Mielenliikahduksia

Alastomat puut seisovat talosi ympärillä

ja päästävät ilmaa ja taivasta sisään

määrättömästi,

alastomat puut astuvat alas rantaan

ja katsovat kuvaansa vedestä.

Vielä leikkii lapsi syksyn harmaassa savussa

ja tyttö kulkee kukkia kädessään

ja taivaanrannalla

kimpoavat ilmaan hopeanvalkoiset linnut.

Edith Södergran: Syksy

Marraskuu, oma kuukauteni, tekee tuloaan.

Aurinko on vaihtunut sumuun ja minä tunnen oloni kotoisaksi
– tunnen, vaikka on lokakuun aurinkokin minua hellinyt.

Minä katselen harmaata paljautta ikkunani takana ja ihmettelen ihmisen ristiriitaisuutta, kinastelevia haluja ja kaipuita, sitä miten sitä voikaan samaan aikaan olla tarve sekä hiljaisuuteen että sopivaan määrään hälyä. Tunnustelen painoa silmäluomissa, punnitsen kaikkia kirjoituksia jotka tahtovat tulla kirjoitetuiksi tai joiden täytyy, kuuntelen tätä itsensä kanssa riitelevää mieltäni, tätä hämärää hetkeä joka ehkä sittenkin kertoo sen mikä on hyvä juuri nyt. En tiedä, ehkä tulee vielä talviunien aika, sellaisten, joissa syntyy vain toisia sanoja. Ehkä, niin, ehkä on hyvä sana, aina, niin mahdollinen, kahlitsematon.

Talviaikaa

Ihanat, pimeät illat. Tuikahtelevat tähdet ja niin komea kuu. Takana päiviä, joina on ollut paljon tekemistä, ja edessäkin. Ajatus siitä, että hetket ovat erilaisia ja toisina hetkinä ehtii enemmän toisenlaisia asioita. Että toisina on valittava toisin. Että ehkä tahtookin valita.

Lukunurkassa pino keskeneräisiä ja aloittamattomia kirjoja, joita luen hiljakseen. Knausgårdin olen lukenut melkein loppuun, sen viidennen, ensimmäiseni. (Osaako se mies kirjoittaa? Minä en tiedä, kiehtova kysymys. Ajattelen kirjoittamista ja kirjoittajuuksia ja viihdyn siinä, ajatuksessani.) Kirjojen vieressä ensimmäiset joululehdet, en mahda niille mitään, tarvitsen niiden satuja vaikka kaunein satu on sittenkin se oma. 

Ja työpöytä, täynnä ääriään myöten, mitä se sitten tarkoittaakin. Mieli joka risteilee: kaikenlaisia prosesseja, innostusta ja epäuskoa, niin kuin aina. Mutta mitä jos se onkin hyvä tunne, tämä heilahtelu, se josta kaikki lopulta kumpuaa. Ei se taida ainakaan koskaan muuksi muuttua, kaikki on kai loputonta myllertävää matkantekoa, askeleita ja maisemien ihailemista, joskus haltioitumistakin, pyrkimystä jonnekin tai sittenkin vain kuljeksimista, aina palaavaa nälkää ja janoa, välillä väsymystäkin, halua mennä nukkumaan pumpulinpehmeisiin uniin ja aina koittavia uusia aamuja, virkeämpiä katseita.

Ja niin, kirjamessusunnuntai: ystävä, kasviscurrya, teetä ja suklaakakkua, keskustelu jossa pohdittiin kirjoittamisen opettamista (ja ihmettelyä miksi kaikki mielenkiintoiset keskustelut menevät päällekkäin) ja niitä ihania kahdenkeskisiä joissa maailmasta tulee aina hieman parempi, ja kaikki se paljouden kauneus ja kauheus, hämmennystä ja halua pyörtyä, ihan vähän tai ehkä enemmän, aika joka kulkee nopeasti ja liian monta kirjaostosta (tietenkin, vaikka muuta oli ehkä saattanut päättää), kotona  hankaluuksia sijoittaa niitä hyllyyn. Pitäisikö kirjoja ostaa vain sitä mukaa kuin niitä ehtii lukea. Tai tehdä niille tilaa, luopua jostakin. Ehkä, mutta ei vielä tänään.

 Toivotan kaunista, kirjallista talviaikaa <3

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (2015)

Aina joskus mietin, millainen olisin, jos en olisi koskaan lukenut tyttökirjoja. Jos en kantaisi mukanani Annaa, Emiliaa, pikku naisia ja pikku prinsessaa, preerioiden Lauraa, Lottaakin. On jotenkin mahdotonta ajatella se kaikki itsestään pois, kuvitella minuus jossa näiden sankarittarien vaikutusta ei olisi.

Uskon, että kirjallisuus vaikuttaa hyvin paljon siihen, millaisiksi ihmisiksi tulemme – etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa, jolloin minuus on vasta nupullaan ja monella tavalla puhdas, vapaa ottamaan vastaan. Ja toisaalta: lapsikin valitsee kyllä luettavakseen mieluiten juuri sellaisia kirjoja joista pitää. Niinpä myös pieni Katja, jolla taisi jo olla jonkinlainen myötäsyntyinen mieltymys menneeseen, piti erityisen paljon juuri vanhanaikaisista tyttökirjoista, vaikkei niitä kaikkia varmaan tullutkaan kirjaston hyllyistä löytäneeksi. Ja niin, tietysti, voihan sitäkin miettiä, mikä milloinkin onkaan syy ja mikä seuraus... Ja tietenkin minuuden rakentuminen on kirjallisuuden vaikutuksia monimutkaisempi prosessi, mutta silti ajattelen, että luettu vaikuttaa merkittävästi identiteettimme ja minuuskäsitystemme hahmottumiseen.

Tällainen kirja kuin Sara Kokkosen vasta ilmestynyt Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot (2015) on tyttökirjojen uskolliselle ystävälle tietenkin mitä ihanin opus. Luin heti ilmestymisen jälkeen (ennen blogiaikaani) myös Kokkosen suomalaisia tyttökirjoja käsitelleen Rasavillejä ja romantikkoja – Rakkaat suomalaiset tyttökirjat (2013), josta siitäkin pidin todella paljon. Harmittelen, etten toistaiseksi vieläkään omista tuota kirjaa, sillä se, niin kuin tämä, on juuri sellainen jonka pitäisi olla hyllyssä, valmiina tartuttavaksi milloin vain.

Tämä teos, Kapina ja kaipuu, esittelee nyt kymmenen ulkomaista tyttökirjailijaa: mukana ovat Louisa May Alcott, Susan Coolidge, Frances Hodgson Burnett, Jean Webster, Lucy Maud Montgomery, Laura Ingalls Wilder, Helen Dore Boylston, Carolyn Keene, Martha Sandwall-Bergström ja Merri Vik. Teoksessa esitellään siis myös kaikki omat ulkomaiset tyttökirjailijasuosikkini: Montgomery, Alcott, Burnett, Ingalls Wilder, Vik. Kaikki esitellyt tyttökirjailijat ja -kirjat eivät toisaalta ole minulle erityisen läheisiä, eivät kovin tuttujakaan. En koskaan lukenut esim. Neiti Etsiviä, ainakaan mahdollista koekappaletta enempää. Viisikot riittivät kai ruokkimaan arvoituskirjatarpeitani, muuten luin mieluiten toisenlaisia kirjoja. Sellaisiakin tyttökirjoja joukossa on, joiden lukemisesta en ole aivan varma: saattaa olla, että olen lukenut esim. Boylstonin Helena-sarjaa, mutta muistikuvani siitä ovat hyvin hatarat, käytännössä olemattomat. Ehkä on niinkin, että toiset kirjat vain jättävät toisia suuremmat jäljet.

Pidän siitä, että Kapinassa ja kaipuussa on kunkin kirjailijan kohdalla sekä elämäkerrallista esittelyä että lukijoiden kokemuksia heidän kirjoistaan – ja niin, tietysti siitäkin, että oma erityissuosikkini Lucy Maud Montgomery saa siinä ruhtinaallisesti sivutilaa. Esittelyjen kautta teos tarjoaa paljon mielenkiintoista tietoa kirjailijattarien elämästä ja mukana on myös listat suomennetusta tuotannosta. Enpä ainakaan itse tiennyt esim. sitä, että Alcottin lapsuudenperhe eli jonkin aikaa omavaraisessa utopiayhteiskunnassa (niin, jotkut ehkä arvaavatkin, että sympatiapisteeni perheelle ovat näin ollen suuret – etenkin kun lopulta osoittautui, että tuon ”yhteiskunnan” miesväki mieluummin filosofeerasi kuin puuhasi pellolla, nimim. eräs filosofeeraava utopisti ;)). Teoksessa tulee hienosti esiin myös se, kuinka tyttökirjailijat sekä teoksissaan että omassa elämässään näyttivät mm. kouluttautuvan naisen mallia: vaikka tyttökirjojen arvomaailma on tyypillisesti hyvin perinteinen, nämä kirjailijattaret näyttivät lukijoilleen myös toisenlaisia mahdollisuuksia, ja kirjoittavina naisina he olivat jo sinänsä tervetullut roolimalli.

Kirjasta välittyy myös se ihana ajatus, kuinka jokainen lukija omalla tavallaan ottaa rakkaimmat kirjansa omikseen – se, että Anna ja Emilia ja Laura ja muut kirjasisaremme ovat meidän kaikkien ikiomia samaan aikaan. Ja siinähän se juuri onkin, kirjallisuuden ihmeellinen voima: kyvyssä koskettaa niin monia sydämiä. Ihanaa on sekin, että vanhoilla rakkailla tyttökirjoilla on yhä uusia lukijoita: niin ne jatkavat elämäänsä yhä uusille sukupolville, nämä rakkaat kirjat.

Niin. Minä(kään) en olisi minä ilman näitä rakkaita tyttökirjasiskojani. Minulle rakkain sukulaissielu on ehdottomasti Vihervaaran ihana Anna. Harvoin kykenen nimeämään vain yhtä kirja(sarja)a, mutta tyttökirjojen kohdalla se rakkain taitaa olla selvä. Meissä, minussa ja Annassa, on sopivasti samanlaisuutta ja erilaisuutta – niin kuin läheisissä sisaruksissa tai hyvissä ystävissä ainakin. Annan ohella tärkeitä kirjallisia sisariani ovat myös Uuden Kuun Emilia, Laura, pikku naiset ja pikku prinsessa, se aina niin hassunkurisiin kommelluksiin joutuva Lottakin. Suomalaisten tyttökirjojen puolella minulle on erityisen rakas ihana Iris-rukka. Tiinaakin luin koko sarjan, mutta hänestä ei tullut ihan samanlaista sisarta.

Mikä on sinun suosikkityttökirjasi?

Ketä tyttökirjasankaritarta ilman et ehkä olisi juuri sinä?

Ja niin: teos jättää muuten jälkeensä myös ihanan kaipuun lukea taas näitä armaita kirjoja... Siispä silittelen tyttökirjahyllyäni ja mietin, keneen siskoistani ensimmäiseksi tarttuisin... Annaanko, vai sittenkin johonkin toiseen... Voisi olla hyvä hetki hellitellä itseään jollakin näistä rakkaista.

 

Suosittelen Kapinaa ja kaipuuta lämpimästi kaikille tyttökirjojen ystäville! Teos on juuri niin helposti lähestyttävä ja lämmin kuin Kokkosen aikaisempikin teos, ihanasti tyttökirjakirjallisuuden näköinen ja oloinen. Lisäpisteet minulta saa vielä kaunis Wendelin-kansi ♥

**********

Sara Kokkonen: Kapina ja kaipuu – Kultaiset tyttökirjaklassikot.

279 s. Avain 2015.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.

Haastevastauksia ja -kysymyksiä

Sain Kirjasähkökäyrän Mailta mukavan tunnustushaasteen ja sen mukana 

hieman vastailtavaa ja viriteltävää. Kiitos Mai :)

Haasteessa toimitaan näin:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.

2. Laita palkinto esille blogiisi.

3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.

4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.

5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.

6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.

7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, 

jotta he tietävät mistä on kyse.

Tässäpä siis vastaukseni Main kysymyksiin:

1. Mitä mieltä olet sähköisistä kirjoista?

Koska merkittävä osa mielestäni on unohtunut jonnekin sadan vuoden taakse (epäilen vahvasti jonkinlaista edellistä elämää), olen ajastani pahan kerran jäljessä enkä ehkä siksi oikein syty sähkökirjoillekaan. Olen perinteisten kirjojen uskollinen ystävä ja rakastan erityisesti vanhoja, ajan patinoimia opuksia, mutta myös ihania, ensikosketustaan kaipaavia uutuuksia. Lukiessani haluan pidellä kirjaa kädessäni ja tuntea paperin pehmeän kosketuksen sormenpäissäni – kirja itsessään on minulle siis keskeinen osa lukukokemusta. Luen kuitenkin myös jonkin verran sähköisiä kirjoja, tänä päivänä on vähän pakko (niin, täällä tämä kehoni nyt kuitenkin on), ja ovathan ne toki käteviä esim. opinnoissa. Mieluiten nautiskelen kirjani kuitenkin paperilta sivuja käännellen.

2. Kuka on lempidekkarikirjailijasi?

Apua. Tähän minun on pakko vastata, että ei kukaan. En lue ollenkaan dekkareita. Minulta puuttuu kai joku mutteri. Yläasteella piti lukea Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa, siinäpä suunnilleen kaikki mitä olen dekkariosastolta lukenut. Jaa mutta, lapsena luin Viisikoita. Lasketaanko ne? Niissä taidettiin kyllä lähinnä syödä koko ajan, mutta eikös se tenavajoukko arvoituksiakin ratkonut. No, ei Enid Blytonkaan silti taida olla lempparini. Lopetan höpisemisen ja siirryn eteenpäin.

3. Mikä on paras lempilukupaikkasi?

Oma ihana pehmeä nojatuolini. Sylissä kirja ja kädessä kupponen teetä,
siinäpä ihmisen onni.

4. Missä ajoneuvossa et pysty lukemaan tai kuuntelemaan kirjoja?

Olen aika huono lukemaan kaikenlaisissa ajoneuvoissa, mutta junassa pystyn kuitenkin lukemaan, autossa en. No, hyvin vähän autossa istunkin, joten lukuaikaa ei onneksi mene juurikaan hukkaan. Kirjojen kuunteleminen ei oikein onnistu ajoneuvojen ulkopuolellakaan, kaipaan sitä paperia, sivujen kääntelyä...
Ehkä minulta puuttuu useampikin mutteri.

5. Mikä on viimeksi lukemasi lastenkirja ja kuinka kauan siitä on?

Viimeisin lastenkirja, jonka luin ihan vain itselleni, taisi olla Vaarallinen juhannus (vaikka juu, ei se ole vain lapsille vaan kaikille). Lasten kanssa on koko ajan jotakin yhteistä kesken, onneksi vielä näin.

6. Kenelle annoit kirjalahjan viimeksi ja mikä kirja se oli?

Tyttärelleni. Hän sai erään toivomansa kuvataideaiheisen kirjan.

7. Kenet kirjailijoista haluaisit tavata 
ja kerro yksi kysymys minkä kysyisit häneltä?

Joskus pilvien päällä toivon tapaavani rakkaita suosikkikirjailijoitani, mm. Aino Kallaksen. Minulla olisi hänelle montakin kysymystä. Ensimmäinen voisi olla tämä: Saisiko olla kupillinen teetä? (Oletettavasti siellä on teenkeittomahdollisuus, kutsutaanhan sitä myös taivaaksi.) Jos olisin onnekas, siirtyisimme sitten keskustelemaan kirjoittamisesta. Ehkä puhuisimme myös jotakin naisena olemisesta.

8. Mainitse jokin klassikkokirja, jonka haluaisit muidenkin lukevan. 

Miksi se on lukemisen arvoinen?

Voi ei, yksikö vain! Klassikoissa riittää lukemisen arvoisia. Mutta sanonpa tähän nyt vaikka niin että Margaret Mitchellin Tuulen viemää. Siksi, että siinä on rakkautta ja naiseutta, sokeutta ja kirkastumista, historiaa ja ihmisyyttä. Ja kaiken lisäksi krinoliinihelmoja – jos ei muuten houkuta, niin eikös tämä ;) 

Jos on vähänkin romantikko, niin polvet horjuvat. Ja jos ei, niin kirjalla on valtavan paljon muutakin annettavaa. (Ja kyllä, se on klassikko.) 

9. Mistä maasta ovat kotoisin lempikirjailijasi? Mainitse kolme.

Monet lempikirjailijani ovat suomalaisia. Aino Kallas, L. Onerva ja Edith Södergran. (Miten minusta tuntuu, että kukaan ei ylläty?) 

10. Edelliseen kysymykseen viitaten voit mainostaa nyt noiden kirjailijoiden kirjoja.

Öhöm, saattaa olla että olen jo ihan pari kertaa ihan pikkuisen mainostanutkin... Mutta lukekaa lukekaa lukekaa! Kallaksen kuuluisimmat teokset sisältyvät Surmaava Eros -trilogiaan (Barbara von Tisenhusen, Reigin pappi ja Sudenmorsian), mutta muutakin lukemisen arvoista riittää. Kokeilkaa vaikka esikoisromaania Kirsti tai novellikokoelmia Lähtevien laivojen kaupunki ja Vieras veri. Onervan kohdalla tunnetuin teos on esikoisromaani Mirdja, mutta kokeilkaa myös romaania Inari tai esim. esikoisrunokokoelmaa Sekasointuja. Södergraniin tutustumisen voi aloittaa vaikka ihanalla teoksella Kohtaamisia, jossa hänen runojensa rinnalla on Helene Schjerfbeckin maalauksia ja jonka äärellä taide-elämys on siis vähintään kaksinkertainen. Jos ihastuu, kannattaa lukea kaikki runokokoelmat kokonaisuudessaan sisältävä Elämäni, kuolemani, kohtaloni – Kootut runot, mutta kiirehtimättä.

11. Minkälainen kirjaihminen olet?

Kerroksellinen. Tuulinen. Tutkiva ja tunnelmoiva. Semmoinen. Tämmöinen.

**********

Ja sitten seuraa tunnustuksen ja omien kysymysteni eteenpäin jako. Koetan parhaani mukaan olla haastamatta jo haasteen saaneita, mutta jos silti tulee päällekkäisyyttä, niin ehkä se ei ole kamalan vakavaa. Sen verran kuriton saan myös mielestäni olla, että annan tunnustuksen myös kahdelle 200 lukijan ylärajan ylittävälle blogille (tasa-arvo ennen kaikkea! sitä paitsi voin puolustautua sillä, että saatan hahmottaa sanat paremmin kuin numerot ;)). 

Kamarista tunnustuksen ja kysymykset saavat siis seuraavat blogit:

Iltatähden syttyessä

Kasoittain kauniita sanoja

Lumiomena

Ps. rakastan kirjoja

Reader why did I marry him

Sheferijm

Sivu sivulta

Olkaapa hyvä! Pidätte tunnustuksen arvoisia blogeja ja siitä hyvästä

kiusaan ilahdutan teitä seuraavilla kysymyksillä:

1. Jos olisit kirjallisuuden henkilöhahmo, kuka olisit? Saat myös perustella mutta ei ole pakko.

2. Mikä oli lapsuusaikojesi lempikirja? Tai mitkä, saat sanoa useammankin. (Yhden valitseminen on usein kamalan vaikeaa.)

3. Kerro kolme kirjaa, jotka ovat jättäneet sinuun 
erityisen merkittävän jäljen.

4. Ja kolme kirjaa, joita et ole lukenut mutta jotka joskus haluaisit lukea.

5. Mikä on suomalainen suosikkiklassikkosi? Miksi? 

No joo, saat sanoa tähänkin kolme. Jos tahdot.

6. Minkä kirjan voisit lukea loputtoman monta kertaa?

7. Kuvaile kirjamieltymyksiäsi kolmella sanalla.

8. Mitä kirjoista kirjoittaminen sinulle merkitsee?

9. Onko sinulla kesken useampia kirjoja samaan kirjaan? 

10. Jos sinussa olisi kannet, millaiset ne olisivat?

11. Aiotko toivoa Joulupukilta kirjoja? (Ai liian aikaista kysyä tätä? Eikä ole. Maassa on jo monena aamuna ollut kuuraa.)

Vastaaminen on luonnollisesti vapaaehtoista,

tunnustuksen saitte joka tapauksessa <3

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla (2014/2015)

 

Tuskin mitään. Vain puhelimen pirinä hiljaisessa huoneessa. Kadonnut osoitekirja, jonka joku on löytänyt. Tapaaminen, kysymyksiä nimestä. Se, ettei muista. Joku vanha tapaus, josta toinen tahtoo tietää.

- kiitos kirjastolle -

Jean Daragane on kirjailija, joka on elänyt jo vuosikymmeniä. Kirjailija, joka joskus kauan sitten kirjoitti esikoisromaanin nimeltä Kesän pimeys. Nyt mies nimeltä Gilles Ottolini puhuu siitä, sanoo että romaanissa on mainittu sama nimi kuin osoitekirjassa. Daragane ei oikein muista koko kirjaa, ei tuota mainittua nimeä, ei sisältöäkään. Niin: elämään mahtuu hetkiä, jotka eksyvät toistensa alle.

Chantal Grippay. Nainen Gilles Ottolinin vierellä. Nainen joka soittaa ja tahtoo tavata kahden. Joka antaa Daraganelle papereita, valokuvankin. Jonka naulakossa riippuu musta satiinileninki. Muistojen hämärä häly, josta löytyy joku toinen, jonka nimi on myös ollut Chantal. Vaikka niin, tämä Chantal, tässä, on oikeastaan Joséphine. Sellainen ihminen on: olento, joka voi vaihtaa nimensä.

Illalla – tai yöllä – mies lukee saamiaan papereita, liian tiheitä ykkösen rivivälillä kirjoitettuja sivuja. Tuntuu kuin olisi sukeltanut sekavaan, sakeaan sotkuun. Sivut ovat pelkkä luonnostelma, jotka kätkivät olennaisen. Vastaan tulee kuitenkin etäisesti tuttuja nimiä, sellaisia joiden kantajat kuuluvat kauas kaukaisuuteen. Myös muuan Annie Astrand, jonka ympärille piirtyy punainen ympyrä. Ja valokuvan lapsi. 

Romaaniin, esikoiseen, kirjoittunut kappale todellisuutta, etsintäkuulutus. Kerrostuneita muistikuvia eri ajoilta. Ohikulkevia ihmisiä, joiden merkitys kasvaa merkillisen suureksi. Kysymys siitä onko muisto totta, voiko omaan muistoon luottaa tai toisen. Ja se, ettei pidä koskaan laskea sen varaan, että kukaan osaisi vastata meidän kysymyksiimme. Se, että ihminen ehkä todella unohtaa elämänsä häiritsevät yksityiskohdat. (Ajattele: Mitä kaikkea muistat? Mitä kaikkea et? Mitä luulet, kertooko muistisi oikein? )

Mitä kaikkea tapahtuu ja tapahtui? Mieleni etsii tarinan juonia, kutoo sen antamia sanoja toisiinsa ja etsii kertomukselle koherenssia. Mahdollisuudet kurkistelevat nurkan takana, katsovat kujeilevasti kunnes eksyvät näille kulmille. Niin Modiano tekee: kertoo jättämällä kertomatta, antaa häivähdyksiä niin kuin se hämärä kokoelma jota kutsumme nimellä muisti. Mikään ei ole varmaa.

PS. Kun olen lukenut kirjan loppuun, palaan alkuun. Luen kaiken uudelleen. Luettuani olen yhä eksynyt, minäkin. Koetan kirjoittaa, se on vaikeampaa kuin aikoihin. Minulla on edelleen vain ne mahdollisuuksien kujeilevat katseet. Hyvä, ihmettelevä hämmennys.

*********

Patrick Modiano: Jotta et eksyisi näillä kulmilla. Romaani, 136 s. WSOY 2015.

Ranskankielinen alkuteos Pour que tu ne perdes pas dans le quartier, 2014.

Suomennos Lotta Toivanen.

Aleksis Kiven päivänä

Päivänsankari vuonna 1873, todennäköisesti Albert Edelfeltin piirtämänä.

(Wikimedia Commons)

**********

Alas kalliolta lapsi riensi,

Äitins luoksi riensi hän,

Lausui loistavalla katsannolla:

Nähnyt olen taivaan maan.

"Mitä haastelet, mun pienoseni,

Mitä taivaan kaukamaast'?

Missä näit sä autuaitten mailman?

Sano, kultaomenain."

Vuoren harjanteella kauan seisoin,

Katsahdellen koilliseen,

Siellä näin mä nummen sinertävän,

Honkametsän kaukasen.

Puitten kärjill' näin mä kunnaan kauniin,

Armas päivä paistoi siell',

Ylös kunnaan kiirehelle juoksi

Kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämmeni riutui,

Kyynel juoksi poskellein,

Enkä ymmärtänyt miksi itkin,

Mutta näinhän taivaan maan.

"Ei, mun lapsein; sineydess' ylhääll'

Taivaan korkee sali on,

Siellä lamput, kultakruunut loistaa,

Siell' on istuin Jumalan."

Ei, vaan siellä, missä ilmanrannall'

Kaukametsä haamottaa,

Siellä ompi onnellisten mailma,

Siellä autuaitten maa.

Aleksis Kivi: Kaukametsä

**********

Missä se lienee, autuaitten maa? 

Sielläkö missä Kaukametsä haamottaa...

 Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Teehetki

Do not ask reality ’why?’. Ask your dreams ‘why not?’.

(G. B. Shaw)

Ostin syyshetkien iloksi pitkästä aikaa ihanaa Yogi Tean suklaateetä: kaakaopavun kuoria, lakritsanjuurta ja kanelia, kardemummaa, inkivääriä ja neilikkaa... Teepussi toivotti päivääni rauhaa ja harmoniaa:  May this day bring you peace, tranquility and harmony. Hymyilin.

Pakkaukseen kirjoitetut G. B. Shaw’n sanat saivat taas palaamaan ajatuksiin unelmista ja niihin uskomisesta. Siihen, onko ihminen itse unelmiensa tiellä vai onko se maailma. Siihen, että maailma ei aina ole helppo mutta ihminen saa silti uskoa siihen mihin tahtoo, vaikka unelmiin. 

**********

Ulkona lokakuun aurinko paistaa taas. Syysloma tekee tuloaan. Tulee ihania, laiskoja aamuja, joina kenelläkään ei ole kiire. Pieniä yhteisiä puuhia. Minulla on myös kirjoitettavaa, monenlaista. Ja lukemista. Tunnelmat muistuttavat hetkittäin vuoristorataa mutta eivät juuri nyt. 

Posti toi eilen Parnasson, luin ensimmäiseksi Päivi Kososen artikkelin itsensä lukijoista. Siinä kerrotaan Karl Ove Knausgårdista. Sattumalta minulla on juuri lainassa Knausgårdin uusin. En ole lukenut hänen kirjojaan vielä ollenkaan. Tämä alkoi houkuttaa. Ehkä aloitan kirjan jo pian.

**********

Elämä on merkillistä. Sitä tekee jonkin asian. Ja sitten toisen. Ja kolmannen. Ja vielä monta, joista ei vielä ollenkaan tiedä. Muistaa ehkä aina toisinaan myös kysyä unelmiltaan juuri sen: miksi ei?

Toivotan teehetkestäni ihanaa, kaunista syysviikonloppua <3

Valoa ja hämärää ja vaahteranlehtiä

Lokakuun aurinko on kaunis. Vaahteranlehtimaailma kuin satua. Ihmettelen, jälleen, miksi syksyn maisema on minulle niin rakas. Maassa lepäävät lehdet syleilevät sieluani suuremmin kuin kesän ihanat, hehkuvat kukat. Rakastan niitäkin, kukkia, mutta syksy kai ottaa minut kesää hellemmin syliin. Ehkä tämä rajahetki koskettaa minussa jotakin. Se, miten kirkkaasti elämä hehkuu ennen kuin kaikki nukahtaa. Tai se, miten kaikki nukahtaa herätäkseen taas.

Olen laittanut portaalle kanervat. Pian tulevat lyhdyt. Aamulla pakkanen saa hengityksen huuruksi, kuura lupaa jo varovasti talvea, joulua. Illaksi hämärtyy, pimenee, saa sytyttää kynttilän. Kun sen ennen yötä puhaltaa, tuoksuu savu. Lapset odottavat piparkakkuja, ehkä leivomme ensimmäiset syyslomalla. Luultavasti ostamme ainakin ensimmäiset konvehdit, sellainen on tullut tavaksi. Onko se kiirehtimistä? Minusta ei. Pikemminkin sitä, että antaa ajan kasvaa. Tai sitä, että tämä hämärä aika on lempeä jatkumo, matka syksystä jouluun ja talveen.

Minussakin paistaa ja hämärtää. Ehkä tunnen itseni samantapaiseksi kuin nämä syksyiset päivät. Mietin sitäkin, miksi ihminen muistaa niin kummallisia asioita kaukaisilta vuosilta. Sellaisia, että kirjoitti kouluaineeseenkin vaahteranlehtiä. Mutta ehkä ne asiat eivät aina olekaan kummallisia, ehkä ne joskus ovat myös tärkeitä. Ajatella, jos etukäteen tietäisi minkä kaiken muistaa ja mitä ei.

Olen lukenut kirjaa jossa siinäkin pohditaan muistia. Kirjoitan siitä kun ehdin. Olen myös ajatellut käsikirjoitustani. Lukenut sitä, miettinyt sen olemusta, ehkä merkitystäkin, ainakin minulle, kirjoittajana. Pohtinut hieman omaa kirjoittamistani, sitä millainen kirjoittaja olen ja miksi ja mitä ja millä tavalla haluan kirjoittaa. Ja niin, olen opiskellut. Ihmetellyt elämän kulkua. Sitä, miten kaikki jatkuu. Lukeminen, kirjoittaminen, oppiminen, ihmetteleminen. Miten vuodenaika aina palaa taas.

Maria Turtschaninoff: Maresi – Punaisen luostarin kronikoita (2014)

 

Olen Maresi Enrentytär ja kirjoitan tätä muistiin Luostarimme kolmannenkymmenennentoisen Äidin yhdeksäntenätoista virkavuonna. Neljä vuotta olen viettänyt Punaisessa luostarissa, ja näitten vuosien kuluessa olen lukenut kaikki vanhat kirjoitukset Luostarin historiasta. Sisar O sanoo, että kertomukseni liitetään muiden kirjoitusten joukkoon. Se tuntuu kummalliselta. Minähän olen vain noviisi, en luostariäiti, en taidoistaan tunnettu sisar. Mutta Sisar O pitää tärkeänä, että juuri minä kirjoitan muistiin mitä tapahtui. Minä olin paikalla. Toisen käden tietoihin ei ole luottamista.

- kiitos kirjastolle -

Luen ensimmäisen sivun, kaksi. Se tapahtuu heti: aika napsahtaa. Olen matkalla Avaloniin. Näen usvan ja purren, sumuisena näkyvän saaren. Räpytän silmiäni, kulmissa on ryppyjä. Muistan: tämä on sittenkin Punaisen luostarin saari, ei Avalon. Enkä minä ole Avalon-neito, olen keski-ikäinen nainen joka lukee nuorille kirjoitettua fantasiaa.

Nuorille? Niin. Ja ei. Maria Turtschaninoffin Maresi (2014) on Finlandia Junior -voittaja, ja olen lainannut sen kirjaston nuortenosastolta. Silti tämä ei minusta ole yksin nuortenkirja eikä ainakaan kovin nuorten. Muistan taas ajatella, että nuortenkirja on joskus juuri sellainen, että lukijan ikä on lopulta melko triviaali – että kirja on jotenkin iätön. Mutta tämä kirja on myös melko rankka, en olisi halunnut lukea tätä liian pienenä. Olisin nähnyt pahoja unia.

Kerron, jotta Luostari ei unohtaisi. Kerron myös siksi, että ymmärtäisin mitä tapahtui. Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

Entä nyt? Nyt kykenen käsittelemään tämän, kyllä. En näe pahoja unia, ainakaan kovin. Lukeminen ei silti ole kivutonta, sillä näen jotakin muuta. Ajattelen, mitä tämä kertoo maailmasta ja millaisena tämä sen nuorelle lukijalle näyttää. Kirjallisuuskäsitykseni riitelevät, mietin miten maailma pitää kirjoihin kirjoittaa. Entä nuortenkirjoihin. Onko oikein tehdä toisesta sukupuolesta hyvä ja toisesta paha. Onko, vaikka tarkoitus olisikin hyvä: kuvata naisten voimaa miesten hallitsemassa maailmassa ja kertoa, että naisten mahdollisuus on sisaruudessa ja tiedossa, siinä että naiset suojelevat ja opettavat toisiaan.

On kuvitteellinen todellisuus, fantasiamaailma jossakin aikojen takana. Luostarisaari, jonne pääsevät vain naiset ja jossa palvotaan Jumalatarta, Alkuäitiä joka on Neito, Äiti ja Akka, ne kaikki kolme. Jossa kerrotaan, että kaikilla naisilla on Alkuäiti sisällään. (Tietenkin on, tunnethan sen.)

Joskus kauan sitten [a]lkusisaret lähtivät pakoon maasta, jossa paha mies oli ottanut käsiinsä kaiken vallan ja voiman ja kohteli kansaansa erittäin huonosti. Nyt tytöt tulevat Luostariin eri syistä: Joskus perheellä ei ole rahaa ruokaan. Joskus huomataan, että tyttö on tiedonjanoinen. Joskus tyttö on sairas ja tarvitsee hoitoa. Ja joskus tulee pakolaistyttöjä, etupäässä Urundiasta, sen vasallivaltioista tai muualta lännestä. Heitä tulee siksi, että tieto on kiinnostanut heitä maassa, jossa naiset eivät saa tietää mitään eivätkä sanoa mitään. Ja tieto – niin, tieto on voimaa. Joku tulee ehkä myös siksi että on pakko, jos haluaa pysyä hengissä miesten maailmassa.

Paha mies, niin. Fantasiakertomus tarvitsee usein pahansa, ja Maresin paha on mies. Mies, joka on raaka ja julma, verenjanoinen. Miesten joukossa on toki myös hyviä mutta silti: miesten pahuus on valtavaa. On, vaikka yksi sisarista muistaakin sanoa, että miehet eivät ole vihollisiamme. Juuri tämä, miehen pohjaton pahuus, tekee teoksesta minulle myös hieman vaikean. Sukupuolten välinen vastakkainasettelu on liian suurta. Tiedän, että maailma on ollut ja on epäkohtia täynnä, mutta en silti tahtoisi purkaa niitä näin, uudella vastakkainasettelulla, vaan mieluummin pyrkimyksellä tasapainoon ja yhteisyyteen, ymmärrykseen siitä että sukupuolet täydentävät ja tarvitsevat toisiaan. (Mietin kyllä, taas, missä määrin subjektiiviset (kirjanulkoiset) mielipiteet kuuluvat kirjan esittelyyn. Minulla ne kai kuuluvat.)

Niin: en osaa ihastua teokseen varauksetta. Maresi on kuitenkin myös hieno kertomus ystävyydestä, rohkeudesta, tyttöjen ja naisten voimasta, tiedonhalusta ja siitä, miten kirjasto on kuin Aarrekammio ja miten oppiminen ja tieto avaavat uusia ovia ja mahdollisuuksia. Siitä, miten tulkinta ei ole sama kuin jos ottaa itse selvää! Ja niin, tietenkin – onhan kyse nuoresta tytöstä – myös siitä, miten jokaisesta kasvaa ajan mittaan juuri se oma, erityinen itse. Minulle teoksen parasta antia onkin juuri kirjallisuuden, sisaruuden ja oman tien löytämisen lämmin korostaminen. Teos puhuu paljon myös omasta oikeasta maailmastamme, siitä miten toista (tässä naista) mielivaltaisesti sorretaan ja miten kansat tuntevat toisiaan kohtaan ennakkoluulojen aiheuttamaa epäluuloa.

Kun lopetan lukemisen, muistelen jälleen Avalonia (kansiliepeessä puhutaan Tolkienista, mutta minulle tulee kyllä mieleen nimenomaan Avalon). Luen fantasiaa hyvin vähän, ja Maresi olikin ensimmäinen fantasiateos jonka pitkään aikaan luin. Tiedän että laji on monien muiden lukijoiden suosiossa, ja minäkin näen siinä kyllä monia kiehtovia mahdollisuuksia. Fantasian lukeminen tuntuu vain omalla kohdallani vahvasti edellyttävän tiettyä tuulta ja toisaalta sitäkin, että kohdalle sattuu oikeaan aikaan riittävän vaativasti kuiskutteleva teos. Nyt tuuli ja teos taisivat kohdata oikealla hetkellä, mikä johti mielenkiintoiseen hypähdykseen tämän kirjallisuudenlajin maailmaan. Ehkäpä jonkinlainen hyppy seuraa taas joskus. Palaisinkohan myös Avaloniin? En tiedä. Siitä kun kävin siellä viimeksi, on kauan. Joskus yritin avata usvia, mutta en enää osannut. Osaisinkohan nyt, Punaisen luostarin saarella käytyäni...

 

Muistutan vielä: kovin nuorille lukijoille en tätä kirjaa antaisi, en ainakaan alakoululaisille. Naisten (ja tyttöjen) ja miesten kohtaamiset ovat pahimmillaan hyvin väkivaltaisia, kamalia. Liian pienen ei ole hyvä kokea kirjassaan liikaa.

**********

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita. 212 s. Ruotsinkielinen alkuteos Maresi. Krönikor från Röda klostret. Käsikirjoituksesta suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2014.

Lukemisesta, kirjoittamisesta ja vaikutteista

Alkuviikosta kävin kirjastossa, taas. Tartuin erääseen kirjaan ja avasin sen, luin muutaman lauseen sieltä täältä. Suljin kirjan, avasin taas. Luin vielä yhden lauseen tai kaksi. Halusin lukea kaiken heti, enkä kuitenkaan. Tunsin samaan aikaan kiihkeää halua ja jonkinlaista epämukavuutta, kirjoittajan hämmennystä ja nöyryyttä. Laitoin kirjan pois, päätin että luen sen mutta en vielä. Vielä en voi enkä tahdo. Mutta myöhemmin kyllä.

- saattaa olla että saan vaikutteita myös ruusuilta... -

Lukemisen, kirjoittamisen, vaikutteiden ja omintakeisuuden vyyhti alkoi taas pyöriä päässäni.  Myös ajatustenvaihtoni Leenan kanssa sai minut hiljattain pohdiskelemaan lukemisen ja kirjoittamisen suhteita, sitä mitä lukeminen minulle kirjoittajana merkitsee [edit: tässä pitää lukea että kiitos Leenalle ajatustuulesta]. Sanoin, että en pelkää vaikutteita. Enkä pelkääkään. Tiedän, että saan vaikutteita joka tapauksessa: en pyri jäljittelemään ketään, mutta en toki ole niin itseriittoinen, että uskottelisin ”hienojen oivallusteni” olevan yksinomaan omien ainutkertaisten ajatusteni aikaansaannoksia. Ehkä samalla kuitenkin myös luotan siihen, että kykenen kirjoittamaan juuri omalla tavallani ja että se oma tapani kehittyy omalla painollaan, sana sanalta.

Yleisesti ottaen en siis koe mitään syytä olla lukematta vaikka myös kirjoitan, vaan päinvastoin ajattelen että lukeminen on kirjoittamisen happea. Lukeminen antaa ajatuksille tuulta ja parhaimmillaan se aktivoi liikeratoja, jotka avaavat mielen lukkoja ja osoittavat ehkä myös oman tekstin ongelmakohtia ja mahdollisuuksiakin. Mikä tahansa teos voi avata ajatuksissa jotakin uutta, ja joskus ihan yksittäinenkin luettu ajatus saattaa saada aikaan ajatusten tai alitajuisten prosessien vyöryn, joka jossakin muodossa siirtyy rakenteilla olevaan tekstiin. Valtaosa prosesseista on varmaan juuri tiedostamattomia, sellaisia jotka käynnistyvät ja etenevät omia aikojaan. Intertekstuaalisuutta syntyy tahattomasti, tarkoittamatta.

Niin, olen niitä, jotka kirjoittaessaan myös lukevat, vaikka totta kai lukemiseen on kirjoittamisen takia toisinaan hankala keskittyä. Luonnollisesti kysymys on myös ajankäytön valinnoista – siitä, että koska arkihälyjeni ohella haluan myös kirjoittaa ja koska minulla on myös ihana perheeni, en kerta kaikkiaan ehdi enkä voi lukea niin paljon kuin periaatteessa tahtoisin. En suinkaan yllä esim. siihen waltariaaniseen ihanteeseeni, jonka mukaisesti kirjoittajan olisi hyvä lukea vähintään kirja päivässä.

Uskon, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Ja lukemalla. (Olen sanonut tämän varmaan jo sata kertaa, mutta tulkoon nyt vielä kerran, ainakin.) Kuten yllä oleva kirjastokohtaaminen osoittaa, en kuitenkaan voi kirjoittaessani lukea mitä tahansa. Mieleni valikoi ja luultavasti suojeleekin prosessejaan teksteiltä, jotka tavalla tai toisella olisivat liian samankaltaisia. Prosessit eivät kai kestä sanoja, joissa on jotakin liian samaa. Mielenkiintoista on, että vastahanka ei kuitenkaan ole aukotonta, vaan sen mekanismit tuntuvat olevan jotenkin omalakisiaan: ne sallivat jotakin, jotakin taas eivät.

Mutta niin. Kenenkään kirjoittajuus ei synny tyhjiössä eikä kenenkään oma ääni ole niin puhdas, etteikö siinä oman sävellajin ohella kuuluisi myös äänien historiallinen sinfonia, se mitä ja miten aiemmin on kirjoitettu. Jokainen kirjoittaja – julkaiseva ja julkaisematon – kirjoittaa aina toisten, aiemmin kirjoittaneiden jatkoksi. Omat sanat ovat omia, kyllä, mutta samalla ne asettuvat myös osaksi kaikkien sanojen valtavaa virtaa.

Ajattelen, että lukeminen ylläpitää myös tiettyä suhteellisuudentajua, nimenomaan ymmärrystä siitä että omatkin tekstit ovat aina osa jatkumoa. Lukiessaan oivaltaa, kerta toisensa jälkeen, että kaikki on oikeastaan jo sanottu, mutta että kaiken voi ehkä sittenkin sanoa ainakin vielä kerran. Tiedämmehän me, kirjallisuuden ystävät, että tärkeät aiheet kuten rakkaus ja kuolema eivät koskaan tyhjene. Kirjoittajaa tietysti aina välillä tympii, kun aina – poikkeuksetta – törmää siihen, että myös se ja se hieno ajatus tai kudelma on jo jossakin jollakin tavalla käytetty, mutta luulen tämän kyllä johtuvan pikälti ihan vain siitä, että kirjoitusprosessit herkistävät havaitsemaan kaltaisuuksia. Ja voi, niin, minulla on niin paljon orastavia aihelmia (milloin lienevät poloiset valmiita tarinoita), että kaltaisuuksien kohtaamisia riittää. En kuitenkaan voi sulkeutua aihelmieni kanssa tynnyriin, jos haluan myös lukea. Ja minähän haluan. Siispä parhaani mukaan siedän sitä, että minä vain toistan ja toistan. Mutta ajattelen myös, että teen sen sittenkin ihan omalla tavallani.

Niin. En siis lainannut sitä kirjaa. Enää en muista mitä lauseissa sanottiin, muistan vain sen millaisia ne olivat. Lainaan kirjan kuitenkin joskus myöhemmin. Haluan ehdottomasti lukea sen. Milloin, en tiedä. Mutta oikeastaan minusta jollakin merkillisellä tavalla tuntuu myös siltä, että minun oli tarpeellista avata se ensi kerran jo nyt. Muistaakseni taas juuri sen, että kaikki on jo sanottu ja kaikilla tavoilla, mutta että kaiken voi ehkä sittenkin sanoa vielä kerran. Että minäkin voin. Sillä omalla toistamisen tavallani.