa ne esille. Sinussa yhdistyivät pelkäämätön yhteiskunnallinen vaikuttaja ja herkkä taiteilija. Olit palava sydän ja terävä järki. Niitä kirjailijattaria, joiden jälkiä kirjallisuutemme historiassa ei voi kuin ihailla – ihailla ja kunnioittaa.

Tuli nyt vähän pikainen kirje tästäkin, päivä odottaa. Mutta oikein rakkaita ja lämpöisiä terveisiä sinulle täältä ajan tältä puolen, ja palataan taas, eikö niin?

Katja

Hidasta, nopeaa, hidasta, nopeaa

Onko kirjoittaminen hidasta? Vai nopeaa? Tai: onko kirjoittamisella aikaa? Onko kirjoittamisella – tai kirjoittaminen – ylipäätään aikaa ollenkaan? Vai onko se ehkä pikemminkin tilaa?

Ehkä kirjoittaminen on monta. Joskus se ainakin on putous ja pauhu, joskus hiljainen lepäävä lampi. Joskus määrätön meri ja kaikki sen syvyys, joskus iloinen, kimmeltävä kevätpuro.

Mietin kirjoittamisen aikaa ja tilaa, koska huomaan vaihtelun. Toisinaan (ehkä usein) olen hidas. Toisinaan taas nopea. Voi olla myös näin: olen nopea kirjoittamaan, mutta hidas saamaan valmiiksi. Ja näin: toisinaan kirjoittaminen kerää itseään kauan, mieli kirjoittaa pitkään ennen kuin sormet.

Miten, ylipäätään, voi mitata kirjoittamisen aikaa, koska kirjoittaminen on niin paljon muutakin kuin sanojen kirjaamista? Koska se on jatkuvaa matkantekoa, jatkuva prosessi? Jatkumo, jolla ei ehkä ole alkua eikä loppua?

Onko ajalla, ylipäätään, merkitystä? Ehkä ei. Ehkä merkitystä on vain kirjoittamisella itsellään. Sillä, että matka on. Prosessi. Tila. Vaihtuvakasvoiset vedet.

 

Nyt, ihan kohta, avaan tiedoston. Tiedoston, joka tulvii, tulvii, ja jonka aaltoihin minulla on kiire, kiire. Aaltoihin, joissa ehkä menen sekä aikaan että tilaan.

Kaunista maaliskuun lauantaita sinulle, joka piipahdit. Täällä pakkanen paukkuu yön jäljiltä vielä liki kahdessakymmenessä, taivas loistaa. Ihana aamu, läsnä koko valoisa kaikkeus.

Välillä sitä lentää

John William Waterhouse: The Soul of the Rose, 1908.

On ollut kummallisia päiviä. Olen kirjoittanut maanisesti, kymmeniä sivuja ihan vähälle aikaa. Väljiä, ehkä, mutta kuitenkin. Tekstiä tulee melkein liian helposti, alan ehkä pelätä, että se on huonoa. Vai voiko olla niin, että nyt on loksahtamassa kohdalleen jotakin, joka on kauan etsinyt muotoaan? Että se, mitä olen etsinyt, tulee nyt rytinällä ulos?

On, ehkä, herännyt oivallus. Olen, ehkä, löytänyt avaimen. Olen, ehkä, ymmärtänyt, että se, mikä ei ole mennyt läpi sellaisenaan, voi sulautua osaksi uutta, toista jo hyvän aikaa vireillään ollutta prosessia. Ja samalla kun minussa on haikeutta luopuessani, ehkä, ajatuksesta että esikoisromaanini olisi voinut olla tuossa, tuo minulle niin rakas tarina, niin minussa on valtavaa villiä iloa siitä, että jotakin tuosta rakkaasta, kauan mukana kulkeneesta tarinasta voi ehkä sittenkin vielä jatkaa kanssani eteenpäin, kasvaa ja kypsyä ihan uuteen suuntaan. Ja ajattelen, kirkkaasti, että voi olla niinkin, että on oikein ja hyvä juuri näin. Että näin näiden askelten on pitänytkin ja pitää mennä.

Teksti, jota olen niin valtavalla vyöryllä suoltanut, on – tottakai – raakatekstiä, luonnostelua. Ei millään tavalla valmista. Maanista vaihetta myös seurannee ymmärrys kaiken kaoottisuudesta ja keskentekoisuudesta ja todennäköisesti myös jonkinlainen putoaminen (niin, mörkö muistaa vierailla kyllä). Mutta silti. Tuntuu hurjalta. Hienolta. Keväältä ja mahdollisuuksilta. Valolta. Linnun laululta.

Juuri tämän takia sitä kai kirjoittaakin: vaikka välillä mätkähtää kipeästi maahan, niin välillä sitä lentää. Ihan tosiaan lentää. Ja näihin lentämisen hetkiin pitää tarttua kiinni. Nämä pitää muistaa. Pitää, että muistaa sitten taas myös nousta ylös ja kerätä siivet, kunhan seuraava, jokseenkin varma putoaminen tapahtuu.

En tiedä, mitä tästä tulee. Mihin tämä lento vie vai viekö. Mutta nyt pitää lentää vaan, pitää lentää aina kun saa. 

Naisten aakkoset: W

Maria Wiik: Maailmalle, 1889.

Kaksi vuotta sitten naistenpäivänä Tarukirjan Margit laittoi alulle hienon ja hurmaavan naisten aakkoset -haasteen. Haasteessa on kolmeen kysymykseen vastaillen ollut tarkoituksena nimetä innoittavia naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja minäkin, kuulu haastenahjus, innostuin tästä haasteesta niin, että olen kuin olenkin kulkenut mukana koko tämän kaksi vuotta.

Tänään, haasteen kaksivuotispäivänä, kamarissa on edetty kirjaimeen W. Jokunen aakkonen olisi siis vielä jäljelläkin, mutta koska hatara pääni kerta kaikkiaan kieltäytyy yhteistyöstä jäljellä olevien aakkosten suhteen, nämä tämänpäiväiset, walloittavat w-naiset merkitsevät osaltani myös haasteen päättymistä. On siis aika kiittää – vielä kerran – Margitia tästä hienosta ja tärkeästä haasteesta: on ollut ilo saada olla tässä mukana ja nostella esille inspiroivia naisia ajan virrasta.

Kiitos siis, Margit!

Ja nyt, pitemmittä puhetta, 

wiimeisiin waan ei wähäisimpiin w-naisiin:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Edith Wharton. Katselin Viattomuuden ajan ensin elokuvana, kauan sitten lukiotyttönä, ja ihastuin elokuvaan – kas vaan – aika lailla. Kauniit puvut ja mennyt aika hurmasivat tietenkin jo itsessään, mutta minua taisivat jo silloin suurestikin innoittaa myös naiskuvapohdiskelut ja kysymykset ympäristön odotuksista ja oikean ja väärän monimutkaisuudesta. Sittemmin olen nähnyt elokuvan useammankin kerran, mutta itse teoksen luin, kummallista kyllä, vasta jokunen vuosi sitten. Varmaa kylläkin on, että tulen lukemaan myös teoksen vielä uudestaan (ja uudestaan).

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Maria Wiik. Lahjakas Wiik on yksi ehdottomista taiteilijatarlemppareistani ja muun muassa Maailmalle yksi niistä kultakautemme teoksista, joita en koskaan väsy katselemaan (onneksi on postikorttikoko, joka mahdollistaa taidekokoelman myös minulle :)). Maalauksessa on aikaa ja ajattomuutta, elämänkierron ikiaikaisuutta, joka ei voi olla puhuttelematta, yhä uudestaan.

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä

(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen a:

Virginia Woolfiin. Tämä vastaus on varmaan vähän nolokin tässä kohtaa, mutta minä nyt olen niin nolo muutenkin, että mitäpä tästäkään.  Olen lukenut Woolfin tuotantoa toistaiseksi melko (ja merkillisen) vähän, ja myös hänen päiväkirjansa odottavat vielä lukemistaan. Erityisesti Oma huone on kuitenkin minulle yksi tärkeimmistä teoksista, ihan ylipäätäänkin ♥

Ja kysymykseen b:

Wendelan. Tämä salanimellä kirjoittanut kirjailijatar, Wendla Randelin, lukeutuu varhaisimpiin, 1800-luvulla kirjoittaneisiin naiskirjailijoihimme. Wendelan teos Den Fallna (1848, suom. Elisabet, 1999) on mielenkiintoinen ja avartava aikamatka varhaiseen naiskirjallisuuteemme: aiheena on, ajalleen varsin rohkeasti, aviorikos. Suosittelen Wendelan teosta lämpimästi kaikille kirjallisuushistoriasta ja varhaisesta naiskirjallisuudestamme kiinnostuneille! 

Wiimeisten naisten aakkosteni myötä toivotan myös
kaunista, omannäköistä naistenpäivää kaikille ♥

Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E

F

G

H

I

J

K

L

M

 N 

O

P

R

 S 

T

U

V

Naisten aakkoset: V

Venny Soldan-Brofeldt: Omakuva, 1882.

Tarukirjan Margitin ideoima naisten aakkoset -haaste on edennyt kamarissani kirjaimeen V. Tässäpä siis jälleen taiteellaan ja (elämän)tarinoillaan
valloittaneita naisia:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Pauliina Vanhatalo ja myös hänen viihteellinen alter egonsa Veera Vaahtera. Pitkä valotusaika oli ensimmäinen Vanhatalolta lukemani teos, ja omaelämäkerrallisen Keskivaikean vuoden ohella se on minulle edelleen hänen tuotantonsa helmi. Lisää varmastikin taattua Vanhataloa on luvassa huhtikuussa, kun häneltä ilmestyy toinen omaelämäkerrallinen teos Toinen elämä (S&S, 2018).

Vaahterana Vanhatalo on puolestaan kirjoittanut minulle mitä oivallisinta täsmähömppää. Yleisesti ottaen jaksan viihdekirjallisuusgenreä hyvin huonosti, mutta joskus on kuitenkin hetkiä, joina kaipaan nimenomaan jotakin ihanan kepeää ja vaivatonta. Ja Vaahteran teokset, kyllä vain, ovat sellaisina hetkinä olleet minulle mitä parhainta täsmälukemistoa. Vanhatalo-Vaahtera on moninaisuudessaan mitä oivallisin paketti.

2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Venny Soldan-Brofeldt. Juhani Ahon taiteilijavaimo oli melkoinen nainen: vahva oman tiensä kulkija, joka eli rohkeasti omalla tavallaan eikä ihan vähästä tainnut hätkähtää. Vennyn kaltaisten suunnannäyttäjien jalanjäljissä kelpaa myös meidän tämän päivän naisten kulkea.

3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä

(voit tietysti vastata molempiin, jos haluat):

a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin?

b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille?

Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Vastaan kysymykseen b:

Merri Vikin. Lotat olivat kymmenvuotiaan Katjan suosikkilukemistoa, eikä niiden kirjoittajaa voi siksi tässäkään sivuuttaa. Muisto koulun alakerrassa toimineesta kirjastosta ja kirjaston tiheästä Lotta-rivistöstä lämmittää ihanasti vieläkin: riemun hetkiä olivat ne, joina reppu täynnä Lottia saapasteli kotiin kaakaolle ja tiesi, että läksyjen jälkeen saa käydä kiinni Lotan kommelluksiin :)  

Kamarin aikaisemmat naisten aakkoset löytyvät täältä:

A
B
C
D
E

F

G

H

I

J

K

L

M

 N 

O

P

R

 S 

T

U